Ruotsin Lapissa, Käymäjärven pienessä erämaakylässä, sijaitsee merkillinen kivi – kenties seita? – johon liittyy hämmentävä annos sekä kansanperinnettä että oppihistoriaa. Käymäjärven kivelle ovat tehneet retken monet tieteenhistorian suuret hahmot.

Kaikki alkaa 10. kesäkuuta 1687, jolloin Ruotsin barokkiajan monioppinut Olof Rudbeck kirjoittaa esimiehelleen Upsalan yliopiston kanslerille Bengt Oxenstiernalle anoakseen kuninkaallista rahoitusta sangen epätavalliseen tutkimushankkeeseen.

Rudbeck on saanut kuulla – tarina ei kerro mistä – että Lapin pohjoisilla perukoilla sijaitsee merkillinen kivi, jossa näkyvät Ruotsin valtakunnan kolme kruunua ja ”jolla vanhimmat esi-isämme tarkkailivat auringon ja kuun kulkua”. Lappalaisten tarina on saavuttanut Upsalan yliopiston professorin kenties kauppamiesten, kenties kaiken puhdasoppisuutta valvovien kirkonmiesten kautta.

Ruotsi elää suurvaltakauttaan; se varustaa armeijoita ja laivastoja; se pullistelee rajojaan avarammiksi ja hakee itsetunnolleen perusteluja myös saagoista, riimukirjoituksista ynnä muista muinaisjäännöksistä. Sveain, gööttain ja vendein kruunut oli kaiverrettu upplantilaisiin Moran kiviin, joilla Ruotsin vanhat kuninkaat valittiin, ja nyt siis kiirii tieto samanlaisen kiven olemassaolosta myös Pohjan perillä.

Rudbeck hoputtaa kuninkaallista tutkimusretkikuntaa viipymättä matkaan, onhan myös keskiyön aurinko kiinnostava syy matkustaa Lappiin. Kuningas Kaarle XI innostuu asiasta ja myöntää matkarahat jo seuraavana päivänä.

Rudbeck ei olekaan kuka tahansa tiedemies. Hän on anatomian, botaniikan ja lääketieteen auktoriteetti, joka kaiken muun ohessa kirjoittaa Ruotsin historiasta visionääristä suurteosta Atlantica.

Rudbeckin tavoitteena on todistaa, että vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojasta Jafetista (1. Moos 10:2) polveutuvat kansat purjehtivat Ruotsiin ja että Ruotsi itse asiassa on yhtä kuin tarujen Atlantis, hesperidien kultamaa ja kaiken sivistyksen kehto. Rudbeck etsii viisastenkiveä, joka todistaisi tämän kaiken, ja nyt hän uskoo löytävänsä sen Lapista.

Matkalle lähtee kolme miestä: valtakunnanantikvaari Johan Hadorph nuorempi, kollegiankanslisti Johan Peringer (sittemmin valtakunnanantikvaari hänkin, aateloituna nimeltään von Peringskiöld) ja yksi palvelija. Matka taittuu nopeasti. Kestikievarien verkko ulottuu Tornioon saakka, ja siitä eteenpäin reitin tarunhohtoiselle kivelle tuntevat lappalaiset.

Hadorph ja Peringer ovat perillä kivellä 3. heinäkuuta. He näkevät sen mitä heidän toivotaan näkevän: kolme kruunua ja lisäksi salaperäistä riimukirjoitusta. He raportoivat löydöstään kuninkaalle ja laativat kivestä piirroksen. Rudbeck riemuitsee ja mainitsee Käymäjärven kiven Atlantican toisessa osassa.

Barokkiajan oppineisuus yhdistää luontevasti tarua ja totta. Toki kriittinen historiantutkimus on 1600-luvulla jo syntynyt, mutta Rudbeckin suojelukseensa ottanut kuningas vaientaa kritiikin säätämällä, että Atlantican arvostelu merkitsee valtiorikosta ja maanpetosta.

