Tämän vuoden huhti-toukokuussa oli lausuntokierroksella luonnos hallituksen esitykseksi arkistolain ja Kansallisarkistosta annetun lain muuttamisesta.

Kansallisarkistoa koskevaan lain toisessa pykälässä luetellaan Kansallisarkiston tehtävät, ja siihen esitetään lisättäväksi uusi kohta 3a. Sen mukaan Kansallisarkisto saisi ”tehdä arkistoon siirrettyihin asiakirjoihin perustuvaa tutkimusta”.

Vielä voimassa olevan lakitekstin mukaan Kansallisarkisto saa ainoastaan ”edistää pysyvästi säilytettävien asiakirjojen ja niihin sisältyvien tietojen saatavuutta, käyttöä ja niihin perustuvaa tutkimusta”.

Kansallisarkisto saa siis voimassa olevan lain mukaan ainoastaan edistää tutkimusta, ei itse harjoittaa pysyvästi säilytettäviin asiakirjoihin perustuvaa tutkimusta. Nyt kuitenkin suunnitellaan lainsäädäntöön muutosta, joka sallisi Kansallisarkistolle asiakirjoihin perustuvan tutkimustoiminnan.

Kansallisarkisto on viime vuosina varsinaisten tehtäviensä lisäksi ryhtynyt tuottamaan valtion ylimmän johdon ja hallituksen toimeksiannosta selvityksiä ja tutkimuksia maamme historian kiistellyistä kysymyksistä (esimerkiksi HS 6.6.2022). Se on tehnyt näin nykyisen lainsäädännön aikana ilman, että sillä olisi ollut siihen lainsäädäntöön perustuvaa toimivaltaa.

Tähän saakka voimassa olleen lainsäädännön mukaan arkistolaitoksen, nykyisen Kansallisarkiston, perustehtävänä on ollut säilyttää valtionhallinnon pysyvää säilytysarvoa omaavat asiakirja-aineistot ja pysyvää säilytysarvoa omaavia yksityisiä asiakirjoja sekä asettaa kaikki nämä aineistot tutkijoiden ja muiden tietoa tarvitsevien käyttöön.

Nykyisten tehtävien hoitaminen edellyttää, että tiedeyhteisössä säilyy luottamus siihen, ettei Kansallisarkisto pyri edistämään tulkintoja ja näkemyksiä sellaisissa kysymyksissä, joista joko vallitsee tai voisi vallita jyrkästi toisistaan poikkeavia käsityksiä tiedeyhteisössä ja laajemminkin yhteiskunnassa.

Kun Kansallisarkisto on ryhtynyt tuottamaan poliittisille toimeksiantajilleen selvityksiä, joihin välttämättä sisältyy tulkintoja, Kansallisarkiston tulkinnoista eri mieltä olevissa piireissä voi helposti herätä epäilyjä siitä, että Kansallisarkisto tukee tutkimustehtävän toimeksiantajien edustamia näkemyksiä. Näin voi käydä, vaikkei perusteita epäilyille olisikaan olemassa.

Tällaista epäilyä on jo esiintynyt. Kansallisarkiston selvitys, joka tutki suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumista toisen maailmansodan aikana sotarikoksiin, sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton pääosin tiedeyhteisön ulkopuolelta (katso esimerkiksi HS 14.7.2019, HS 19.12.2019, Iltasanomat 15.7.2019 ja Kanava 4/2019). Polemiikissa konkretisoitui kuitenkin rakenteellinen ongelma, joka liittyy Kansallisarkiston nykyiseen toimintaan.

Kansallisarkisto vaikuttaa monella tavalla siihen, millaisia asiakirjoja menneisyydestä jää tietoja tarvitsevien käyttöön.

Julkishallinnossa syntyy paljon asiankirjoja, minkä vuoksi vain verraten pieni osa niistä voidaan säilyttää tutkimuskäyttöä varten. Lainsäädännön nojalla Kansallisarkisto on tähän saakka valinnut säilytettävät asiakirjat. Tällaisen toimivallan esitetään edelleen säilyvän.

Kansallisarkisto ottaa harkintansa mukaan säilytykseen myös henkilö- ja yhteisöarkistoja. Sillä on lisäksi lainsäädännön nojalla laaja harkintavalta antaa lupia salassa pidettävien asiakirjojen käyttöön.

