Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorin Kai Laitisen (1924–2013) vanhemmat olivat kansakoulunopettajia. Hänen muistelmateoksensa Pitkät vedet ja maailmanrannat (2004) on osaltaan kunnianosoitus juuri tälle ammattikunnalle.

Image

Jotain kansanopettajan ja -valistajan ominaisuudesta oli myös Laitisessa itsessään. Ennen yliopistollista uraa hän toimi pitkään Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja monissa muissa kirjallisuuteen liittyvissä tehtävissä. Tuolloin hänestä oli tullut myös merkittävä uudemman kirjallisuuden esittelijä: yhdessä Lauri Viljasen kanssa hän toimitti T. S. Eliotin runojen suomennoskokoelman (1949) ja kirjoitti Puolitiessä-esseekokoelmassaan (1958) siihen mennessä laajimman suomenkielisen esittelyn Franz Kafkasta.

Laitinen oli myös uuden ruotsinkielisen kirjallisuuden esittelijä ja puolestapuhuja. Bo Carpelanista hän kirjoitti jo vuonna 1949 ja Ruotsin 1900-luvun lyriikan keskeisestä hahmosta Gunnar Ekelöfistä vuonna 1950. Hän oli ylimalkaan modernismin keskeisiä esittelijöitä ja puolestapuhujia 1950-luvun Suomessa.

Vaikka hän oli ollut toimittamassa Aleksis Kiven Koottuja teoksia, se ei estänyt häntä kirjoittamasta tasapuolista tutkielmaa Kiven ankaran kriitikon August Ahlqvistin, runoilija A. Oksasen, lyriikasta. Laajempaakin yleisöä palveli pitkään Laitisen Suomen kirjallisuuden historia (1981) samoin kuin hänen yhdessä Matti Suurpään kanssa toimittamansa kahdeksanosainen Suomen kirjallisuuden antologia (1963–75).

Elsa Enäjärvi-Haaviolla oli ollut suunnitelmissa Suomen kansainvälisimpiin kirjailijoihin kuuluneen Aino Kallaksen elämäkerran kirjoittaminen. Puolisonsa kuoltua Martti Haavio oli yhdessä kotimaisen kirjallisuuden professorin Aarne Anttilan kanssa suositellut tehtävään Laitista, joka 1950-luvulla ryhtyikin työhön, kuten ilmenee Kallaksen Vaeltavan vieraskirjan (1957) monista päiväkirjamerkinnöistä. Väitöskirja Kallaksen elämästä ja tuotannosta vuoteen 1921 valmistui muiden töiden takia kuitenkin vasta 1973.

Kun Kallaksen elämäkertana 1950-luvulla alkaneen työn oli pitkittyessään otettava huomioon 1960- ja 1970-luvun vaihteessa Suomessa enemmän muotiin tullut angloamerikkalainen uuskritiikki, Laitinen joutui väitöskirjassaan tasapainoilemaan kirjailijabiografian, lähdetutkimuksen ja teosanalyysin välillä. Rafael Koskimies huomautti arvostelussaan, että Laitinen oli onnistunut välttämään uuskritiikin ”pahimmat kompastukset”. Laitisen väitöskirjaa koskeviin omiin muistiinpanoihini olin tuolloin merkinnyt: ”Koskimies moittii uutta kritiikkiä, Koskimiehen vanhentuneisuus.”

Kaiken kaikkiaan Laitisen väitöskirja ja sitä seuranneet kaksi muuta teosta Kallaksesta loivat vankan perustan Suomen ja Viron kirjallisuushistoriaan kuuluvan kirjailijan tutkimukselle. Laitinen oli pitkään Kallas-tutkimuksen hallitseva hahmo; tilanne on muuttunut 2000-luvulla useiden naistutkijoiden tuotua esille uusia näkökulmia.

Kävin seuraamassa Laitisen väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjänä toimi Kalevalan kokoonpanon tutkija Väinö Kaukonen, joka tuskin oli paras mahdollinen henkilö arvioimaan modernimpaa tutkimusta. Väitöstilaisuudessa Laitisen lectio praecursorian aiheena oli Soome sild, Suomen silta. Kallas-tutkimusten kautta hänellä oli läheiset yhteydet Viroon ja virolaisiin kirjailijoihin.

Yliopistomaailman palvelukseen Laitinen tuli vasta vuonna 1969. Tuona aikana oli humanistisella alalla vielä mahdollista luoda yliopistoura muulla alalla, esimerkiksi koululaitoksessa, toimimisen jälkeen.