Kuningas itsekin halajaa matkustaa Lappiin ihmettelemään keskiyön aurinkoa ja valtakuntansa laajuutta. Haave toteutuu vuonna 1694, jolloin Kaarle XI vierailee Torniossa. Vuonna 1686 valmistuneen kuningatar Hedvig Eleonoran nimikkokirkon tapuli saa nyt toimittaa observatorion virkaa. Valitettavasti juhannusyönä, hieman ennen keskiyötä, auringon eteen purjehtii kuitenkin pilvi, ja keskiyön aurinko jää sillä kertaa näkemättä.

Kuningas aikoo palata Tornioon vielä seuraavana vuonna. Sitä varten rakennetaan entistä korkeampi torni ja torniin pyöreät ”kuninkaan ikkunat”, jotta näkyvyys olisi parempi. Kuningas kuitenkin kuolee, ennen kuin uusi Lapin-matka toteutuu.

Vuonna 1695 Tornionjoella sauvoo haapiolla Olof Rudbeckin poika, Olof Rudbeck nuorempi. Hän on isänsä veroinen fantasti ja etsii vuorta, johon Nooan arkki kenties rantautui. Mahdollisiksi paikoiksi nuorempi Rudbeck arvelee joko Luppiovaaraa tai Aavasaksaa. Hän suhtautuu kuitenkin kriittisesti ajatukseen, että arkki yhä olisi löydettävissä tunturin kupeesta, vaikka paikalliset alkuasukkaat tarinoivat kaikenlaista.

Mahtoiko Olof Rudbeck nuorempi käydä myös Käymäjärven kivellä? Sitä emme tiedä. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa Lapin-matkastaan peräti 12-osainen suurteos, mutta lähdemateriaali tuhoutui Upsalan palossa 1702.

Kirjallinen myytti Käymäjärven kivestä oli kuitenkin syntynyt. Vuonna 1731 länsipohjalainen filosofian opiskelija Ericus Brunnius, Ylitornion kirkkoherran poika, mainitsee kiven Upsalan yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan De urbe Torna eique adjacentibus paroeciis (Tornion kaupungista ja sen lähipitäjistä).

Brunnius kirjoittaa:

”Suuresti selittää seudun muinaisuutta se, että Orfeus on Rudbeckin mukaan nimittänyt torniolaisia tauruslaisiksi. Ja vihdoin Rudbeck osoittaa, että Ptolemaios, joka eli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsee Tornion maantieteellisissä kirjoituksissaan, joita maantieteilijät lukevat. Sitä paitsi mainittu kuuluisa mies todistaa, että ensiksi löydetyt riimukirjoitukset ja Scipion runot ovat ensiksi meidän maissamme kirjoitetut ja piirretyt. Hänen kalenterinsa mukaan meillä on yhäkin älykkäimmät asukkaat. Eikä tämä oma seutummekaan ollut aivan vailla riimukiviä, sillä Käymäjärven luona oli muuan riimukivi, jossa näkyi kolme kruunua sekä riimukirjoitus, kuten Johan Hadorph kertoo. Salaneuvos Peringskiöld ja hänen toverinsa Johan Hadorph nuorempi tutkiessaan kuningas Kaarle XI:n käskystä maatamme kävivät tuossakin paikassa, jolloin he havaitsivat kivessä riimukirjoituksen, tosin niin himmeän, etteivät pystyneet sen merkitystä selittämään.”

Upsalan yliopiston isommassa kustavilaisessa auditoriossa 12. kesäkuuta 1731 tapahtuneen tohtorinväitöksen jälkeen Brunnius vihittiin papiksi 3. heinäkuuta ja määrättiin sokeaksi käyneen isänsä apulaiseksi Ylitornioon. Hänen kerrotaan olleen niin väkevä saarnamies, että seurakuntalaiset itkivät liikutuksesta Ylitornion kirkossa.

Kesällä 1736 Tornionjoelle saapuu merkillinen venekunta etelästä. Sen edellä ovat kiirineet huhut ja kuninkaalliset käskykirjeet. Kyseessä on Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n johtama Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian retkikunta, jonka tehtävänä on mitata maapallon muotoa.

