Suomettuminen oli uhka ja uusi alku

Image
Arkistosta oletuskuva.

Suomettuminen oli uhka ja uusi alku

Artikkeli on julkaistu alun perin Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2013.
Suomen toimintaa kylmän sodan paineessa on totuttu pitämään pelkkänä Neuvostoliiton myötäilynä, mutta siinä oli surkean suhmuroinnin rinnalla myös älykästä yrittämistä. Suomi onnistui väistöliikkeillään torjumaan Neuvostoliiton etukenoisia aloitteita, se kytkeytyi lännen rakenteisiin ja kehitti puolustuskyvyn, joka Neuvostoliiton oli hyväksyttävä paikalliseksi realiteetiksi. Suomi joutui kaiken aikaa olemaan varuillaan, mutta niin joutui Neuvostoliittokin. Puhe ystävyydestä ja luottamuksesta oli lumetta.
Jukka Tarkka
25.9.2013

Suomettuminen oli juuri sellainen synkkä pilvi, jollaiseksi sitä on totuttu kuvaamaan, mutta sii­näkin pilvessä oli hopeareunus, kuten synkissä pilvissä kuulemma joskus on. Se hopeareunus auttoi kääntämään uhkat uuden aluksi, ja jos­kus jopa pienimuotoisiksi menestystarinoiksi. Vaikka noottikriisi syksyllä 1961 tuntui suoras­taan tyrmäävän dramaattiselta, se johti lopulta Pariisin rauhansopimuksen ohjustulkintaan ja parlamentaaristen puolustuskomiteoiden sään­nölliseen toimintaan. Tuloksena oli Suomen puolustuskyvyn terästyminen. Turvallisuuspoli­tiikan sotilaallisesta pilarista tuli vähitellen Neu­vostoliiton toimintavapautta rajoittava tekijä.

Suomettumisen ydin

Tšekkoslovakian miehitys kesällä 1968 sai monet poliittiseen maailmanlopun tunnelmiin, presi­dentti Urho Kekkonen tuntuu olleen jonkin aikaa melkein psykoosissa. Presidentti kokosi kuiten­kin itsensä ja sai syksyllä Neuvostoliiton päämi­nisterin myöntämään, että Suomi oli ainoa naa­puri, josta Kremlille ei ole aiheutunut uhkaa eikä huolta. Mutkia vain vähän oikoen voidaan aja­tella, että tästä aukeni tie kohti Etykiä ja Suomen puolueettomuuden poliittista vahvistumista.

Suomettumisen sisään rakennettuna ele­menttinä oli Neuvostoliiton imartelu. Jotkut tulkitsivat tällaisen menon melkein maanpe­tokseksi, toiset taas pitivät sitä kansallisen hen­gissäselviämisopin tärkeänä osatekijänä. Suomettumisen ymmärtäminen on vaikeaa siksi, että se oli näitä molempia.

Suomettu­minen on ytimeltään machiavellismia. Hempeä pintakiilto peitti sen kovan ytimen.

Idänpolitiikan viritys toi hyisen arvovaltatais­telun hallitsemaan ympäristöön pehmoarvoja korostavan vivahteen. Sellainen määrä ystävyyttä ja luottamusta oli ristiriidassa reaalipolitiikan klassisten perustekijöiden kanssa. Kansainvä­lisessä politiikassa tunteilu on yleensä johtanut katastrofiin, ja suomettuminen näytti tunteilul­ta. Se ei silti johtanut katastrofiin, sillä tässä pehmoilussa oli kyyninen sivuvivahde, suomettu­minen on ytimeltään machiavellismia. Hempeä pintakiilto peitti sen kovan ytimen.

Sodasta jäänyt katkeruus peitettiin puheeseen ystävyydestä. Luottamusta vakuuteltiin, koska vallalla oli epäluulo. Kommentoitiin myönteises­ti niitäkin asioita, joita vastustettiin. Vannottiin yya­-uskollisuutta, mutta varauduttiin puolus­tautumaan pakkoapua vastaan. Puhuttiin idän­suhteista, mutta rakennettiin suhteet länteen. Torjuttiin yhteiset sotaharjoitukset Neuvosto­liiton kanssa, mutta avattiin sotilas­ ja poliisitie­dustelun yhteistyökanavat Natoon.

