Kun kristillinen kirkko kielsi lasten hylkäämisen, se samalla puuttui väestönkasvun perusteisiin. Seuraavassa asiaa tarkastellaan suomalaisen aineiston pohjalta pyrkien ottamaan huomioon niin aihekokonaisuuden yhteiskunnalliset, yhteisölliset kuin yksillöllisetkin ulottuvuudet.
 

Väestömäärien tutkimisen ongelma

Vaikeimmin selvitettäviä kysymyksiä arkeologisen löytöaineiston pohjalta ovat esihistorian eri ajanjaksojen väestömääriin liittyvät seikat. Muinoin eläneistä yksittäisistä ihmisistä on kyllä mahdollista saada tietoja hautoja tutkimalla ja parhaassa tapauksessa selvittää vainajan sukupuoli, ikä, sosiaalinen asema ja ammatti, jopa hänen ravitsemustilansa ja sairautensa. Tämä pitää kuitenkin paikkansa lähinnä rautakauden ruumishautauksiin nähden. Vanhimmilta ajanjaksoilta hautauksia on löydetty vain satunnaisesti. Pronssikautisista ja rautakautisista hautauksista pääosa on ollut polttohautoja, joiden perusteella jo eri yksilöiden tunnistaminen on vaikeaa. Kun vielä tiedämme, että tunnetuistakin kalmistoista usein vain pieni osa on tutkittu, on kulloistakin asukasmäärää lähes mahdoton arvioida.
Eräitä arvioita voi kuitenkin esittää kulttuuriantropologisen ja historiallisen vertailuaineiston perusteella, jopa tämän päivän todellisuuden pohjalta. Kehittymättömän teknologian olosuhteissa väestön määrällä on yhteys ympäristön tarjoamiin ravinnonsaantimahdollisuuksiin – jos ravintoa on yllin kyllin, väestömäärä kasvaa ja jos taas ravinnonsaanti on vaikeutunut, väestömäärä pysyy ennallaan tai pienenee. Luonnonkansoja tutkimalla on päädytty tulokseen, jonka mukaan pyyntielinkeinojen vallitessa 20–100 km2:n suuruinen metsästysalue pystyy elättämään yhden ihmisen. Arviota on sitten käytetty kivikautisten yhteisöjen koon määrittämiseen. Arkaaisten pyyntiyhteisöjen kohdalla on myös usein oletettu, että kullakin naisella on ollut huollettavanaan vain yksi kannettava lapsi, jolloin uusi raskaus olisi pyritty estämään lapsen ensimmäiset elinvuodet kestävällä imettämisellä.
Paikallaan asuminen antoi mahdollisuuden ottaa vastaan enemmän lapsia, varsinkin jos elinolosuhteet muutenkin olivat suotuisat. Tästä esimerkkinä voi mainita viitisen tuhatta vuotta sitten vallinneen tilanteen. Tyypillisen kampakeramiikan piiriin kuuluvien asuinpaikkojen lukumäärän huomattavasta kasvusta ja niiden laajuudesta päätellen väestömäärä näyttää lisääntyneen voimakkaasti. Tärkeimpänä syynä kehitykseen ovat ilmeisesti olleet poikkeuksellisen edulliset ilmasto-olosuhteet. Nykytietämyksen mukaan asuinpaikat olivat jo pysyvästi asuttuja ns. perusleirejä, joista käsin hyödynnettiin monipuolisesti ympäristön tarjoamia pyyntimahdollisuuksia. Erinomaisista elinolosuhteista ja jopa taloudellisesta ylijäämästä kertoo myös kampakeraamisen kulttuurin runsaasti ulkomaisia tuontiesineitä käsittävä rikas arkeologinen löytöaineisto.
