Haluaisin puuttua ankaraan kritiikkiin, jonka Petri Kallio, Jorma Koivulehto ja Asko Parpola ovat äskettäin kohdistaneet Wiikin hypoteesiin uralilaisesta foneettisesta substraatista germaanisissa kielissä (Tieteessä tapahtuu 8/97 sekä Kallion kirjoitus Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa 87). 

 Geneetikot ovat tiettävästi sitä mieltä, että koko nykyinen ihmiskunta on geneettisesti erittäin yhtenäinen. On jopa oletettu ihmiskunnan polveutuvan yhdesta ainoasta kantaäidistä (ns. Afrikan eli Mustasta Eevasta) ja joistakin kantaisistä. Noin 2 miljoonaa vuotta sitten kehittyi Afrikassa hominidi Homo erectus, joka levittäytyi sieltä Eurooppaan ja Aasiaan. Taaskin Afrikassa siitä hominidista kehittyi noin 200 000-150 000 vuotta sitten nykyihminen Homo sapiens sapiens (väliasteena ns. arkaainen Homo sapiens). Noin 120 000-100 000 vuotta sitten alkoi nykyihmisen levittäytyminen Afrikasta käsin kaikkiin muihin maailmanosiin paitsi Antarktikkaan. Euroopan otti nykyihminen haltuunsa noin 40 000 vuotta sitten. 

 Ihmiskielen ikää on vaikea arvata. On oletettu, että jo Homo erectus puhui. Olen vakuuttunut, että joka tapauksessa puhui Homo sapiens sapiens, viimeistään silloin, kun hän lähti 120 000-100 000 vuotta sitten Afrikasta liikkeelle. Siinä vaiheessa saattoi nykyihmisellä olla Afrikassa jo monta eri kieltä. Mahdollisesti ne kaikki olivat syntyneet yhdestä ja samasta "kantakielestä". (Jälkimmäinen mahdollisuus selittää maailman nykykielten periaatteellisen samanlaisuuden - muistetaan vaikkapa kieliuniversaalit!) 

 Samojen kielten puhujat saattoivat hajaantua Afrikasta eri maanosiin, esimerkiksi sekä Eurooppaan että Aasiaan. Jo kauan sitten on havaittu, että uralilaiset kielet muistuttavat rakenteeltaan aika lailla nykyisin pääasiallisesti tai ainoastaan Aasiassa puhuttavia ns. paleosiperialaisia ja ns. altailaisia kieliä. Tämän perusteella on oletettu, että uralilaisetkin kielet saattavat olla peräisin Aasiasta. Mutta on muistettava, että kielten keskinäisen samanlaistumisen tietä on Euroopan uralilaisiin kieliin ehkä sulautunut alunperin Afrikasta Eurooppaan saapuneita paleosiperialais- ja altailaistyyppisiä kieliä. 

 Ja Aasiassa päinvastoin: paleosiperialaisiin ja altailaisiin kieliin alunperin Afrikasta Aasiaan saapuneita uralilaistyyppisiä kieliä. Pohjoisindoeurooppalaisten - germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten - kielten kiistämätön substraatti, joka erotti ne kielet muista indoeurooppalaisista kielistä, saattaa polveutua nykyisin hävinneistä ja meille tuntemattomista kielistä. Silti on muistettava, että myös nykyiset uralilaiset kielet saattoivat muodostua samanlaistumisen tietä aivan erilaisista kielistä, kuten Kalevi Wiik on olettanut. Tässä tilanteessa emme voi muuta kuin tutkia myöhempien tulokkaiden - pohjoisindoeurooppalaisten kielten - substraattinäyttöä ja verrata sitä ainoaan säilyneeseen alkuperäiseen kielinäyttöön pohjoisessa Euroopassa - uralilaiseen. Kaikki muunlainen toiminta johtaisi meidät pelkkään mielikuvitusmaailmaan. 

