Yliopistosivistyneistön asema

Uutisia   23.3.2017 8.35   Päivitetty 14.2.2019 9.39

Allardt lähtee liikkeelle Immanuel Kantin ja Pierre Bourdieun jaotteluista. Hän erottaa ajankohdan suomalaisissa yliopistoissa neljä yliopistosivistyneistön älyllisen tyylin ryhmää: 1) julkishallintoon kytkeytyvän tieteisopin soveltajat, 2) tieteen omaehtoisuuden puolestapuhujat, 3) tieteen taloudellisen hyödyllisyyden korostajat ja 4) sosiaalisen tasauksen ja sivistyksen kehittämisen ajajat.

Allardt kuvaa kaikkia näitä ryhmiä. Neljäs tyyppi avautuu tämän hetken lukijalle ehkä vaikeimmin. Allardtin mukaan se on kuitenkin yleisin humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden piirissä. Kategoriaan kuuluvat sekä erityisesti sosiaalista tasausta tähdentävät radikaalit että sivistysperinnettä vaalivat, usein konservatiivisesti ja joskus kansallisesti ajattelevat kulttuurihenkilöt. Taistellessaan kovaa taloudellisuutta ja tekniikan ylivoimaa vastaan radikaalit ja konservatiivit kuitenkin löytävät toisinaan toisensa.

Allardt kuvaa myös yksilöllistymiskehitystä yhteiskunnassa ja akateemista pätkätyöläisyyttä, jotka heijastuvat tutkijoiden ja yliopisto-opettajien osallistumisessa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän vaatii yliopistosivistyneistöä analysoimaan ja paljastamaan oikeistoradikaaleja ja populistisia liikkeitä, joita esiintyy monessa maassa. Hän esittää vaatimuksen myös luonnon ja biotieteilijöiden suuntaan. Heidän tulisi herätä keskustelemaan julkisuudessa kriittisesti ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista suurista kysymyksistä.

Allardtin näkemyksiä yliopistosivistyneistön tehtävistä voi verrata Lapin yliopiston julkisjohtamisen professorin Timo Aarrevaaran näkemyksiin. Hän pohtii akateemisen profession asemaa korkeakoulu-uudistuksissa Talous ja yhteiskunta -lehden (1/2017) kirjoituksessa. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toimintaympäristössä talouden heikkeneminen 2010-luvulla on tuonut akateemisen ammattikunnan työhön epävarmuutta ja vienyt edellytyksiä pitkäjänteisyyteen. Myös kansainvälinen vertaileva tutkimus on tuonut esiin ristiriidan yliopistoissa tehtävän työn ja korkeakouluihin kohdistuvien odotusten välillä. Erilaisten sidosryhmien merkitys on kasvanut ja tiedeyhteisöön on tullut käytäntöjä, jotka vaativat uudenlaista osaamista ja vuorovaikutusta.