Tietoja tarvitsevien on siksi voitava luottaa siihen, että kaikki saavat käyttöönsä asiakirja-aineistoja samoja periaatteita noudattaen – edustivatpa he millaisia tulkintoja tahansa kansamme menneisyydestä ja sen olosuhteista. Kansallisarkiston poliittiselle johdolle suorittamat selvitykset voivat horjuttaa yleistä käsitystä sen tasapuolisuudesta, vaikka mitään syytä siihen ei olisi.

Arkistolaitoksen, nykyisen Kansallisarkiston, virkakunnassa on perinteisesti ollut vallalla käsitys, ettei sen tehtävänä ole historiantutkimuksen alaan kuuluva tutkimustoiminta. Käsityksen mukaan historiantutkimus tulee jättää tiedeyhteisön piirissä tehtäväksi ja lähinnä yliopistoissa suoritettavaksi sekä sen rahoitus keskeisiltä osin järjestettäväksi Suomen Akatemian kautta.

Mikäli eduskunta hyväksyy opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellut lakimuutokset sellaisina kuin ne esitetään luonnoksessa, Kansallisarkisto saisi lainsäädännöllisen toimivallan sellaiseen toimintaan tehdä arkistoon siirrettyihin asiakirjoihin perustuvaa tutkimusta, jota se jo on harjoittanut ennen uusien säännösten voimaantuloa.

Säännöskohtaisissa perusteluissa valotetaan lähemmin tämän tutkimustoiminnan luonnetta. Niissä kuvataan:

”Kansallisarkisto on arkistoonsa siirrettyjen tietojen asiantuntija, ja sen on perusteltua olla mukana merkittävien tutkimusten teossa, jossa hyödynnetään arkistoituja aineistoja. Kansallisarkisto voisi myös olla toimeenpanijana yhteiskunnallisesti merkittävien aiheiden selvityksissä, tutkimuksissa. Tutkimustehtävää tehtäisiin yleensä erillistoimeksiannoista ja rahoituksin. Tutkimustehtävä ei olisi rajaton vaan keskittyisi yhteiskunnallisesti merkittäviin tutkimusaiheisiin ja tehtävää suorittaessaan pääsy tutkimuksessa tarvittaviin asiakirjoihin tulee rajata vain niille, jotka niitä tehtävää suorittaessaan tarvitsevat.”

Nämä perustelut ovat jossakin määrin hämärät ja antavat mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Kuitenkin niillä voi olla suurtakin merkitystä lakien tulkinnassa ja oikeuskäytännössä.

Keskeisen ongelman perusteluissa muodostaa arkiston käsite. Sitä ei ole määritelty arkistolain muutosta koskevassa lakiluonnoksessa, joka sisältää muutamien käsitteiden määritelmiä. Käsitteellä näytetään luonnoksessa tarkoitettavan pelkästään sellaisia muistiorganisaatioita, joiden tehtävänä on säilyttää kulttuuriperintöön kuuluvia asiakirjoja.

Lakiluonnoksen mukaan Kansallisarkisto saisi oikeuden tehdä arkistoon siirrettyihin asiakirjoihin perustuvaa tutkimusta, mutta ei ole aivan selvää tarkoitetaanko arkistolla tässä yhteydessä pelkästään ”Kansallisarkiston arkistoa” vai kaikkia niitä toimijoita, jotka täyttävät ne kriteerit, jotka on asetettu arkistoksi kutsutuille toimijoille?

Jälkimmäinen tulkinta on luultavampi. On nimittäin epätodennäköistä, että halutaan rajoittaa Kansallisarkiston tutkimustoiminta pelkästään Kansallisarkiston itsensä säilyttämiin ja hallinnoimiin asiakirja-aineistoihin.

Kansallisarkiston suorittamat tutkimukset tapahtuisivat yleensä erillisten toimeksiantojen perusteella ja erillisellä rahoituksella. Sen tutkimuksellinen toiminta keskittyisi ”yhteiskunnallisesti merkittäviin tutkimusaiheisiin”.

Tarkoituksena näyttäisi olevan luoda Kansallisarkistosta valtion historiankirjoitusvirasto, joka saisi toimeksiannot ylimmiltä valtiollisilta elimiltä. Selvitys suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumisesta sotarikoksiin ja Stalinin suomalaisuhreja tutkiva projekti ovat hankkeita, joissa toimeksiantajana oli valtioneuvoston kanslia.

