Suomalaisessa nationalismissa omalla kielellä on ollut poikkeuksellisen tärkeä merkitys. Melko marginaalisesta kansankielestä tuli 1800-luvun aikana eliitinkin vähitellen käyttämä kirjakieli. Esimerkiksi Perussa olen kuullut hiukan huteraa kansallistunnettani hivelevää ihailua suomen kielen tarinaa kohtaan. Minulta on kaivattu näkemyksiä siihen, voisiko heidänkin maassaan koloniaalisen valtakielen espanjan varjoon jäänyt intiaanikieli ketsua kokea joskus samankaltaisen arvonnousun. Tähän asiantuntemukseni ei tietenkään riitä, mutta samalla mielenkiintoni suomen kielen tulevaisuutta kohtaan on voimistunut. 

Olen myös tullut tietoisemmaksi oman yliopistoni roolin tärkeydestä suomen kielen tarinassa. Harvalla opinahjolla on maailmassa ollut yhtä suuri vaikutus kansallisen kielen kehitykseen ja siihen, mitä joskus kutsumme kansalliseksi sivistykseksi kuin työnantajallani Helsingin yliopistolla. Silloin kun Carl Ludvig Engelin suunnittelema yliopiston päärakennus valmistui vuonna 1832, sanaa sivistys ei juurikaan tunnettu. Edellisellä vuosikymmenellä se oli vilahtanut Turun Viikko-Sanomissa. Sanan vakiinnutti kieleemme vasta hiukan myöhemmin yliopiston entinen suomen kielen professori Elias Lönnrot, joka muistetaan parhaiten Suomen kansalliseepoksen Kalevalan kokoajana. 

Lönnrotin myöhemmin eläkepäivillään vuonna 1880 julkaisema Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja vakiinnutti sivistyksen lisäksi sellaisia pian käyttökelpoisia termejä kuten itsenäisyys, kansallisuus, äänioikeus, kieltolaki ja tasavalta. 

Kun suomi alkoi Lönnrotin kaltaisten sanaseppojen myötä saada tukevampaa jalansijaa eliitin keskuudessa, kielikiistat kiihtyivät. Niitä käytiin myös Helsingin yliopistossa. Tieteen kielenä siellä käytettiin ruotsin ohella joskus latinaa, ja viime vuosisadan alkupuolella moni julkaisi tutkimuksiaan esimerkiksi saksaksi. Jotkut meistä julkaisevat nykyisin vaikkapa espanjaksi. Historiamme tunnetuimmat kielikiistat liittyvät kuitenkin suomen ja ruotsin asemaan. Yliopistossa suomen kielen asemaa alettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen korostaa hiukan keskenään poikkeavista lähtökohdista. Britanniasta vaikutteita saaneet liberaalit korostivat yksilönvapautta. Kansallinen vapaus olisi keino oman kielen vapaalle kehitykselle. Saksalaisesta filosofiasta vaikutteita saaneille Johan Vilhelm Snellmanin hengenheimolaisille yksilönvapaus oli usein sivuroolissa. He korostivat kansan yhtenäisyyttä. Eroista huolimatta molemmat tahot pitivät suomen kielen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden vahvistamista tärkeänä. Itsenäisyyden ja sisällissodan jälkeen kysymys ruotsin kielen asemasta jakoi eliitin mielipiteitä. 

Tiukimmat suomalaisuusintoilijat taipuivat hyväksymään ruotsin maan toiseksi kansalliskieleksi. Vuoden 1937 yliopistolaki vahvisti kaksikielisen yliopiston suomenkielisyyttä. Sen jälkeen on otettu uusia askeleita kohti kielijakoa, jossa sujuvan kaksikielisyyden sijaan ruotsi on paljolti jäänyt suomenruotsalaisten erilliskieleksi. 