Noin 2000 vuotta sitten ilmasto kuitenkin ratkaisevasti huononi, mikä näkyy silloisen asutusalueen laajuutta heijastavien kiinteiden muinaisjäännösten selvänä vähenemisenä. Rautakauden aikana Suomessa vallitsi kaksi erilaista talousmuotoa. Pysyvän asutuksen piirissä Etelä- ja Lounais-Suomessa sekä Pohjanmaalla, Hämeessä ja pienessä osassa Savoa harjoitettiin maanviljelyä ja karjanhoitoa, kun taas muissa osissa maata turvauduttiin edelleenkin pyyntielinkeinoihin. Vaikka ilmasto vähitellen parani, maanviljelysasutuksen levintää kuvastava kalmistojen määrä ja niiden esiintymisalueen laajuus kasvoivat hitaasti. Viikinkiajan tekninen keksintö, kääntöaura, teki noin 1000 vuotta siten mahdolliseksi hyödyntää viljelysmaina myös savikot, mikä lisäsi peltoalaa ja tarjosi näin edellytykset suuremman ihmismäärän ruokkimiseen. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä selittämään varhaisella keskiajalla tapahtunutta voimakasta väestönkasvua ja sitä seurannutta pysyvän maanviljelysasutuksen nopeaa laajentumista.
Ympäristötekijöiden ja teknisen kehityksen lisäksi esihistorian eri ajanjaksojen väestömääriin ovat vaikuttaneet kulkutautien leviäminen ja väestön keskimääräinen elinikä. Niinpä monin paikoin Pohjoismaita todetun keskisellä rautakaudella tapahtuneen asutuksen taantumisen on katsottu olleen seurausta 500-luvun lopulla Euroopassa riehuneen ruttoepidemian ulottumisesta tänne saakka. Myös väestön keski-ikä oli rautakaudella huomattavasti nykyistä alhaisempi. Ruotsissa tutkittu esiroomalaisen rautakauden polttokalmistoaineisto osoittaa, että suuri osa vastasyntyneistä kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan ja aikuisista vain harvat saavuttivat 60 vuoden iän. Suomen rautakautisten kalmistojen luuaineistoja ei ole kattavasti analysoitu, mutta mm. Laitilan Vainionmäen merovingiaikaisen polttokalmiston vainajista kukaan ei ollut kuollessaan 44 vuotta vanhempi.
Kun väestömäärä näin jo luontaisestikin kasvoi hyvin hitaasti, voi tietenkin kysyä, oliko lasten hylkääminen lainkaan tarpeellista ravinnon riittävyyden takaamiseksi. Toisaalta esim. Vainionmäen kalmistoon on haudattu noin 150 vuoden aikana yhteensä vain 25 henkilöä, vain muutama edustaja kustakin sukupolvesta. Kalmiston poikkeuksellisen rikas aseaineisto viittaa sen kuitenkin kuuluneen erittäin vauraalle maatalolle, jolla voi olettaa olleen käytettävissään myös maanviljelyksessä ja karjanhoidossa tarvittavaa työvoimaa. Näiden ihmisten haudoista ei ole kuitenkaan mitään tietoa ja vaikuttaakin vahvasti siltä, että osa kullakin aikakaudella eläneestä väestöstä jää arkeologian avulla kokonaan tavoittamatta. Mikäli yhteisöön syntyi ei-toivottuja lapsia, joiden elättämiseen resurssien ei katsottu riittävän, kysymykseen tulisivatkin ensisijaisesti juuri näiden arkeologiassa "näkymättömien" jälkeläiset. 
 

