Musiikkianalyysin pyrkimyksenä on jäljittää ja kuvata musiikissa esiintyviä piirteitä. Analyytikko siis yrittää selittää, minkäkaltaisista rakenteellisista tekijöistä musiikki koostuu. Nämä tekijät voivat olla hyvin moninaisia. Ne voivat koskea esimerkiksi kokonaisuuden jäsentymistä, jolloin puhutaan muotoanalyysistä, tai sävellajeja ja sointuja, jolloin analysoidaan harmoniaa. Jos puolestaan painotetaan sitä, minkäkaltaisia piirteitä musiikissa ilmeni tietyllä aikakaudella, kuvataan musiikin tyyliä.
 

Musiikin ja retoriikan suhde

Vaikka musiikkianalyysi itsenäisenä toimintana syntyi varsinaisesti vasta 1700-luvun loppupuolella, oli musiikin etenemisestä esitetty kuvauksia jo tonaalisuuden vakiintumisen aikoihin 1600-luvun alussa. 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella musiikin kulusta tehdyt huomiot hakivat taustansa usein retoriikasta. Tällöin kirjoittajat useasti käyttivät metaforaa sävellyksestä musiikillisena puheena ja säveltäjästä puhujana. Eräs varhaisimmista musiikkianalyysin kuvauksista löytyy vuonna 1606 julkaistusta Joachim Burmeisterin vahvasti retoriikan ajatuksiin nojaavasta teoksesta Musica poetica: "Musiikkianalyysi tutkii sävellystä, joka kuuluu tiettyyn moodiin ja muodostuu tietynkaltaisesta polyfoniasta. Teos tulee jakaa affekteihin ja periodeihin, jotta voidaan tutkia taidokkuutta, jolla periodeista jokainen on tehty ja jotta niitä voidaan jäljitellä." (Burmeister 1993, 201.) Burmeisterin esittämistä ajatuksista ainakin osa katsoo kuitenkin tonaalisuutta edeltävälle ajalle, sillä hän puhuu moodeista, vielä 1500-luvulla hallinneista kirkkosävellajeista.
Retoriikan ajatukset toivat 1500- ja 1600-lukujen taitteessa muodon ensikerran musiikillisen kirjoittamisen kohteeksi. Kirjoittajat katsoivat, että samalla tavoin kuin retoriikka oli aina antiikista lähtien jakanut puheen pohjimmiltaan alkuun, keskikohtaan ja loppuun, oli tämä jako myös sävellysten etenemisen taustalla. Tämä ajatus näkyy selvästi myös Burmeisterilla, joka sanoo, että teos jaetaan affekteihin tai periodeihin: "Sävellyksessä on kolme osaa: (1) alku, (2) teoksen pääosa sekä (3) lopetus." (Burmeister 1993, 203.) Alku ja lopetus ovat kumpikin Burmeisterin mukaan lyhyitä: näistä ensimmäinen on kuulijan teokseen johdatteleva periodi ja jälkimmäinen päättävä kadenssi. Teoksen pääosa on jaksoista laajin, siinä "jaksot, jotka vastaavat retorisen vahvistamisen  argumentteja, juurrutetaan kuulijan mieleen, jotta väite olisi helpompi ymmärtää ja jotta sitä voisi selkeämmin käsitellä" (Ibid., 203–05).
Ehkä laajin kuvaus musiikin ja retoriikan suhteesta löytyy Johann Matthesonin vuonna 1739 ilmestyneestä kirjasta Der volkommene Capellmeister. Puhuessaan sävellyksen dispositiosta, toisin sanoen sen kokonaisuuden jäsentymisestä, Mattheson jakaa tämän retoriikan teoriassa yleisellä tavalla kuuteen jaksoon: 

[1] Exordium on melodian aloitus, jossa päämäärän ja koko tarkoituksen tulee paljastua. ... [2] Narratio on ikään kuin kertomus, ilmoitus, josta käy ilmi seuraavan esityksen ajatus ja ominaisuudet ... [3] Propositio tai varsinainen esitys sisältää lyhyesti sävelpuheen sisällön tai päämäärän ... [4] Confirmatio on esityksen taiteellinen vahvistus ... [5] Confutatio on vastaväitteiden vapauttaminen ... [6] Peroratio on lopulta sävelpuheemme lopetus tai päätös. (Mattheson 1739, 236.) 