Kaksikielisyyden merkitys tulee nykyisin yliopistossa vastaan esimerkiksi silloin, kun haluamme rekrytoida ulkomailla opiskelleita ja tieteellistä uraa tehneitä suomalaisia. Osa heistä on unohtanut kouluruotsin lähes kokonaan. Toisinaan tämä johtaa eriskummallisiin tilanteisiin. 

Erään yliopistonlehtoraatin täytössä piti tehdä päätös paljon julkaisseen ja montaa kieltä sujuvasti osaavan suomalaishakijan sekä vähemmän julkaisseen ja lähinnä vain englantia puhuvan ulkomaalaisen kilpakumppanin välillä. Edellinen oli useimmilla mittareilla pätevämpi. 

Pätevämpää hakijaa ei kuitenkaan voitu valita, sillä hän oli menestyksekkään ulkomaanuransa aikana paljolti unohtanut ruotsin. Kilpahakijakaan ei osannut ruotsia, eikä myöskään suomea, mutta ulkomaalaisena kaksikielisyyden vaatimus ei koskenut häntä. Jahkailun jälkeen koko hakuprosessi raukesi. 

Enimmäkseen ruotsin kielen asemasta yliopiston sisällä keskustellaan nykyisin sulassa sovussa. Puhe ruotsin pakollisuuden höllentämisestä on kuitenkin voimistunut myös yliopiston ulkopuolisessa Suomessa. Ruotsinkielisten lukumäärän asteittaisen vähenemisen lisäksi tärkeänä perusteluna mainitaan toisinaan kansainvälistyminen.

Nyt yliopistossa kytee uusi kielikiista. Moni tuntee huolta siitä, että englanti syrjäyttää suomen korkeakoulutuksen pääkielenä. Paineet englanniksi opettamiseen ja etenkin julkaisemiseen kasvavat. Tieteessä on yhä tärkeämpää voida kommunikoida maailman eri kolkissa olevien kollegoiden kanssa. Kansainvälistymisen kolikon kääntöpuoli on se, että samalla suomi on vaarassa hiipua korkeakoulutuksen kielenä. Englanninkielisyyttä korostavien tulosmittareiden näkökulmasta tällaisenkin artikkelin kirjoittamista suomeksi voi pitää lähes arvottomana. 

Suomen puhujien määrä on riittävän suuri, että pelkoa sen täydellisestä katoamisesta ei ole näköpiirissä. Lisäksi maailman sähköisessä viestinnässä Suomi on puhujiensa lukumäärää suurempi kieli. Vauraus tuo digitaalisia etuoikeuksia. Professori Janne Saarikiveltä olen oppinut, että esimerkiksi kurdin tai uiguurin puhujia on selvästi enemmän kuin suomalaisia, mutta kirjallisena tai tietoverkoissa liikkuvana kielenä ne ovat selvästi pienempiä. 

Voisiko suomesta silti tulla eräänlainen kyökkikieli? Olemmeko kulkemassa kohti tulevaisuutta, jossa korkeakoulutettu eliitti keskustelee yhä enemmän termeillä, joille ei luoda suomenkielisiä vastineita? Voisiko suomesta joskus tulla hiukan kuin guaraní, jota moni paraguaylainen saattaa puhua useissa arkipäivän tilanteissa? Koulutusjärjestelmässä ja virallisissa yhteyksissä espanja on kuitenkin Paraguayn selkeä pääkieli.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin teknologiauskoisena. Viime vuosina päätäni on kuitenkin vaivannut uusi kysymys. Voisiko Google Translate tai jokin muu tekoälyä käyttävä konekääntäjä pelastaa suomen korkeakoulujen käyttökielenä? Ensireaktio viime vuosina joskus esittämääni kysymykseen on yleensä hämmentynyt. Joku räplää hetken kännykkäänsä ja näyttää hätäisen käännösoperaation tuloksen. Eihän Google Translate nyt todellakaan käännä riittävän hyvin. Ei kai kielen tulevaisuus voi riippua teknologiafirmojen tuotteista?

