Jo Aristoteles toteaa teoksessaan Retoriikka, että 
nykyhetkessä elävän puhujan on tarpeen tuon tuostakin 
"muistuttaa mieliin historiallisia tapahtumia ja kuvitella 
tulevia". Yksilön ja yhteisön elämä ovat jatkuvaa menneisyyden 
kokemusten ja tulevaisuuden odotusten välistä dialogia. 
   Nykyhetkessä eläminen olisi mahdotonta vailla ajatusta siitä, 
mistä tulemme ja mihin olemme menossa. Miksi tein niin kuin 
tein? Mitä olisi pitänyt jättää sanomatta tai olla tekemättä? 
Menneisyyden jäsentäminen kanavoituu kaikenlaisiin 
kulttuurintuotteisiin, elokuviin, romaaneihin, runoihin, 
iskelmiin. Siksi on luontevaa ajatella, että menneisyyttä 
analysoidaan ja menneisyydestä kuvitellaan kaikissa medioissa. 
Välineen luonteesta riippuu, millaista tämä historiallinen 
kommunikaatio lopulta on. 
 

Valikoiva muisti ja fantasia 

Menneisyys on läsnä nykyhetkessä paitsi kertomusten myös 
artefaktien kautta. Menneisyydessä syntyneet kulttuurintuotteet 
kertovat meille menneestä ja siten muodostuvat "muistiksi". 
Viimeisen sadan vuoden ajan ihmiskunnalla on ollut myös 
audiovisuaalinen muisti, kuvan ja äänen avulla tallennettua 
tietoa menneisyydestä. 
   Tämä nykyhetkeen säilyneiden menneisyyden artefaktien 
muodostama muisti voi kuitenkin olla valikoiva. Otan esimerkin 
suomalaisesta elokuvasta. Suomessa tehtiin autonomian aikana 
runsaat 300 lyhyttä dokumenttielokuvaa ajankohtaisista aiheista. 
Näistä vain noin 20 on säilynyt tähän päivään. Hämmästyttävää 
säilyneessä aineistossa on se, että lähes kaikki dokumentit 
kuvaavat Helsinkiä. Kaiken lisäksi säilyneissä elokuvissa 
valtiollispoliittisten rituaalien rooli on silmiinpistävä: 
näemme valtiopäivien avajaiset, kenraalikuvernöörin, Venäjän 
tsaarin, senaattori Leo Mechelinin hautajaiset ja Helsingin 
yliopiston promootion. 
   Tämän audiovisuaalisen muistin "valikoituminen" on ollut 
hyvin konkreettista. Vuonna 1951 Veikko Itkonen ryhtyi 
valmistamaan Helsingin Sanomien 60-vuotisjuhlaelokuvaa "Näin 
syntyi nykypäivä". Työstääkseen dokumenttia Itkonen keräsi vanhaa 
filmimateriaalia niin paljon kuin pystyi löytämään. Itse asiassa 
monet säilyneistä elokuvista ovat juuri sellaisia, jotka Itkonen 
kelpuutti elokuvaansa. Valitettavasti tekijä ei pitänyt 
"hukkamateriaalia" missään arvossa vaan toimitti sen 
kaatopaikalle. Voisi siis sanoa, että juuri Veikko Itkosen – ja 
mahdollisesti Helsingin Sanomien – näkemys Suomen historiasta on 
vaikuttanut koko suomalaisen elokuvan välittämään kuvaan 
autonomian ajasta! 
   Mediakulttuurin suhdetta historiaan ja muistiin voidaan 
käsitellä myös toisin. Kulttuurintuotteet voivat käsitellä myös 
sellaista menneisyyttä, jonka osa ne itse – artefakteina – eivät 
ole. Näin on esimerkiksi historiallisen elokuvan tai television 
historiallisen dokumentin kohdalla. Tämä historiallinen 
kerronta, tietoinen taaksepäin katsominen, voidaan rinnastaa 
historiankirjoitukseen, historiografiaan. Kirjailija Jaan 
Krossin mukaan historiallisessa romaanissa "historia esitetään 
mielikuvituksen vapaudella, mutta kuviteltu saa lukijan 
tajunnassa tositapahtumien merkittävyyden". Aristoteles totesi 
Retoriikassaan, että puhuja voi muistuttaa mieliin menneisyyden 
tapahtumia ja kuvitella tulevia, mutta itse asiassa kuvittelun 
voi liittää myös menneeseen. Historia ei ole kiistaston: siitä 
voidaan fantasioida. 
   Kaiken kaikkiaan historiallinen fiktio on merkittävästi 
muokannut menneisyyden tapahtumiin liittyviä merkityksiä ja 
tulkintoja eikä "kuvittelu" suinkaan ole irrallaan nykyhetken 
tilanteesta, intresseistä tai näkemyksistä. Toisinaan nämä 
"kuvitellut menneisyydet" ovat vaikuttaneet 
historiankirjoitukseenkin. Eikö 1800-luvun historiantutkijoiden 
näkemys Juhana Maattomasta ollut pitkälti Walter Scottin 
Ivanhoe-romaanin muokkaama? Eikö Alexandre Dumas'n näkemys 
Richelieusta ole vaikuttanut myös tutkimukseen? Tai Shakespearen 
näkemys Richard III:sta? Tämän vuosisadan mediat ovat olleet 
yhtä vaikuttavia. Viime vuonna American Historical Association 
kutsuikin vuosikokouksensa päävieraaksi elokuvaohjaaja Oliver 
Stonen, jonka näkemykset Kennedystä ja Nixonista ovat 
kirvoittaneet myös tutkimuksellista keskustelua. 
   Historiallisella romaanilla ja elokuvalla on ollut tärkeä 
rooli kansalliseen historiaan liittyvien mielikuvien luomisessa. 
Jos Benedict Andersonin ideaa seuraten pidämme kansakuntia 
"kuviteltuina yhteisöinä", on tietysti tärkeää rakentaa 
yhteisölle myös "kuviteltu menneisyys", yhteisten kokemusten ja 
tarinoiden lähde. Jos katsomme vaikkapa suomalaisen 
historiallisen elokuvan kuvaamaa menneisyyttä, on kiinnostavaa 
todeta, että Ruotsin vallan aikaa on käsitelty loppujen lopuksi 
hyvin vähän; "kuvitellussa menneisyydessä" sortokausien rooli on 
keskeisin. Klassisella studiokaudella Suomessa tehtiin niin 
ikään erittäin vähän vuoden 1918 tapahtumia sivuavia elokuvia - 
siitä yksinkertaisesta syystä kenties, että ristiriitainen 
tapahtumasarja ei olisi edistänyt "kuvitellun yhteisön" 
rakentamista! 
 

