Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professori Iiro Kajanto (1925−1997) kuului siihen antiikintutkijoiden sukupolveen, joka kohotti merkittävällä tavalla suomalaisen tutkimuksen tasoa. Kajannon rinnalla voidaan mainita erityisesti Holger Thesleff sekä heitä hieman vanhempi antiikin historian tutkija Jaakko Suolahti, unohtamatta myöskään Rolf Westmania ja Saara Liljaa.

Englantia ja latinaa Turun yliopistossa opiskellut Kajanto toimi aluksi oppikoulun opettajana. Tieteellisen uransa hän aloitti väitöskirjalla, joka käsitteli perinteellistä filologista aihetta, jumalan ja kohtalon käsitteitä historioitsija Liviuksella (1960).

Kajannon väitöskirja hyväksyttiin Turun yliopistossa, ja Kajanto olikin ensimmäinen Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professori, joka ei ollut väitellyt Helsingissä. Virka oli vuosikausia ollut sijaisten hoidossa, kun vakinainen viranhaltija Edwin Linkomies oli ollut pääministerinä, sotasyyllisenä vankilassa sekä yliopiston rehtorina ja kanslerina.

Kajannon ja hänen ikäpolvensa antiikintutkijoiden keskeiseksi vieraaksi kieleksi muodostui saksan asemasta englanti. Hyvin kielitaitoiset suomalaiset antiikintutkijat ovat tutkimuksissaan käyttäneet kuitenkin edelleen myös saksaa ja italiaa, jotka tänäkin päivänä ovat antiikintutkimuksen tärkeitä kieliä.

Vaikka Iiro Kajanto esimerkiksi luennoillaan käsitteli keskeisiä roomalaisia kirjailijoita, hänestä tuli merkittävä antiikin nimistön ja piirtokirjoitusten tutkija etenkin monografiallaan The Latin Cognomina (1965), jota hän varmaan itsekin piti päätyönään. Nimistöstä ja piirtokirjoituksista muodostuikin Kajannon ja hänen oppilaittensa ansiosta suomalaisen antiikintutkimuksen keskeinen vahvuusalue papyrologian ohella näihin päiviin saakka.

Antiikin nimien ja piirtokirjoitusten avulla päästään tutkimaan myös antiikin sosiaalisia oloja aivan toisella tavalla kuin säilyneen kirjallisuuden perusteella. Keskittyminen aikaa vaativiin ja yksityiskohtiin paneutuvaan piirtokirjoitustutkimukseen vaikutti kuitenkin siihen, että suomalaisilla alan tutkijoilla ei ollut enää sellaista näyttävää yhteiskunnallista roolia, kuten esimerkiksi Edwin Linkomiehellä ja Päivö Oksalalla oli ollut.

Professori Matti Klinge onkin valittanut suomalaisten antiikintutkijoiden erikoistumista ja puhunut tiukkailmeisistä piirtokirjoitustutkijoista – ottamatta siis huomioon vanhaa latinalaista ohjetta Quam quisque norit artem, in ea se exerceat (Minkä taidon joku on oppinut, siinä harjoittakoon itseään). Oman taitonsa harjoittamisella suomalaiset piirtokirjoitustutkijat ovat päässeet alansa huipulle.

Oppilaiden jatkaessa antiikin piirtokirjoitusten parissa Kajannon omat tutkimukset saivat uusia suuntia. Hän ulotti tutkimuksensa koskemaan myös renessanssin ajan piirtokirjoituksia Roomassa, humanismin ja klassismin ajan tekstejä sekä myöhempien aikojen latinaa käyttäviä kirjoittajia. Näin ollen Rooman kirjallisuuden oppiaineen ala tuli laajentuneeksi, ja professuurin nimeksi tuli Latinan kieli ja Rooman kirjallisuus.

Kajannon myöhempi tuotanto liittyi ennen kaikkea latinan käyttöön Suomessa. Hän suomensi Porthanin De poesi Fennica -teoksen ja Porthanin valittujen teosten ohella Reinhold von Beckerin ja Elias Lönnrotin väitöskirjan Väinämöisestä. Sen laajassa johdannossa hän otti kantaa tekijäkysymykseen, toisin sanoen siihen, kumman käsialaa teksti oli, von Beckerin vai Lönnrotin. Hän selvitti myös Lönnrotin tietoja Homeroksesta ja niin sanotusta homeerisesta kysymyksestä.