Käännösohjelmien kehittäminen perustuu osittain saatavilla olevan kielimassan suuruuteen. Maailmankielten rinnalla suomi on kaikesta huolimatta suhteellisen pieni. Vaikka sen rakenteen johdonmukaisuus voi olla kielikoneiden kannalta joissain tilanteissa myös etu, suomi poikkeaa useimmista muista kielistä. Niinpä Google Translate ei ole vielä oppinut tulkitsemaan sitä erityisen hyvin. Tämä vaikuttaa siihen, että yleiset mielikuvat koneellisen kääntämisen tasosta eivät ole Suomessa kovinkaan haltioituneita. Silti ohjelmien algoritmit ovat kehittyneet valtavasti viime vuosina. Mikä mahtaa olla tilanne vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua? Entä tämän vuosisadan jälkipuoliskolla? 

Käännös on aina tulkinta. Vaatimusta täydellisestä vastaavuudesta kahden kielen välillä ei ole järkevää edes esittää. Koneilta ei myöskään voi olettaa kaikkien kaunokirjallisten koukeroiden tai käyttöyhteyksien hallintaa. Koneellisen kääntämisen keskusteluissa yksi toisinaan korostettu esimerkki on se, miten koneilta puuttuu ironian taju. Täydellisyys ei kuitenkaan ole yhtä kuin riittävän hyvä.

On aivan mahdollista, että tulevaisuudessa koneet kykenevät kääntämään tieteellistä tekstiä niin hyvin, että ne auttavat murtamaan monia kielimuureja. Seurauksena saattaa olla, että yliopistoni tulevat tutkijat voivat viedä ajatuksensa kansainväliseen keskusteluun parhaiten hallitsemallaan kielellä. Lukijoiden apuna olevat algoritmit kääntävät kirjoituksen salamannopeasti heidän omille kielilleen. 

Vaikka villeimmät visiot käännöskoneiden tulevasta tehokkuudesta eivät toteutuisi, koneet helpottavat ihmiskääntäjien työtä. Sekin vie kohti tilannetta, jossa suomenkielinen tieteellinen artikkeli kääntyy aiempaa vaivattomammin muille kielille. Suomeksi kirjoittaminen siis muuttuu tältä osin joka tapauksessa helpommin käännettäväksi ja samalla mielekkäämmäksi. Siksi yliopistoissakin on syytä kyseenalaistaa viime aikoina voimistunut ajatus, että englanti jyrää tulevaisuudessa yhä vääjäämättömämmin. 

Toki on olemassa myös mahdollisuus, että sitten kun teknologia saavuttaa tason, jolla kääntäminen muuttuu merkittävästi helpommaksi, akateeminen eliitti on jo sopeutunut englanniksi kirjoittamiseen niin hyvin, että suomeksi kirjoittaminen tuntuu hankalalta tai rahvaanomaiselta. Kielellinen identiteetti voi ottaa kulttuurisia harppauksia, jotka vaimentavat teknologisten harppaus ten avaamia mahdollisuuksia. Siksikin suomen kielen ystävien on hyvä keskustella tulevaisuutta ennakoiden, jotta vääjäämättömyysretoriikka ei entisestään vahvista englannin ylivaltaa. 

Käännösteknologia tulee mukaan myös puheen tulkkaamiseen. Ihmisten tarve vieraiden kielten opetteluun saattaa sen myötä vähentyä. Yksi versio tällaisesta laitteesta on kehitetty Japanissa. Sen kaupallinen nimi Megahonyaku on japanin uudissana, joka yhdistää megafonin ja kääntämisen. Vielä pari vuotta sitten Megahonyakun valmistaja Panasonic toivoi tuotteensa saavan kansainvälistä näkyvyyttä viimeistään Tokion olympialaisissa vuonna 2020. Itsekin odottelin mielenkiinnolla laitteen mahdollisesti herättämää keskustelua, mutta koronakriisin myötä tämä haave on nyt hiukan lykkääntynyt. Megahonyaky on aluksi kyennyt vain helppoihin tehtäviin kuten tulkkaamaan, että ”sushi on loppu”. Panasonic aikoo kuitenkin kytkeä laitteen aiempaa tiiviimmin pilvipalveluiden kautta toimiviin tehokkaisiin käännösohjelmiin. Samankaltaista teknologiaa ohjelmoidaan yhä enemmän myös megafonia helpommin mukana kulkeviin laitteisiin.