Mattheson kuitenkin korostaa, että tätä jakoa ei tule noudattaa orjallisesti, eikä kaikissa sävellyksissä välttämättä ole näistä jaksoista kaikkia. Esimerkkinä esittämässään Marcellon aarian analyysissä Mattheson puhuu ensisijaisesti temaattisesta kehittelystä, siitä miten avausteemaa on aariassa muunneltu.
Kokonaisuuden lisäksi 1600-luvun ja 1700-luvun alun kirjoittajat käsittelivät myös musiikillisia yksityiskohtia. Retoriikan perinteeseen nojaavat kirjoittajat puhuivat usein musiikillisista kuvioista, hahmoista, jotka toistuivat useissa teoksissa. Tämän ajan musiikkiteoreettisessa kirjallisuudessa on myös yrityksiä selittää ja oikeuttaa sävellyksellisiä ratkaisuja, jotka olivat ristiriidassa aikakauden musiikillisten periaatteiden kanssa. 1600- ja 1700-luvuilla musiikkiteoreettisissa teksteissä esitettiin tarkasti äänenkuljetuksen ja dissonanssinkäsittelyn lähtökohdat, joiden mukaan musiikin tuli edetä. Säveltäjät eivät kuitenkaan aina noudattaneet näitä periaatteita, mikä nosti kysymyksen, ovatko nämä ankarasta tyylistä poikkeavat ratkaisut virheellisiä. Noin vuonna 1655 julkaistussa teoksessaan Tractatus compositionis augmentatus Christoph Bernhard jäljittää normeista poikkeavien musiikillisten kulkujen taustalla olevia äänenkuljetustapahtumia. Hän esittää, että tietyt sääntöjen vastaiset dissonanssinkäsittelyt on johdettu ankaran tyylin kuluista, perustellen täten niiden käytön (Lester 1992, 21–23).
Johann David Heinickenin vuonna 1728 ilmestynyt teos Der General-Bass in der Composition käsittelee laajasti dissonanssinkäsittelyä. Vapaampaa äänenkuljetusta alkoi Heinickenin mukaan esiintyä musiikissa, kun "lopulta alettiin muuttaa tyyliä, kääntää sointuja vapaammin sekä erityisesti muuttaa eri tavoin pidätyksiä ja dissonanssien purkauksia ... ja vaihtaa stemmoja sekä ennen purkausta että tämän jälkeen." (Buelow 1992, 382). Heinicken ei kuitenkaan puolustanut säännöistä piittaamatonta dissonanssien käsittelyä, vaan näitä tuli pohjimmiltaan seurata vapaammassakin äänenkuljetuksessa: "Yleisesti sointu tai sointukulku ei voi olla virheetön, jos sitä ei seuraa virheetön dissonanssin purkaus, esiintyy tämä sitten ylimmässä stemmassa, väliäänessä tai bassossa." (Ibid.). Heinckenin esimerkit näyttävät havainnollisesti, miten näennäisesti sääntöjen vastaiset tapaukset pohjautuvat ankaran tyylin periaatteita seuraaviin kulkuihin.
Analyysin kannalta Bernhard ja Heinicken menevät yksityiskohtia kuvatessaan retoriikan ajatuksia askelen pidemmälle. Retoriikkaan perustuvat kommentit musiikin kuvioista lähinnä nimesivät musiikillisia yksityiskohtia tai vihjasivat näiden viittaavan retoristen periaatteiden kautta musiikin ulkopuolelle. Bernhard ja Heinicken puolestaan käyttivät musiikin analyyttistä pelkistystä – käyttääkseni anakronistista ilmaisua – jonka avulla he pyrkivät osoittamaan, kuinka näennäisesti äänenkuljetusperiaatteiden vastaiset yksityiskohdat yhtä kaikki perustuivat virheettömiin kontrapunktisiin kulkuihin.
 