 Lisäksi en määrittelisi uralilaisten kielten osalta substraatin jättäjäksi mitään "kantauralia", joka itse asiassa saattoikin olla vain se lingua franca, joka ehkä auttoi sulattamaan erilaiset kielet uralilaisiksi. Substraatin jättäjänä tulee kysymykseen se mahdollisesti erilaisten kielten sikermä, josta muodostuivat (myös) uralilaiset kielet. Muistettakoon lisäksi, että tuskin ovat säilyneet kaikki uralilaisetkin kielet. Periaatteessa samaa voi sanoa myös indoeurooppalaisten kielten alkuperästä ja säilymisestä. Pidän näin ollen mahdollisena, että uralilais-indoeurooppalaiset kielikontaktit toimivat jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten eli silloin, kun ne kielet eivät ehkä olleetkaan vielä varsinaisia uralilaisia ja indoeurooppalaisia kieliä. Mikäli haluaisimme olla erittäin varovaisia, voisimmekin puhua pohjoisemman Euroopan kielisubstraatista eteläisemmän Euroopan kielissä. Toistan kuitenkin: meillä ei ole kyseisistä kontakteista muuta näyttöä käytettävissä kuin ylempänä mainitsemani. 

Diffuusio-teorian kieltäjät anakronistisia 

 Kallio, Koivulehto ja Parpola kirjoittavat: "Historialliset lähteethän todistavat yksiselitteisesti, että migraatioita on tapahtunut huomattavasti enemmän kuin arkeologisesta aineistosta ilmenee. Esimerkkinä mainittakoon ns. germaaniset kansainvaellukset, joista ei tiedettäisi paljoakaan pelkän arkeologisen materiaalin perusteella. Sen sijaan diffuusioiden tapauksessa historiallinen evidenssi on päinvastaista, sillä ei tunneta yhtäkään tapausta, jossa jokin kieli olisi siirtynyt paikasta toiseen ilman yhdenkään sitä puhuvan ihmisen siirtymistä. Tästä syystä diffuusioteoria, johon Wiikin alkukotihypoteesit perustuvat, on vailla todellisuuspohjaa. [...] Tunnetaanhan useitakin kielikuntia, jotka ovat syntyneet sukupuuteorian mukaisesti yhteisestä kantakielestä. Paras esimerkki on tietenkin romaanisissa kielissä, jotka de facto ovat kehittyneet latinasta. Sen sijaan ei tiedetä ainuttakaan kielikuntaa, jonka kielet todistettavasti eivät olisi kehittyneet yhteisestä kantakielestä." 

 Tästä sitaatista löytyvien esimerkkien todistusvoima on erittäin vähäinen. Ns. germaaniset kansainvaellukset ovat aika myöhäisiä eivätkä kerro juuri mitään varhaisesta kivikaudesta, jolloin yhden metsästäjän-kalastajan elättämiseen tarvittiin 10 neliökilometrin alue, mikä supistaa oleellisesti suurten ihmisjoukkojen migraatioiden mahdollisuutta. Romaanisten kielten kehittyminen latinasta on vuorostaan epäonnistunut esimerkki - myöhäisen ajankohdan lisäksi - kahdestakin syystä. Ensinnäkin oli kyseessä mahtavan imperiumin poikkeuksellinen vaikutusvalta. Toiseksi romaaniset kielet ovat täynnä latinaan sulautuneiden kielten substraattia, joten latina ei ole kantakieli tämän termin traditionaalisessa merkityksessä: paremminkin kysymys on kielikontakteista. 