Lapsen asema ennen ja jälkeen kristinuskon omaksumisen

Suhtautumista lapsiin ja lasten asemaa yhteisössä on tutkittu rautakautisten hautalöytöjen avulla, mutta sitä voi pyrkiä selvittämään myös pohjoismaisen lainsäädännön hautaamista koskevien säännösten pohjalta. Säännökset omaksuttiin vähitellen myös Suomessa päätellen siitä, että kristinuskon leviämisen seurauksena meilläkin alettiin noudattaa Ruotsissa yleistä hautauskäytäntöä. Niinpä islantilaisessa Borgartingslagenissa, jossa on säännöksiä hautausmaan eri osiin hautaamisesta, todettiin, että ne, jotka olivat saaneet maan kuninkaalta samoin kuin heidän lapsensa tuli haudata kirkon itäpuolelle ja eteläpuolelle lähelle ns. "kattotippaa", kirkon kaakkoiskulmaa, ja siten hautausmaan arvostetuimmalle paikalle. Tällöin paikka määräytyi suvun, ei ikäkauden mukaan, mikä viittaa lapsilla, ainakin eräiden yhteisöjen korkeinta sosiaalista statusta edustavissa perheissä, olleen varsin arvostettu asema.
Myös Suomessa yhteiskunnan yleiset rakenteet heijastuivat lasten keskinäiseen asemaan päätellen hautoihin pannuista, vartavasten lapsille valmistetuista pienikokoisista koruista ja aseista. Lapsikin on saanut kunnollisen hautauksen, mikäli hänen suvun mukaan määräytyvä sosiaalinen asemansa on sitä edellyttänyt. Vain kahdesta Suomesta tutkitusta ristiretkiaikaisesta kalmistosta on tunnistettu mahdollinen kirkon tai kappelin paikka, jonka ympärillä näyttää esiintyneen hautojen tarkoituksellista ryhmittelyä sukupuolen ja ehkä myös sosiaalisen aseman mukaan. Mikkelin Tuukkalassa oli lapsenhauta aivan lähellä kaakkoiskulmaa miesten hautojen joukossa, siis erittäin arvostetulla paikalla. Mikkelin Visulahdessa taas oli lapsenhauta rakennuksen pohjoispuolella ja toinen sen eteläpuolella, kalmiston vähimmin arvostetuilla paikoilla, joissa oli kuitenkin myös aikuisten vainajien hautoja. Muissakaan kalmistoissa ei ole voitu todeta lapsenhautojen sijainniltaan poikenneen kalmiston muista haudoista selvästi omaksi erilliseksi ryhmäkseen.
Huolimatta siitä, että lapsia näytettäisiin arvostetun varsin korkealle, osa vastasyntyneistä kuitenkin jätettiin heitteille tai jopa surmattiin. Yhtenä osoituksena käytännön esiintymisestä Pohjoismaissa voi mainita islantilaisten vaatimuksen heidän omaksuessaan kristinuskon saada jatkaa eräitä perinteisiä tapoja, joihin heitteillejätön lisäksi sisältyi myös mahdollisuus hevosenlihan syöntiin ja yksityiseen uhraamiseen. Lasten hylkääminen oli kuitenkin sallittua ainoastaan köyhille ja vain siinä tapauksessa, ettei lapselle vielä oltu annettu nimeä.
Vaikka kristillinen kirkko suhtautui käytäntöön kielteisesti, poikkeuksen muodostivat ainakin aluksi vammaiset lapset, jotka eräin edellytyksin oli lupa hylätä kirkon ulkopuolelle kuolemaan. Borgartingslagenissa nimittäin todetaan, että lapsi, joka ei ilmeisesti aikuisena kykenisi elättämään itseään, pitää vielä kirkkoon primsignoitavaksi, otettavaksi alustavasti seurakunnan yhteyteen, minkä jälkeen jonkun hänen sukulaisensa tuli valvoa häntä, kunnes hän kuoli. Toisaalta kastamattoman lapsen tappaminen katsottiin huomattavasi raskaammaksi rikokseksi kuin jos kysymyksessä olisi ollut jo kastettu lapsi, koska tällöin häneltä hengen lisäksi oli riistetty myös mahdollisuus ikuiseen elämään kuoleman jälkeen.
 

