Aggressio ja aggressiivisuus ovat yksi tutkituimmista ihmisten ja eläinten käyttäytymismuodoista. Aggressiosta ja väkivallasta on monia jopa keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia ja mielipiteitä. Ristiriidat selittyvät paitsi taustateoriasta johtuvina, myös erilaisten taustatekijöiden erilaisista yhdistelmistä ja erilaisista variaatiosta yksilöiden välillä.

Kulttuuri on aggressioon voimakkaasti vaikuttava tekijä. Käyttäytyminen, joka yhden kulttuurin piirissä on hyväksyttävää, saattaa olla kiellettyä toisessa ympäristössä.

Alun perin englanninkielisellä sanalla aggression (aggressio) tarkoitettiin aggressiivista käyttäytymistä ja sanalla aggressiveness (aggressiivisuus) persoonallisuuden piirrettä. On siis kaksi eri asiaa käyttäytyä aggressiivisesti tai olla aggressiivinen. Sanojen merkitykset ovat suomen kielessä sekoittuneet toisiinsa jokapäiväisessä käytössä.

Määritelmiäkin on useita erilaisia. Psykologiassa aggressiolla tarkoitetaan toisiin yksilöihin tai ympäristöön kohdistuvaa tahallista, vahingoittavaa tai häiritsevää käyttäytymistä. Väkivaltaisella käyttäytymisellä tarkoitetaan fyysistä aggressiota, jolla on vakavat seuraukset. Väkivalta on siis aggressiota, mutta aggression ei tarvitse olla väkivaltaa.

Aggression muotoja on luokiteltu monin eri tavoin. Useat näistä perustuvat dikotomioihin ja ovat alun perin kahden suuren aggressiotutkijan luomia (Buss 1961; Buss 1990; Berkowitz 1993). Useat luokittelut ovat myös osittain päällekkäisiä.

Aggressio on fyysistä tai verbaalista, suoraa tai epäsuoraa. Suora ja epäsuora aggressio voivat olla joko hyökkäävää tai uhkailevaa.

Pojat käyttävät tietyissä ikävaiheissa tyttöjä enemmän aggression fyysisiä muotoja, molemmat lähes yhtä paljon verbaalisia muotoja (Viemerö 1986). Eräiden tutkimusten (Lagerspetz ym. 1988) mukaan pojat käyttävät enemmän suoraa ja tytöt epäsuoraa aggressiota. Näissä vertailuissa on kuitenkin unohdettu tyttöjen ja poikien erilainen kehitystaso ja kehittymisen nopeus nimenomaan murrosiässä, mikä myös vaikuttaa aggressiivisen käyttäytymisen muotoihin.

Virossa tehdyssä laajassa tutkimuksessa (Kätlin ja Kikas 2006) poikien fyysinen, verbaalinen ja epäsuora aggressiivinen käyttäytyminen samoin kuin aggression uhriksi joutumisen oli pojilla yleisempää kuin tytöillä. Paz Toldosin (Toldos 2005) mukaan poikien ja tyttöjen välisissä eroissa on kyseessä ennen kaikkea kulttuurierot. Hänen tutkimuksensa 14–17-vuotiailla espanjalaisilla tytöillä ja pojilla (yhteensä 653) osoitti, että pojat käyttävät enemmän sekä verbaalisia että fyysisiä aggression muotoja mutta että sukupuolten välillä ei ollut tilastollisesti merkittäviä eroja epäsuoran aggression käytössä.

Buss (Buss 1961) jakoi aggressiivisen käyttäytymisen vihaiseen (angry) tai välineelliseen (instrumental). Berkowitz (Berkowitz 1993) käytti samanlaisesta jaosta nimitystä emotionaalinen (emotional) ja välineellinen (instrumental) aggressio.

Ärsykkeenä vihaiselle tai emotionaaliselle aggressiolle toimivat loukkaukset, hyökkäykset, frustraatiot ja ärsytykset. Viriävä tunnetila on viha ja toiminnan palkkiona toimii uhrin kipu ja epämiellyttävä olo.

Jokin tapahtuma saa henkilön raivostumaan ja hän toimii täysin impulsiivisesti ja spontaanisti. Monesti taustalla oleva ajatus on ojentaa tai kasvattaa uhria. Pikaistuksissa tehdyt väkivaltateot ja lapsiin kohdistuva väkivalta ovat tyypillisiä esimerkkejä vihaisesta, emotionaalisesta aggressiosta.