Ystävyyden pinnan alla

Suomi säilytti itsenäisyytensä ja pystyi laventa­maan liikkumatilaansa yllättävän nopeasti sodan jälkeen, vaikka se ei aina itsekään huomannut sitä kuin viiveellä. Suomi hyväksyttiin Maailmanpan­kin ja Valuuttarahaston jäseniksi vuonna 1947, ja samana vuonna se osallistui merenkulun radio­laitteita koskevaan kansainväliseen kokoukseen ja alkoi osallistua YK:n elintarvike­ ja maatalous­järjestön (FAO) konferensseihin. Samoihin aikoi­hin Suomi oli huomioitsija Maailman terveysjär­jestön (WHO) perustavassa kokouksessa ja sai kutsun YK:n kasvatus­, tiede­ ja kulttuurijärjestö Unescon kokoukseen. Kansainvälisen kaupan tul­littomuutta ja muuta vapautta edistämään perustettuun GATT­-järjestöön Suomi liittyi ilman isoja ongelmia keväällä 1950. Jo vuosi sitä ennen Suo­mi oli mukana Annecyn kierrokseksi sanotussa tullienalennussopimuksessa. Ja kylmän sodan jo puhjettua Suomen onnistui vielä ujuttautumaan GATT:iin ja OECD:hen.

Presidentti J. K. Paasikivi määritteli kai­kessa hiljaisuudessa suomettumispolitiikan peruselementit yllättävän aikaisessa vaiheessa, 1940-­luvun lopulla. Suomen pyrkiessä kansain­välisen rahoitusmaailman ja luottomarkkinoiden verkostoon hän ei peitellyt poliittisia ja jopa filosofisia perusteitaan. Paasikivi sanoi Yhdysvaltain Helsingin ­lähettiläälle Maxwell Hamil­tonille: ”Me kuulumme Pohjoismaihin. Mei­dän historiamme ja valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.”

Paasikivi kirjoit­ti päiväkirjaansa, että kaikesta huo­limatta oli otettava huomioon sodan mahdol­lisuus, vaikka se ei tule lähiaikoina, ”ei minun aikanani”.

Presidenttikautensa lopulla Paasikivi kiinnit­ti huomiotaan sotilaallisen puolustuskyvyn tur­vallisuuspoliittiseen merkitykseen. Hän kirjoit­ti ministerien kanssa näistä asioista käydyistä keskusteluista päiväkirjaansa, että kaikesta huo­limatta oli otettava huomioon sodan mahdol­lisuus, vaikka se ei tule lähiaikoina, ”ei minun aikanani”. Mitä parempi puolustuslaitos, sen suuremmat mahdollisuudet Suomella olisi vält­tää venäläistä okkupaatiota. Paasikivi täsmensi professori Arvi Korhoselle: on tultava toimeen venäläisten kanssa pääasiassa poliittisesti, sillä sotilaallisesti he eivät ole lyötävissä. ”Armeijam­me on tietysti pidettävä niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista.”

Uhkakuvana oli Neuvostoliiton hyökkäys ja Suomen miehitys. Siitä käytettiin kiertoilmaus­ta ”massiivinen maahyökkäys”, ja sen yhteydessä viitattiin talvi­ ja jatkosotaan. Oletetusta hyök­kääjästä ei ollut epäselvyyttä, vaikka se jätet­tiin nimeämättä. Kesäkuussa 1954 Paasikivi piti lännestä tulevaan hyökkäysuhkaan perustuvaa yya­-konsultaatiota mahdollisena. Konsultaatioi­den välttämiseen sellaisessa tilanteessa tarvittiin puolustuskykyä.

Tammikuun puolivälissä 1955 Paasikivi kehit­teli ajatuksiaan pääministeri Urho Kekkosen kanssa. Jos venäläiset eivät noudata sopimuksia, ja käyttävät asevoimaa, ”meidän täytyy toimia toi­sin kuin tšekit, puolalaiset ym. ja sen täytyy olla venäläisille selvä”. Hän puhui siis puolustautumi­sesta Neuvostoliittoa vastaan, ja se valmius ulot­tui ideologioihin: jos venäläiset ”vaativat kaikkia tulemaan samaan uskoon”, sitä emme hyväksy. Paasikiven puolustusoppi oli puolustautumista apua vastaan torjumalla massiivinen maahyökkä­ys. Suomen turvallisuusdoktriinin sotilaspoliitti­nen osa ei siis syntynyt Kekkosen aikana, kuten on totuttu ajattelemaan. Se kuului Paasikiven perintöön.