Yllä esitetyn lainauksen viimeisessä, osin epäselvässä virkkeessä kuvataan niitä edellytyksiä, joiden vallitessa Kansallisarkisto voisi harjoittaa tutkimustoimintaansa.

Virke sisältää kaksi identtistä lausevastiketta ”tehtävää suorittaessaan”. Ensimmäiseltä lauseenvastikkeelta puuttuu selvä subjekti, mutta subjektiksi on ajateltava Kansallisarkisto. Jälkimmäisen lauseenvastikkeen subjektina ovat sen sijaan ne henkilöt, jotka Kansallisarkistolta saamaansa tehtävää suorittaessaan tarvitsevat asiakirjoja.

Perustelut sisältävät siis sen, että asiakirjoja, joita Kansallisarkisto katsoo tarvitsevansa tutkimuksissaan, ei saa antaa Kansallisarkiston hankkeisiin kuulumattomien tutkijoiden käyttöön. Kansallisarkisto voisi siten halutessaan tätä keinoa käyttäen jopa estää ulkopuolisia tutkijoita jatkamasta jo käynnissä olevia tutkimushankkeitaan.

Kansallisarkiston tutkimustoimintaa koskevissa perusteluissa ei tarkemmin määritellä, millaisten edellytysten ja rajoitusten vallitessa ulkopuolisilta tutkijoita voitaisiin evätä Kansallisarkiston selvitys- ja tutkimustoiminnassa tarvitsemien asiakirjojen käyttö.

Tämän vuoksi Kansallisarkistolle tarjoutuisi mahdollisuus monella tavoin varata omien tutkimustensa käyttöön asiakirjoja, joita haluaisivat käyttää myös sellaiset tutkijat, jotka eivät osallistu Kansallisarkiston tutkimushankkeisiin. Kansallisarkisto voisi siten pitää epätoivottuja tutkijoita loitolla tietyistä asiakirjoista esimerkiksi pitkittämällä tarpeettomasti hankkeidensa virallista kestoaikaa.

Tällainen tiedonsaannin rajoittaminen ei ilmeisestikään rajoittuisi pelkästään Kansallisarkistossa säilytettäviin ja sen hallinnoimiin asiakirjoihin vaan koskisi myös muissa arkistoissa, kuten valtionapua saavissa yksityisluonteisissa arkistoissa tai kaupunginarkistoissa, säilytettäviä asiakirjoja.

Esteiden asettaminen ulkopuolisten tutkijoiden tiedonsaannille, liittyy luontevasti pyrkimyksiin tehdä Kansallisarkistosta ylintä valtionhallintoa palveleva historiankirjoituslaitos.

Historiankirjoituslaitosta hyödyntäen ylin valtiovalta voisi muovata haluamallaan tavalla kuvaa maamme yhteiskuntakehityksestä. Tällaisen tutkimuslaitoksen julkaisuissa esitetyt näkemykset olisi luontevaa ymmärtää ylimmän valtiovallan hyväksymiksi virallisiksi näkemyksiksi.

Onko opetus- ja kulttuuriministeriön ja mahdollisesti muidenkin valtion hallinnon elinten tavoitteena tehdä Kansallisarkistosta laitos, joka monopoliasemasta käsin voisi tuottaa ylimmälle valtionjohdolle sen toivomia tulkintoja maamme yhteiskuntaoloista ja historiasta?

Jos Kansallisarkiston toimivaltaan liittyy mahdollisuus rajoittaa tutkijoiden ja muidenkin tiedontarvitsijoiden tiedonsaantia, siihen liittyy ongelmallisia piirteitä.

Mieleen tulee, kuinka valtioneuvoston kanslia on pyrkinyt estämään tiedonsaannin eräiden ylimpien valtiollisten elinten tietyntyyppisistä asiakirjoista vastoin julkisuuslain säännöksiä (katso esimerkiksi HS 19.2.2022). Julkisuuslaissa säädetään, että ”[v]iranomaisten asiakirjat ovat julkisia, jollei tässä tai muussa laissa erikseen toisin säädetä”.

Julkisuuslaissa ei näyttäisi olevan mitään säännöstä, jonka nojalla Kansallisarkistolle annettavaa toimivaltaa rajoittaa julkisten asiakirjojen saatavuutta voisi perustella. Lain perusteluissa ei myöskään ole viitattu mihinkään tällaista menettelyä oikeuttavaan julkisuuslain tai muun lain säännöksiin.