 

Harmonian jäsentyminen

1700-luvun loppupuolella alkoivat sävellyksen kokonaisuutta koskevat kuvaukset täsmentyä edeltävistä retoriikan ajatuksista. Musiikkiteoreetikot kuvasivat usein kokonaisuuden jäsentymisen hierarkisesti. Pienet yksiköt muodostivat suurempia ja asteittain päädyttiin kokonaisuuteen. Kokonaisuuden jäsentäjina harmonia ja fraasirakenne olivat ensisijaisen tärkeitä. Puhuessaan harmonian ja fraasirakenteen hierarkisesta kokonaisuuden jäsentämisestä kirjoittajat vertasivat usein musiikin kulkua kieleen ja puheeseen, mikä liittää heidän ajatuksensa ainakin löyhästi edellä mainittuun retoriikan perintöön. Samalla tavoin kuin puhe koostuu sanoista, lauseista ja kappaleista, musiikillinen teos rakentuu erikokoisista yksiköistä. Johann Philipp Kinberger kirjoittaa vuosina 1771–1779 ilmestyneessä teoksessaan Die Kunst des reinen Satzes in der Musik harmonian hierarkisuudesta seuraavasti: 

Soinnut ovat musiikissa sitä mitä sanat kielessä. Aivan kuten lause koostuu puheessa useista sanoista, jotka liittyvät yhteen ja esittävät täydellisen ajatuksen, harmoninen lause tai periodi muodostuu useista soinnuista, jotka ovat yhteydessä toisiinsa ja päättyvät lopukkeella. Ja aivan kuten kokonainen puhe muodostuu useista toisiaan seuraavista lauseista, rakentuu sävellys monista toisiaan seuraavista periodeista. (Kirnberger 1982, 109.) 

Tämä harmonian jäsentymisen hierarkisuus ulottu Kirnbergerin mukaan myös teoksen sävellajirakenteeseen. Kirjoittaessaan painokkaasta modulaatiosta dominanttsävellajiin, hän toteaa, että "tämä tapahtuu joko suoraan ja lyhintä tietä tai epäsuorasti kulkien läpi muiden sävellajien, joissa kuitenkin pysytään vain tahti tai kaksi" (Ibid., 135).
Metaforaa kielen ja musiikin yhteyksistä käytettiin myös kuvattaessa fraasirakenteen hierarkisuutta. Tämä näkyy selvästi Heinrich Christoph Kochin vuosina 1782–93 ilmestyneessä teoksessa Versuch einer Anleitung zur Composition:

Selkeät tai huomaamattomat lepokohdat ovat yleensä olennaisia kielessä. Siksi ne ovat tärkeitä myös niiden  taiteiden tuotteissa, jotka saavuttavat määränpäänsä kielen kautta, nimittäin runoudessa ja retoriikassa, jotta  näiden esittämä aihe olisi ymmärrettävissä. Saman kaltaiset lepokohdat ovat yhtä tärkeitä myös  melodiassa, jos tämän on tarkoitus vaikuttaa tunteisiimme. Tämä on tosiasia, jota ei koskaan ole asetettu  kyseenalaiseksi, eikä se siksi vaadi lisätodistelua. 
 Selkeiden tai huomaamattomien lepokohtien ansiosta näiden taiteiden tuotteet voidaan jakaa suurempiin ja pienempiin yksiköihin. Esimerkiksi selkeimmät lepokohdat jakavat puheen lauseisiin. Huomaamattomammat lepokohdat puolestaan jakavat sen sivulauseisiin sekä [pienempiin] puheen osiin. Puheen tavoin sävellyksen melodia jakautuu samankaltaisten lepokohtien johdosta periodeihin ja nämä puolestaan jakautuvat edelleen fraaseieihin ja melodisiin katkelmiin. (Koch 1983, 1.)