Yksilö kuvittelun keskipisteessä 

Medioissa tapahtuva menneisyyden luotaus ei suinkaan ole vain 
yhteisöllistä: esiin nousee myös yksilö, johon 
kulttuurintuotteen kuluttaja voi helposti samastua. 
Yksilöhistoriallisuus hallitsee niin elokuvan, television kuin 
iskelmämusiikinkin menneisyyskuvaa. Jo säveltäjä ja 
musiikkidramaatikko Richard Wagner kirjoitti vuonna 1878, että 
yliopistohistorioitsijat olivat muuttaneet Historian 
varsinaiseksi tylsyyden pesäksi, jossa arkistojen kätköistä 
kaivettiin esiin yhä uusia tapahtumia ja yksityiskohtia. 
Vuosilukujen latelun lomassa historioitsijat olivat unohtaneet 
menneisyyden ihmisen, hänen tunteensa ja ajatuksensa. Tämän 
menneisyyden ihmisen – periaatteessa universaalien – ongelmien 
esiinnostamista Wagner piti dramaatikon, taiteilijan, tehtävänä. 
   Historiallisessa romaanissa ja myöhemmin elokuvassa kokevan 
ja tuntevan yksilön näkökulma menneeseen tuli usein esille 
voimakkaammin kuin historiantutkimuksessa. Ei ihme, että 
esimerkiksi romaanikirjailijat tulivat sivunneeksi arkipäivän 
historian kysymyksiä ennen kuin tutkijat varsinaisesti vielä 
puhuivatkaan teemasta. Englantilainen kirjailija Charles Reade 
kirjoitti vuonna 1861 romaaninsa Luostari ja kotiliesi 
alkusanoissa haluavansa kuvata tutkimuksen unohtamia 
"syrjäytettyjä sankareita", jokamiehiä, suurmiesten sijasta: 