Ruotsalaista tiedettä edustaa Upsalan kuuluisa astronomi Anders Celsius; suomalaista puolestaan torniolainen ylioppilas Anders Hellant, joka sittemmin kunnostautuu havainnoimalla Venuksen transitioita 1761 ja 1769 ja painamalla almanakkoja Tornion horisontin mukaan.

Maupertuis seurueineen soudetaan maihin Ylitornion pappilan rantaan 12. elokuuta 1736. ”Oli ihana ilma eikä näkynyt mäkäriä; kävelimme kauan yhdessä ja keskustelimme siitä miten viettäisimme talven Tornion kaupungissa. Olimme sen jälkeen kaikki jälleen koolla kirkkoherra Brunniuksen luona, joka hyvin kohteliaasti tarjosi meille asunnon kodissaan", retkikunnan sielunhoitajana toiminut ranskalainen pappi Outhier muistelee.

Outhier jatkaa: ”Siellä oli meillä varattuna kolme huonetta, joihin voimme majoittua häiritsemättä itse perhettä, joka olikin varsin monilukuinen. Saimme siellä yllin kyllin kaikkea mitä tarvitsimme, ja kaikki olivat innokkaita tarjoamaan meille apuaan. Iäkäs sokea isä, yhtä iäkäs äiti, pojat ja miniä perheineen ja lukuisine palvelijoineen olivat kuin muinaisten patriarkkain perheen uskollinen kuva."

Takkatulen ääressä juodaan olutta ja tarinoidaan aikakauden oppineiden yhteisellä kielellä latinaksi. Tietysti Brunnius esittelee myös väitöskirjansa. Riimukirjoituksia harrastaneen Celsiuksen huomiota kiinnittää maininta Käymäjärven kivestä. Hän ja Maupertuis päättävät myöhemmin käydä tutustumassa siihen, mikäli retkikunnan aikataulu antaisi myöten.

Seuraavana talvena, vuoden pimeimpinä päivinä 21.–24. joulukuuta, retkikunta mittaa Tornionjoen jäälle Ylitornion pappilan kohdalle 14,5 kilometriä pitkän perusviivan. Ranskalaiset kahlaavat polviaan myöten lumessa kuusipuusta veistämiään mittaseipäitä raahaten. Kun lämmikkeeksi ryypätään hopeakupista hieman paloviinaa, huulet ovat jäätyä kiinni kuppiin. Pakkanen on ankara, ja taivaalla hehkuvat revontulet.

”Orionin tähtikuvio loisti kuin vereen kastettuna”, Maupertuis merkitsee muistiin. Taivaalla kieppuu kuin harhanäkyjä: ”tulisia vaunuja ja taistelevia armeijoita”.

Erikseen mitataan Lohikäärmeen tähtikuvion Delta-tähden asema sekä Korteniemen kartanon yllä Pellossa että Hedviga Eleonoran kirkon tornista nähtynä Torniossa. Tulosten avulla voidaan tunturinhuippuja pitkin Pellosta Tornioon tehdyn kolmiomittauksen avulla määrittää paikkakuntien välisen, noin yhden asteen mittaisen meridiaaninkaaren pituus, jota verrataan vastaavanlaiseen Ranskassa tehtyyn mittaukseen.

Maapallon napadeformaation numeroarvoksi saadaan 1:205, mikä varsin hyvin vastaa Newtonin ennustamaa arvoa 1:230. Sensaatiomainen tieto, että maapallo on navoiltaan litistynyt, kiirii pian kautta tieteellisen maailman. Astemittauksen historia on yleisesti tunnettu, mutta me seuraamme nyt tarinan vähemmän tunnettua sivupolkua.

Huhtikuun 11. päivänä 1737 Maupertuis ja Celsius lähtevät eräänlaiselle huviretkelle kovan talven jälkeen. He kokoavat pororaidon ja suuntaavat talvileiristään Pellosta kohti luodetta, kun taas muu retkikunta kääntyy jo kohti etelää.

