Image

Venäjän historiassa on ollut liian vähän rauhan aikaa, jotta siviiliyhteiskunnat olisivat voineet vahvistua ja demokraattiset perinteet juurtua. Sotien, valloitusten, nälänhätien, sisällissotien ja muiden mullistusten oloissa asukkaiden oli pitkään pakko kerääntyä yhteen vahvojen johtajien ympärille ja luottaa siihen, että johtajat pystyvät ratkaisemaan kansaa vaivanneet lukuisat sisä- ja ulkopoliittiset haasteet.

Venäläinen yhteiskunta on ollut vahvasti jakautunut kautta historian säätyjen ja eriarvoisuuden perusteella. Näin on ollut siksi, että keskusvalta on turvautunut pienen eliitin tukeen. Kansan oikeudet on pyritty pitämään kapeina, jotta keskusvallalla olisi ollut mahdollisimman paljon liikkumavaraa. On myös ollut keskusvallan etujen mukaista, että eliitin – ennen aatelisten, sitten Neuvostoajan nomenklatuuran, nykyään oligarkkien ja poliittisen kerman – erioikeudet ovat olleet laajoja.

Venäjän poliittisessa elämässä on ollut vähän tilaa demokraattisille keinoille ratkaista ongelmat. Kilpailevat ryhmät ovat ottaneet tottuneesti yhteen huonoin seurauksin. Valtion päämiehen tehtävä on ollut lopettaa sisäiset konfliktit ja välienselvittelyt.

Jo muinaisina aikoina slaavilaiset heimot, jotka olivat kilpailleet keskenään ja väsyneet omiin riitoihinsa, päättivät kutsua ulkomaisen viikinkisuvun hallitsijaksi. Näin syntyi Venäjän valtio, ja Rurikin suvun hallintokausi alkoi.

Venäjä tuli jakautuneeksi moniin keskenään sotiviin ruhtinaskuntiin, koska perimysjärjestys saneli, ettei ruhtinaan kuoltua valta siirtynyt hänen lapsilleen vaan suvun vanhemmalle edustajalle, kuten isän veljille. Tästä syntyi kaaos, koska hallitsijat yrittivät usein silti siirtää vallan omille pojille. Novgorod oli tästä poikkeus, koska novgorodilaiset valitsivat itselleen ruhtinaan määräajaksi. Rikkaiden ääni oli kuitenkin äänestyksessä muita ääniä voimakkaampi.

Moskovan ruhtinaskunta nojasi uuden valtaperimyksen ansioista isältä vanhemmalle pojalle -periaatteeseen. Se alkoi niellä itseensä muita ruhtinaskuntia, kun valloittaja oli vienyt päätäntävallan kauaksi itään eli Kultaiseen ordaan. Kultaisen ordan valta kesti kaksi ja puoli vuosisataa, ja maa vapautui siitä Moskovan johdolla.

Moskova jatkoi yksinvaltiuden vastarinnan kitkemistä. Novgorod menetti vapautensa IIvana III:n toimesta, ja pajarien mahtisukujen sisäinen vastarinta murtui Iivana IV:n aikana opritšninan avulla.

Iivana IV, joka tunnetaan paremmin nimellä Iivana Julma, käytti hyväkseen kirkon sanomaa ja valtaa väittäen tsaarin olevan Jumalan asettama. Hän julisti, että kaikki tsaarin valtaa kyseenalaistavat sotivat jumalallista järjestystä vastaan.

Kansa luotti vahvasti tsaariin, myöhemmin keisariin, ja suhtautui epäillen ”pahoihin” pajareihin ja ministereihin. Tätä tavallisen kansan luottamusta valtion päämieheen kutsutaan naiiviksi monarkismiksi.

Kansalle oli tärkeää hakea oikeutta yksinvaltiaalta ja ohi koko korruptoituneen virkakoneiston. Yhtä lailla nykyäänkin Venäjän kansalaiset, järjestöt ja esimerkiksi koulut voivat esittää omia kysymyksiään ja pyyntöjään valtion päämiehelle suoraan vuosittaisissa videokonferensseissa usein anoen taloudellista apua.

Rurikin hallitsijasuvun katkeaminen heitti maan sisällissodan pyörteisiin, kunnes valittiin uusi hallitsijasuku, Romanovit. Venäjä alkoi kasvaa voimakkaasti. Siitä tuli iso keisarikunta, joka oli pystyssä keisarillisen suvun auktoriteetilla ja tämän armeijan ja laivaston voimalla.

Valta vaihtui vuonna 1917, kun tavallisen kansan luottamus keisarisukuun romahti. Siinä meni myös Romanovien suku.

Olivatko nämä olot otollisia kansalaisyhteiskunnan toimintaperinteiden kehitykselle ja keskusvaltaa rajoittavien elimien muodostumiselle? Sellaiseen ei ollut otollisia aikoja eikä sopivia mahdollisuuksia, koska tsaarit eivät suostuneet rajoittamaan itsevaltiuttaan. Valtaosa väestöstä oli samalla sorrettua, syrjättyä, lukutaidotonta ja sivistymätöntä.

Sananvapaudesta ja demokraattisesta kehityksestä on Venäjällä tingitty, koska perinteisesti maassa on kiinnitetty enemmän huomiota ulkopoliittisiin haasteisiin kuin maan sisäisiin epäkohtiin. Maaorjuuden lakkauttaminen venyi vuoteen 1861 ja parlamentarismin tulo vuoteen 1905.

Viivyttelyn taustalla oli pelko, että vapautetut maaorjat ja oma parlamentti olisivat voineet heikentää Venäjää vaikeassa ulkopoliittisessa tilanteessa. Ajateltiin enemmän pienen eliitin erioikeuksia kuin tavallisen kansan tulevaisuutta. Sama ajattelu näkyi Neuvostoliiton omaisuuden yksityistämisessä, sillä valtavat ja tuottoisat teollisuuslaitokset päätyivätkin oligarkkien omaisuudeksi.

Kun demokraattiset perinteet puuttuvat, keskusvallan heikentämistä seuraa hallitsemattomuuden kausi. Näin kävi ennen bolševikkien valtaantuloa ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä vuosina.

Nyt Venäjän ulkopoliittinen tilanne on mitä pahimmasta päästä: sotatoimet Ukrainassa ovat aiheuttaneet erityksen, valtavat pakotteet, ulkomaisten yritysten paon ja kritiikkivyöryn. Mitä maan johto voisi tehdä seuraavaksi?

Merkit viittaavat siihen, että aiotaan edetä vanhoilla edellisissä kriiseissä koetuilla konsteilla – lisää autoritarisuutta ja vähemmän demokratiaa ulkoisten paineiden kasvettua.

•

Puheenvuoro on kirjoitettu Jenni ja Antti Wihurin rahaston tuella.

•

Lue myös:

Nyt vietetään Inkerin sivistyshistorian juhlavuotta – Harvat muistavat Kolppanan seminaaria

Ukrainasta paenneet – tilapäisesti suojeltuja vai pysyviä maahanmuuttajia?

Yksinvaltiuden kahdet kasvot: Miksi Kiinan ja Venäjän yhteiskunta- ja talouskehitys ovat niin poikkeavat?

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.