Irmeli Niemi – professuurista taidehallintoon

Image
Koristeellinen.

Irmeli Niemi – professuurista taidehallintoon

Tänä vuonna Muistikuvia-sarjassa ilmestyy viisi H. K. Riikosen kirjoitusta kirjallisuustieteilijöistä ja antiikin tutkijoista. He ovat Irma Rantavaara (1908–79), Kai Laitinen (1924–2013), Irmeli Niemi (1931–2008), Päivö Oksala (1907–74) ja Iiro Kajanto (1925–97).
H. K. Riikonen

Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Irmeli Niemi (1931–2008) oli ennen kaikkea teatterin ja draaman tutkija. Nämä aiheet kuuluivat tuolloin vielä perinteisesti kirjallisuustieteen alaan.

Draamakirjallisuus oli myös esillä silloin, kun ensimmäisen kerran tapasin Irmeli Niemen: hän oli Helsingissä tutkijaseminaarissa esittelemässä Heinrich von Kleistin Rikottu ruukku -näytelmää koskevaa tutkimustaan (1977). Ehkä tein tuossa tilaisuudessa myönteisen vaikutelman, sillä pian pääsin Turkuun hoitamaan yleisen kirjallisuustieteen apulaisprofessuuria, joka oli tullut avoimeksi Niemen tultua nimitetyksi oppiaineen professoriksi.

Toimintani apulaisprofessorina osoittautui alussa sikäli antoisaksi, että saatoin keskittyä tutkimukseen ja opetukseen vailla mitään hallinnollisia tehtäviä. Irmeli Niemi piti kaiken hallinnon käsissään ja oli epäilemättä siitä kiinnostunut ja myös tehokas: kutsuipa eräs henkilökunnan jäsen häntä oppiaineen ”rautarouvaksi”.

Kun en itse halunnut puuttua hallinnollisiin kysymyksiin, yhteistyö Niemen kanssa sujui hyvin, etenkin jos muisti olla sanomatta mitään poikkipuolista. Hallinnon kanssa olin tietysti enemmän tekemisissä Niemen tultua Suomen Akatemian tutkijaprofessoriksi ja siirryttyä sitten taidehallintoon. Jouduin tällöin hoitamaan hänen professuuriaan.

En koskaan tullut tietämään, mitä hän ajatteli siitä, että toimin matkalaukkuprofessorina; hänellä ei kuitenkaan ollut valittamista, koska en milloinkaan myöhästynyt opetuksesta tai oppiaineen neuvotteluista, sillä bussit Helsingin ja Turun välillä olivat hyvin luotettavia.

Mainitun Kleist-tutkimuksen ohella Irmeli Niemi julkaisi kaksi varsin käyttökelpoista teosta: Nykydraaman ihmiskuva (1969) ja Nykyteatterin juuret (1975). Hän toimi myös suuren alueteatteritoimintaa ja katsojia koskevan projektin johtajana.

Keskeisin hänen tutkimansa yksittäinen kirjailija oli Maria Jotuni, jonka näytelmiä hän käsitteli väitöskirjassaan (1964) ja jonka elämäkerran hän myöhemmin (2001) kirjoitti. Lisäksi hän kirjoitti Jotunista useita artikkeleita. Erikoisuutena mainittakoon, että mahdollisesti hänen aloitteestaan Otava julkaisi vuonna 1964 kustantajan joulutervehdyksenä Jotunin ennen julkaisemattoman lastennäytelmän Neekeri tulee. Jälkisanoina siinä oli mukana Niemen essee ” Maria Jotuni ja lapset”.

Irmeli Niemen kiinnostusta uusiin virtauksiin ja teoreettisiin suuntauksiin osoittaa hänen toimittamansa antologia Tekijät, tulkit, kokija (1967), jossa oli suomennoksia uusien eurooppalaisten ja amerikkalaisten ajattelijoiden teksteistä kirjallisuuden ja estetiikan alalta. Naiskirjallisuutta ja naisia kirjallisuudentutkijoina esiteltiin hänen toimittamassaan artikkelikokoelmassa Pöydänkulma ja maailma (1988).

Niemi oli kiinnostunut myös skandinaavisesta kirjallisuudesta, jota hän uransa alkuvaiheissa esitteli ja suomensi. Hänen eri yhteyksissä julkaisemistaan artikkeleista ei valitettavasti ole yhtenäistä kokoelmaa.

Image
Kolme henkilöä tutkimassa papereita ja kansioita holvikattoisessa tilassa, jonka seinällä on useita kultakehyksisiä muotokuvia.
Irmeli Niemi tarkastelee yhdessä veljensä Ilkka Kuusiston ja ylikirjastonhoitajan Esko Häklin kanssa Taneli Kuusiston yksityisarkiston papereita. Niemi ja Kuusisto lahjoittivat paperit yliopiston kirjastolle vuonna 1997. Kuvan lähde: STT-Lehtikuva.

Irmeli Niemi kuului Kuusiston tunnettuun musiikkisukuun: hänen isänsä oli Sibelius-Akatemian rehtori Taneli Kuusisto ja veljensä säveltäjä Ilkka Kuusisto. Itsekin laulua opiskelleella hänellä oli läheiset yhteydet musiikkiin.