Tiedemiehet ovat päättäneet etsiä Käymäjärven kiven, josta lappalaiset kertovat merkillisiä asioita. ”He uskoivat sen kätkevän sisäänsä kaiken sen tiedon, joka on heille itselleen tuntematonta”, Maupertuis kirjoittaa.

Miehet suuntaavat Köngäsen ruukin kautta Pajalaan, jossa he yöpyvät Pellikan talossa karhun- ja porontaljoilla nukkuen. Seuraavana päivänä matka jatkuu Erkheikkiin, ja yhden aikaan iltapäivällä ollaan perillä Käymäjärvellä.

Etsitty salaperäinen kivi on vaivalloisesti kaivettava esiin nietoksista. Lappalaiset sytyttävät suuren nuotion, joka sulattaa loput lumet. Kiven pintaan tulee kuin tuleekin näkyviin jotakin kirjoituksentapaista. Maupertuis ja Celsius kopioivat näkemänsä huolellisesti ja toisistaan riippumatta.

Celsius on niin innoissaan, että hän heti ihmisten ilmoille Tornioon päästyään kirjoittaa Royal Society’n sihteerille Cromwell Mortimerille Lontooseen raportoidakseen uudesta mahdollisesta riimukirjoituksesta.

Vuosia myöhemmin, Preussin kuninkaallisen tiedeakatemian kokouksessa Potsdamissa 1747 Maupertuis puolestaan raportoi löydöstään näin:

”Tällä kivellä ei tosin ole Kreikan ja Rooman muistomerkkien kauneutta, mutta mikäli sen pinnassa olevat uurteet ovat kirjoitusta, sillä on todennäköisesti kunnia olla maailman vanhin piirtokirjoitus. Seudulla, jolla kivi on, asustaa vain villieläinten tavoin metsissä eläviä ihmisiä. Ei ole luultavaa, että heillä olisi koskaan ollut mitään ikimuistoista tapahtumaa kerrottavana jälkipolville, ja vaikka olisi ollutkin, he tuskin olisivat tunteneet mitään keinoja siihen. Ei liioin voi olettaa, että tässä maassa — sellaisena kuin sen maantieteellinen asema on — olisi muinoin ollut muita, sivistyneempiä asukkaita. Ilmaston ankaruuden ja maaperän karuuden vuoksi tämän seudun kohtalona on olla turvapaikkana vain joillekuille onnettomille, jotka eivät mitään muutakaan seutua tunne.”

Maupertuis esittää hypoteesin, jonka mukaan maapallon ekliptikatason vaihtelu on muinaisina aikoina saattanut keikauttaa planeettamme ilmastosuhteet päälaelleen. Käymäjärven kirjoitus saattaa olla todisteena jostakin esihistoriallisesta sivilisaatiosta, jonka olemassaolosta enää muuta ei ole jäljellä. Maupertuis viittaa raportissaan myös Raamatun vedenpaisumuskertomukseen. Lieneekö hänkin lukenut Rudbeckia?

Maupertuis’n luento ilmestyi painettuna Berliinissä 1749. Se sisältyy myös hänen koottujen teostensa Dresdenin (1752) ja Lyonin (1756) laitoksiin, jotka löytyvät Helsingin yliopiston kirjastosta.

Maupertuis kuoli 1759. Samana vuonna hänen piirtämänsä kuva Käymäjärven väitetystä riimukirjoituksesta sisällytettiin kokoomateoksiin Histoire Générale des Voyages (Pariisi, 1759) ja Allgemeine Geschichte der Reisen zu Wasser und Lande (Leipzig, 1759). Sitten asia unohtui.

Kun itse kiinnostuin tästä oppihistorian kuriositeetista, päädyin aluksi tutkimaan asiaa Helsingin yliopiston kirjastoon ja sitten Tukholman ja Upsalan kirjastoihin. Niin Hadorphin-Peringerin kuin Celsiuksen Ruotsiin jääneet alkuperäispiirrokset Käymäjärven kivestä ovat tallella, mutta Celsiuksen Cromwell Mortimerille lähettämää kuvaa pitäisi etsiä Royal Societyn arkistosta Lontoosta.

