Heinolan seurakunnan hautausmaalle siirrettiin keväällä 2021 viisikymmentä punaista vainajaa, jotka oli alun perin haudattu Vierumäen taistelupaikalle keväällä 1918. Joukkohauta oli jäänyt vähitellen laajentuneen teollisuusrakentamisen keskelle, ja pitkän ja hankalan prosessin jälkeen hauta päätettiin avata, tutkia ja siirtää vainajat toisaalle.

Muistitiedon mukaan paikalle oli haudattu noin 300 vainajaa, mutta arkeologisten kaivausten perusteella paikalta löytyi ainoastaan viisikymmentä vainajaa. Myös samaan aikaan tehty tarkempi arkistoselvitys oli yhteneväinen kaivauksissa löydettyjen vainajien lukumäärän suuruusluokan kanssa.¹

Vierumäki on oiva esimerkki siitä, miten suullisen perimätiedon oikaisu tai tarkennus onnistuu arkistotutkimuksella ja etenkin arkeologisilla kenttätöillä.

Vierumäen tapaisia teloituspaikoille syntyneitä joukkohautoja muodostui eri puolille Etelä-Suomea heti sisällissodan jälkeen. Omaiset pyrkivät pystyttämään paikoille muistomerkkejä tai muulla tavoin merkitsemään paikkoja. Useilla paikoilla valkoisen puolen edustajat tai tuntemattomiksi jääneet ihmiset pyrkivät vastaavasti hävittämään näitä muistomerkkejä. Hävitystyön tarkoituksena oli estää punaisten vainajien muistelupaikkojen syntyminen.²

Vuonna 1948 teloituspaikoille haudattuja siirrettiin laajoissa operaatioissa uusille hautapaikoille esimerkiksi Lahdessa. Tällöin Hennalan varuskunnan vainajat, jotka oli haudattu lähimetsien teloituspaikoille, siirrettiin yhteen paikkaan, johon pystytettiin kookas muistomerkki.³

Hennalan varuskunnan läheisyydessä epäillään edelleen olevan punaisten joukkohautoja entisellä venäläisen varuskunnan ortodoksikalmistolla tai sen välittömässä läheisyydessä. Vuoden 1948 vainajien siirron dokumentit tai muistitieto eivät kerro, siirrettiinkö kaikki kalmiston viereiset vainajat vai jäikö heitä siirtämättä.

Hennalan joukkohautojen paikalla näkyy edelleen runsaasti ruumishautauksista kertovia painanteita. Ilman arkeologisia kenttätutkimuksia ei selvinne, mitkä niistä kuuluvat varuskunta-aikana kuolleille venäläissotilaille, mitkä mahdollisille punakaartilaisille ja mitkä ovat tyhjennettyjä joukkohautoja.

Mitä ilmeisimmin kaikkein ensimmäinen sisällissodan aikaisen joukkohaudan siirto tapahtui jo alkukesällä 1918 Viipurissa. Punaiset olivat perustaneet sodan aikana keskustan koillispuolelle, Papulanvuoren rinteelle sankarihautausmaan, jonne haudattiin taisteluissa kaatuneita useissa näyttävissä tilaisuuksissa kevään 1918 aikana.⁴

Sisällissodan päätyttyä hauta jäi hetkellisesti hoitamatta samaan aikaan, kun eri puolille kaupunkia syntyi useita teloitusuhrien hautapaikkoja. Tämän Papulan joukkohaudan vainajat siirrettiin touko-kesäkuussa toisaalle.

Viipurin tutkijalautakunnat antoivat kuolemantuomion yli 360 henkilölle, joista lopulta teloitettiin lähes 250. Näiden lisäksi kuulustelujen ulkopuolella teloitettiin noin 200 venäläistä Pyhän Annan kruunun vallien välissä.⁵ Lisäksi noin sata henkilöä ammuttiin muualla.