Välineellisen aggression ärsykkeinä toimivat tavanomaiset yllykkeet ja kilpailutilanteet. Tilanne ei välttämättä herätä tunnetilaa ja palkintona toimii saavutettu voitto, palkinto tai hallitseva, johtava asema.

Buss (Buss 1990) erottaa vihan ja vihamielisyyden toisistaan. Viha on näkyvästi ilmenevänä piirteenä ja autonominen virittyminen (arousal) on korkea. Viha kestää lyhyen ajan, muutamia minuutteja tai tunteja, ja se saattaa johtaa katarsikseen. Viha on tyypillistä kaikille lajeille. Vihamielisyys sen sijaan ei näy päällepäin, autonominen virittyminen on matala tai kohtalainen eikä tunnetila johda katarsikseen. Vihamielisyys voi kestää pitkään, kuukausia jopa vuosia. Se on tyypillistä vain ihmisille.

Dodge ja Coie (Dodge ja Coie 1987) erottavat reaktiivisen ja proaktiivisen aggression toisistaan. Reaktiivinen aggressio on impulsiivista käyttäytymistä, yksilö reagoi vihamielisesti uhkaan tai provokaatioon. Reaktiivisen aggression teoreettinen perusta on aggressio–frustraatio-hypoteesissa. Frustroivassa tilanteessa aktivoituu autonominen hermosto ja yksilö räjähtää.

Proaktiivisessa aggressiossa yksilö käyttäytyy ilkeästi toista kohtaan ilman vähäisintäkään provokaatiota. Proaktiivinen aggressio voi olla välineellistä tai vihamielistä. Se kulkee käsi kädessä epäsosiaalisen käyttäytymisen, kuten valehtelemisen, varastamisen tai uhkailun, kanssa. Proaktiivisen aggression juuret löytyvät sosiaalisen oppimisen teorioista.

Fyysinen koko ja voima tekevät iskuista tehokkaampia ja siten aggressiivisesta käyttäytymisestä onnistuneemman. Fyysinen nopeus ja liikkeiden tehokas koordinaatio johtavat taitavampaan taistelemiseen tai tappelemiseen ja siten menestyksekkäämpään tulokseen.

Persoonallisuuden piirteistä aktiivisuus vaikuttaa tuloksen onnistumiseen. Dominoivuus ja statuksen tavoittelu saattavat johtaa aggression käyttöön välineenä aseman saavuttamiseen. Impulsiivisuus puolestaan johtaa vähäisempään aggression ehkäisyn todennäköisyyteen. Korkea ahdistuksen taso ehkäisee aggressiota, matala puolestaan vähentää aggression ehkäisyä. Vähemmän ahdistuneen henkilön ei tarvitse pelätä kostoa.

Nuorempi ja/tai alemmalla kehitystasolla oleva henkilö käyttää enemmän fyysistä aggressiota verrattuna vanhempaan ja/tai ylemmällä kehitystasolla olevaan henkilöön, jonka aggressio on useammin verbaalista. Edellisen ryhmän henkilöt hyökkäävät, käyttävät suoraa aggressiota, aggressiivinen käyttäytyminen on vakavampaa ja usein spontaania. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat henkilöt uhkailevat, käyttävät epäsuoraa ja suunniteltua aggressiota sekä usein myös huumoria aggressiivisen käyttäytymisen yhteydessä. Varhaisemmalla kehitystasolla on viha ja vihastuminen yleistä, jälkimmäisellä puolestaan emotionaalinen aggressio ja vihamielisyys (Buss 1990).

On olemassa monia erilaisia teorioita aggressiosta, sen syntymekanismeista ja syistä. Kaikilla niillä on omat kannattajansa ja moni tutkija valitsee omansa, perustaen tutkimuksensa valitsemaansa teoriaan.

Viettiteorioiden mukaan aggressiivisuus ja vihamielisyys kuuluvat ihmisen luonteeseen (Lorenz 1966). Ellei näin olisi, miksi sitten on sotia, kysytään. Toinen tunnettu viettiteoria, Freudin psykoanalyysi (Gay 1990) korosti kahden vastakkaisen ”energialatauksen”, vihan ja aggressiivisuuden sekä rakkauden ja uutta luovan merkitystä. Nämä ovat teorian mukaan ihmisessä synnynnäisinä olevia voimia.