Onkin yllättävää, että opetus- ja kulttuuriministeriö pyrkii antamaan Kansallisarkistolle oikeuden ryhtyä rajoittamaan pääsyä julkisten asiakirjojen tietoihin selvästi piittaamatta julkisuuslaista.

Kuten edellä on todettu, näyttää siltä, että opetus- ja kulttuuriministeriön tavoitteena on muuttaa Kansallisarkiston tehtäväkuvaa siten, että siitä voisi tulla ylintä valtionhallintoa palveleva, lähinnä valtion sektoritutkimuslaitoksia muistuttava virasto. Tällaiselle virastolle voitaisiin ohjata runsaastikin erillisrahoitusta toivottujen teemojen käsittelyyn ja haluttujen tulosten tuottamiseen.

Näin menetellen horjutettaisiin kuitenkin ajan mittaan ratkaisevalla tavalla tiedeyhteisön ja yleisemminkin yhteiskunnan luottamusta Kansallisarkiston puolueettomuuteen ja tasapuolisuuteen.

Erillisrahoituksen ohjaaminen Kansallisarkistolle tutkimusten ja selvitysten toteuttamiseen ei ole ongelmatonta myöskään tutkimuksen vapauden kannalta. Tieteellisen tutkimuksen ja sen rahoitukseen liittyvää problematiikkaa on käsitelty laajasti, ja yleisesti katsotaan, että rahoituksen tulisi perustua riippumattomien asiantuntijoiden arviointeihin.

Onkin perusteltua siteerata Helsingin yliopiston kanslerin Kaarle Hämerin näkemystä, joka valaisee, miten tieteellinen tutkimustoiminta tiedeyhteisön institutionaalisessa viitekehyksessä on erilaista kuin tutkimustoiminta, jota suoritetaan virastokontekstissa erillistoimeksiantoina ja erillisrahoituksella:

”Tiede syntyy tutkimustyöstä, jota rahoitetaan eri tavoin. Yhteistä tutkimusrahan saamiselle on tiukka arviointiseula, joka rahoitusta hakevan tieteentekijän on läpäistävä. Arviointi on aina riippumatonta ja tehdään asiantuntijoiden lausuntojen perusteella. Järjestelmän ansiosta yliopistoissa tehtävä tutkimus on laadukasta ja tehty vahvasti säänneltynä sekä hyvän tieteellisen käytännön edellyttämällä tavalla – oli aihe mikä tahansa.” (HS 24.1.2020)

On esimerkkejä siitä, kuinka valtion sektoritutkimuslaitosten johto on pyrkinyt estämään laitoksen palveluksessa olevia tutkijoita edes yksityishenkilöinä tuomasta julki tietoja tai tulkintoja, jotka ovat poikenneet selvityksen tai tutkimuksen toimeksiantajan linjauksista. Tunnetuin esimerkki on, kuinka Valtion teknillinen tutkimuskeskus toimi tällä tavoin 1990-luvulla.

Jos tai kun valtiolliset tutkimuslaitokset ryhtyvät suorittamaan selvityksiä tai tutkimuksia valtion korkeiden viranomaisten toimeksiannosta, on luonnollista, että toimeksiantajat haluavat useimmiten tavoitteitaan tukevia tuloksia ja tulkintoja. Silloin kun tutkimus- tai selvitystoimintaa suoritetaan ulkopuolisten toimijoiden toimeksiannosta, ei tämänkaltaisia tilanteita voida tilaaja–toteuttaja-suhteen vallitessa välttää.

Kun tällaisessa viitekehyksessä ryhdytään suorittamaan tutkimusta, jossa käsitellään maamme yhteiskuntaolojen kehitystä ja poliittisia tapahtumia, tilanne muodostuu erityisen ongelmalliseksi. Ollaanko maamme tiedepolitiikassa hallituksen esityksen myötä vaivihkaa liukumassa Viktor Orbánin Unkarissa viitoittamalle tielle?

Dixi et salvavi animam meam.

•

Lue myös:

Historiantutkimuksesta ja tutkimuksen historiasta

Kalle Lehmuksen ihmeellinen elämä ja teot – Uusi aineisto valottaa sota-ajan harmaata eminenssiä

Vastuullinen historiantutkimus

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.