 Migraatioteoria ei puhu yksittäisten ihmisten muutosta, vaan massavaelluksista. Vaikka puhdasoppinen diffuusioteoria olisikin kielten tapauksessa teoreettisesti ajateltavissa, esimerkiksi kahden kielen raja-alueella, käytän itse mieluummin pioneeriteorian käsitettä. Siihen uskoo mm. Bryan Sykesin johtama geneetikkojen kansainvälinen työryhmä, joka selittää juuri pioneerikolonisaation &endash; migraation ja diffuusion välimuodon &endash; avulla maanviljelyn leviämistä Lähi-Idästä Eurooppaan, sillä massamuutosta ei ole geneettistä näyttöä (Am. J. Hum. Genet. 1996). Kaiken lisäksi on väestön enemmistön siirtyminen arvovaltaisemman vähemmistön kielelle historiallinen tosiseikka, kuten Sarah Grey Thomason ja Terrence Kaufman ovat globaaliseen faktologiaan perustuvassa ja laajalti mainetta niittäneessä teoksessaan Language Contact, Creolization, and Genetic Linguistics (Berkeley-Los Angeles-Oxford 1988) osoittaneet. Diffuusio-teorian kansainvälisen voittokulkueen aikaan ihmistä tutkivissa tieteissä tämän teorian kieltäminen ilman vakavia perusteluja vaikuttaa oudon anakronistiselta. Minua ihmetyttää myös se, että tekijäkolmikko joko ei tunne tai ei halua ottaa huomioon Thomasonin ja Kaufmanin kirjaa. 

 Kolmikko jatkaa: "Jo ennen jääkauden loppua Eurooppa oli jakautunut läntiseen ja itäiseen kulttuuripiiriin - ei siis eteläiseen ja pohjoiseen, kuten Wiikin malli edellyttää. Tämä jako säilyi hyvin kauan jääkauden jälkeenkin. Näin ollen Atlantilta Uralille ulottuvaa periglasiaalikulttuuria ei ole ikinä ollut olemassa, mikä kumoaa myös oletukset periglasiaaliväestön puhumasta yhteisestä kielestä." 

 On totta, että mannerjää tai sen kylmä hengähdys tyhjensi Keski-Euroopan toistamiseen asukkaista, jotka vetäytyivät läntisen ja itäisen Euroopan refugiumeihin (näin tapahtui myös viimeisen, Würmin jääkauden aikana). Mutta jääkausien välisinä lämpimämpinä aikakausina ja viimeisen jääkauden maksimin jälkeen he eivät voineet olla saapumatta Keski-Eurooppaan. On muistettava myös arkeologi Hans-Peter Schulzin oletus, joka kirjoittaa (Suomen Museo 1996): "Allerödin alussa nimittäin Saksan länsiosassa sijaitsevan Eifelvuoriston tulivuoret aktivoituivat. Tuhoisin oli Laachin tulivuoren purkaus, joka peitti tuhkalla laajoja alueita Keski-Euroopasta ... Geologisten arvioiden mukaan vulkaaninen toiminta kesti suunnilleen yhden vuosituhannen ajan ... Siinä valossa Federmesser- ja Bromme-aineistojen leviäminen kauas itään saattoi olla merkki siitä, että ihmisryhmät pakenivat luonnonkatastrofin tieltä tuhoutuneista elinympäristöistään. Jos asia oli näin, se aiheutti länsi- ja itäeurooppalaisten ihmisryhmien sekoittumisen silloisella tundravyöhykkeellä Pohjois-Puolasta Keski-Venäjälle." 