Englanniksi Kajanto käänsi Paulus Juustenin selonteon kovista kokemuksistaan lähetystömatkalla Moskovaan Iivana Julman hovissa. Edeltäjänsä Linkomiehen antiikkia koskevasta tieteellisestä ja yleistajuisesta tuotannosta Kajanto kirjoitti tasapanoisen esityksen. Postuumisti ilmestyi hänen yleiskatsauksensa latinan ja kreikan käyttöön Suomessa.

Aloittaessani yliopisto-opinnot Rooman kirjallisuus pääaineena ensimmäinen varsinainen seuraamani luentosarja oli Iiro Kajannon pitämä ja käsitteli Senecan kirjeitä. Seurasin sitä kesäyliopistossa suorittamani antiikin kirjallisuushistorian kurssin ohella. Stoalainen filosofi ja tragedioiden kirjoittaja Seneca oli ollut esillä myös Kajannon edeltäjien Fridolf Gustafssonin ja Edwin Linkomiehen tutkimuksissa.

Kajanto luennoi myös Lucretiuksen De rerum natura -teoksen kolmannesta kirjasta, jossa Epikuroksen oppien pohjalta käsitellään kuolemaa ja kuolemanpelon voittamista. Yleensäkin Kajanto käsitteli vakavia aiheita, ja hänen toimintaansa kuului myös jatkuvia veritekoja ja tasavallan ihanteiden katoamista kuvanneen historioitsija Tacituksen Annales-teoksen suomentaminen otsikolla Keisarillisen Rooman historia.

Myöhemmin Iiro Kajanto katsoi yhä enemmän tehtäväkseen kirjoittaa tutkimuksen ohella myös yleistajuisesti antiikkiin liittyvistä aiheista. Hänen artikkeleitaan ilmestyi eräiden kulttuurijulkaisujen ohella ennen kaikkea sanomalehti Uudessa Suomessa, johon myös antiikin historian tutkija Jaakko Suolahti kirjoitti. Pitkään Uudessa Suomessa vallitsikin eräänlainen kilpalaulanta Kajannon ja Suolahden välillä siitä, kumpi kirjoittaa enemmän.

Yleistajuisista kirjoituksistaan Kajanto kokosi kirjan Antiikista Asterixiin (1973). Sen laajin kirjoitus käsittelee antiikin ja myöhemmänkin ajan suhtautumista astrologiaan.

Mikään värikäs luennoitsija Iiro Kajanto ei ollut eikä myöskään mikään ”kateederileijona”. Hänen ulkoinen esiintymisensä oli jäyhää ja pidättyvää. Toisaalta hänen luentonsa olivat hyvin valmisteltuja ja selkeitä.

Kun hänen työhuoneensa sijaitsi Porthaniassa aivan Antiquitas-seminaarikirjaston vieressä, hänellä oli tapana paikalle saavuttuaan kävellä Rooman kirjallisuuden huoneen läpi pienempään Kreikan huoneeseen, aivan kuin tarkistaakseen, ketkä opiskelijat olivat paikalla. Usein hän myös käytävässä saattoi pysäyttää opiskelijan kysyäkseen, kuinka hänen gradunsa edistyi.

Kajanto olikin oppilaittensa suuresti arvostama eikä hänen ulkoinen pidättyvyytensä estänyt häntä osallistumista klassillisen filologian opiskelijoiden yhdistyksen Symposionin järjestämiin Saturnalia- ja Floralia-juhliin ja nauttimasta niissä tarjottuja juomia. Pitkäksi venähtäneen juhlan jälkeen Kajanto ei mennyt kotiinsa Espooseen vaan virkahuoneeseensa Porthaniaan. Opiskelijat tulivat aamuyöstä laulamaan hänen ikkunansa alle ”Iiro kulta, Iiro kulta, herää jo”.