Muinais-DNA-kirja liittyy olennaisena osana Tampereen Vapriikki-museon samannimiseen näyttelyyn. Kirja toimii sen ”näyttelyluettelona” ja täydentää teemoillaan näyttelyn ihmiskeskeistä kuvaa menneisyydestä. Kirja on kunnioitettava saavutus alalta, jota kutsutaan syystäkin tiedemaailman julkkikseksi ja jonka julkaisukielenä on pääsääntöisesti englanti.

Painettu kirja on kovakantinen, mutta digikirjan voi myös ladata maksutta SKS:n verkkosivuilta. Kirjaan on selvästi satsattu, ja sen painopaperi on parempilaatuista kuin yleensä suomalaisissa humanistisissa tietoteoksissa. Siinä on myös laaja värikuvitus.

Kirjassa on toimittajien kirjoittama johdanto ja yhteensä 12 lukua ihmis-, kasvi- ja eläingenetiikasta sekä täydentävät luvut proteiinitutkimuksesta ja kielitieteestä. Yhden hakemiston sijaan kirjassa on asia-, paikka- ja henkilöhakemistot.

Kirjan lopussa myös esitellään kirjoittajat: heidän yliopisto- ja museokytköstensä sijaan artikkelien alussa annetaan kirjoittajien ORCID-numerot, mikä toimii sähköisessä tiedostossa, mutta ei paperiversiossa. Numeroiden avulla on helppo löytää tutkijoiden profiilit kansainvälisestä ORCID-tietokannasta, jossa on tietoa muun muassa heidän muista julkaisuistaan.

Kirjan johdannossa Ulla Nordfors ja Maj Meriluoto esittelevät selkeätajuisesti kirjan teemat, eri artikkelien erikoisalat sekä joukon muinais-DNA-tutkimuksen ongelmia ja kipupisteitä. Jo tässä luvussa sanasto tuli pieneltä osalta tarpeeseen. Erityisesti tulee mainita hienotunteinen, harkittu ja selkeä tapa, jolla geenitutkimuksen eettisiä ongelmia käsitellään. Myös tutkimustulosten rasistisia tulkintoja kommentoidaan ne yksiselitteisesti tuomiten.

Johdannossa viitataan myös Sugrige/Sumragen-projektiin, jonka kanssa yhteistyössä kirja on syntynyt. Tämä projekti tekee Suomen alueen muinais-DNA-aineistoista tarkempia analyyseja ja kirjoittajista Nordfors on projektin jäsen. Siinä missä Vapriikin näyttely keskittyy Pirkanmaahan ja Hämeeseen, kirja esittelee koko ihmiskunnan menneisyyttä.

Nelli-Johanna Saaren, Sanni Peltolan ja Elina Salmelan luku muinais-DNA:n tutkimusmenetelmistä ja tutkimusprosessista näytteenotosta analyysiin on hyvin kirjoitettu ja selkeä. Luvusta käy selväksi, mistä näytteitä voi ottaa, mutta että Suomen ilmasto sopii huonosti muinais-DNA:n säilymiseen. Luvussa otetaan myös huomioon kiitettävästi näytteenoton eettiset ongelmat.

Sanni Peltolan ja Päivi Onkamon kirjoittamassa toisessa luvussa käydään läpi neandertalinihmisten, denisovanihmisten ja varhaisten nykyihmisten muinais-DNA-tutkimus. Tästä luvusta käy myös selväksi, että tätä pidemmälle muinaisuuteen ei DNA-tutkimuksella päästä, sillä kaiken orgaanisen aineen tavoin DNA hajoaa ajan myötä. Tämä luku on myös yhteenveto varhaisen nykyihmisen ja sitä edeltävien ihmislajien fossiililöydöistä. Aiemmin ei aiheesta olekaan ollut yleisesitystä suomeksi.

Elina Salmelan Suomea koskeva luku on tavallaan surullista lukea, sillä Suomen hapan maaperä ei säilö DNA:ta kovin hyvin. Näinpä tutkimuksissa ei päästä kuin ajanlaskun alkuvaiheille, eikä luista aina silloinkaan saada tutkittavaa näytettä.