"Ei kulu maanpinnalla päivääkään, etteivät arvoltaan vähäpätöiset  
miehet ja naiset tekisi suuria tekoja, puhuisi suuria sanoja ja  
kärsisi jaloja suruja. Näistä syrjäytetyistä sankareista,  
filosoofeista ja marttyyreistä jää suurin osa kokonaan  
tuntemattomiksi aina siihen hetkeen saakka, jolloin monet suuret  
tulevat pieniksi ja pienet suuriksi; mutta toisista voidaan  
maailman tietoisuuden sanoa nukkuvan: heidän elämänsä ja  
luonteensa ovat kätkössä kansoilta niistä kertovien aikakirjojen  
sivuilla. Tavallinen lukija ei voi niitä tuntea, ne ovat  
esitetyt niin lyhyesti ja kylmästi; ne eivät ole hänen  
sydämeensä vaikuttavia eläviä kertomuksia, vaan pieniä  
historiallisia rakeita, jotka häneen sattuessaan saavat hänet  
vain vilkaisemaan ylös; eikä hän voi niitä ymmärtääkään, sillä  
supistelmat eivät ole kertomuksia, enempää kuin luurangot ovat  
inhimillisiä haahmoja." 

Yksilöhistoriallisuuden luonne on vaihdellut median mukaan: 
esimerkiksi iskelmässä yksilö on lähes aina menneisyyden 
pohdiskelun subjektina. Jos ajattelemme esimerkiksi suomalaisen 
iskelmän historiaa, menneisyydestä kertominen liittyy enemmän 
menneeseen suveen, kadotettuun rakkauteen, kotikontujen 
pihapuihin ja rantakoivuihin kuin vaikkapa sortokausiin ja 
talvisotaan. Historiallisia kertomuksia isolla H:lla löytyy 
iskelmänkin piiristä, mutta ne ovat selvästi vähemmistössä. 
Mieleen tulevat lähinnä sellaiset balladi-iskelmät kuin Annikki 
Tähden "Kaarina ja kuningas" tai lauluyhtye Nelosten 
"Kastelholman luutnantti". 
   Suomalaisessa iskelmämusiikissa tyypillistä on ollut se, että 
muistia on käsitelty muistoina. Keskiössä on yksilö, joka 
muistelee mennyttä. Muistin avaimena ovat menneisyyteen 
liittyvät mielikuvat, jotka kumpuavat arkielämän 
yksityiskohdista. Muistikuvan kirpoamisesta voisi kertoa Tapio 
Rautavaaran säveltämä ja sanoittama "Isoisän olkihattu", jossa 
ullakolta löytynyt päähine kertoo laulun minä-hahmolle tarinan 
isoisän rakastumisesta: 

Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin 
ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin, 
mä sitä pengoin, mitä lienen oikein etsinyt, 
niin löysin vanhan olkihatun, siitä kerron nyt. 
Sen pölystä kun puhdistin ja sitä kääntelin, 
ja ullakolle vanhan arkun päälle istahdin, 
en aikaa tiedä, miten kauan siinä viivähdin, 
kun isoisän tarinaa mä hiljaa muistelin. 

(...) 

Näin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon 
ja mietin kuinka kaunis sentään ihmiselo on. 
Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks' tulevain 
kuin isoisän tarinasta - olkihattu vain. 
Mutt' ehkä ajan tomun alta joku toinenkin 
joskus pienen muiston löytää niinkuin minäkin. 
Näin isoisän olkihattu sai mun laulamaan, - 
ja vanhan kaapin kätköihin sen laitoin uudestaan. 
 