Vaikka sekä Kirnberger että Koch käyttävät kielen analogiaa musiikista puhuessaan, poikkeavat heidän ajatuksensa lähtökohdiltaan edellä käsitellystä retoriikasta. Siinä missä retoriikkaan perustuvat kommentit nimesivät musiikillisia tapahtumia retoriikan terminologialla, Kirnberger ja Koch puhuvat kadensseista ja fraaseista, siis musiikillisista tapahtumista. Kieli toimii nyt siis puhtaasti analogiana, ja itse musiikin käsittely perustuu musiikin teoriaan ja sen terminologiaan.
 

1800-luku ja analyysin nousu

Vaikka Kirnbergerin, Kochin ja muiden 1700-luvun lopun teoreetikoiden kirjoitukset ovat arvokkaita musiikkianalyysin kannalta, ei niiden ensisijainen päämäärä ollut analyysi. Ne olivat sävellysoppaita ja siten pyrkivät ohjaamaan aloittelevia säveltäjiä. Niiden arvo analyysille on lähinnä siinä, miten ne kuvaavat aikakautensa konventioita ja tapaa jäsentää musiikin etenemistä. Pedagogisesta painotuksestaan huolimatta ne sisältävät joskus myös puhtaasti analyyttistä materiaalia. Esimerkiksi Kirnberger analysoi teoksessaan Die wahren Grundsätze zum Gebrauch der Harmonie, joka ilmestyi 1773, Bachin Das Wohltemprierte Clavier -teoksen ensimmäisen osan h-molli fuugan harmonian. Kirnbergerin mukaansa hänen esittämänsä harmonian periaatteet pystyvät selittämään tämän erittäin monisyisen teoksen kulun:

Seuraava Johann Sebastian Bachin fuuga, jonka kulkua edes aikamme suuret miehet eivät ole pystyneet  selvittämään, julkaistaan tässä yhdessä sen perusharmonioista tekemämme analyysin kanssa. Tämä todistaa  oikeiksi esittämämme periaatteet. Uskomme päättelymme perustuvan itse asian todelliseen luonteeseen  kun sanomme, että nämä harmonian periaatteet eivät ole ainoastaan ainoat oikeat, vaan että ne ovat myös  ainoat, joiden avulla tämä fuuga voidaan selittää. (Kirnberger 1979, 208.)