Osa näistä muista teloituksista toimeenpantiin keskustan itäpuolella Ristimäen takana niin sanotulla koirien hautausmaalla, jonne kuljetettiin myös vankileirillä kuolleita.⁶ Lisäksi tiedetään, että Sorvalin hautausmaalle haudattiin toukokuun alussa teloitettuja punaisia. Ampumisia on mainittu tapahtuneen myös Neitsytniemen valleilla ja Maaskolassa.⁷

Jyväskylän yliopiston etnologian ja antropologian professori Outi Fingerroos on käsitellyt Papulan joukkohaudan siirtoa vuonna 2004 ilmestyneessä väitöskirjassaan ja useissa artikkeleissa sen jälkeen. Fingerroos esittää kaikissa saman väitteen, että Papulanvuorelle haudatut punaiset siirrettiin Ristimäen koirien hautausmaalle. Lisäksi hän esittää, että kyseessä oli tarkoituksellinen vainajien muiston häpäisy.⁸

Lahden museoiden Hennalan ja Vierumäen joukkohautoihin liittynyt selvitystyö sekä Kannaksen sisällissodan tapahtumapaikkojen arkeologiset tutkimukset yhdistettyinä arkistotutkimukseen osoittavat kuitenkin yksiselitteisesti virheellisiksi väitteet, joiden mukaan Papulanvuoren joukkohaudan vainajat olisi siirretty koirien hautausmaalle ja vainajia oltaisiin tarkoituksellisesti häpäisty. Koska Fingerroosin käsitys toistuu useissa hänen artikkeleissaan ja myös sähköiset mediat sekä Viipurin opastukset ovat alkaneet sitä toistaa⁹, virheelliset tiedot on syytä oikaista.

Fingerroos siteeraa väitöskirjassaan kahta muistitietoa, joissa uudelleenhautauksen paikaksi mainitaan Ristimäen koirien hautausmaa. Näistä toinen on toisen käden tietoa ja toiseen liittyy epäuskottava tarina, jonka mukaan hautaukseen osallistuneet vangit olisi myös teloitettu hautapaikalle.¹⁰ Molempien totuusarvon voi kyseenalaistaa.

Fingerroos siteeraa Sisällissodan pikkujättiläisen (2009) artikkelissaan muistitietoa, jossa puhutaan vankileireiltä koirien hautausmaalle teloitettaviksi tuoduista ja sodan aikana Papulaan haudatuista, mutta ei sanota, mihin uudelleenhautaus tehtiin.¹¹ Lähteessä muistelija pelkästään pohtii, tapahtuiko uudelleenhautaus koirahaudoille.

Uusimmassa Fingerroosin haudattujen muistoa käsittelevässä artikkelissa toistuu sama muistitieto. Muutoin artikkelista puuttuvat uudelleenhautaukseen viittaavat lähteet kokonaan, ja tapahtuma esitetään selvänä tosiasiana.¹²

Arkistoihin talletetuista muistitiedosta löytyy selviä mainintoja Papulan uudelleenhautauksen paikasta. Keskuskasarmilla vankina ollut Impi Lehtinen on kertonut, miten kaupungille töihin päästettyjä vankeja oli mukana kaivamassa ylös Papulan sankarihautoja ”vaikka ne ruumiit olivat jo mätänemistilassa, ja vietiin jonnekin suolle”.¹³

Vainajien siirrossa mukana ollut Mikael Luotonen kertoo yksiselitteisesti paikan: ”Vapun jälkeen me vankit pantiin niitä arkkuja kaivamaan ylös papulanvuorelta niin kuorma-ajurit ajovat 10 markan hinta oli arkulta ja ne ajovat niitä tammisuohon kaikki. olivat tovereita tunnetut niin kun tuntemattomat papulan puiston läpi kulki polku suoraa tammisuolle”. Lisäksi Luotonen kertoo, miten uudelleenhautausta hoitaneet vangit tapasivat siviileitä nimenomaan Tammisuolla.¹⁴

Tammisuon alue sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä Viipurin keskustasta, ja Viipurin tuomiokirkkoseurakunta oli perustanut sinne vuonna 1917 Tammisto-nimisen hautausmaan. Hautausmaasta käytettiin myös nimitystä Uusi hautausmaa.¹⁵

Vainajien siirrosta Tammisuolle kertovat myös aikakauden sanomalehdet. Wiipuri-lehti kirjoitti usean muun lehden tapaan: ”Työhön käytetään sotavankeja, ja on tähän mennessä esille kaivettu 131 ruumista arkkuineen, joista 119 on jo siirretty Tammisuolle ja 3 ovat omaiset ottaneet haltuunsa.”

Itä-Suomen Työmies mainitsee hautapaikaksi Uuden hautausmaan.¹⁶ Lehti totesi heinäkuussa mätäkuuta käsittelevässä pakinassa, että mätäkuu ei ala, ”vaikka lähellä Tammisuota olevalle punaisten hautausmaalle on ilmestynyt kaamea haamu”. Tammisuon kyläkirjassa sanotaan suoraan, että Tammiston hautausmaalle ”siirrettiin väliaikaisista haudoistaan myös osa vapaussodassa kaatuneista”.¹⁷

Kolmanneksi siirrosta kertovat viralliset päätökset. Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä olevat Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat osoittavat, että valtuusto käsitteli Papulanvuoren vainajien siirtoa kokouksessaan 15.5.1918.

