Minuuden rakentajat: filosofinen kirja ihmisestä (1999) on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksisen näkemys ihmisen fundamentaalisista ominaisuuksista. Kirja kuuluu laajasti ottaen filosofisen antropologian alueeseen, joka on itse asiassa varsin hankala tutkimuksen alue. Analyysin kohteesta, ihmisestä, pitäisi sanoa jotain yleispätevää ja universaalia ilman, että tukeutuu liiaksi siihen mitä empiirisillä tieteillä on ihmisestä sanottavana.

Empiiriset tieteet kuten kulttuuriantropologia, kognitiivinen psykologia ja sosiologia ovat kontingentteja tieteitä, joiden tulokset tarkentuvat, vanhenevat ja kumoutuvat ajan kuluessa. Tämän vuoksi moni filosofinen antropologi käyttääkin raaka-aineistona arkielämää, omia intuitioitaan ja sitä jaettua sosiaalista todellisuutta, jonka hyödyntämiseksi ei tarvitse olla minkään empiirisen ihmistutkimuksen asiantuntija.

Airaksisen pääasiallisena aineistona ovatkin hänen omat kokemuksensa ja intuitiot siitä, mitä erilaisiin kulttuurisiin merkityskategorioihin kuuluu. Arkisten ilmiöiden keitosta hän tosin maustaa useilla biologisilla ja antropologisilla huomioilla.

Filosofisia eli yleisiä antropologioita tarvitaan erityisten ihmistieteiden lisäksi. Ilman filosofista otetta jäisivät käsittelemättä sellaiset kysymykset kuten "Miten erilaiset ihmisnäkemykset suhtautuvat toisiinsa?", "Millaisia sitoumuksia erilaiset ihmisteoriat tekevät?" ja "Mitä erilaiset tieteelliset ja kansanomaiset ihmisteoriat viime kädessä kertovat ihmisen olemuksesta?"
 

Ihmisen sopimuksenvaraisuus

Airaksisen perusviesti on ytimekäs: ihminen on läpeensä kulttuuriolio, joka distribuoi intelligenssiään ja muita ominaisuuksiaan kulttuurisiin artefakteihin, käyttäen sitten näitä artefakteja elääkseen tai viettääkseen erilaisia elämänjaksoja. Kulttuurisia artefakteja ovat paitsi erilaiset esineet kuten tietokoneet, autot ja pölynimurit, myös korkeamman kertaluvun oliot kuten tavat, identiteetit ja maailmankuvat. Ihmisen minuus on kulttuurisesti konstruoitua, joskin biologinen perusta asettaa vielä osittain tuntemattomia reunaehtoja. 

Ihmisen ja yhteiskuntaelämän sopimuksenvaraisuus on huikea voimavara: voimme muuttaa itseämme, tietää enemmän, luoda edifioivia artefakteja ja kasvattaa jälkeläisemme melkein mihin tahansa oppiin. Moinen modifioitavuus luo samalla suuren vaaran: ihmisellä on mahdollisuus tehdä melkein mitä tahansa, tai ainakin nähdä tekemänsä asiat missä valossa tahansa. Ihminen voi muuttua lähes rajattomasti siinä mielessä, että hän voi ottaa käyttöönsä minkä tahansa identiteetin. 
 

Traditioista elämänpolitiikkaan

Ihmisyhteisöt viimeisen kymmenen tuhannen vuoden aikana ovat pääsääntöisesti välttäneet liian rajuja itsensä uudelleen määrittelyjä. Traditio eli se miten asiat on tehty, on oikeuttanut sen, että asiat tehdään vastaisuudessakin samalla tavalla. Metsästäjä-keräilijäin keskuudessa ei ollut mahdollista ryhtyä hiphoppariksi tai alkoholistiksi ilman hengenmenoa. Näin vaihtoehtoiset traditiot eivät voineet siirtyä jälkeläisille. Identiteettien runsaus ja elämän tarkoituksen pohdiskelu on antropologisesti katsoen melko tuore ilmiö.

