Vaikka olisikin taipuvainen uskomaan valitettavaksi todeksi Snown ja kumppaneiden useamman kulttuurin maailman, onko lopultakin pikemminkin kyse siitä, että on olemassa yksi "sivistys", kuten Yrjö Ahmavaara Helsingin yhtenäiskoulun edesmennyttä rehtoria Touko Voutilaista lainaten totesi "Matemaattiset tieteet länsimaisen sivistyksen ytimenä" -keskustelutilaisuudessa Helsingin yliopistolla (11.11.1998). Voutilaisen sivistys on "se universaalinen aines mikä kuhunkin kulttuuriin sisältyy". 

Helsingin vapaan sivistystyön toimikunnan järjestämässä tilaisuudessa todisteltiin monella suulla, että matematiikalla on kulttuurissamme keskeinen merkitys ja että matematiikan osaamisen taso tällä hetkellä suorastaan kelvoton. 

Näin voi hyvinkin olla. Mutta niin on varmasti asian laita monen muunkin alan kohdalla. 
Matematiikan merkitys on luonnollisesti kiistaton maailman ymmärtämisessä; "luonnon lait on kirjoitettu matematiikan kielellä". Mutta yhtä hyvin voisimme todeta: eihän tämä riitä mihinkään. Jokuhan voisi suorastaan ajatella, että matematiikka muille kuin matemaatikoille on vain väline siinä missä kieletkin. Nämä kielet eivät ainakaan kovin suoraan auta ihmisen maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. 

Tiede on olennainen osa kulttuuriamme, kokonaisuudessaan, jakamattomana. Tiede on mukana vaikuttamassa kaikessa jokapäiväisessä elämässämme, vaikkemme sitä aina tulisi ajatelleeksikaan. Eikä siis vain luonnontieteet: humanistisen, talous- ja yhteiskunta-, käyttäytymis- ja oikeustieteellisen tutkimuksen tuloksia käytetään ja sovelletaan yhteiskunnassamme paljon laajemmin kuin usein ajatellaankaan. 

Minun mielestäni olisi esimerkiksi erityisen hyvä, mikäli vaikkapa taloustieteen ja -historian osaamisen taso olisi olennaisesti nykyistä parempi. Tai puhumattakaan biologisen tietämyksen määrästä. 

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää minkälainen kuva ihmisillä on tieteestä ja tutkimuksesta sekä niiden mahdollisuuksista ja rajoista. Ensi tammikuiset Tieteen päivät yrittää tässä mielessä avittaa uteliaita kansalaisia. Yksi Tieteen päivien taustalla oleva perusajatus onkin: tarjotaan mahdollisuus rationaalisen maailmankuvan hahmottamiseen ja rakentamiseen. Tammikuun 13.–16.1. pidettävillä seitsemänsillä (tai laskutavasta riippuen kymmenensillä) Tieteen päivillä pyritään juuri tällaisen laaja-alaisen kuvan tarjoamiseen: tarjolla on yhtälailla matematiikka, fysiikkaa ja tekniikkaa kuin historiaa, yhteiskuntatieteitä ja taiteen tutkimusta. 
Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että (tieteen) maailmassa on paljon ihmeellisiä ja kummallisia, mielenkiintoista ja tärkeitä asioita, jotka avartavat ihmismieltä ja antavat iloa elämään. 

Olisiko kiivaimmilla oman hännän nostajilla, olivat he historiantutkijoita tai matemaatikoita, sosiologeja tai fyysikoita, jotakin opittavaa parilta oman alansa kiistattomalta taitajalta. Miten oivallisesti esimerkiksi säveltäjä Einojuhani Rautavaara asettelee asioita "tärkeysjärjestykseen", arvioi siis oman alansa merkitystä: "... en minä niin hillittömästi musiikista pidä, [...] Kirjallisuudesta ehkä eniten. Ehkä sen jälkeen kuvista." Tai Aarre Merikanto: "Tärkeintä? Ei, ei musiikki ole minulle tärkeintä. Ensin on Aurinko. Ja sitten on Nainen. Ja sitten jossain tulee se musiikki..." (Rautavaara: Omakuva. WSOY 1988). 

Tieteen päivillä tarjoutuu oiva tilaisuus eri alojen tieteenharjoittajillekin tutustua siihen, mitä vallan toisenlaisten asioiden parissa askarteleva toisen alan alan tutkija oikein puuhailee. 

Kirjoittaja on Tieteessä tapahtuu -lehden päätoimittaja ja Tieteen päivien pääsihteeri.