Samaan aikaan kun Suomi aloitti puolus­tusvalmiuden hitaan rakennustyön, se loi vai­vihkaa henkisen yhteyden lännen kulttuuriin. Yhdysvaltain Suomelle myöntämien lainojen ja rahoitusjärjestelyiden suorituksista muodostet­tiin Asla­ ja Fulbright-­apurahajärjestelmät, jotka toimivat 1980-­luvun alkupuolelle asti. Kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa opiskeli tai opetti niiden myöntämillä stipendeillä noin 2500 suomalaista akateemista asiantuntijaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa.

Yhdysvaltain tiedustelupalvelu selvitti vähin äänin matkaan lähtijöiden taustan ja seurasi sti­pendiaattien asenteita opinto­ ja matkaohjelman eri vaiheissa. Raportit kokosi CIA. Vuoden 1970 hallituksen ministereistä lähes puolet ja edus­kunnan jäsenistä runsaat 16 prosenttia oli enti­siä Asla­-stipendiaatteja.

Stipendiaatit palasivat Suomeen uriensa aktii­visessa rakennusvaiheessa, viimeistelivät virkoi­hin tarvittavat akateemiset näytöt, ja miehittivät huomattavan osan professorikunnasta. Uuden ajan oppituolien haltijat sovelsivat stipendiaika­na omaksumiaan uusia oppeja ja modernisoivat vanhojen oppituolien ympärille vakiintuneita perinteisiä toimintamalleja.

Angloamerikkalainen akateemisuus vai­kutti voimakkaasti, mutta vaikeasti mitatta­valla tavalla suomalaiseen yliopistomaailmaan uusvasemmistolaisuuden ja nuorisoradikalis­min kultakaudella. Sen opillinen asenne suo­si uusvasemmistolle tyypillistä yhteiskunnallis­ta yleiskriittisyyttä. Samalla se kuitenkin kantoi myös läntistä moniarvoisuuden perinnettä ja joutui siksi usein taisteluasemiin valmista maa­ilmanmallia edustavan sosialismin kanssa.

Asla­ ja Fulbright­-stipendijärjestelmien aktii­vivaiheen aikana suomalaisia opiskeli myös toi­saalla, Moskovan puoluekouluissa. Näiden noin 500 kommunistinuoren välityksellä neuvostie­dustelu loi poliittisen johtonsa käyttöön Suomi-­kuvan, joka oli Kremlin Suomea koskeneiden valintojen taustalla. Se oli taustarakenteensa takia vinoutunut ja yksipuolinen verrattuna siihen vai­kutelmaan, joka syntyi Yhdysvalloissa sen tiedus­telun suomalaisista stipendiaateista keräämän aineiston perusteella. Yhdysvalloissa Suomi tun­nettiin paremmin kuin Neuvostoliitossa, ja län­si vaikutti henkisellä tasolla Suomeen enemmän kuin itä. Akateemisuus ja suhdetoiminta voittivat poliittisen patsastelun ja uhkailun.

Samaan aikaan aseellisen puolustuksen uudelleenarvioinnin ja älyllisten länsisuhteiden luomisen kanssa Suomi avasi yhteistyökanavat lännen tiedusteluyhteisöön. Se torjui julkiset yya­-konsultaatiot ja sai taloudellisen länsi­-integ­raation alulleen. Molemmat näistä saavutuksista toteutuivat sen verran vitkastellen ja kompastel­len, että tyylipisteitä ei tullut, mutta poliittinen tavoite saavutettiin. Ajan mittaan kommunistit sopeutuivat pohjoismaiseen demokratiaan, hei­dät ”inlemmattiin”, kuten Paasikivi sanoi. Se oli pohjimmiltaan kansainvälisen sosialismin kuoliaaksi syleilemistä.