Nyt asiat ovat toisin. Erilaisia elämän malleja on tarjolla tukehduttavan paljon, ja vain harvat niistä nauttivat kiistatonta tai jakamatonta suosiota. Yhteiskuntatieteilijät puhuvatkin osuvasti elämänpolitiikkojen aikakaudesta, jolloin yksilöt valitsevat strategioita elämänsä varalle ja vaihtavat elämänpolitiikkaansa kesken kauden jos tilanne niin vaatii. Identiteetti toki joutuu kovalle koetukselle näissä vaihdoksissa, varsinkaan jos ihmisellä ei ole mitään varsinaista minää, joka näitä erilaisia naamioita kantaisi. Airaksisen mukaan tällaista varsinaista minää ei ole olemassa, ja sen vuoksi erilaisten naamioiden valinnassa on kysymys kohtalokkaammasta teosta kuin pelkästä strategian valinnasta. Identiteetin rakentuminen on samalla minuuden rakentumista, koska siellä takana ei ole ketään kotona, joka identiteettejä arvioisi, hetken käyttäisi ja pois heittäisi. 
 

Onko ihminen meemien elatusalusta?

Airaksisen näkemys tulee varsin lähelle kognitiotieteen filosofiassa paljon keskusteltua meemiteoriaa. Meemiteorian mukaan ihmisellä ei ole varsinaista minää, vaan persoonat ovat ajassa muuttuvia, suhteellisen vakaita merkitys- eli meemijärjestelmiä. Meemiteorian vision mukaan ihminen on eräänlainen meemien elatusalusta, jossa runsastumaan pyrkivät itsensä monistajat eli replikaattorit voivat viipyä. Minuus on vain yksi merkitysjärjestelmä, joka kilpailee paitsi minuuden lokeroon sopivien muiden merkitysjärjestelmien kanssa, myös muiden meemien kanssa.

Tulevaisuuden ihminen saattaa olla sellainen, jolle minuus ei ylisummaan ole tärkeä, vaan muut merkitykset kuten "me", "toiseus" tai "verkko" valtaavat saman lokeron. Tämä mahdollisuus on kaiketi sallittava, jos myönnetään ihmisen kulttuurinen perusluonne ja muunneltavuus. Älkäämme kuitenkaan vielä kiiruhtako sinne missä minuutta ei enää ole. Moni hauska projekti pitäisi jättää silleen, kuten Heideggerin perilliset ovat uhanneet.
 

Positiivisesta ajattelusta seuraa kaaos

Identiteettejä on hyviä ja huonoja. Huonoissa juhlivat sellaiset ominaisuudet kuin ahneus, kateus ja julmuus. Hyvissä identiteeteissä nämä ominaisuudet on saatu hillittyä, valjastettua yhteisöelämän palvelukseen. Identiteettien rakentumisessa ja koko kulttuurin dynamiikassa olennainen osuus on kiellolla eli negaatiolla. Negaatio on Airaksisen ajatusmaailman avainkäsite. Ensinnäkin negaatio järjestää todellisuutta. Binääriset luokitusjärjestelmät ovat mahdollisia vain jos voidaan erottaa P ja ei-P. Toiseksi nykykulttuurin tuhoavat piirteet ovat seurausta liian vähistä negaatioista. Ahneus, kateus, julmuus ja muut aikamme infantiilit piirteet ovat myönnön seurauksia. Niissä sallitaan ja vaaditaan itselle asioita, jotka pitäisi kieltää. Airaksisen mukaan positiivinen ajattelu tuo kaaoksen:

Kun ihminen lakkaa sanomasta "ei", hän luo ympärilleen kaaoksen, joka on yhtä aikaa tyhjä ja täysi tila. Tuossa tilassa on vaikka mitä. Se on tyhjä, koska emme osaa sanoa, mitä siinä on. Se on täysi, koska siinä on kaikkea, eikä siihen mahdu enää mitään uutta. Kaaos sulkeutuu ihmisen ympärille tehden oman tilan ymmärtämisen ja sen kommunikoinnin mahdottomaksi [...] Viimeinen sana, joka jää jälkeemme, on "lisää", joka vain lisää tilanteen paradoksaalisuutta. Kuinka siihen mikä on jo täysi, voisi lisätä jotakin? Mutta jos tila ihmisen ympärillä on tyhjä, siihen on koko ajan yritettävä saada jotakin, lisää. (s. 177-178)