1800-luvun alkuvuosina alkoi analyysi saada vahvempaa jalansijaa itsenäisenä toimintana. Tämä näkyy selvästi myös sävellysoppaiden rakenteessa. Siinä missä esimerkiksi Kinbergerin ja Kochin sävellysoppaat käyttävät esimerkkeinä paljolti heidän omia pedagogisia katkelmiaan, 1800-luvun sävellysoppaat ottavat esimerkkinsä tunnettujen säveltäjien musiikista. Myös aikakauden kirjoittajat tunnistivat tämän muutoksen. Esimerkiksi Jérôme-Joseph de Momigny sanoo vuosina 1803–05 ilmestyneessä teoksessaan Cours complet d'harmonie et de composition esittävänsä "uuden teorian, joka perustuu ... hyvien sävellysten tarkkaan analyysiin" (Bent 1994: 1, 1). Tämänkaltaisten analyysien esittäminen on Momignyn  mukaan välttämätöntä, sillä teoreetikko, joka jättää lukijansa yksin tekemään analyysejä eikä näytä hyviä esimerkkejä laiminlyö tehtävänsä. Momignyn teos sisältää laajat ja yksityikohtaiset analyysit Mozartin d–molli-jousikvarteton K. 421 ja Haydnin sinfonian numero 103 ensiosista.
1800-luvun alkupuolella analyyttisiä kirjoituksia esiintyi myös sävellysoppaiden ulkopuolella. 1800-luvulla ilmestyi useita musiikillisia aikakausilehtiä, ja näissä julkaistiin myös analyyttistä tekstiä. Näissä kirjoituksissa yhdistyvät usein varhaiselle romantiikalle tyypillinen runollinen kieli ja musiikin tekninen kuvaus. Aikakausilehtien kirjoittajat eivät aina olleet ensisijaisesti muusikoita. Ehkä tunnetuin 1800-luvun alun analyytisistä kirjoituksista on ennen muuta kirjailijana tunnetun, mutta myös säveltäjänä toimineen E. T. A. Hoffmannin vuonna 1810 ilmestynyt arvostelu Beethovenin viidennestä sinfoniasta. Hoffmannin kirjoituksessa yhdistyvät kauniisti romantiikan poeettisuus ja analyyttinen havainnointi. Kirjoituksen aloittava johdanto on eräs tärkeimmistä varhaisen romantiikan musiikkiestetiikkaa määrittävistä teksteistä. Kuvatessaan Beethovenin musiikkia ja sen eroja Haydniin ja Mozartiin, Hoffmann tulee kertoneeksi, minkäkaltaisia ominaisuuksia romanttinen musiikki hänen estetiikkansa mukaan sisältää. Kirjoituksen analyyttisessä osuudessa Hoffmann käsittelee muunmuassa kokonaisuuden jäsentymistä, sävellajirakennetta sekä motiivisia tekijöitä. Tekstissä lomittuvat usein tekninen kuvaus ja runolliset visiot, kuten näkyy jaksossa, jossa Hoffmann kuvaa ensiosan toista pääjaksoa:

Osan toisen pääjakson aloittaa jälleen pääteema ensimmäisessä muodossaan, mutta se on siirretty terssillä ylöspäin ja esitetään klarinteilla ja käyrätorvilla. Ensimmäisen pääjakson lauseet seuraavat f-mollissa, c-mollissa, g-mollissa, mutta ne on sijoiteltu ja orkestroitu eri tavalla, kunnes lopulta, jälleen vain kahdesta tahdista koostuvan välilauseen jälkeen, johon tarttuvat vuorotellen viulut ja puhallinsoittimet, samalla kun sellot esittävät erään vastaliikkeessä olevan kuvion ja bassot kiipeävät ylöspäin, ilmaantuvat seuraavat koko orkesterin soinnut. Ne ovat ääniä, jotka sallivat rinnan, suunnattoman ennakkoaavistuksesta pusertuneena ja pelästyneenä, hengähtää rajusti; ja kuin ystävällinen olento, joka loistaen, synkkää yötä valaisten, liikkuu läpi pilvien, esiin astuu teema, johon oli vain viitattu käyrätorvissa Es-duurissa ensimmäisen pääjakson tahdissa 58. (Hoffmann 1993, 10–11.)

Samanaikaisesti analyyttisen aktiviteetin kasvaessa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä alkoi muoto-oppi itsenäistyä. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi verrattaessa, miten Koch 1700-luvun lopussa ja Antonin Reicha vuosina 1824–1826 ilmestyneessä kirjassaan Traité de haute composition musicale  kuvasivat sonaattimuotoa. Kochin lähtökohtana on, kuten edellä olemme nähneet, fraasirakenne ja sen myötä erivahvuiset lopukkeet. Kochille siis kadenssit ja sävellajit joissa nämä esiintyvät määrittävät kokonaisuuden kulun. Reicha puolestaan nostaa kadenssien rinnalle temaattiset tapahtumat tärkeiksi muodon jäsentäjiksi. 
 