Kristinuskon omaksumisen vaikutukset väestönkehityksen

Ei-toivottujen lasten heitteillejättöä koskeva tapa oli ilmeisesti varsin yleinen muuallakin Skandinaviassa, koska kristinuskon omaksuneiden yhteisöjen hautausmailla alkoi lapsenhautoja esiintyä selvästi enemmän kuin pakanallisissa kalmistoissa. Kun suurta osaa vastasyntyneistä ei hylätty heti syntymän jälkeen, yhteisöissä oli enemmän lapsia ja heitä myös kuoli ja haudattiin aikaisempaa enemmän. Suuri osa lapsista jäi kuitenkin henkiin ja näin ollen kirkon kiellolla oli suoranainen väestömäärää lisäävä vaikutus.
Kristinuskon omaksumisen seurauksena tapahtunut lapsenhautojen määrän lisääntyminen on Suomessakin selvästi todettavissa varmoilla varhaisvaiheen hautausmailla Hollolan Kirkailanmäessä, Juvan Kappelinpellossa ja Liedon Ristinpellossa, joissa on erittäin runsaasti lastenhautoja hautojen kokonaismäärään verrattuna, Ristinpellossa jopa 23 % kaikista haudoista. Lapsenhautoja on paljon myös niissä kalmistoissa, jotka jo osoittavat kristinuskon omaksumisen edenneen pitkälle hautaukset suorittaneissa yhteisöissä, ts. hautaussuunta on lähellä itä-länsisuuntaa ja löydöttömien hautojen osuus on suuri (Maskun Humikkala 18 %, Raision Ihala 18 %, Valkeakosken Toppolanmäki 16 %). 
Vaikka arkeologian menetelmin ei voi aukottomasti osoittaa ei-toivottujen lasten hylkäämistä koskevan tavan esiintyneen myös Suomessa, ainakin kansanrunouteen sisältyy sitä koskevia viittauksia. Juha Pentikäinen on kuitenkin huomauttanut, ettei nimenomaan vanhimpien kansanrunoudessa mainittujen instituutioiden kohdalla ole aina mahdollista päätellä, onko kysymyksessä vanha suomalainen perinne vai skandinaavinen laina. Koska motiivi tunnetaan useista eriaiheisista kansanrunoista ja sillä on laaja maantieteellinen levinneisyys, hän on päätellyt Suomessakin esiintyneen sekä taloudellisilla että sosiaalisilla perusteilla tapahtunutta lasten hylkäämistä.
Kalmistoaineisto tukee tätä käsitystä ja vaikuttaakin siltä, että lasten hylkääminen on Suomessa kuten Islannissakin ollut tapa, josta luovuttiin vastahakoisesti ja vasta kirkon lopullisen järjestäytymisen jälkeen. Tähän viittaa myös paavi Aleksanteri III:n Upsalan arkkipiispalle ja hänen alaisilleen piispoille osoittama kirje, jossa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1171 tai 1172 oli tarpeen antaa määräyksiä lapsenmurhaan syyllistyneiden ankarasta rankaisemisesta.
Unto Salo katsoo väestömäärän tavattoman voimakkaan lisääntymisen ajanjaksolla 1150–1250/1300 Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa johtuneenkin juuri lasten heitteillejättöä koskevasta kirkon kiellosta. Esihistoriallisen ajan lopun ja varhaisen keskiajan kylien kohdalla voidaan erottaa kolme ikäryhmää. Vanhimpia, viimeistään 1100-luvulla syntyneitä, ovat ne suomalaisen oikeuden kylät, joissa oli rautakautinen kalmisto tai useita sellaisia. Toiseksi vanhin ryhmä käsittää sellaiset suomalaisen oikeuden, aikavälillä 1100/1150–1250/1300 muodostuneet kylät, joissa ei rautakautista kalmistoa ole. Kolmannen ryhmän muodostavat tätä nuoremmat ruotsalaisen oikeuden kylät. Rautakaudella syntyneisiin kyliin verrattuna niitä nuorempia suomalaisen oikeuden kyliä on moninkertainen määrä, mikä esim. Turun koillisen naapuripitäjän Liedon alueella merkitsisi väestömäärän nelinkertaistumista enintään kahdensadan vuoden aikana.
 