Kyllä, mutta

Vaivihkainen menestys perustui suomalaisten tapaan peittää kielteisyytensä Neuvostoliiton aloitteita kohtaan näennäisellä myönteisyydel­lä. Suomen tavallinen reaktio Neuvostoliiton etukenoon oli väistöliike, joka oli sanamuodoil­taan myönteinen, mutta asiasisällöltään kieltei­nen. Tämä ”kyllä, mutta” ­strategia johti joskus menestykseen. Se tapahtui usein nilkuttaen eikä näyttänyt kovin sankarilliselta, mutta se tuotti tulosta.

Neuvostoliitto ei voinut olla ihan varma siitä, mitä tapahtuisi todellisessa kriisissä tai sodan oloissa. Suomi voisi toimia toisin kuin Neu­vostoliitto odotti oman yya­tulkintansa perus­teella, sillä suomalaisilla oli oma tulkintan­sa. Suomi kohotti puolustuskykyään hitaasti ja huomaamattomasti niin, että se alkoi vähitel­len rajoittaa Neuvostoliiton toimintavapautta. Kremlin päättäjät joutuivat ottamaan huomioon senkin mahdollisuuden, että jos Suomelle tarjot­taisiin yya­apua vastoin sen tahtoa, se voisi yrit­tää torjua pakkoapua myös asein.

Koko kylmän sodan ajan asetelmaa sävytti Neuvostoliiton kielteisyys Suomen län­si-­integraatiota kohtaan, sen jatkuva vaatimus sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä ja synkeä vihamielisyys Suomen puolueettomuutta koh­taan.

Tässä monensuuntaisesti vaihtelevassa voi­makentässä Neuvostoliiton ote Suomesta hel­tisi ja lopulta irtosi, mutta ei paukahtaen vaan kitisten. Yrittämisen puutteesta Neuvostoliittoa ei kuitenkaan voi moittia. Sen edustajat ovat eri tavoin vaikuttaneet presidentin valintaan aina­kin vuosina 1956, 1962, 1973, 1982. Vuodet 1968 ja 1978 olivat lisäksi sillä hilkulla. Ahti Karjalai­sen päiväkirjassa on ainakin kuusi mainintaa Neuvostoliiton osuudesta hallitusneuvottelui­hin, ja Kekkosen päiväkirjat vahvistavat nämä tiedot. Näiden lisäksi on ainakin kolme muuta tietoa Neuvostoliiton roolista hallitusneuvotteluissa tai puolueiden ylimmän johdon valintatilanteissa. Ja koko kylmän sodan ajan asetelmaa sävytti Neuvostoliiton kielteisyys Suomen län­si­-integraatiota kohtaan, sen jatkuva vaatimus sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä ja synkeä vihamielisyys Suomen puolueettomuutta koh­taan.

Julkaistussa lähdeaineistossa on vain epä­virallisia viitteitä Neuvostoliiton todellisista aikeista. Niiden yleistaustana on näkemys, jonka mukaan Suomi olisi kriisitilanteissa miehitettä­vä, koska neuvostotulkinnan mukaan yya­sopi­mus antoi siihen valtuudet. Suomen tulkinnasta ei silloin tarvitsisi välittää. Neuvostoliiton Suo­meen lähetetyt diplomaatit ja tiedustelumiehet saivat ohjeekseen, että normaalit diplomaattiset menettelytavat eivät rajoittaisi heidän toimin­taansa täällä, ei normaalitilanteissakaan. Neuvostoliitto piti yya-­sopimusta sotilaallisena liit­tosopimuksena sekä luki Suomen poliittiseksi ja sotilaalliseksi etupiirikseen.

Neuvostoliitto ei enää 1960-­luvulta lähti­en tukenut aktiivisesti kommunistien vallan­kaappaushaaveita, sillä suomalaiset toverit olivat osoittautuneet epäluotettaviksi ja saamat­tomiksi. Neuvostoliiton Suomen politiikka oli machiavellistista sotilaspolitiikkaa, jonka markkinointi suomalaisille sokeroitiin isällisel­lä poseerauksella: Neuvostoliiton hyvä tahto oli Suomen sotilaallinen turva. Neuvostojohdon todelliset asenteet olivat tätä suorasukaisempia: Suomi on meidän hyvä provinssimme, joka on jo taskussamme. Mutta suomalaisten pehmo­asenteet eivät hämänneet Kremlin johtoa: Suo­mi oli sen arvioissa kuin mätä kananmuna, pääl­tä valkoinen, mutta sisus iljettävä.