Marxin suunnaton vaikutus

Reichaa pidemmälle temaattisten tapahtumien korostajana menee Adolph Bernahrd Marx, kenties 1800-luvun vaikutusvaltaisin musiikkiteoreetikko. Vuosina 1837–1847 ilmestyneessä ja laajalle levinneessä teoksessaan Die Lehre von der musikalischen Komposition Marx esittää hyvin systemaattisen muoto-opin, jossa eri muotokaavat esitetään sulkeutuvien temaattisten yksiköiden ja auki jäävien usein transitoristen jaksojen vaihteluna. Ensimmäisistä Marx käyttää termiä Satz ja jälkimmäisistä Gang. Marxilta on peräisin nykyisinkin yleisesti käytettävä kolmivaiheinen sonaattimuodon malli, jossa esittely- ja kertausjaksot jaetaan edelleen pääteemaan, sivuteemaan ja lopputeemaan. Temaattiset tapahtumat ovat siis Marxille ensisijaisia kokonaisuuden jäsentäjiä. 
Tiukasta muotoajattelustaan huolimatta Marx ei kuitenkaan pyrkinyt vain jäykästi luettelemaan eri muotokaavoja. Hän käyttää jatkuvasti musiikillisina esimerkkeinään ennen muuta Beethovenin sävellyksiä ja tunnistaa näiden kulussa poikkeuksellisia ilmiöitä. Muotoskeemat eivät siis olleet valmiita muotteja, joita säveltäjän oli sellaisinaan seurattava vaan pikemminkin konventioita, joista oli mahdollista poiketa. "Jos tahdomme suojella itseämme pikaisilta ja yksipuolisilta arvioilta tai säännöiltä, on meidän pidettävä visusti mielessämme, kuinka suuresti vaihtelevana sonaattimuodon sisältö on näyttäytynyt jo niiden muutaman pääteeman perusteella, joita olemme käsitelleet." (Marx 1997, 115–16.)
Marxin vaikutus 1800-luvun loppupuolen ja vielä omankin vuosisatamme musiikkianalyysiin on ollut suunnaton. 1900-luvun ehkä tärkeimpänä Marxin muoto-opin seuraajana voi pitää Arnold Scönbergiä, jonka postuumi teos Fundamentals of Musical Composition esittelee laajasti eri muotokaavoja. Schönbergin musiikiteoreettinen työ on tärkeää myös motiivianalyysin kannalta. Hänen mukaansa musiikin yhtenäisyyden takeena on suurelta osin motiivinen työstö, jossa tietystä perushahmosta, josta Schönberg käytti termiä Grundgestalt, johdetaan kehittelevän muuntelun avulla näennäisen kontrastoivaa materiaalia. Tämänkaltainen motiivianalyysi on vuosisadallamme ollut yleistä, ja Schönbergin seuraajista tunnetuimpia ovat muunmuassa Rudolph Reti ja Hans Keller.
Marxin ja Schönbergin edustama temaattisesta materiaalista lähtevä muoto-oppi on joutunut anakaran hyökkäyksen kohteeksi 1900-luvulla. Donald Francis Tovey katsoi vuosisadan alkupuolella, että sonaattimuodon etenemistä jäsentää ensisjaisesti harmonian eteneminen, eivät temaattiset tapahtumat. Kritisoituaan kirjoituksessaan "Some Aspects of Beethoven's Art Forms" ensin teemalähtöistä sonaattimuodon kuvausta voimakkaasti, hän mainitsee, mitkä tekijät hänen mukaansa ovat olennaisia muodon jäsentymisen ja erityisesti sonaattimuodon kannalta: "Sonaattityylin kannalta on kolme olennaista seikkaa ... Nämä ovat sävellajisysteemi ja fraasirytmi, joista kumpaakin voi pelkistää teknisen analyysin avulla, sekä dramaattinen sopivuus, jota on käsiteltävä vertauskuvallisesti." (Tovey 1985, 172.)
 