Musiikissa muistin voi laukaista jokin, ehkä vaatimatonkin 
esine: se voi olla olkihattu tai ankkurinappi. Sanoituksessa 
todetaan vielä "miten vähän jääkään meistä muistoks' tulevain 
kuin isoisän tarinasta – olkihattu vain". Menneisyys katoaa, ja 
tarinat surkastuvat puhumattomiksi artefakteiksi. Oikeastaan 
tämän voisi liittää laajempaan ongelmaan siitä, että menneisyys 
koetaan läsnäolevaksi vain esineinä, monumentteina, kuolleina 
jäännöksinä. Ajatus on historiallisessa fiktiossa tyypillinen. 
Mieleen tulee Michael Curtizin elokuvan "Sinuhe, egyptiläinen" 
(The Egyptian, 1954) johdantoselostus: 

"Tänään muinaisen Egyptin loisto on menneisyyttä ja sen 
sivistys on pelkkää pimeyttä ja mysteeriä. Nämä 
muistomerkit kertovat meille ihmisistä, jotka  
hallitsivat maailmaa. He loivat sivistyksen, joka oli  
loistossaan verraton. Mutta egyptiläiset eivät olleet vain  
muistomerkkien rakentajia. He olivat ihmisiä, samanlaisia kuin  
mekin." Muistomerkkien puhumattomuus perustelee koko  
historiallisen fiktion, jonka tehtävänä on osoittaa, että  
menneisyyden ihmiset olivat "samanlaisia kuin mekin".  
 

Onko menneisyys tuttua? 

Kirjallisuudentutkija Markku Ihonen on todennut, että 
historiallisessa fiktiossa vuorottelevat usein lineaarinen ja 
syklinen aika: toisaalta kuvataan menneisyyden 
ainutkertaisuutta, toisaalta korostetaan samankaltaisuuksia. 
Tähän viittaa myös kirjailija Jaan Kross: "Historiallinen 
romaani on hybridi kahdesta vastakkaisesta tavasta mieltää elämä 
– myytistä ja historiasta." 
   Historiallinen fiktio kommentoi historiantutkimusta, eikä 
useinkaan voi täysin sivuuttaa lineaarista aikakäsitystä. 
Iskelmän kohdalla tilanne on toinen. Menneisyyteen viitatessaan 
iskelmä korostaa historiallista romaania vähemmän 
ainutkertaisuutta – ainakaan siinä mielessä, että mennyt 
edustaisi ymmärryksemme tuolla puolen olevaa toiseutta. "Isoisän 
olkihatussa" menneisyys kertoo "kuinka kaunis sentään ihmiselo 
on". Isoisän tarina on ajaton: samanlaiset tunteet ja tilanteet 
toistuvat. Historian syklisyyden voi nähdä, jos vain osaa 
tulkita "olkihattua" oikein. 
   Medioiden "kuviteltu historia" joutuu usein ottamaan 
konkreettisesti kantaa siihen, mikä menneisyydessä on 
ainutlaatuista, kadonnutta, mikä taas on pysyvää, kenties 
universaalia. Jotta elokuva tai televisio-ohjelma olisi 
uskottava ja se vastaisi vastaanottajan kuvaa todellisuudesta – 
tai ylipäätään mahdollisesta toiminnasta – kuvattu menneisyys ei 
saa olla liian vieras. Katsojan on pystyttävä samastumaan 
fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Fiktion psykologian on oltava 
nykyihmisen tajuttavissa. Kyse ei ole siitä, että katsojat 
olisivat tyhmiä tai ymmärtämättömiä, vaan siitä että katsoja 
osaa odottaa tietynlaista psykologiaa ja – ainakin useimmiten – 
hyväksyy sen. 
   Väärinymmärryksiä voi toki tulla. Kun historiantutkija 
Heikki Ylikangas kirjoitti näytelmän Kolmekym-  
mentä hopearahaa, moni teatterikriitikko kiinnitti huomiota 
näytelmän henkilöiden epäuskottavuuteen. Ylikangas vastasi, että 
hän oli laittanut henkilöt käyttäytymään juuri siten kuin hän 
tutkijan etiikkansa mukaisesti näki menneisyyden ihmisten 
käyttäytyvän. Tutkijan käsitys uskottavuudesta ei kuitenkaan 
ollut sama kuin kriitikon – ja kenties yleisön – käsitys. 
Uskottavuuden ongelma tulee vastaan kaikilla tasoilla. Myös 
elokuvamusiikin säveltäjän täytyy pohtia, millaisia säveliä 
seikkailun taustalla voi soittaa. "Quo vadiksen" (1951) säveltäjä 
Miklós Rózsa tutki arkistoja ja luki vanhoja käsikirjoituksia 
pyrkiessään tavoittamaan ensimmäisen vuosisadan musiikin tyylin. 
Quo Vadis sisälsi lopulta paljon näihin tutkimuksiin perustuvaa 
lähdemusiikkia, sekä kristillistä että roomalaista. Jälkimmäisen 
rakentaminen oli erittäin hankalaa, sillä roomalaisesta 
musiikista tiedetään hyvin vähän. Rózsan piti rekonstruoida 
roomalainen musiikki. Koska roomalainen kulttuuri lainasi paljon 
vaikutteita kreikkalaisesta, ei Rózsan mukaan "ollut väärin 
rekonstruoida musiikkia kreikkalaisten lähteiden avulla". 
Yksi vanhimmista tunnetuista musiikkilähteistä, Sikiloksen 
Skolion, ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta, tarjosi 
perustan keisari Neron ensimmäiselle laululle, "The Burning of 
Troy". Hollywood-normin mukaan elokuvamusiikki piti kuitenkin 
säveltää romanttisella tyylillä. Rózsan ongelma oli: miten 
soinnuttaa kreikkalainen melodia rikkomatta normia mutta antaen 
kuitenkin autenttisuuden vaikutelman. Kreikkalaiset ja 
roomalaiset eivät tunteneet polyfoniaa nykyisessä mielessä, 
mutta melodiat oli kuitenkin soinnutettava, jotta niistä tulisi 
"tunteisiin vetoavia". Rózsa analysoi myöhemmin: 