Kaksiarvoiset joko-tai luokittelujärjestelmät ja ylisummaan kannanotot koskien todellisuuden luonnetta, hyvää ja pahaa, ovat joutuneet naurunalaisiksi jälkimodernissa kulttuurissamme. Liian monen vaihtoehdon salliminen itselle on luonut Airaksisen kuvaaman tilanteen, jossa identiteetin rakentamisen perustyökalun, negaation käyttö on jäänyt liian vähälle. Seurauksena on kulttuurin hillittömyys. Entistä nuoremmat juopottelevat tajuntansa sekaisin, entistä useampi ostaa tavaroita joita ei tarvita ja joihin ei ole varaa. Moni on fundamentaalisesti onneton. Tämä ei Airaksista kylläkään huolestuta, vaan hän tyytyy filosofina toteamaan asiaintilan. 
 

Painajainen Esplanadilla

Itse kävin alkusyksystä Helsingissä yhden kolleegan väitöskaronkassa. Ajankohta oli perjantai-ilta, ja tallustaessani yhdentoista aikaan Kauppatorilta Esplanadia pitkin takaisin hotelliin näin asioita, joita oli vaikea uskoa tosiksi. Etnografin tarkkuudella kirjasin ne kuitenkin muistiin: Esplanadin puisto lainehti humalaista väkeä, suurin osa niin nuoria, että heidän olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Nuoret löivät ja potkivat toisiaan, nykyajalle tyypilliseen tapaan siten, että useampi potkii kollektiivisesti yhtä uhria. Eri suunnista tuli poliisiautoja ja väkijoukon osaset säntäilivät sinne tänne jatkaen toistensa mukiloimista. Yksi nuorukainen pysähtyi keskelle ajorataa ja pyllisti suojatien eteen pysähtyneelle taksille ja vielä tömäytti nyrkillä kattopeltiin.

Paikallisen alkuasukkaan mukaan kysessä oli tavanomainen perjantai-illan alku, jota me ulkopaikkakuntalaiset ihmetellen katsoimme. Pysähdyin muutaman ranskalaisen ja japanilaisen turistin viereen. He ilmeisesti uskoivat, että kysessä oli osallistavan nuorisoteatterin performanssi. Hmmm... kollektiivinen rituaali-itsemurha voisi olla ainoa kunniallinen tapa tälle porukalle poistua näyttämöltä.
 

Negaatioiden käyttö konstruktiivisten visioiden luomisessa

Esipuheessaan Airaksinen kertoo miten kirjan kaksi ensimmäistä osaa analysoivat negaatiota ja identiteetin rakentumista, ja kolmas osa on "pelkkää kyynistä vittuilua ynnä vitsejä." Luulisi Airaksisella olevan resursseja muuhunkin kuin reposteluun. Perusteltujen negaatioiden käyttö, jota hän itse peräänkuuluttaa, ei siilaudu hänen omaan tekstiinsä. Airaksinen analysoi mestarillisesti sitä, mihin hillittömyyteen negaatioiden poissaolo johtaa, mutta ei itse kiellä mitään.

Analyyttinen mielenlaatu ei salli konstruktiivisten visioiden esittämistä. Tämä piirre löytyy muualtakin. Yhdysvalloissa, modernin analyyttisen filosofian keskuksessa, hyveitä on systemaattisesti esitellyt ja käsitellyt poliittisen filosofian varsinainen soveltaja William J. Bennett kirjassaan The Book of Virtues (1993). Hänen listaltaan löytyvät niinkin kuluneet hyveet kuin itsekuri, myötätunto, vastuuntunto, ystävyys, työ, rohkeus, sitkeys, rehellisyys, uskollisuus ja luottamus. On totta, että konstruktiiviset kannanotot on helppo torpedoida upoksiin, varsinkin kuin kanssakyynikoita Suomessa riittää. Ei ole Bennettilläkään ollut helppoa, varsinkin kun kirjan takakannessa komeilevat Margaret Thatcherin kirjoittamat ylistyssanat ja mies itse palveli Ronald Reaganin tiedehallinnossa. Ad hominem –argumentin perusteella moni on kieltäytynyt jopa koskemasta hänen kirjaansa.
 