Schenker-analyysi

1900-luvun tonaalisen musiikin analyysiin voimakkaimmin vaikuttanut teoreetikko on Heinrich Schenker, jonka pääteos Der freie Satz ilmestyi vuonna 1935. Schenkerin teoria tonaalisesta musiikista poikkeaa suuresti häntä edeltävistä teorioista. Schenker hakee analyyttiset lähtökohtansa tonaalisuuden perimmäisistä tekijöistä: harmoniasta ja kontrapunktista. Schenkerin mukaan näiden lainalaisuudet hallitsevat tonaalisessa musiikissa useilla eri rakennetasoilla. Hänen teorialleen perustavan tärkeää on ajatus, että voimme asteittain pelkistää musiikin pinnan kulkua ja tällä tavoin päästä käsiksi eri rakennetasoilla musiikin etenemistä kannattaviin kehikoihin. Schenker käyttää termiä diminuutio kuvatessaan, kuinka syvemmillä tasoilla musiikin kulkua kannattavia peruspilareita koristellaan lähempänä musiikin pintaa. Eri rakennetasojen välinen vuorovaikutus on sävellyksen kokonaisuuden kannalta olennainen. "Kaiken diminuution tulee vakaasti liittyä kokonaisuuteen tavalla, jonka äänenkuljetuksen sisäiset välttämättömyydet voivat yksiselitteiseti esittää ja orgaanisesti osoittaa. Teoksen kokonaisuus elää ja liikkuu diminuutioissa, jopa niissä, jotka esiintyvät lähimpänä musiikin pintaa. Edes pienin osa ei ole olemassa ilman kokonaisuutta." (Schenker 1979, 98.)
Schenkeriläinen analyysi on ainakin 1960-luvulta lähtien dominoinut suurta osaa varsinkin anglosaksisessa maailmassa kirjoitetusta tonaalisen musiikin analyysistä. Sen tarjoamat selkeät ja yksiselitteiset teoreettiset lähtökohdat ovat saaneet kaikupohjaa ennen kaikkea Yhdysvalloissa ja Brittien saarilla vallitsevasta analyytisesta tieteenihanteesta. Schenker-analyysi on vaikuttanut voimakkasti myös joihinkin uudempiin teorioihin tonaalisesta musiikista. Esimerkiksi Fred Lerdahl ja Ray Jackendoff ovat 1970- ja 80-lukujen vaihteessa kehittäneet genratiivisen teorian tonaalisesta musiikista, jonka periaatteet nojaavat Noam Chomskyn kielitieteellisiin teorioihin. Taustalla on kuitenkin selvästi nähtävillä Schenker-analyysistä johdettu ajatus musiikin pinnan pelkistyksestä. "Jos schenkeriläinen ajattelu on olennaista reduktion käsitteelle, ja jos schenkeriläisen teorian ja generatiivisen kielitieteen välillä on merkittäviä yhtäläisyyksiä, on johdonmukaista kysyä, mitä tarvitaan, jotta schenkeriläinen teoria voitaisi kääntää muodolliseksi teoriaksi." (Lerdahl & Jackendoff 1987, 111.). Lerdahl ja Jackendoff myös myöntävät, että heidän generatiivinen teoriansa ei väistämättä johda Schenker-analyysistä poikkeaviin analyyttisiin tulkintoihin: "Jos lopputulos on kuin schenkeriläinen analyysi, hyvä niin; jos ei, on tämäkin mielenkiintoista." (Ibid., 112.).
Tonaalisen musiikin analyysin historia on laaja ja sen aikana esitetyt kysymykset moninaisia, eikä niistä näin lyhyessä kirjoituksessa voi antaa kuin kalpean kuvan. Olen jättänyt täysin käsittelemättä esimerkiksi analyyttiset suuntaukset, jotka jäljittävät musiikin ja sen ulkopuolisen todellisuuden suhteita. Tämänkaltaiset ajatukset olivat 1600- ja 1700-luvuilla tärkeässä asemassa, sillä musiikin katsottiin olevan voimakkaasti sidoksissa tunteisiin ja näiden esittämiseen. 1800-luvulla ja oman vuosiatamme alkupuolella ohjelmamusiikin ajatukset ja niinsanottu musiikillinen hermeneutiikka puolestaan pyrkivät liittämään musiikin johonkin tekstiin ja sen tapahtumiin, tai yleisemmin juonellisiin jännitteisiin. Tämänhetkisen musiikintutkimuksen kannalta olennaisin analyyttinen lähtökohta on kuitenkin analyysin pohjaaminen musiikin teknisiin tekijöihin, suuntaus, jonka historiaa olen edellä luonnostellut.
 