 Yhdessä arkeologi Aivar Kriiskan kanssa olemme kalibroineet sen vulkaanisen toiminnan vuosituhannen aikaväliin 13 000-12 000 vuotta sitten. Lisäksi oletan, että purkausten ajoittaisuuden takia tapahtui kyseisen vuosituhannen aikana väestön edestakainen "höyläliike", sillä vulkaaninen tuhka peittyy kasvillisuudella aika nopeasti. Kaiken lisäksi osoittaisin, että myös Wiikillä on hypoteesissaan länsi-itä-jako edustettuna (kummallakin puolella mannerjäätä): periglasiaaliväestön läntinen "tasku" luoteisessa Euroopassa (lappalaiset) ja itäinen "tasku" koillisessa Euroopassa (samojedit). Vaikka niitä yhdistääkin uralilaisen väestön kaari, joka kiertää mannerjään keskisen Euroopan kautta. Kallio, Koivulehto ja Parpola kirjoittavat: "Missään tapauksessa foneettinen evidenssi ei voi ajaa leksikaalisen yli kahdestakaan syystä. Ensiksi sanat liikkuvat vähäisimmissäkin kontakteissa kielestä toiseen. Toiseksi vaikka maailman kielissä juuri sanat lasketaan tuhansissa ja foneemit puolestaan kymmenissä, on silti kahdesta umpimähkään valitusta kielestä huomattavasti vaikeampaa löytää samannäköisiä samamerkityksisiä sanoja kuin samankaltaisia äänteitä. [...] Jotta kukaan ei käsitä väärin, korostamme, ettemme tietenkään pidä ei-leksikaalisten kontaktien tutkimusta vähempiarvoisena. Sen sijaan muistutamme, ettei pelkästään niiden varaan voi rakentaa niin laajamittaisia alkukotioletuksia kun Wiik on tehnyt. Joka tapauksessa tällä kertaa leksikaalinen ja foneettinen evidenssi todella käyvät käsi kädessä, sillä ... germaanisten äänteenmuutosten tulkitseminen uralilaisten tekemiksi ääntämisvirheiksi on täysin perustonta." 

 Thomason ja Kaufman esittävät kirjassaan monia mielenkiintoisia esimerkkejä maailman kaksikielisistä. Mm. yhdysvaltalaisten juutalaisten puhumassa englannissa jiddisin sanaston vaikutus on maltillinen, sen sijaan fonetiikan ja morfosyntaksin vaikutus vahva. Vuorostaan heidän jiddisissään englannin sanaston vaikutus on hyvin vahva, fonetiikan vaikutus heikko ja morfosyntaksin vaikutus maltillinen. Kysyisin: eikö englanti ja jiddis kelpaisi tässä yhteydessä kahdeksi sellaiseksi umpimähkään valituksi kieleksi? Jiddis-englanti-tapaisesta kielenoppimisen kautta kielenvaihtoon johtavasta vaikutuksesta puhuukin Wiik. Tekijäkolmikko taas puhuu englanti-jiddis-tapaisesta lainavaikutuksesta. Kelpaisiko kyseinen jiddis-englanti samalla esimerkiksi siitä, miten foneettinen näyttö ajaa leksikaalisen yli? Tieteen kehitys tarvitsee uskaliaita hypoteesejä Kallio valittaa omassa kirjoituksessaan, että morfologisen ja syntaktisen substraatin löytäminen on paljon vaikeampaa kuin foneettisen. Olen jo Virittäjän viime vuoden 1. numerossa osoittanut, että eri tutkijat ovat löytäneet germaanisista - niukemmin kyllä kuin balttilaisista ja slaavilaisista - kielistä uralilaiseksi morfosyntaktiseksi substraatiksi sopivia piirteitä. Kallio väittää, että vaikka germaanisten kielten morfosyntaksi onkin yleensä yksinkertaisempi kuin indoeurooppalainen, se ei ole ehdottomasti ei-indoeurooppalaisen substraatin vaan kontaktitilanteessa tapahtuneen kreolisaation tulosta. En ymmärrä, mitä Kallio väitteellään tarkoittaa. Kontaktitilanteessa minkä kielten kanssa? Tarkoittaako hän, että substraatti ja kreolisaatio ovat toisensa poissulkevia ilmiöitä? Se olisi todella jotakin uutta. Vai mitä hän oikeastaan tarkoittaa? 