Negaatio ja maailman kalustus

Mutta palataanpa pääasiaan eli negaatioon. Ihmisen tahtoma ja tekemä kielto on Airaksisen mukaan sen vuoksi erityisen tärkeä, koska maailmassa ei ole negaatiota. Maailma on positiivisten tosiasioiden kokonaisuus, ja negaatio loistaa poissaolollaan. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi se ilmeinen negatiivinen tosiasia että maapallo ei ole litteä, ei kuulu maailman kalustukseen.

Katsokaamme tarkemmin. Arkielämässä törmäämme monesti negatiivisiin faktoihin: taikina ei ole valmis, pakastimessa ei ole jäätelöä tai käsipuhelimen akussa ei ole virtaa. Arkipäivän filosofia olisi välittömästi valmis myöntämään, että maailman konstituentteihin kuuluu positiivisten faktojen lisäksi negatiivisia faktoja. Tämä mahdollisuus on kauhistuttanut monia filosofeja, koska negatiivisten faktojen lukumäärä olisi kaiketi ääretön, ja näin ollen maailmaa kansoittaisivat kaiken muun muassa sellaiset oliot kuin välimatkan puuttuminen kahden vierekkäisen lusikan väliltä, se tosiasia että maapallo ei ole kolmi- tai kahdeksankulmainen, ja niin edelleen. Negatiivisten faktojen sallimisen on katsottu avaavan ovet sellaiselle metafysiikan ylikansoitukselle, joka ei ole hallittavissa. 

On kuitenkin perusteita uskoa negatiivisten faktojen ja negaation kuuluvan maailman kalustukseen. Yksi peruste on seuraava. Kun havainnon perusteella muodostan uskomuksen, että Esplanadilla ei ole hiljaista, mikä piirre maailmassa tekee uskomuksestani toden. Voisimme väittää, että Esplanadin meluisuus tekee uskomuksestani toden, emmekä tarvitsisi negatiivisia faktoja lainkaan. Mutta mikä looginen yhteys vallitsee melun ja hiljaisuuden välillä? Ne ovat keskenään inkompatiibeleita eli yhteensopimattomia, jolloin positiivisen faktan käyttäminen uskomukseni analyysiin vaatii yhteensopimattomuuden ja negaation käsitettä. Sitä paitsi uskomukseni koskee hiljaisuuden puuttumista, ei melua, jolloin negatiivisen faktan "Esplanadilla ei ole hiljaista" myöntäminen tulee houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.

Negatiiviset faktat ovat positiivisten faktojen kaltaisia siinä mielessä, että myös niillä on relationaalinen rakenne. Toisin sanoen, siinä missä positiivinen fakta "Esplanadilla on puistonpenkkejä" koostuu puistonpenkeistä, Esplanadista ja sijaintirelaatiosta, negatiivinen fakta "Esplanadilla ei ole hiljaista" koostuu hiljaisuudesta, Esplanadista ja negaatiosta. Relaatiot ylisummaan ovat eräänlaista liimaa, jotka pitävät todellisuuden koossa ja antavat rakenteen maailmalle. Negaatio on tämän käsityksen mukaan eräänlaista superliimaa, joka voi kytkeä mitä erilaisempia olioita toisiinsa. Esimerkiksi negatiivisessa faktassa "Maailma ei ole luojajumalan tekemä" yhdistyvät olemassaolematon olio luojajumala, tekeminen ja maailma toisiinsa monipaikkaisen negaatiorelaation avulla. 

Maailma on pullollaan negaatioita. Näin ollen ihmisen tilanne ei ole niin lohduton kuin Airaksinen antaa ymmärtää. Negaatiot eivät ole pelkästään ihmisen vastuulla, vaan maailma tulee puolitiehen vastaan. Nykyihmisellä on vain fundamentaalisia vaikeuksia virittää ymmärrystään siten, että kielloilla olisi tajunnassa niille kuuluva paikka.

Kirjoittaja toimii tutkimusjohtajana Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa ja kognitiotieteen filosofian dosenttina Helsingin yliopistossa.