Mikään näistä Neuvostoliiton tahtotilaa osoittaneista maininnoista ei esiinny poliitti­sesti hyväksytyissä virallisissa dokumenteissa. Ne eivät siis ole yksilöityjä toimintaohjeita tai käskyjä, toisin kuin Yhdysvaltain Suomen ­politiikan suunnittelussa syntyneet asiakirjat, jot­ka osoittivat systemaattista, tilanteen mukaan kehittyvää näkemystä. Mutta mainintoja Neu­vostoliiton arvioista ja aikeista on niin runsaasti, ne ovat niin yhdensuuntaisia ja ne ovat peräisin niin monelta eri taholta, että niiden yhteisvai­kutus kertoo sentään jotakin siitä asenneilmas­tossa, jossa Neuvostoliitto tarkasteli ja kehitteli Suomen politiikkaansa.

Suomettuminen oli varautumista tämän pai­neen kestämiseen ja puolustautumiseen, jos neuvostoasenteesta Suomelle hahmottuneet ris­kit olisivat realisoituneet. Se oli parhaimmillaan klassisen diplomatian mukaista ovelaa luovimis­ta ja kömpelön suurvallan heikkouksien hyödyntämistä. Se oli ystävyyden ja luottamuksen toistuvaa korostamista maireaa roolia esittänei­den todellisista ajatuksista piittaamatta.

Aika velikultia

Suomi pelasi kaksilla korteilla, se puhui toisin kuin toimi. Tällä riskinotolla se ei tietenkään saanut yliotetta vastustajasta mutta pystyi edes ajoittain vaikuttamaan aktiivisuudellaan ja pitä­mään Neuvostoliiton varuillaan. Se oli raskaim­man jälkeen vaikeutettua peliä, sillä myös Neu­vostoliitolla oli kahdet kortit käsissään. Sekin puhui toisin kuin toimi, ja lisäksi sillä oli kortte­ja hihassa, tai siltä ainakin tuntui.

Suomen käyttämä ulkopolitiikan pehmokie­li oli ristiriidassa reaalipoliittisen todellisuuden kanssa. Ystävyydestä puhuttiin niin paljon, että ulkopuolisille syntyi vaikutelma yksinkertaises­ta ja nöyryytetystä kansasta, joka ei ymmärtänyt maailman raadollisuutta eikä osannut toimia sen luonnonlakien mukaisesti. Tätä ei voinut suomettumisaikana selittää pois – eikä voi jäl­keenpäinkään. Mutta ei voi selittää pois sitä­kään, että pehmopuheen suojassa Suomi pys­tyi ottamaan etäisyyttä Neuvostoliitosta. Suomi otti väärältä näyttäneen roolin, mutta voitti sillä valinnalla oikeita asioita.

Suomi pääsi monesta pinteestä kuin koira veräjästä ja Neuvostoliitto tyytyi ajat­telemaan hoitavansa Suomen joskus myöhemmin sopivan tilanteen koittaessa.

Suomen toiminnalla kylmässä sodassa oli samanlainen henkinen rakenne kuin sen toi­milla toisessa maailmansodassa. Vuosien 1939–1947 historian pelkistetty sisältö oli se, että Suo­mi päätyi sodan eri vaiheissa sekä sotaan että yhteistyöhön sekä Stalinin että Hitlerin kans­sa. Vaihtoehtoina olivat piru ja belsebub mutta kumpikaan niistä ei saanut pysyvää yliotetta.

Myös kylmän sodan aikana Suomella oli vas­tassaan kaksi pimeyden voimaa. Vanhanaikai­nen imperialismi, joka oli peräisin keisarien ajalta ja messiaaninen ideologia, siis marxis­mi­-leninismin miekkalähetys. Suomettumisen ytimenä oli yritys tyydyttää suurvallan turval­lisuustarpeita Neuvostoliiton imperialismin hillitsemiseksi, ja siihen sisältyi epämääräinen toive, että tämä riittäisi torjumaan myös sen messianismin. Se riitti.