Arkeologina on oikeastaan haikea palata viime vuosisadan alun tilanteeseen, jolloin uskottiin suomalaisten saapuneen ajanlaskun alussa Suomeen. Näin on myös todellisuudessa käynyt. Nykypopulaatio on puolestaan jakautunut vuoden 1323 Pähkinänsaaren rauhan rajan mukaisesti läntiseen ja itäiseen geneettiseen profiiliin.

Päivi Onkamon ja Ulla Nordforsin kirjoittama neljäs luku käsittelee haplotyyppejä, jotka periytyvät äidin tai isän puolelta. Mitokondrio-DNA periytyy samanlaisena suoraa äitilinjaa myöten, mikä on mielenkiintoinen ajatuksena menneisyydestä jatkuvana äitilinjana. Luvussa on myös taulukko kaikista Suomessa sekventoiduista yksilöistä ja heidän äitilinjoistaan. Samoin luvussa on lyhyempi taulukko Y-kromosomin isälinjoista. Kaupallisten geenitestien haploryhmämäärityksistä muistutetaan, että saman haploryhmän jäsenet eivät ole sukulaisia, vaan yhteinen sukulainen on ollut kaukaisessa menneisyydessä.

Elina Salmelan kirjoittama luku geneettisestä sukulaisuudesta paljastaa, ettei sukulaisuuden tutkiminen olekaan niin helppoa kuin sitä kuvittelisi. Sukulaisuuden todistaminen on rajallista: viimeistään kahdeksannen asteen sukulaisuudessa tulee raja vastaan, kun yhteisen DNA:n määrä on vähäinen.

Lisäksi DNA paljastaa yhteisen sukulaisuuden asteen, ja ajoitusmenetelmien ja muiden geneettisten ominaisuuksien perusteella yritetään päätellä ketkä ovat vanhempia ja ketkä lapsia. Kun luut yleensä ajoitetaan radiohiilimenetelmällä, joka ei yleensä kykene ajoittamaan sukupolven väliä tarkasti, ei aina voida sanoa, kumpi on äiti ja kumpi lapsi.

DNA-menetelmillä voidaan kuitenkin tutkia avioliittomallia: onko muutettu vaimon vai miehen perheen luokse (matrilokaalinen ja patrilokaalinen asumismuoto) – vai onko kyseessä välimuoto. Patrilokaalisessa yhteisössä ei tule olla naisia, joilla on sekä vanhemmat että lapset samassa kalmistossa.

Mielenkiintoisia ovat arkeologiset esimerkit sukulaisuussuhteista sekä historiallisten henkilöiden tunnistaminen, joka ei sitten olekaan niin yksinkertaista ja selvää. Salmela muistuttaa myös, että kaupallisten testien tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti.

Ulla Nordforsin luku menneisyyden yksilöiden ominaisuuksista selvittää, että perimä ei ole niin yksinkertaista, kuin biologian tunneilla opetettiin. Ihon-, hiusten- ja silmienväriin vaikuttavat monet geenit ja myös ympäristötekijät.

Nordfors kertoo, kuinka geneettinen sukupuoli on kuitenkin paljon varmempi määrittelytapa kuin osteologinen luiden morfologiaan perustuva luokittelu. Tässä luvussa hän pääseekin esittelemään tarkasti kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen hautalöydön: Hattulan Suontaan XXY-yksilön, jolla oli oletetun miestyypillisen kehon lisäksi naisen peplosmekko ja sekä mieheen että naiseen liitettyä esineistöä.

Luvussa Nordfors käsittelee myös 20 arkeologisesti tunnetun vainajan esiteltyjä ominaisuuksia korvavaikusta laktoosi-intoleranssiin. Hän muistuttaa, että yksilöllisten piirteiden popularisointi auttaa yleisöä kohtaamaan menneisyyden ihmiset yksilöinä.

Ulla Nordfors ja Sofia Paasikivi kirjoittavat yhteisessä luvussaan terveyden ja sairauksien monitieteellisestä tutkimuksesta. DNA:n avulla voidaan etsiä taudinaiheuttajien ja loisten perimää. Sen avulla voidaan myös määrittää vammaisuutta ja alttiutta sairastua tiettyihin tauteihin. Perinnöllisyys- ja hauta-aineistoa yhdistämällä voidaan saada tietoa siitä, miten hyvin muinaisuudessa yhteisöjen heikompia jäseniä kohdeltiin.