Kaupunginvaltuuston kokouksen pöytäkirjassa ei mainita uutta hautapaikkaa nimeltä, mutta haudan siirron syyt käyvät kuitenkin päätöksestä yksiselitteisesti ilmi: ”Kun kaupungille voi koitua terveydellistä vaaraa kapinallisten Papulan vuorelle toimittamien hautausta johdosta, eikä paikka muutoinkaan ole hautaustarkoitukseen sopiva eikä edes hautausmaaksi vihittykään, on valmisteluvaliokunta Valtuustolle ehdottanut, että Rahatoimikamari saisi toimekseen huolehtia siitä että Papulan vuorelle haudatut haudataan uudelleen johonkin hautausmaahan.”¹⁸

Valitettavasti Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan arkistot sisällissodan vuosilta eivät tältä osin ole säilyneet tai ovat puutteellisia. Siksi niiden avulla vainajien tarkka hautapaikka Tammiston hautausmaalle ei selviä.

Tammiston hautausmaasta ei tullut vainajien muistamisen paikkaa, vaan sellaiseksi muodostui Ristimäen koirien hautausmaa. Mahdollisesti syynä oli se, että muutamien ammuttujen omaiset olivat pitäneet Ristimäessä muistohetken toukokuussa 1919. Tämän jälkeen paikallinen työväenliike teki päätöksen, että paikkaa tuli jatkossa kutsua ”Ristimäen veljeshaudaksi”, ja kaikkia työläistovereita pyydettiin päätöstä kunnioittamaan.¹⁹

Neuvostoaikana paikalle pystytettiin siellä edelleen oleva kookas muistomerkki. Aiemmin mainittu Mikael Luotonen pääsi vierailemaan paikalla vuonna 1965: ”silloin näin punasten muisto patsaan siellä koirahauttalla ja ajtelin että totuus on tullut julki mutta mitenkä niiten toverien laita lienee jotka tammisuossa lepää heistä ei ole tietoa”.²⁰

Outi Fingerroos puhuu artikkeleissaan siitä, miten Papulan vainajien siirto korien hautausmaalle olisi ollut haudan häpäisyä.²¹ Häpäisyltä putoaa kuitenkin pohja, koska Papulan vainajia ei siirretty koirien hautausmaalle vaan Tammistoon oikealle hautausmaalle. Uudemman kerran Fingerroos toteaa, että ”vainajien muiston ja kunnian häpäiseminen oli niin totaalista, että se jätti pysyvät jäljet sekä punaisen puolen omaan historiakulttuuriin että vanhojen ihmisten muistelukerrontaan”.²²

Kuitenkin Viipurin kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 18.9.1919 koirien hautausmaan merkitsemistä. Aihe oli noussut esille, koska aluetta ympäröinyt aita oli poistettu, minkä seurauksena ”on hautausmaa jäänyt tyyten suojattomaksi, minkä vuoksi valtuutettu Tikkanen on ehdottanut, että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin hautausmaan aidoittamiseksi kaupungin kustannuksella”.²³

Asiaa syksyllä valmisteltaessa oli kaupunginarkkitehti Paavo Uotila tehnyt suunnitelmat ja laskelmat puisesta aidasta, jollainen paikalle päätettiin keskustelun jälkeen toteuttaa kaupungin kustannuksella. Koirien hautausmaan aitaus maksoi 4500 markkaa, kun kolmen valkoisen puolen hautapaikan kunnostukseen kirkkopuistossa, Sorvalissa ja Ristimäellä valtuusto myönsi 9864 markkaa.²⁴ Tätä taustaa vasten on mahdoton nähdä, että Viipurin päättäjät olisivat sisällissodan jälkeen totaalisesti häpäisseet vainajien kunniaa ja muistoa – itse asiassa valtuusto on toiminut aivan päinvastoin.

On myös syytä muistaa, että punaiset pitivät Papulanvuoren hautauksia tilapäisinä. Siksi he olisivat mahdollisesti itsekin päätyneet uudelleenhautaukseen, joko samalle paikalle tai muualle.