Kivelle oli pakko päästä. Nykyisin se käy helposti, pororaitoa ei tarvita. Matkatovereikseni saan uskontotieteen professorin Juha Pentikäisen, seitakivien spesialistin, ja hänen rouvansa Marjan. Lennämme Helsingistä Rovaniemelle, josta matka jatkuu autolla Pellon ja Pajalan kautta samaa reittiä kuin Maupertuis ja Celsius taivalsivat vuonna 1737. Kuten he, nukumme yhden yön Pajalassa, jossa sopivasti on menossa kirjailija Mikael Niemen ympärillä pyörivä kohellustapahtuma ”Pajalan römppäviikko”. Osallistumme siihen.

Käymäjärvi on nykyisin vain parinkymmenen asukkaan uinuva erämaakylä. Maisema on syysauringossa kimmeltävän järven ympärillä satumaisen kaunis. Ensimmäisiä lumihiutaleita leijailee kohmeisia marjoja tiukkuville puolukanvarvuille, kun saavumme perille 27. syyskuuta 2003.

Kylänraittia vartioiva vaitelias, erämaan karaisema kylänmies Ingemar Wiggefors ei ihmettele kysymyksiämme, vaan ohjaa meidät suoraan kivelle. Vinsavaaran huipulla sijaitseva paikka on kyläläisten keskuudessa yleisesti tunnettu. Lyhyehkön patikoinnin jälkeen kivi lopulta on edessämme.

Hätkähdämme nähdessämme kiven. Se on paljon pienempi kuin olimme kuvitelleet. Murikka on sammaleiden peittämä ja juuri sen kokoinen, että sen päälle vaeltaja voisi varsin mukavasti laskea reppunsa ja istahtaa syömään eväitään.

Entä kolme kruunua? Salaperäinen riimukirjoitus? Nooan arkki?

Ensisilmäyksellä emme näe mitään. Kotvan aikaa istumme sanattomina sinipunaisella maaruskamatolla. Aurinko kulkee rataansa, varjot siirtyvät. Ja katso: äkkiä kivessä näkyvät ikään kuin kivijumalan kasvot! Irvistävä hammasrivi varmaankin on etsimämme oletettu riimukirjoitus. Otamme valokuvia.

Ihmeellisintä kivessä on, että palaamme Pentikäisten kanssa Käymäjärveltä yhtä sekavissa tunnelmissa kuin aikaisempien retkikuntien edustajat. Olemme tehneet myös piirroksia niin kuin hekin, mutta toistaiseksi emme pysty päättämään, olemmeko nähneet ihmiskäden tekemän kaiverruksen vaiko vain epätavallisen luonnonmuodostuman. Mukana olisi pitänyt olla geologi.

Vaikka kyseessä olisi pelkkä luonnonmuodostuma, ihminen on aikojen kuluessa antanut Käymäjärven väitetylle kirjoitukselle merkityksen. Kivestä on tullut Vinsavaaran maisemadominantti, joka herättää matkamiesten huomiota ajasta aikaan.

Juha Pentikäisen mielestä Käymäjärven kivi voi hyvinkin olla saamelaisten muinainen uhri- ja palvontapaikka, kenties seita, sen verran erikoisia tarinoita kiveen on liitetty. Pentikäinen on viime aikoina tunnistanut pyhiä paikkoja niihin liittyvän antropomorfismin tai zoomorfismin perusteella, ja kieltämättä Käymäjärven kivessä voi sellaisen nähdä.

Käymäjärven kivi pitäisi puhdistaa sammalista, ja paikalla olisi tehtävä arkeologinen kaivaus. Kohde sijaitsee kuitenkin Ruotsin puolella, joten kaivauslupa on anottava Tukholmasta.

On merkillistä, ettei Käymäjärven kiveä nähtävästi koskaan ole tieteellisesti tutkittu, vaikka siihen liittyy värikäs suullinen ja kirjallinen perinne yli kolmen vuosisadan ajalta!