Kirjoituksen otsikossa esittämälleni kysymykselle suomen kielen kohtalosta tärkeintä on se, miten hyvin koneiden algoritmit kykenevät murtamaan käytännön kielimuureja. Todennäköisesti niin hyvin, että meidän on nyt vaikea kuvitella kaikkia niihin liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia. Kielestä puhuttaessa ei tässäkään yhteydessä ole kyse vain kielestä. 

Esimerkiksi pitkään tutkimieni poikkikansallisesti verkostoituneiden kansalaisliikkeiden keskuudessa konekääntämistä käytetään aiempaa enemmän helpottamaan eri kieliryhmien välistä viestintää. Seurauksena on tietenkin myös harmillisia väärinymmärryksiä, kun Google Translaten tulkinta sähköpostista, WhatsApp-ryhmän kommentista tai mielenosoituskutsun perusteluista menee metsään eikä käsillä ole algoritmien tuottamaa raakiletta korjaavaa ihmiskääntäjää. 

Kaikkine puutteineenkin koneet auttavat rikkomaan kielikuntien välisiä rajoja. Samalla ne avaavat kysymyksiä maailmanhallinnasta ja ihmisen olemuksesta. Kansainvälisen tekoälytutkimuksen kärkinimiin kuulunut äskettäin edesmennyt professorikollegani Timo Honkela korosti intohimoisesti tekoälyn avaamia mahdollisuuksia. Hän ehti kehittää huikeita visioita kaavailemastaan Rauhankoneesta. Sen algoritmien olisi tarkoitus auttaa maailmanpoliittisten konfliktien osapuolia ymmärtämään toisiaan. Minun on vaikea kuvitella, että nimenomaan algoritmien avulla voisi löytää tyydyttävää ratkaisua esimerkiksi kamppailuihin Israelin ja Palestiinan alueen hallinnasta. Kielellisen ja maailmankuvallisen keskinäisen ymmärryksen lisääminen voi silti tuoda uusia välineitä myös rauhantyöhön. 

Toiset puolestaan korostavat tekoälyn uhkakuvia. Osa uumoilee jopa koko ihmiskunnan tuhoa, kun koneet pääsevät niskan päälle. Tulevaisuudentutkijoiden piirissä kuulee joskus puhetta teknologisesta singulariteetista. Fysiikan tieteenalalta lainattu käsite viittaa uudiskäytössään usein tilanteeseen, jossa itseään kehittävä tekoäly astuu uuteen ja arvaamattomaan vaiheeseen. Oma ymmärrykseni ei yllä tämän kiistellyn käsitteen hyödyllisyyden arviointiin, mutta vaikka pitäisi tällaista tulevaisuutta vain tieteisfantasiana, tekoäly saattaa muuttaa maailmaa rajusti lähivuosikymmeninä. 

Suuyritysten hallitsemat kielikoneet pääsevät käsiksi yhä suurempaan osaan maailman teksteistä. Monelle älypuhelimen käyttäjälle saattaa tulla yllätyksenä, missä määrin ja millaisissa tilanteissa pöydällä tai taskussa näennäisen toimettomana lojuva pienoistietokone voi nauhoittaa puhetta. Käännösohjelmien kehittäjät tarvitsevat suuria teksti- ja puhemassoja. Niiden hankkimisen tarkoitusperät on yleensä muotoiltu mahdollisimman viattomiksi. Seurauksena voi silti olla uudentyyppinen algoritmi-imperialismi.