Uudelleenhautaus ei aina tarkoita häpäisyä, kuten esimerkiksi Lahdessa vuonna 1948 tai Heinolassa vuonna 2021 – jälkimmäistä tilaisuutta pidettiin yleisesti arvokkaana ja juhlavana.²⁵ Ajallinen ero Lahden ja Heinolan tapauksilla heti sodan jälkeen tapahtuneeseen Viipurin joukkohaudan siirtoon on selvä, mutta punavankien rangaistuksena ja vainajien häpäisynä Papulanvuoren joukkohaudan siirtoa on edellä esitetyn perusteella vaikea pitää. Pikemminkin kyseessä oli olosuhteiden pakosta tehty siirto.

Toki kaupunginvaltuuston päätöksen osalta voi spekuloida sillä, oliko punaisten sankarivainajien siirrossa terveydellisten näkökohtien lisäksi taka-ajatuksena sittenkin muistelupaikan hävittäminen. Se ei kuitenkaan tunnu loogiselta, koska vainajat päätettiin siirtää oikeaan hautausmaahan, jossa vainajien muistaminen oli mahdollista. Jo päätöksen perusteluissa mainittiin, ettei Papulanvuoren hautausmaa ollut hautaustarkoitukseen sopiva tai hautausmaaksi vihitty paikka ja että vainajat haluttiin osin senkin takia siirtää oikeaan hautausmaahan.

Uusi sijaintipaikka oli kaiken lisäksi hautausmaa, jolloin se vertautuu hyvin yli sata vuotta myöhemmin tehtyyn Heinolan uudelleenhautaukseen. Samoin koirien hautausmaan merkitseminen kaupungin kustannuksella kertoo kaikesta muusta kuin Fingerroosin mainitsemasta toimesta, joilla ”traagiset muistot pyrittiin järjestelmällisesti kieltämään, jotta ne unohtuisivat”.²⁶ Kuitenkaan millään tavoin ei voida kiistää sitä, etteikö punaisten hautapaikkoja olisi hävitetty ja muistokiviä kaadettu heti sodan jälkeen, kuten muistitietokin osoittaa.²⁷

Edellä mainittu Mikael Luotosen muistelu, jossa puhutaan Tammisuosta, on Fingerroosin tekstissä yllättäen muuttunut Tammisaareksi.²⁸ Näin silminnäkijän todistus uudelleenhautauksesta Tammisuolle on ohitettu, ja lukijan huomio on käännetty Tammisaaren vankileiriin, joka oli yksi pahimmista valkoisen terrorin paikoista sodan jälkeen.²⁹

Esitettyjen lähteiden perusteella Viipurin Papulan joukkohaudan vainajat siirrettiin suurimmaksi osaksi Tammisuolle Tammiston hautausmaalle yhteishautaan. Joidenkin vainajien ruumiit annettiin omaisille ja haudattiin muualle.

Kaupunginvaltuusto päätti Ristimäen koirien hautausmaana tunnetun punaisten hautapaikan merkitsemisestä ja aitaamisesta sekä antoi siihen määrärahan. Punaisten vainajien muistoa ei Viipurissa missään tapauksessa kaupungin hallinnon taholta haluttu painaa unohduksiin heti sodan jälkeen, vaikka yhteisössä oli henkilöitä, jotka punaisten muistomerkkien pystyttämistä eivät hyväksyneetkään.

Valitettavasti Viipurin Papulan vainajien uudelleenhautaus ja kaupungin sodanjälkeiset tapahtumat kokonaisuudessaan ovat jääneet koirien hautausmaan tapahtumien alle ja osin sekoittuneet siihen. Muistitieto, niin arvokas lähde kuin onkin, voi varsinkin tarkoitushakuisissa keruukilpailuissa tuottaa aineistoa, johon on tutkimuksessa suhtauduttava erittäin lähdekriittisesti.

Lähteiden käsittely vaatii myös tarkkuutta ja huolellisuutta erityisesti nimistön osalta. Samoin muistitieto vaatii tapahtumien rekonstruoinnissa rinnalleen monipuolisesti myös muita lähteitä. Ylipäänsä sisällissotaan liittyy useita raflaavia ja tunteisiin vetoavia aiheita, jotka helposti vievät niin muistelijat, kertojat kuin tutkijatkin mukanaan.

•

Artikkelin pääkuva: Tuntemattomat punakaartilaiset poseeraavat valokuvaamossa Viipurissa vuonna 1918. Lähde: Lappeenrannan museot, Finna.