 Maailma on aina ollut, on nyt ja tulee vastaisuudessakin olemaan erittäin mutkikas ja vaikeaselitteinen. Ei ole mitään mieltä lähteä esimerkiksi menneisyyttä yksinkertaistamaan, selittämään sitä vain tietyillä "oikeilla" ja "luvallisilla", itse asiassa vain totunnaisilla keinoilla, sulkien pois toistaiseksi vielä tottumattomat selitysmallit. Tiede kehittyy uskaliaiden hypoteesien ja teorioiden varassa enemmän kuin pelkästään pikkutarkkojen yksityiskohtien parissa puurtaen. Tieteessä pitää suorittaa jatkuvasti kokeita. Tieteilijöillä ei ole oikeutta luopua kokeista siinä pelossa, että jokin koe voi epäonnistua. 

Ago Künnap Tarton yliopiston uralilaisten kielten professori. 
 

'Kielihistorian rintamat': perusteeton näkemys 

 Petri Kallio, Jorma Koivulehto ja Asko Parpola ovat arvostelleet Kalevi Wiikin käsityksiä suomalais-ugrilaisten kielten vaikutuksesta kantagermaaniin (Tieteessä tapahtuu 8/1997). Vastineessaan Wiik puolustaa kantaansa vetoamalla siihen, että kyseessä on "kontaktiteoreetikon ja sukupuumallin kannattajan ero" (Tieteessä tapahtuu 1/1998). Nämä kaksi "rintamaa" ovat hänen mukaansa niin etäällä toisistaan, että "keskustelijoilla ei aina ole edes mahdollisuutta ymmärtää mitä toinen tarkoittaa". Toivottavasti en loukkaa Wiikiä, kun totean, että tämäntyyppiset rintamalinjat ovat olemassa vain hänen omassa mielikuvituksessaan. On täysin sukupuumallin mukaista ajatella, että kontakti muiden kielten kanssa (ynnä migraatio) saa aikaan kielen jakautumisen ensin murteisiin ja sitten tytärkieliin. Näinhän esim. romaanisten kielten synnyn on perinteellisesti oletettu tapahtuneen. Mitään periaatteellista eroa sukupuumallin ja kontaktimallin välillä eivät näe myöskään Sarah Grey Thomason ja Terrence Kaufman, joiden kirja Language contact, creolization, and genetic linguistics toimii ainoana teoreettisena tukipisteenä Wiikin 'kontaktiteoreettisissa' pohdinnoissa. He korostavat, että normaalitapauksessa jokaisella kielellä on vain yksi geneettinen alkuperä eli kantakieli, jonka statusta myöhemmät kontaktit eivät olennaisesti muuta. Vain poikkeustapauksissa (= abnormal transmission) on syytä puhua 'sekakielistä' eli kielistä, joilla on useampi kuin yksi alkuperä. 

 Thomason ja Kaufman olettavat muun muassa, että kantaslaavissa oli suomalais-ugrilainen substraatti. Olisi kuitenkin suuri virhe tulkita tämä jonkinlaiseksi vasta 'kontaktiteorian' mahdollistamaksi uudeksi oivallukseksi, sillä he toistavat sanatarkasti käsityksiä, jotka Décsy, Veenker ja V. Kiparsky esittivät jo 1960-luvulla. Näistä käsityksistä Wiik on saanut kimmokkeen oletukseen, että kantagermaanissa olisi ollut vastaavanlainen suomalais-ugrilainen substraatti. Kallion, Koivulehdon ja Parpolan esittämät faktat näyttävät osoittavan, että tämä on 'perusteeton hypoteesi'. On pelkkää sumutusta vastata heidän kritiikkiinsä viittamalla koulukuntaeroihin. - Seikkaperäisemmin käsittelen näitä kysymyksiä kirjoituksessani "Sukupuu ja kontakti" (Virittäjä 1/1998). 