Suomalaisen naisen suhtautuminen lastenhylkäämiseen

Arkeologinen löytöaineisto ei anna miestenhaudoissa olevia ristiriipuksia lukuunottamatta viitteitä eri sukupuolten välillä vallinneesta erilaisesta suhtautumisesta uuteen uskontoon, vaikkakin kansanrunojen perusteella voi arvella päätöksen lapsen hylkäämisestä tulleen suvun taholta. Jos kuitenkin katsomme, että naiset ryhmänä olisivat vastustaneet tapaa, perustamme joko päätelmämme siihen vakaumukseen, että naiset luonnostaan, äidinvaiston ohjaamina halusivat suojella jälkeläisiään, tai sitten siirrämme tulkintaa tehdessämme omat arvomme, asenteemme ja tunteemme koskemaan myös esihistoriallisen ajan lopun yhteiskuntaa.
Monet lasten heitteillejättöön liittyvät seikat ovat kuitenkin olleet kulttuurinsisäisen normiston mukaisia määrittelykysymyksiä, jotka lähemmin tarkasteltuina ovat verrattavissa oman kulttuurimme piirissä vallitseviin rajauksiin. Lasta, jolla oli nimi, ei saanut hylätä, koska nimenantaminen oli esikristillisen ajattelutavan mukaan antanut hänelle myös sielun ja oikeuden elämään. Meidän kulttuurissamme taas oikeus elämään määritellään usein sikiön iän perusteella. Myös kirkko hyväksyi aluksi vammaisen lapsen hylkäämisen, kunhan vain hänen kuoleman jälkeinen olotilansa varmistettiin primsignoinnilla. Vammaisen lapsen jättäminen kuolemaan on oman arvomaailmamme pohjalta tuomittavaa, vaikka voi kysyä, millainen olisi ollut hänen kohtalonsa, jos hän olisi saanut jäädä henkiin esihistoriallisen ajan lopun sosiaalisten olosuhteiden vallitessa.
Ehkä naiset eivät sittenkään niin selkeästi kuin on joskus oletettu tuominneet käytäntöä hylätä ei-toivotut lapset jakaen siten pitkälti koko yhteisön piirissä vallinneet arvot ja asenteet. Tähän viittaa sekin, ettei kirkko kieltoineen tai edes syntikäsitteineen kyennyt satojen vuosien kuluessakaan kokonaan lopettamaan tapaa. Vielä 1700-luvulla yleisin kuolemanrangaistuksen syy oli lapsenmurha teon tekijöinä nimenomaan vastasyntyneiden omat äidit. Esihistoriallisena aikana ei ollut taloudellisia ja sosiaalisia edellytyksiä ottaa vastaan kaikkia vastasyntyneitä. Kristillinen kirkko ei tuonut näihin olosuhteisiin paljoakaan parannusta, mutta aikaansai vähitellen vielä yhden motiivin päästä eroon osasta lapsia - tarpeen salata avioliiton ulkopuolisen lapsen syntymä.
 

KIRJALLISUUTTA

Formisto, Tarja (1996): "Osteological Analyses". Teoksessa Vainionmäki – a Merovingian Period Cemetery in Laitila, Finland. s. 81-87. National Board of Antiquities. Helsinki.
Gräslund, Anne-Sofie (1996): "The Christianization of Central Sweden from a Female Perspective". Teoksessa Rom und Byzanz im Norden. Mission und Glaubenswechsel im Ostseeraum während des 8.-14. Jahrhunderts. Band I. s. 313-329. Akademie der Wissenschaften und der Literatur. Mainz.
Pentikäinen, Juha (1990): "Child Abandonment as an Indicator of Christianization in the Nordic Countries". Teoksessa Old Norse and Finnish Religions an Cultic Place-Names. s. 72-91. Åbo/Stockholm.
Purhonen, Paula (1998): Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106. Helsinki.
Salo, Unto (1992): "Suomi 1361". Teoksessa Tarvasjoki 675-vuotta. Esitelmäsarja. s. 30-43. Kyrö.
Seger, Tapio (1982): "The Plague of Justinian and other Scourges. An analyses on the Anomalies of the Development of the Iron Age Population in Finland". Fornvännen 1982/3. s. 184-197. Stockholm.
Söyrinki-Harmo, Leena (1992): "Unohdetut vai kadonneet? Lapset rautakautisessa aineistossa. Suomen varhaishistoria". Teoksessa Studia historica septentrionalia 21. s. 577-586. Rovaniemi.
Welinder, Stig (1995): "Barnens demografi". Teoksessa Arkeologi om barn. s. 13-18. Uppsala.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkija Museovirastossa. Hänen väitöskirjansa "Kristinuskon saapumisesta Suomeen" ( Suomen Muinaismuistoyhdistys 1999) tarkastettiin viime tammikuussa.