Riikka Elon luku DNA-viivakoodauksesta menneisyyden eliölajiston ja ympäristöjen tutkimusmenetelmänä on kirjan vaikeaselkoisin. Itselleni tämä luku ei täysin auennut, mihin liittyy varmasti konnotaatio kassojen viivakoodilukijoista. Joka tapauksessa DNA:n avulla tunnistetaan eri lajeja ja alalajeja toisistaan. Kansainväliset tietokannat ja tieteen avoimuus ovat tämän tutkimuksen edellytyksiä.

Mia Lempiäinen-Avci kirjoittaa kasvien muinais-DNA-tutkimuksesta ja viljelyskasvien historiasta. Tästä aihepiiristä jatkaa Jouni Aspi eläinten kohdalla. Molemmat luvut olivat hyvin elämänläheisiä ja itselleni ainakin rukiin myöhäinen käyttöönotto oli yllätys. Myös poronhoidon historiaa oli antoisaa lukea. Itseäni hieman häiritsi domestikaatio-sanan viljely. Vaikka tämä anglismi on yksiselitteisempi kuin kotieläinten kesyttäminen, kuitenkin suurelle yleisölle suunnatussa tekstissä olisi mukavaa käyttää mahdollisimman paljon yleiskieltä.

Proteiinien tutkimuksesta kirjoittavat Ulla Nordfors ja Sofia Paasikivi. Tämän menetelmän tulevaisuuden mahdollisuudet tuntuvat lupaavilta esimerkiksi lajinmäärityksen suhteen verrattuna DNA-tutkimuksen vajavaisuuksiin. Toisaalta tutkimusta ei ole tehty paljoakaan Suomessa, joten ei vielä tiedetä, kuinka hyvin Suomen hapan maaperä säilyttää proteiineja.

Viimeisessä luvussa Minerva Piha käsittelee Suomessa puhuttuja kieliä kivikaudelta rautakauden loppuun. Tämä luku on kirjan mielenkiintoisimpia: käsitelläänhän siinä esimerkiksi saamen vaikutusta Etelä-Suomen paikannimistöön.

Geeniperimä ei itsessään kerro mitään kielestä, joten suomen kielen saapumisen tutkimiseen tarvitaan monitieteellistä otetta. Tässä luvussa selvitetään historiallisen kielitieteen menetelmiä ja tuloksia ja muistutetaan, kuinka tärkeää on esimerkiksi tietää eri kielistä lainattujen sanojen kronologiaa. Lukuun liittyy myös liite saamen ja suomen kielten lainasanoista.

Kokonaisuudessaan kirja on hyvin kirjoitettu ja yhtenäinen. Luvut ovat selkeitä ja teemat on jaettu loogisesti eikä päällekkäisyyksiä ole. On hyvä, että nousevaa alaa esitellään kattavasti jo sen leviämisvaiheessa, kun sen anti kansallisille tieteille on näin selvää. Kirja tulee tietenkin vanhenemaan lähes saman tien, mutta se on hyvä yleisesitys monimutkaisesta aiheesta, eikä siinä yritetä peitellä menetelmien vajaavaisuuksia.

Kirja on ehdoton joululahja kaikille menneisyydestä kiinnostuneille. Se ei vaadi tietämystä geenitutkimuksesta, vaan kaikki tieto on löydettävissä sen kansien sisältä. Se antaa henkilökohtaisemman näkemyksen Suomen rautakauteen ja keskiaikaan kuin mikään muu populaariarkeologinen teos.

• 

Teoksen voi ladata maksutta SKS:n verkkosivuilta.

• 

Lue myös:

Arkeometallurgia Suomen esihistorian tutkimuksessa – Luonnontieteellisillä menetelmillä uutta tietoa arkeologisista metalliesineistä

Oikeusantropologi kertoo mitä luista saadaan selville ja missä tv-sarjojen rikostutkinnat menevät vikaan