Aggressio-frustraatioteoria (Dollard ym. 1939) katsoi aggression olevan seurausta frustraatiosta, päämäärään suuntautuneen toiminnan estämisestä tai häiritsemisestä. Teorian mukaan aggressiivisuus on sellainen motivaatiotila ja siihen liittyvä reaktiosarja, joiden päämääränä on sen yksilön vahingoittaminen, johon ne kohdistuvat.

Uudemmat, erilaisiin oppimisen muotoihin perustuvat teoriat (Bandura 1977; Buss 1961) ovat voittaneet alaa traditionaalisilta aggressioteorioilta. Siinä missä geneettinen predispositio antaa mahdollisuuden kehittää matalan tai korkean aggressiovalmiuden, ympäristö opettaa yksilön joko ehkäisemään tai ilmaisemaan aggressiivisia impulssejaan.

Sosiaalisen oppimisen teoria korostaa vuorovaikutusta kognitiivisten prosessien ja ympäristötekijöiden välillä, käyttäytyminen on tulosta oppimisesta. Huomaamme yksinkertaisesti, mitkä käyttäytymismuodot ovat palkitsevia ja toimivat parhaiten. Kritiikin (Berkowitz 1993) mukaan nämä teoriat yksinkertaistavat inhimillistä käyttäytymistä kiinnittämättä huomiota biologis-psykologisiin tekijöihin, tunteisiin, tarpeisiin, ajatusprosesseihin sekä tiedostamattoman osuuteen.

Berkowitzin (Berkowitz 1993) mukaan äkillinen epämiellyttävä tilanne herättää automaattisesti negatiivisia tunteita, primitiivisiä kiukun ja vihan tunteita sekä vihamielisiä impulsseja tai pakoimpulsseja. Kaikki tämä tapahtuu ennen kuin henkilö on ehtinyt edes ajatella, mitä on tapahtunut ja mitä pitäisi tehdä.

Informaation prosessointiteoria (Huesmann 1988) puolestaan on alun perin kehitetty selittämään niitä mekanismeja, joilla väkivaltaviihde vaikuttaa katsojan aggressiivisuuteen. Tämä teoria, joka perustuu uusimpiin kognitiivisen psykologian saavutuksiin, selittää oppimisen informaation vastaanottamisen, tallentamisen ja muistissa säilyttämisen käsittein.

Ihminen harjoittelee mielikuvituksen avulla esimerkiksi filmeissä näkemäänsä materiaalia. Nykyaikainen urheiluvalmennus käyttää tätä teoriaa avukseen. Esimerkiksi mäkihyppääjä käy mielikuvituksessaan läpi suorituksen useaan kertaan ennen varsinaista hyppyä.

Lapset leikkivät ja piirtävät tai kirjoittavat aineissaan. Näin he harjoittelevat mielikuvien avulla esimerkiksi televisiossa näkemiään väkivaltakohtauksia ja oppivat siten aggressiivisen käyttäytymisen muotoja. Engeström (Engeström 1979) on osoittanut, että koululaiset, joiden aineiden aiheet sisältävät väkivaltaa, kuuluvat muita useammin koulukiusaajien ryhmään.

Sen sijaan, että selittäisi aggressiivista ja väkivaltaista käyttäytymistä teorioiden avulla, pyrkii moderni tutkimus (Anderson ja Huesmann 2003) selvittämään eri tekijöitä ja tekijäryhmiä käyttäytymisen taustalla. Mikään yksittäinen tekijä ei pysty selittämään kuin pienen osan yksilöiden välisistä eroista aggressiivisessa käyttäytymisessä (Huesmann 1988).

Aggressiivisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen takana on erilaisia tilannetekijöitä, persoonallisuustekijöitä, ympäristötekijöitä, biologisia tekijöitä sekä näiden yhdistelmiä. Aina ei ole helppoa erottaa kunkin yksittäisen tekijän osuutta käyttäytymisessä. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi tilannetekijät, persoonallisuustekijät, ympäristötekijät ja biologiset tekijät.

Jokainen tietää omasta kokemuksestaan, että tietyissä tilanteissa on helpompi suuttua ja käyttäytyä aggressiivisesti kuin toisissa. Erilaiset epämiellyttävät tilanteet kuuluvat tilannetekijöiden ryhmään. Monet ärsykkeet lisäävät aggression mahdollisuutta negatiivisten tunteitten kautta. Provokaatio on vahvin ärsyke aggressioon (Berkowitz 1993).