"Modernit kolmisoinnut olivat roomalaisille tuntemattomia, mutta meidän  
modernit korvamme ovat niihin niin tottuneita, että niiden  
täydellinen poisjättäminen tuntui mahdottomalta (...) Quo  
Vadiksen dramaattinen musiikki on vähemmän polyfonista kuin  
myöhempien elokuvasävellysteni siitä yksinkertaisesta syystä,  
että monimuotoinen polyfonia olisi kuulostanut anakronistiselta  
valkokankaalla esitetyn monodisen musiikin rinnalla." 

Rózsan historiallinen tyyli perustui siis vanhoihin melodioihin ja 
motiiveihin, jotka oli soinnutettu karkeasti ja 
yksinkertaisesti. Tämä esimerkki voi tuntua merkityksettömältä tai 
kaukaahaetulta, mutta mielestäni se osoittaa, miten median 
välittämissä historiallisissa kertomuksissa toiseuden ja 
tuttuuden, ainutkertaisuuden ja universaaliuden problematiikka 
on väistämättä läsnä, jopa pienimmissä yksityiskohdissa. Onko 
ihminen muuttunut? Ja jos on, miten? 
 

Eskapismin harha 

Populaarikulttuuria on toisinaan arvosteltu siitä, että se 
vääristelee totuuksia ja muuttaa menneisyydenkin pelkän 
todellisuuspaon kohteeksi. Itse en olisi kovin huolestunut. 
Usein populaari historiankirjoitus – jos tällaisen sanan käyttö 
sallitaan – käsittelee menneisyyttä arkipäiväisestä 
näkökulmasta, yksilön huolien ja murheiden horisontista. Myös 
tällaiselle menneisyyden käsittelylle on tarvetta. Itse asiassa: 
eikö suhde menneeseen ole tässä tapauksessa elävämpi on 
koulukirjojen prototyyppisesti esittämässä kansallisen historian 
taitekohtien kavalkadissa? 
   Oman kiinnostavan alueensa populaarikulttuurin 
historiallisissa ekskursioissa muodostavat 
nostalgiahistorialliset teokset, katsojien lähimenneisyyteen 
sijoittuvat kertomukset. Markku Pölösen elokuvat ovat viime 
vuosilta hyvä esimerkki tästä suuntauksesta. Nostalgisessa 
kulttuurin kulutuksessa kaipuu menneisyyteen ei ole halua palata 
takaisin lapsuuteen tai nuoruuteen, vaan kulttuurintuotteen 
välityksellä, on se sitten iskelmä tai elokuva, voi osittain 
saada hetkeksi takaisin niitä tunteita, joita kuvatut tapahtumat 
aikanaan herättivät. Nostalgia-sanahan tulee kreikan kielen 
sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska). Nostalgiaan 
liittyy koti-ikävä siinä mielessä, että samalla kun tunnistamme 
osan kadotetuista tunteistamme, olemme tietoisia kotiinpaluun 
mahdottomuudesta: menneisyys on väistämättä takana. 
Nostalgian voi mielestäni yhdistää populaarikulttuurin 
sykliseen luonteeseen. Samalla kun näytetään, että ihmisten 
murheet ennen ja nyt ovat samankaltaisia, tarjotaan kiinnekohtia 
katsojan tai kuulijan omaan elämänhistoriaan. 
   Populaarikulttuuria on usein moitittu todellisuuspaosta, 
eskapismista. Sana eskapismi otettiin tiettävästi käyttöön 1930- 
luvulla brittiläisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä, ja 