Niemi järjesti oppiaineeseensa kirjallisuutta ja musiikkia käsittelevän symposiumin, jonka pohjalta ilmestyi hänen toimittamanaan teos Runouden ja musiikin suhteista (1983), lajissaan ilmeisesti ensimmäinen Suomessa. Symposiumin päätteeksi Niemi tarjosi avokätisesti sherryä, jopa siinä määrin, että monet myöhästyivät symposiumin ohjelmaan kuuluneesta Turun kaupunginorkesterin konsertista; muistan konsertista vain sen, että Prokofjevin sinfonia vaikutti kovin pitkältä...

Niemi ei kuitenkaan ollut kiinnostunut vain klassisesta musiikista: hänen kerrotaan soittaneen työhuoneessa kovalla Kaj Chydeniusta – itselläni ei tästä kuitenkaan onneksi ollut havaintoja, olinhan vain parina päivänä viikossa paikalla.

Irmeli Niemi onnistui saamaan elokuvantutkimuksen yliopistolliseen tutkimukseen ja opetukseen.

Tavallaan teatterintutkimuksen kautta Irmeli Niemi onnistui saamaan elokuvantutkimuksen yliopistolliseen tutkimukseen ja opetukseen, missä juuri Turun yliopisto oli edelläkävijä.

Olikin innostavaa olla mukana yliopistollisen elokuvantutkimuksen alkuvaiheissa, jolloin myös perustettiin Suomen elokuvatutkimuksen seura. Toimin kahden alun perin kirjallisuudentutkimuksesta maisteriksi valmistuneen väittelijän, Jukka Sihvosen (myöhemmin professori) ja Veijo Hietalan (myöhemmin yliopistonlehtori) elokuva-aiheisten väitösten kustoksena. Lähikuva-lehdessä puolestaan julkaistiin nuorten tutkijoiden kiinnostavia elokuva-aiheisia tutkielmia.

Irmeli Niemi oli havaintoni mukaan uusia suuntauksia ja uusia ideoita esittelevänä professorina opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden suosiossa. Mutta uusine tiedepoliittisine ajatuksineen ja sosiaalidemokraattisen poliittisen orientaationsa takia hän tuskin oli kaikkein suosituin hahmo humanistisen tiedekunnan vanhempien professorien keskuudessa. Turun yliopistossa oli tuolloin edelleenkin koskenniemeläistä leimaa ja jotkut professorit haikailivat vielä entisen yksityisen yliopiston aikoihin.

Minulle Irmeli Niemi ei mitään poliittista propagandaa tyrkyttänyt, ellei sitten hänen antamaansa Bertolt Brechtin saksankielisten runojen kokoelmaa ollut tarkoitettu hienovaraiseksi vihjeeksi.

Irmeli Niemen aviomies, Turun yliopiston patologisen anatomian professori Mikko Niemi (1929–1999) tuli tunnetuksi opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeosaston kiisteltynä päällikkönä, jonka voimakastahtoisena kiistakumppanina toimi toinen lääkäri, fysiologian professori, Turun yliopiston rehtori ja kansleri Kaarlo Hartiala.

Siinä missä Mikko Niemi siirtyi tiedehallintoon, Irmeli Niemi siirtyi kulttuuri- ja taidehallintoon toimien ensin taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana ja sitten opetusministeriön kulttuuriosaston ylijohtajana.

Suhteessaan tutkimukseen mutta myös taide-elämään hänet tuolloin koettiin varmaan monellakin taholla kontroversielliksi hahmoksi.

Irmeli Niemellä oli myös useita teatterin ja kulttuurin alan luottamustehtäviä. Kun vuonna 1991 julkaistiin hänelle omistettu varsin näyttävä juhlakirja Arjen merkit, oli sen tabula gratulatoriassa tutkijoiden, oppilaiden ja kulttuurialan vaikuttajien ohella lukuisten erilaisten järjestöjen ja instituutioiden nimet.

Aivan ilmeisesti Irmeli Niemi muuttui nopeasti professorista ja tutkijasta byrokraatiksi. Ei voinut oikeastaan välttää vaikutelmaa, että hän alkoi pitää kirjallisuudentutkimusta harrastelijamaisena; suhteessaan tutkimukseen mutta myös taide-elämään hänet tuolloin koettiin varmaan monellakin taholla kontroversielliksi hahmoksi.

Siirryttyäni professoriksi Helsinkiin en itse ollut häneen yhteydessä; tapasinkin hänet enää vain pari kertaa.

Mutta Turun-ajaltani ei voi olla muistamatta sitä, että Irmeli Niemen aina matkoiltaan tuomat mainiot Budapest-makeiset katosivat varsin nopeasti oppiaineen kahvihuoneen pöydältä. Hänen Sauvon vanhassa maatalossaan oppiaineen henkilökunnalle tarjoama kana venetsialaiseen tyyliin oli todella herkullista ja saunominen Mikko Niemen kanssa miellyttävää.

Ikimuistoinen oli myös matka jatko-opiskelijoiden kanssa silloisen Jugoslavian Dubrovnikiin: aamupäivällä työskentelyä, iltapäivällä ja illalla vapaata ohjelmaa. Herkistyivätpä seurueen naiset esittämään laulua ravintolassa.

H. K. Riikonen on yleisen kirjallisuustieteen professori (emeritus).