Frustraatio eli turhautuminen on klassinen tilannetekijä (Dollard et al. 1939). Kipu, epämiellyttävä olo esimerkiksi liian korkean lämpötilan muodossa (Berkowitz 1993), huono tuuli ja sosiaalinen stressi (Landau 1988) ovat yleisesti esiintyviä tilannetekijöitä.

Tyypillisiä tilannetekijöitä ovat myös ärsykkeet, jotka lisäävät olennaisten kognitiivisten rakenteitten aktivaatiotasoa, siis aggressiivisia kognitioita tai negatiivisia tunteita. Aseitten läsnäolo lisää aggressiota vihaisissa koehenkilöissä (Berkowitz 1993).

Oman tilannetekijöiden ryhmänsä muodostavat sellaiset tekijät, jotka nostavat yksilön vireystilaa. Jos ihmistä ärsytetään tai provosoidaan, hänen vireystilansa nousee. Tekijät, jotka ovat ristiriidassa aggression ehkäisyn kanssa, korkea vireystila ja stressi yhdessä sekä alkoholi ja huumeet kuuluvat tilannetekijöihin.

Yksilön persoonallisuus eli ”minä” nähdään kognitiivisten rakenteitten ja emotionaalisten taipumusten yhdistelmänä, joka vaikuttaa käyttäytymiseen yhdessä tilannetekijöiden kanssa. Yksilöllinen valmius aggressiiviseen käyttäytymiseen riippuu siitä, missä määrin kognitiiviset ja emotionaaliset rakenteet tukevat aggressiota.

Yksilöt, joilla on hyvä itsetunto, ovat taipuvaisia käyttäytymään aggressiivisesti jos heidän itsetuntoaan uhataan. Aggressiivisimpia eivät siis ole alhaisen itsetunnon omaavat henkilöt, kuten yleisesti luullaan. Käsitykset ja asenteet aggression ja väkivallan oikeutuksesta tietyissä tilanteissa ovat yhteydessä aggression käyttämiseen sellaisissa tilanteissa. Aggressiiviset henkilöt näkevät helposti aggressiota henkilöissä ja tilanteissa, joissa sitä todellisuudessa ei ole.

Tietyt fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet yhdessä lisäävät tai vähentävät aggression esiintymistä. Näihin kuuluvat fyysinen voima ja taitavuus, nopeus, impulsiivisuus ja vallan halu sekä statuksen tavoitteleminen. Impulsiivisen henkilön on vaikea hallita aggressiotaan. Henkilö, jolla on matala ahdistuksen taso, ei ehkäise aggressioitaan, koska hänen ei tarvitse pelätä kostoa. Tutkimusten mukaan (Olweus 1979; Viemerö 2002) aggressiivisuus on pysyvä ominaisuus molemmilla sukupuolilla, yhtä pysyvä kuin älykkyys.

Coie ja Dodge (Coie ja Dodge 1998) ovat sitä mieltä, ettei aggressiivisen käyttäytymisen sosiaalipsykologista taustaa voi ymmärtää tutkimatta sitä myös eri ikä- ja kehitysvaiheissa. Aggressiivisella käyttäytymisellä on erilaiset ilmenemismuodot aikuisilla ja lapsilla.

Impulsiivis-aggressiivisten henkilöiden on todettu sairastavan useammin skitsofreniaa sekä olevan ahdistuneempia ja depressiivisempiä, heillä on enemmän somaattisia ongelmia, antisosiaalisia piirteitä, alkoholi- ja huumeongelmia verrattuna ei-aggressiivisiin henkilöihin (Helfritz & Stanford 2006). Väkivaltaisesti käyttäytyvällä henkilöllä on usein antisosiaalinen persoonallisuushäiriö.

Monilla sekä makro- että mikroympäristömme tekijöillä on pitkäaikaisvaikutuksia siihen, mitä yksilö oppii ja mihin hän uskoo. Esimerkiksi fyysinen ympäristö, kulttuuri erilaisine ilmenemismuotoineen, asumismuoto, sosioekonominen taso, toverit, todellisen elämän väkivallalle sekä mediaväkivallalle altistuminen kuuluvat ympäristötekijöiden ryhmään.