sillä kritisoitiin yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin 
puutetta kirjallisuudessa. Käsitteenä eskapismilla on kuitenkin 
pidempi historia, sillä jo Gustave Flaubertin käsittelemä 
bovarismi oli viihdekirjallisuuden moralisointia. Jos 
esimerkiksi iskelmien tapaa käsitellä rakkauteen liittyviä 
odotuksia ja pettymyksiä kutsutaan todellisuuspaoksi, on syytä 
miettiä, mitä "todellisuudella" ja sen "käsittelyllä" oikeastaan 
tarkoitetaan. Eivätkö tunteet kuulu todellisuuteen ja siten myös 
historiaan? 
   Kuviteltu menneisyys – sellaisena kuin se näyttäytyy 
elokuvassa tai vaikkapa iskelmässä – voitaisiin ehkä tulkita 
arkipäivän utopiaksi. Richard Dyer on artikkelissaan 
"Entertainment and Utopia" asettunut vastustamaan ajatusta, 
ettei ns. viihde voisi toimia kriittisenä tai utooppisena 
kulttuurinmuotona. Viihde voi nostaa esiin arkielämän haaveita, 
ristiriitoja ja niiden ratkaisuja, jotka eivät ehkä muussa 
kulttuurissa pääse esiin. Silloin kun kuviteltu menneisyys – 
Jaan Krossin sanoin – saa "tositapahtumien merkittävyyden" sillä 
on vaikutusta paitsi kokijan henkilökohtaiseen elämään myös 
historiakuvaan laajemmin. 
 

KIRJALLISUUTTA 

Anderson, Benedict: Imagined Communities. Reflections on the 
Origin and Spread of Nationalism. London 1983. 
Aristoteles: Retoriikka. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti ja Päivi 
Myllykoski. Selitykset laatinut Juha Sihvola. Tampere 1997. 
Dyer, Richard: "Entertainment and Utopia", Movies and Methods. 
Volume II. An Anthology. Edited by Bill Nichols. Berkeley 1985. 
Ihonen, Markku: Museovaatteista historian valepukuun. T. 
Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 
1930-1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 
573. Helsinki 1992. 
Kross, Jaan: "Historiallinen romaani Eestissä", Parnasso 3/1983. 
Reade, Charles: Luostari ja kotiliesi. Suomentanut Väinö 
Jaakkola. Porvoo 1923. 
Salmi, Hannu: "Musiikin eeppinen ekspansio. Musiikki ja 
historiallisuuden vaikutelma Hollywoodin 
antiikkispektaakkeleissa", Lähikuva 2/1996. 
Salmi, Hannu: "Tanssi yli historian. Suomen menneisyys elokuvan 
kuvaamana", teoksessa On maamme Suomi. Isänmaan historia 
kotimaisen näytelmäelokuvan kuvastimessa. Toim. Kari Uusitalo & 
Kai Vase. Helsinki 1995. 
Ylikangas, Heikki: "Mielikuvitus kirjailijan ja 
historiantutkijan työssä", teoksessa Toisen tasavallan 
kirjallisuus. Keskustelua Pentinkulman päivillä 1978-1987. Toim. 
Iris Tenhunen. Porvoo 1988. 

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian apulaisprofessori. Kirjoitus perustuu Turussa 14.–15.5. järjestetyn seminaarin "Kansainvälistyvä maailma ja kansallinen historia" yhteydessä olleessa keskustelutilaisuudessa "Joukkomediat, historiantutkimus ja yleisö" pidettyyn esitelmään. 
hannu.salmi@utu.fi