Laitinen sai nimityksen Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden apulaisprofessoriksi 1975. Oppiaineen professorin Annamari Sarajaksen tapaturmaisen kuoleman jälkeen Laitinen valittiin Sarajaksen seuraajaksi vuonna 1986, mutta virkaa hän ehti hoitaa vain muutaman vuoden ennen siirtymistään eläkkeelle vuonna 1989.

Laitinen edusti ja edisti Suomen kirjallisuutta ulkomailla sekä pitämällä luentoja useissa yliopistoissa ja toimimalla ulkomaisissa palkintolautakunnissa. Kameroineen hän oli vakiohahmo Lahden kansainvälisissä kirjailijakokouksissa. Hänellä oli lukuisia kirjallisuuden alan luottamustehtäviä esimerkiksi Suomen Kirjailijaliitossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Harvassa ovatkin ne, jotka ovat liikkuneet yhtä monitahoisesti ja sitoutuneesti suomalaisen kirjallisuuden kentällä.

Laitisen ensimmäisiä opetustehtäviä yliopistossa oli erityisen praktikum-kurssin pitäminen; kurssilla kirjoitettiin pienimuotoisia esseitä kaunokirjallisista teoksista. Menin mukaan, kun tiesin Laitisen tutkivan Kallasta, jonka tuotantoa arvostin suuresti etenkin omintakeisen kielen ja tyylin takia.

Kuitenkin kurssin erityinen anti oli toisessa kirjailijassa, Olavi Paavolaisessa ja hänen teoksessaan Synkkä yksinpuhelu. Laitinen oli ollut vaikuttamassa siihen, että kirjailijana enemmän tai vähemmän syrjään jääneelle Paavolaiselle myönnettiin Eino Leinon Seuran palkinto vuonna 1960 ja että kirjailijan Valitut teokset julkaistiin 60-luvun alussa edustavana neliosaisena sarjana. Tämä kaikki merkitsi Paavolaisen arvonpalautusta. Valittujen teosten ensimmäisessä osassa oli Laitisen tasapainoinen esipuhe, ja myöhemmin hän kirjoitti vielä mainion tutkielman Paavolaisen symbolismista.

Omalla kohdallani tutustuminen Laitisen praktikumissa Paavolaisen teokseen osoittautui tärkeäksi ja johti minut vuosia myöhemmin tutkimaan lähemmin sitä samoin kuin Paavolaisen muutakin tuotantoa. Tunnen tyydytystä siitä, että olin aloitteentekijänä, kun Olavi Paavolainen -seura myönsi Laitiselle mitalinsa. Kun seurasin paria Laitisen praktikum-kurssia ahkerasti, sain häneltä eripainoksen Tatu Vaaskiveä kriitikkona käsittelevästä tutkielmasta. Eripainos oli omistettu ”praktikum-kurssin ankkurille”.

Kirjallisuudentutkimukselle on ominaista, että monet vanhatkin monografiat voivat olla jatkuvasti käyttökelpoisia. Yksi sellainen on Erich Auerbachin toisen maailmansodan aikana Istanbulissa kirjoittama Mimesis. Se oli myös Laitisen arvostama teos. Kun Oili Suominen käänsi teoksen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannusjohtaja Matti Suurpää oli järjestänyt tilaisuuden, jossa yhdessä Laitisen kanssa kommentoimme suomennoksen käsikirjoitusta.

Laitisen omalle kirjoitustavalle, jonka taustalla oli varmaan hänen pitkäaikainen toimintansa kriitikkona, oli ominaista pyrkimys selkeyteen ja tieteellisen jargonin välttäminen. Uusia tutkimuksia hän saattoikin arvostella tarpeettomasta terminologialla keikaroinnista.

Suonenjoen pitäjässä syntyneenä Laitisessa oli savolaista lupsakkuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran maalauttamassa muotokuvassa hän istuu leppoisan tyytyväisenä, suorastaan savolaisena isäntämiehenä, värikäs villapaita yllään. Paljon ulkomailla matkustelleena hänessä oli myös maailmanmiehen otteita. Siitä sain osoituksen kerran Jyväskylässä pidetyssä kongressissa, jonka illallisella tarjoilijan kysyessä vieressäni istuneelta Laitiselta, halusiko tämä olutta vai viiniä, vastaus kuului: ”Molempia.”