Matti Klinge valitsi elämänsä tietokirjoiksi historialliset romaanit

Image
In memoriam.

Matti Klinge valitsi elämänsä tietokirjoiksi historialliset romaanit

Tieteessä tapahtuu -lehdessä ilmestyi pitkään Elämäni tietokirjat -palsta. Vuonna 2009 professori Martti Klinge (1936–2023) valitsi kirjoittaa palstalla historiallisista romaaneista, erityisesti Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Klinge menehtyi vakavaan sairauteen 5.3.2023.
Matti Klinge (1936–2023)
22.6.2009

Sir Walter Scott kehitti 1810-luvulla modernin historiallisen romaanin perusidean: fantasian luoma henkilö elää ja seikkailee todellisen menneisyyden maailmassa. Mielikuvituksen keksimä henkilö tai henkilöt ja näiden vaiheet sijoitetaan huolellisesti tutkittuun ja kuvattuun ajalliseen ja paikalliseen ympäristöön, jossa he kohtaavat historiasta tunnettuja henkilöitä, osallistuvat todella tapahtuneisiin sotilaallisiin ja poliittisiin tapauksiin, ajattelevat ja tuntevat ajalle tyypillisellä tavalla.

Scottin malli sai heti lukuisia seuraajia, ensin Ranskassa ja sitten kaikkialla muualla. Ranskassa Victor Hugo, Prosper Mérimée, Alexandre Dumas ja George Sand tulivat tällä alalla kuuluisiksi, Leo Tolstoin Sota ja rauha edustaa tätä tyyppiä, ja meillä tietenkin myös Mika Waltarin suuret historialliset romaanit. Suomessa tämänlaatuisen historiallisen romaanin suuri nimi on kuitenkin Zacharias Topelius. Nostan hänen Välskärin kertomuksensa – ne alkoivat ilmestyä 1851 – sekä monien suomalaisten ja ruotsalaisten että oman tietokirjakehitykseni tärkeäksi kirjaksi.

Vallitseviin luokituksiin tottuneesta voi tuntua erikoiselta pitää romaania tietokirjana, ja voisin toki myös kertoa nuorena lukemistani ”tieteellisemmistä” teoksista, kuten George Gamowin Maapallon elämäkerrasta tai Rafael Karstenin Inkavaltiosta. Mutta on tärkeää nähdä, että parhaat historiallisten romaanien kirjoittajat olivat ja ovat myös eteviä historioitsijoita, vaikka he yleensä eivät ole päästäneet lukijoita näkemään lähdetyöskentelynsä vaiheita.

Topelius oli Välskäreitä aloittaessaan tohtori, ja pian hänestä tuli ensin ylimääräinen Suomen historian ja sitten varsinainen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori. Välskäreitä kirjoittaessaan hän enimmältään valmisti samalla luentojaan laajan kirjallisuuden perusteella.

Parhaat historiallisten romaanien kirjoittajat olivat ja ovat myös eteviä historioitsijoita.

Välskärin kertomuksiin sisältyy monenlaisia elementtejä, mutta aivan selvästi siinä on paljon hyvää tietokirjallisuutta. Topelius pystyi hahmottamaan ja kuvaamaan monia historiallisia vaiheita ja ilmiöitä myöhemmän tutkimuksen kannalta oikein ja osuvasti samoin kuin hän monissa romaaneissaan myös omisti huomiota Suomen eri maakuntien kuvaamiselle. Hän vertautuu näissä suhteissa eräisiin aikansa kuuluisiin ulkomaisiin historioitsijoihin, kuten Jules Michelet’hen.

Topeliuksen suurromaanin perustana on hegeliläiseen dialektiikkaan perustuva käsitys aatelin ja ”kolmannen säädyn” – tässä tapauksessa Pohjanmaan kauppiaiden ja suurtalonpoikien – sosiaalisesta ja poliittisesta vastakohtaisuudesta ja sen murenemisesta kuljettaessa kohti sen yhtenäissäätyläistön muodostumista, jota Ranskan vallankumous merkitsi.

Romaanissa kuvataan aatelin ”kulutusta” ja suurta reduktiota 1680-luvulla, porvariston ja porvarissäädyn olemusta ja akateemista maailmaa. Mutta myös noituus ja noitavainot, 1710-luvun venäläismiehityksen aika, 1720-luvun uuden rauhankauden yritteliäisyys, 1730-luvun poliittinen elämä, diplomatian maailma ja monet muut asiat nousevat esiin ja ovat jääneet lukemattomien nuorten lukijoiden mieleen.

Topelius, kuten Dumas ja George Sand ja muut, kirjoitti kuitenkin kirjansa aikuisille, ja niissä on osuuksia, joita en voinut ymmärtää lukiessani Välskäreitä ensimmäisen kerran luullakseni jo 9-vuotiaana, yhtä vähän kuin (luultavasti) 10–11-vuotiaana lukemani Sinuhen eroottisia kohtauksia. Monet jaksot nousevat seikkailujuonen ohella ja kustannuksellakin pääosaan, kun näitä teoksia lukee – paljonkin – vanhempana. Siihen klassikoita voi suositella, ja lisäksihän klassikoista voi aina (yrittää) keskustella, jos ei ole kiinnostunut urheilu-uutisista tai missikisoista.