Suomalaisilla oli tietysti paljon onnea sekä toisessa maailmansodassa että kylmässä sodas­sa. Molemmissa yhteenotoissa Neuvostoliitol­la oli useita Suomea tärkeämpiä ongelmia, ja se joutui hoitamaan monia asioita yhtä aikaa ja kaukana täältä. Suomi pääsi monesta pinteestä kuin koira veräjästä ja Neuvostoliitto tyytyi ajat­telemaan hoitavansa Suomen joskus myöhemmin sopivan tilanteen koittaessa. Suomalaiset auttoivat hyvää onneaan yrittämällä vimmatusti luoda asetelmaa, jossa sellainen tilanne ei koit­taisi koskaan. Ja he onnistuivat.

Toisen maailmansodan aikana suomalaiset pystyivät torjumaan sekä pirun että belsebubin. ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisu­kas Suomi”, kuten Väinö Linna muikisteli. Kylmässä sodassa Neuvostoliitto ei loppujen lopuksi voittanutkaan, mutta jo ennen sen asi­an varmistumista suomalaiset olivat selvinneet ainakin kakkossijalle luiskahtamalla sekä naa­purinsa imperialismin että sen messianismin otteesta. He olivat kylmässä sodassa samanlai­sia velikultia kuin Linnan jermut toisessa maa­ilmansodassa.

Jukka Tarkka on valtiotieteen tohtori.

Kirjallisuus

Juhana Aunesluoma: Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodasta EU-aikaan. Hämeenlinna 2011.
Jaakko Blomberg: Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi. WSOY 2011.
Jaakko Blomberg – Pertti Joenniemi: Kaksiteräinen miekka. 70-luvun puolustuspolitiikkaa. Helsinki 1971.
Finnish-American Academic and Professional Exhanges. Analyses and Reminiscences. Toimittanut William Copeland ym. Espoo 1983.
Jussi M. Hanhimäki: Rinnakkaiseloa patoamassa. Yhdysvallat ja Paasikiven linja 1948–1956. Saarijärvi 1996.
Max Jakobson: Väkivallan vuodet. Keuruu 1999.
Max Jakobson: Pelon ja toivon aika. Keuruu 2001.
Max Jakobson: Tilinpäätös. Keuruu 2003.
Ahti Karjalainen: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä. Toimittanut Kauko Rumpunen. Juva 1997.
Urho Kekkonen: Päiväkirjat 1–4 1958–62. Keuruu 2001–2004.
Tuomo Polvinen: J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 4–5 1944–1948. Juva 1999–2003.
Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Keuruu 1997.
Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Keuruu 2005.
Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991. Teoksessa Ratakatu 12, s. 9–192. Toimittanut Matti Simola. Hämeenlinna 2009.
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1–2. Keuruu 2003–2008.Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet 1948–1983. Vuoden ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimus käytännössä. Asiakirjoja ja aineistoa. Helsinki 1983
Juhani Suomi: Kuningastie. Urho Kekkonen 1950–1956. Keuruu 1990.
Juhani Suomi: Kriisien aika. Urho Kekkonen 1956–1962. Keuruu 1992.
Juhani Suomi: Presidentti. Urho Kekkonen 1962–1968. Keuruu 1994.
Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972. Keuruu 1996.
Juhani Suomi: Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen 1972–1876. Keuruu 1998.
Juhani Suomi: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976–1981. Keuruu 2000.
Jukka Tarkka: Uhan alta unioniin. Asennemurros ja sen unilukkari Eva. Keuruu 2002.
Jukka Tarkka: Kansallinen kolkuttaja. L. A. Puntilan yhteiskunnallinen elämäntyö. Keuruu 2004.
Jukka Tarkka: Isänmaan unilukkari. Päiviö Hetemäen yhteiskunnallinen elämäntyö. Juva 2006.
Jukka Tarkka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990. Keuruu 2012.
Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Porvarien ja työnantajien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Keuruu 2004.
Timo Vihavainen: Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Keuruu 1991.
Pekka Visuri: Puolustusvoimat kylmässä sodassa. Suomen puolustuspolitiikka vuosina 1945–1961. Juva 1994.
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa. Keuruu 2006.
Pekka Visuri: Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella. Saarijärvi 2010.