Suomen Filosofinen Yhdistys on vuodesta 1980 alkaen järjestänyt toistaiseksi 18 kotimaista yhden filosofisen käsitteen eri aspekteja erittelevää tutkijakollokviota otsikoilla: Totuus, Arvo, Rakkaus, Olio, Vapaus, Minä, Kauneus, Muutos, Intentio, Taito, Merkitys, Luonto, Tunne, Järki, Tahto, Tieto, Yhteisö ja Oppi. Loppua ei näy, vaikka pitkään mukana olleiden innostusta kokousten jokavuotisuus saattaa väliin horjuttaakin. 
   Käsiteltyjen teemojen, niiden järjestyksen, kuten myös toistaiseksi poissaolollaan loistavien aiheiden pohjalta voi epäilemättä tehdä huomioita suomalaisen filosofian luonteesta ja mielenkiinnon kohteista. 
   Moni voi ajatella, että sana järki on otettu käsittelyyn aika myöhäisessä vaiheessa, vasta vuonna 1994, sijaluvulla 14, vaikka juuri filosofit jos ketkään oppineet ovat näihin päiviin saakka erityisen mielellään pullistelleet järkevyyden edustajina. Toisaalta järkeväksi on mukava esittäytyä, mutta vastaaminen kysymykseen, mitä se oikein tarkoittaa, on aina ollut sen verran ikävä tehtävä, että suorasanaisia yrityksiä on filosofienkin keskuudessa ollut vähemmän kuin luulisi. Voipa siten olla reipaskin teko, että filosofimme jo nyt ottivat järjen käteensä, eihän esimerkiksi viisauteen ole vieläkään kajottu, vaikka sitä kai pitäisi rakastaa jo viran puolesta. 
   Järjen käsitteen filosofinen erittely on vaikeaa esimerkiksi seuraavista syistä. Vaikka länsi-maisen filosofian ensimmäisiä edustajia, kreikkalaisia luonnonfilosofeja erityisesti elähdytti toivo maailman osoittamisesta järkiperäiseksi ja ihmisjärjen käsitettäväksi, järkeen liittyvä käsitteistö kreikkalaisessa filosofiassa muodostuu alun perinkin heterogeenisista aineksista, joiden monimerkityksisyyksistä käsitteistön käyttäjät olivat perillä korkeintaan osittain. Logos on milloin 'sana,' milloin 'kuvaus,' 'selitys,' 'suhde,' 'argu-mentti,' 'peruste,' 'sääntö,' 'väite' tai yleensä 'järki.'  Nous taas tarkoittaa jo Aristoteleella milloin järkeä ja ajattelua yleisesti, milloin maailman perusrakenteiden ja yksittäisolioiden tiettyyn lajiin kuulumisen intuitiivista käsittämistä. Antiikin filosofiassa on kuitenkin tyypillistä ajatella järjellisyys itse maailman perusominaisuudeksi, sellaiseksi pysyväksi ja välttämättömäksi rakenteeksi, jonka ihmisellekin ominainen järki kykenee luonnostaan käsittämään ja jonka käsittämiseen ihmisjärki on luonnostaan suuntautunut. Järjellisyyden käsite on siis laaja: siihen sisältyy tietämys maail-man ikuisesta, pysyvästä ja välttämättömästä rakenteesta sekä suuntautuneisuus tuon raken-teen käsittämiseksi ja elämän muotoilemiseen sen kanssa sopusoinnussa olevaksi. 
   Kreikkalaisen filosofian tyypilliseen järkikäsitykseen sisältyy siis maailmaa koskevaa sisällöllistä tietoa sekä järjelle itselleen ominaista haluamista olla tietynlaisessa suhteessa tähän maailmaan. Sittemmin luottamus maailman järjellisyyteen on horjunut rajustikin ja samoin on käynyt ajatukselle, että ihmisen järjellä itsessään olisi mitään haluja. 
Suppeimmillaan järki on typistynyt merkkijonojen tehokkaan prosessoinnin kyvyksi. Järjen käsitehistoria on siis pitkä ja monimutkainen. Moniulotteisia ovat järkeen myös nykyään liitetyt ajattelutottumukset sekä filosofiassa että filosofian ulkopuolella. 
 