Kun hakukoneet, käännöskoneet ja erilaiset digitaaliset seurantajärjestelmät kytkeytyvät toisiinsa, syntyy aineksia ennenkuulumattoman tehokkaalle valvontakoneistolle. Google ja sen emoyhtiö Alphabet ovat jo nyt nousseet merkittävään asemaan tietoverkkojen hallinnassa. Erityisesti ranskalaisissa keskusteluissa alkoi 2010-luvulla yleistyä termi GAFA. Se viittaa Googlen, Applen, Facebookin ja Amazonin kaltaisiin yrityksiin. Niiden rinnalle nousee varmasti myös uusia tekoälyä käyttäviä suuryrityksiä, jotka vaikuttavat maailmanpolitiikan virtauksiin ja arjen käytäntöihin.

Yhtäältä käännöskoneet voivat vapauttaa suomalaiset käyttämään kieltään vailla pelkoa impivaaralaisesta eristymisestä. Samalla ne saattavat sekä yksinkertaistaa kielellisiä ilmauksia että tukahduttaa muita vapauksia. Kun tietoverkkojen hallinta keskittyy voittoa tavoitteleville liikeyrityksille, käsitykset demokratiasta ja yksityisyydestä muuttuvat. Siihen on syytä varautua. 

Ehkäpä sellaiset Lönnrotin kehittämät termit kuin tasavalta ja äänioikeus kadottavat alkuperäisen tarkoituksensa. Sen sijaan kielikoneiden muokkaamassa maailmassa Lönnrotin luoma termi kansallisuus saattaa säilyttää kielinationalistisen merkityksensä yllättävän hyvin. Suomen kieli muuttuu, niin kuin se on aina tehnyt, mutta se ei ole katoamassa. 

Tekoälyn tulevaisuutta voi havainnollistaa muistelemalla mennyttä. Kuljetaan siis hetkeksi kirjasuomen varhaisjuurille. Kun Mikael Agricola antoi 1500-luvulla raamatunkäännöksellään alkusykäyksen suomen kirjakielelle, hän vetosi kaikkivaltiaan kielitaitoon. Siihen aikaan moni ajatteli, että kristittyjen Jumalaa tulee puhutella latinaksi. Agricola oli toista mieltä. Yksi hänen elämäntyönsä perustelu oli, että ”kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen”. Luterilaisen reformaation puolivuosituhantista taivalta muisteltaessa on hyvä ottaa huomioon, miten Agricolan reformoitu Jumala mahdollisti eräänlaisen kielellisen tasa-arvon. 

Missä määrin konekääntäjä voisi vastaavasti kuulla suomen kielen? Voisiko yhdistelmästä algoritmeja tulla hiukan samankaltainen kielellinen kaikkivaltias kuin Agricolan kuvaamasta Jumalasta? Itselleni jumalvertaukset sisältävät hippusellisen hölynpölyä, mutta uskonnollisen vertauskuvan käännösalgoritmien taidoille voi löytää myös ajallisesti lähempää. 

Kun kävin 1980-luvulla krakovalaisessa katedraalissa, puolalaiset katolilaiset pyysivät minulta vieraskirjaan tervehdystä paaville. Kysyin, millä kielellä he haluavat minun kirjoittavan. He pitivät kysymystäni outona, sillä tokihan Vatikaanissa istuva puolalainen paavi ymmärtäisi kaikkia kieliä. ”Kirjoita siis suomeksi”, he kehottivat. On aivan mahdollista, että sama kehotus vielä palaa myös suomalaisten korkeakoulujen kielipolitiikkaan. Siis kirjoitamme ehkä jatkossakin suomeksi.

•

Artikkelin kuvassa Mikael Agricola ja ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kuvan lähde: Museovirasto. Alkuperäisen kuvan tekijä: Samuel von Bell.