Välskärin ja Dumas’n ansiosta osasin Suomen (Ruotsin) ja Ranskan historiaa merkittävässä määrin jo paljon ennen kuin romaanien käsittelemistä aiheista tuli puhetta koulussa. Suhtautumiseni niihin osoitti jonkinlaista tieteellisyyttäkin, ainakin pyrin jo aivan nuorena tarkastamaan tietosanakirjasta Muskettisotureissa ja sen jatko-osissa mainittuja historiallisia henkilöitä.

Sittemmin, lukioaikana, harrastin Ruotsin 1500–1700-lukujen aatelisgenealogiaa, johon Bertelsköldien esimerkkisuvun sosiaalisen nousun ja laskun vaiheet jo olivat minut tutustuttaneet.

Image
Mustavalkoinen kuva, jossa Matti Klinge istuu hienossa puvussa liitutaulun edessä.
Ruotsinkielisen historia-oppituolin professori Matti Klinge toimi kustoksena väitöstilaisuudessa Helsingin yliopistolla vuonna 1985. Kuvan lähde: Helsingin kaupunginmuseo.

Välskärin kertomukset on olennaisesti sosiaalihistoriaa, voisi melkein sanoa esimarxilaisessa hengessä, kun taas Muskettisoturien jatko-osa Myladyn poika on erinomainen johdatus kuningasvallan, aatelin ja porvariston poliittisen kamppailun historiaan. Bragelonnen varakreivi puolestaan opetti ymmärtämään sittemmin historiantutkimuksessa niin aktuellia hovielämää ja ”hovirationaliteettia”.

Kaikissa näissä mainituissa Dumas’n romaaneissa käsitellään myös Englannin historiaa. Dumas’n 1500-luku-sarjan ja varsinkin hyvin ansiokkaan 1700-luku-sarjan (Joseph Balsamo, Kuningattaren kaulanauha ym.) luin vasta myöhemmin, jolloin jo pystyin näkemään miten historiallisesti ”oikeaa” niiden kuvaus on ja miten pitkälti ne referoivat aikakausien omia todistuskappaleita.

Jaan Krossin romaanituotanto on melkein välttämätön vaatimus, jos haluaa tuntea ja ymmärtää Viron historiaa, ja Mika Waltarin romaanit tärkeitä taas Välimeren alueen monien vaiheiden tuntemisen kannalta. Opettavaisin niistä on mielestäni Mikael Hakim.

Vielä kun itse ylioppilaana valmistauduin 1700-luvun historian tenttiin keväällä 1957, luin kurssikirjojen rinnalla Välskärien tämän ajanjakson osuudet ja muistan, miten ne auttoivat ymmärtämään ja muistamaan sen vuosisadan oloja. Tosin on myönnettävä, että tentaattori, assistentti Yrjö Blomstedt, veti myöhemmin, antaessaan minulle toisesta tentistä merkinnän ”hyvin hyvät tiedot”, miinuksen 1700-luvun ”hyvien tietojen” perään. Sen miinuksen olen kyllä tuota vuosisataa koskevien tutkimusteni kautta varmaankin moneen kertaan hyvittänyt.

Professorina lisäsin laudatur-kurssiin vaatimuksen jonkin laajan historiallisen romaanin lukemisesta, jollaisista olivat esimerkkeinä mainitut Tolstoin ja Topeliuksen teokset sekä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Yleensä ylioppilaat olivat opintojen siinä vaiheessa hyvin kiinnostuneita näiden laajojen teosten ilmentämästä historianfilosofiasta ja painotuksista.

Professorina lisäsin laudatur-kurssiin vaatimuksen jonkin laajan historiallisen romaanin lukemisesta.

Parhaiden historiallisten romaanien kirjoittajat ovat tehneet merkittävää lähdetyötä ja paneutuneet kuvattavaan aikakauteen hyvin huolellisesti. Mutta vain harvat ovat suoranaisesti päästäneet lukijan näkemään tätä prosessia. Kross on antanut muutamia tärkeitä vihjeitä, joista olen kirjoittanut tutkielmankin. Waltari näyttää johdattavan tahallisesti harhaan ainakin yhdessä olennaisessa kohdassa, ja tavallaan Dumaskin kertoessaan Muskettisoturien johdantoluvussa romaanin taustana muka olevasta Bibliothèque Nationalen käsikirjoituksesta oikeaa signumiakin muistellen.

Mutta oikeasti Muskettisoturien ja monien muidenkin historiallisten romaanien taustalla voidaan nähdä hyvinkin selvästi historiallisen tutkimuksen vaikutus. Dumas kirjoitti Muskettisoturi-sarjan rinnalla samaa aikaa käsittelevän historiallisen yleisesityksen, jonka lukeminen näyttää, että romaanit ovat olennaisesti todellisen historian dramatisointeja. Etenkin Myladyn pojan kuuluisa kohta Beaufortin herttuan paosta Vincennesin linnasta tarjoutuu tällaisen vertailun kohteeksi. Nyt ajankohtaisen Waltari-boomin merkeissä luin rinnakkain Ihmiskunnan vihollisia ja Tacitusta – hämmästyttävää!

Historiallisen romaanin lukija ei tietystikään voi tietää, missä kulkee faktan ja fiktion raja, mikä siis on ”tietokirjallisuutta” ja mikä ei. Tunnetut nimet ovat faktaa, mutta fiktiiviset henkilöt saattavat myös olla historiallisen sosiologian näkökulmasta ”oikein” aikaansa ja miljööseensä konstruoituja, ”ideaalityypillisiä” hahmoja, ja siten lukijan kannalta opettavaisia.

Matti Klinge (1936–2023) oli Helsingin yliopiston historian professori (emeritus).