Vaihteleva valikoima järjestä 

Ilkka Niiniluodon ja Ilpo Halosen toimittama Järki ei tuota lopullisia ratkaisuja järjen dilemmoihin eikä siihen pyrikään. SFY:n kollokvioissa ja myös niiden pohjalta laadituissa julkaisuissa on perinteisesti noudatettu oloissamme järkiperäistä maolaista tuhannen kukan kukkimisen periaatetta. 
   Kysymyksenasettelu on pidetty laveana, teemana olevaa käsitettä on saanut lähestyä vapaasti historiallisista ja historiattomista, systemaattisista ja epäsystemaattisista näkökulmista. Kirjoittajina on nyt kuten ennenkin edustava valikoima maamme varttuneempia ja nuorempia, selväjärkisiä ja järkeiskriittisiä filosofeja. Järki sisältää 23 tasoltaan ja kiinnostavuudeltaan vaihtelevaa artikkelia. Mainitsen seuraavassa eräitä, joiden takia teoksen mielenkiinto bussi- tai yöpöytälukemisena voi kestää muutaman päivän. Kaikki muutkaan eivät ole mitään Ö-mappi -tavaraa. Jonkin verran sellaistakin on toki mukana. 
   Risto Saarisen artikkelin 'Järki ja teko aristotelismissa' ehkä kiinnostavin jakso viittaa Pierre Abelardin tekemään erotteluun tahtomisen ja suostumisen välillä. Abelardin mukaan on kolme tapausta, joissa henkilö voi tahtoa jotakin päämäärää mutta vain suostuvan sen välttämättömiksi ymmärrettyihin tiedettyihin seurauksiin mutta ei tahtovan näitä. Pelkkä suostuminen voi koskea päämäärän tuottamisen keinoja, sen ei-tarkoitettuja sivuvaikutuksia tai osaa päämäärän muodostamassa suuremmassa kokonaisuudessa. Saarinen katsoo erottelujen avaavan kiinnostavia näköaloja esimerkiksi oikeudellisen vastuun tarkasteluihin, vaikka tiedettyinä ja ei-pakotettuina pelkät suostumukset ovatkin vastuullisuutta lieventävinä asianhaaroina ongelmallisempia kuin perinteiset aristoteeliset tietämättömyys ja ulkoinen pakko. Lapsensa ruokailutapoja koskevaan esimerkkiin vedoten Saarinen myös ehdottaa, että ihmiset voivat olla helpommin taipuvaisia suostumaan pikemminkin päämäärän osaksi kuin sen saavuttamisen keinoksi ymmärrettyyn ei-tahdottuun tekoon. On hyvä ainakin tietää, että lapsi syö alkuruoan helpommin alku- ja pääruoasta muodostuvan aterian osaksi kuin jälkiruoan saamisen keinoksi esitettynä. 
   Artikkelissa 'Logiikka ja rationaalisuus' Ilpo Halonen tarkastelee eräitä tapauksia, joissa ihmiset ovat suhteellisen yksinkertaisissa päättelytesteissä taipuvaisia tekemään virhepäätelmiä. Klassinen esimerkki on Watsonin kortinvalintatehtävä. Siinä koehenkilöt saavat tutkia materiaalisen implikaation (jos p niin q) lausuvan väitteen totuutta neljässä vaihtoehtoisessa tapauksessa, joista kussakin tiedetään vain joko etu- tai takajäsenen totuus tai epätotuus (p, ei-p, q, ei-q). Tehtävässä kysytään, mitkä tapaukset on täsmälleen tutkittava, jotta materiaalisen implikaation mahdollinen totuus voidaan tietää. Koska implikaation falsifioi vain konjunktio p ja ei-q, riittäisi tietenkin tutkia vain tapaukset p ja ei-q. Esittämällä kysymys sopivasti manipuloitua, suhteellisen abstraktia korttiesimerkkiä käyttämällä useimmat ihmiset ovat kuitenkin taipuvaisia tekemään joko liian vähän tai liikaa tutkimusta oikean ratkaisun löytämiseksi. Lohdulliselta kuulostaa Halosen väite, että ammattifilosofit pärjäävät testissä yhtä heikosti kuin muutkin, mutta loogikot vielä huonommin. Tein testin Renvall-instituutin henkilökunnan keskuudessa, ja tulos vastasi täsmälleen väitettyä 'tavallinen pulliainen' -tasoa (10 prosenttia vastaa oikein). Emme sentään vajonneet ammattiloogikoiden tasolle. 
   Kuten Halonen, myös Ilkka Niiniluoto asettuu artikkelissa 'Kahnemann ja Tversky uskomusten irrationaalisuudesta' maltillisesti vastustamaan Fregen jälkeistä anti-psykologistista konsensusta, jonka mukaan muodollinen logiikka samoin kuin todennäköisyyslaskenta olisivat riippumattomia luonnollisen päättelyn psykologiasta. Arkielämästä ja tieteestä löytyy Niiniluodon mukaan kohtuullisessa määrin järkeä. Hän käsittelee todennäköisyyspäättelyä koskevia psykologisia testejä eikä hyväksy niissä löydettyjä virhetyyppejä konklusiiviseksi evidenssiksi arkiajattelun irrationaalisuudesta. Ongelma näyttäisi usein olevan testeissä käytetyn kysymyksenasettelun harhaanjohtavassa retoriikassa. Rationaalisuuden normatiivisessa teoriassa on vielä tekemistä, tiivistää Niiniluoto. 
 

Moite 

Jotta arvosteluni olisi kriittinen, sen on sisällettävä ainakin yksi moite. Ryhtymättä maltilliseenkaan sävyyn keskustelemaan esimerkiksi erään artikkelin sisältämästä augustinolais-luterilaista armo-oppia koskevasta ilmeisestä epätotuudesta ja muista historiaa koskevista horjuvuuksista, kohdistettakoon jälkiviisas harmistus SFY:n kollokviojulkaisujen 
toimituspolitiikkaan. Vuosien mittaan yhden sanan kirjoista olisi periaatteessa koostunut mukava käsikirjasto, josta aina silloin tällöin olisi iloa tutkimustyössäkin. Kun niteet on kuitenkin julkaistu ja näytetään edelleen julkaistavan milloin missäkin muodossa, niitä joutuu omasta hyllystäänkin etsimään kissojen ja koirien kanssa. Jollei myönnetä, että yhden sanan kollokvioiden perinne on lähestymässä iltaansa, voisi ajatella asiaan saatavan uutta ryhtiä pyrkimällä vastedes yhdenmukaiseen ulkoasuun esimerkiksi sarjan kahdennenkymmenennen juhlavuoden kunniaksi. 

Kirjoittaja on Suomen Akatemian vanhempi tutkija, joka toimii Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa. 
juha.sihvola@helsinki.fi