KIRJALLISUUTTA

Bent, Ian (1994): Music Analysis in the Nineteenth Century. Käänt. ja toim. Ian Bent, 2 osaa. Cambridge: Cambridge University Press.
Buelow, George J. (1992): Thorough-Bass Accompaniment according to Johann David Heinicken. Lincoln: University of Nebraska Press. (Uudistettu painos, ensipainos 1966.)
Burmeister, Joachim (1993): Musical Poetics. Käänt. Benito V. Rivera. New Haven: Yale University Press. (Latinankielinen alkuperäinen, Musica poetica, 1606.)
Hoffmann, E. T. A. (1993):  "Beethovenin sinfonia nro 5, c-molli [arvostelu]." Käänt. Veijo Murtomäki. Sävellys ja musiikinteoria, 2/93: 6–19. (Alkuperäinen saksankielinen on julkaistu vuonna 1810.)
Kirnberger, Johann Philipp (1979): "The True Prinicples for the Practice of Harmony." Käänt. David W. Beach ja Jurgen Thym. Journal of Music Theory, vol. 25/2: 163–225. (Alkuperäinen, Die wahren Grundsätze zum Gebrauch der Harmonie, 1773.)
_____ . (1982): The Art of Strict Musical Composition. Käänt. David Beach ja Jurgen Thym. New Haven: Yale University Press. (Osittainen käännös teoksesta Die Kunst des reinen Satzes in der Musik, 1771–79.)
Koch, Heinrich Christoph (1983): Introductory Essay on Composition. Käänt. Nancy Kovaleff Baker. New Haven: Yale University Press. (Osittainen käännös teksesta Versuch einer Anleitung zur Composition, 1782–93.)
Lerdahl, Fred & Ray Jackendoff (1987): A Generative Theory of Tonal Music. Cambridge, Mass.: The MIT Press. (Ensikerran ilmestynyt 1983.)
Lester, Joel (1992): Compositional Theory in the Eighteenth Century. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.
Marx, Adolph Bernhard (1997): Musical Form in the Age of Beethoven: Selected Writings on Theory and Method. Käänt. ja toim. Scott Burnham. Cambridge: Cambridge University Press.
Mattheson, Johann (1739): Der volkommene Capellmeister. Hampuri: Christian Herold. Näköispainos, Kassel: Bärenreiter, 1954.
Schenker, Heinrich (1979): Free Composition. Käänt. ja toim. Ernst Oster. New York: Longman. (Alkuperäinen Der freie Satz, 1935.)
Tovey, Donald Francis (1985): "Some Aspects of Beethoven’s Art Forms." Teoksessa Ellen Rosand (ed.), The Garland Library of the History of Western Music, Vol. 7: Classic Music. New York: Garland Publishing. (Ilmestynyt ensikerran 1927.)
 

Kirjoittaja on musiikin tohtori ja toimii musiikinteorian yliassistenttina Sibelius-Akatemiassa. Kirjoitus perustuu esitelmään Sibelius-Akatemiassa Tieteen päivien yhteydessä 15.1.1999.