Aggressiota ja väkivaltaa selitetään myös taloudellisilla, yhteiskunnallisilla ja ideologisilla tekijöillä. Ne, jotka jäävät vähemmälle yhteiskunnan resurssien jaossa, frustroituvat. Mikäli frustroitunut henkilö ei työstä turhautumaansa positiivisin keinoin, on seurauksena aggressiivinen käyttäytyminen. Jalkapallohuliganismia on selitetty tällä mallilla.

Vanhempien kasvatustoimenpiteitä voisi myös pitää ympäristötekijöinä. Viiden vuoden ikään mennessä olemme jo oppineet olemaan kilttejä ja empaattisia tai aggressiivisia. Tunnusomaista vihaiselle ja aggressiiviselle lapselle on hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus. Hänen vanhemmillaan on kriittinen ja negatiivinen asenne häntä kohtaan. Vanhemmat eivät välitä ohjata lasta, hyväksyvät aggressiivista käyttäytymistä ja käyttävät uhkailua, rankaisua ja väkivaltaa kasvatusmenetelmänä (Olweus 1979).

Toisaalta on oltava varovainen selitettäessä syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi lapsesta, jota rangaistaan, tulee aggressiivinen. Samanaikaisesti aggressiivinen lapsi ärsyttää vanhempiaan ja saa nämä käyttämään rangaistusta kasvatustoimenpiteenä (Viemerö 2002).

Monet geneettiset ja neurologiset tekijät lasketaan kuuluviksi biologisiin tekijöihin. Eräät keskushermoston osat, kuten temporaalilohko, talamus, hypotalamus, amygdala ja hippokampus, on sekä eläinkokeissa että ihmisillä todettu olevan aggressiivisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla. Esimerkiksi eräällä texasilaisella nuorella miehellä, joka surmasi äitinsä, vaimonsa, 14 täysin ulkopuolista henkilöä sekä lopuksi itsensä, todettiin ruumiinavauksessa iso kasvain limbisessä järjestelmässä.

Kaksostutkimukset ovat osoittaneet, että on suurempi riski tulla rikolliseksi, jos on rikolliset biologiset vanhemmat kuin jos on koko ikänsä kasvanut rikollisten kasvatusvanhempien luona.

Mieshormoni eli testosteroni on tärkein aggressioon vaikuttava hormoni. Se vaikuttaa ensinnäkin pituuskasvuun ja lihasvoimaan, ja toisekseen sillä on aggressiota yllyttävä vaikutus. Väkivaltarikosten ikäjakauma noudattaa testosteronin jakautumista iän mukaan.

Hermoston välittäjäaineista ainakin adrenaliini, noradrenaliini, dopamiini ja erityisesti serotoniini yhdistetään aggressiiviseen käyttäytymiseen. Väkivaltaisesti käyttäytyvillä henkilöillä on havaittu runsas dopamiini- ja alhainen serotoniiniaineenvaihdunnan taso.

Älykkyys ja kehitystaso ovat myös olleet aggressiotutkimuksen kohteina. Alemmalla kehitystasolla oleva henkilö hyökkää helpommin ja käyttää fyysisiä, suoria, spontaaneja ja vakavampia aggression muotoja kuin korkeammalla kehitystasolla oleva henkilö. Weizman-Henelius (Weizman-Henelius 2004) havaitsi henkirikoksen tehneiden naisten olevan sosiaalisesti kehittymättömiä, seikka joka ei ole riippuvainen pelkästään geneettisistä tekijöistä.

Aggressio ja aggressiivisuus ovat yksi tutkituimmista asioista sekä ihmisten että eläinten käyttäytymisessä. Aggressiosta ja väkivallasta on monia, jopa keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia ja mielipiteitä. Ristiriidat selittyvät, ei pelkästään taustateoriasta johtuvina, vaan myös erilaisten taustatekijöiden erilaisista yhdistelmistä ja eri-laisesta variaatiosta yksilöiden välillä.

Kulttuuri on aggressioon voimakkaasti vaikuttava tekijä. Käyttäytyminen, joka yhden kulttuurin piirissä on hyväksyttävää, saattaa olla kiellettyä toisessa ympäristössä. Tutkimus keskittyy nykyään runsaasti mahdollisuuksiin ja keinoihin vähentää aggressiota ja väkivaltaa erilaisten kulttuurien ja alakulttuurien piirissä.