 Lopuksi korjaan vielä yhden asiavirheen. Toisin kuin Wiikin puheenvuoron loppuun liitetty luonnehdinta antaa ymmärtää, hän ei ole "Turun yliopiston Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen emeritusprofessori". Hän on Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori. Laitoksilla ei ole omia professuurejaan, oppiaineilla on. (Ja fonetiikan oppiaineen sijoittaminen juuri edellä mainittuun laitokseen on pelkästään hallinnollisista järjestelyistä johtuva sattuma.) 

Esa Itkonen Turun yliopiston yleisen kielitieteen apulaisprofessori. 

Toimituksen huom.: 
"Asiavirhe" koskien Wiikin artikkelin lopun kirjoittajaesittelyä on Tieteessä tapahtuu -lehden toimituksessa, ei Wiikin kynästä, syntynyt. Pahoittelemme. 
  

"Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti": edelleen perusteeton hypoteesi 

Turun yliopiston fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 4/1997 germaanin uralilaisesta/suomalais-ugrilaisesta substraatista. Numerossa 8/1997 osoitimme sen perusteettomaksi hypoteesiksi. Numerossa 1/1998 ilmestyneestä vastineestaan päätellen Wiik on lukkiutunut vanhaan kantaansa. 
Vastineessaan Wiik moittii meitä haluttomuudesta keskusteluun ollen tässä osittain oikeassakin. Kuitenkin hänen oma kirjoituksensa vastaa osaltaan siihen, miksi koemme keskustelun hänen kanssaan hyödyttömäksi. Hän ei osoita ymmärrystä tai edes kiinnostusta argumenttejamme kohtaan. Kun me indoeuropeistiikan ja germanistiikan edustajina olemme asettuneet yksimielisesti hänen malliaan vastaan, Wiik pyrkii vähättelemään meidän kompetenssiamme, vaikka kantaindoeuroopan muuntuminen kantagermaaniksi on nimenomaan indoeuropeistinen ja germanistinen kysymys. 

Meidän taannoisen kirjoituksemme (TT 8/1997) ensisijaisena motiivina oli toimia eräänlaisena asiantuntijalausuntona hälventämään niitä harhaluuloja, joita aiheesta on valitettavasti päässyt syntymään. Tavallaan mekin olemme osasyyllisiä, koska emme puuttuneet asiaan jo aikaisemmin. Suosittelemme edelleen kyseistä kirjoitustamme jokaiselle aiheesta kiinnostuneille todeten, ettei Wiikin vastineessa (TT 1/1998) esitetä yhtäkään sellaista faktaa, joka pakottaisi meitä perumaan sanojamme tai edes harkitsemaan sitä. 

Wiik keskittyy vastineessaan yksinomaan foneettista substraattia käsittelevään kappaleeseemme "Uralilaisia ääntämisvirheitä germaanissa?". Vaikka arvoisat lukijamme lienevät jo kyllästyneet germaanisiin äänteenmuutoksiin, meidän on jälleen kerran kriittisesti tarkasteltava, mitä Wiik nyt niistä esittää. Numerointi noudattaa edelleen kaikkia aiempia kirjoituksia (huom. numero 5 puuttuu, koska syllabisista resonanteista olemme saavuttaneet yksimielisyyden). 
1.-2. Painon kiinteytyminen ja sentraalistuminen 
Ensin haluaisimme korjata Wiikin vastineesta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisen asiavirheen, joka koskee baskin aksentuaatiota. On kyllä totta, että indoeuropeistit ja germanistit, jotka uskovat eräiden läntisten indoeurooppalaiskielten alkupainoa baskilaiseksi substraatiksi, uskovat myös kantabaskilaiseen alkupainoon (esim. Vennemann). Useimpien baskologien mukaan paino kuitenkin oli vasta toisella tavulla (esim. Michelena). Näin ollen eräiden kelttiläisten ja itaalisten kielten alkupainoa ei voi ilman muuta sysätä baskin harteille. 

Wiik siteeraa meitä oikein todetessaan, että meidän mukaamme "kantagermaanin alkupaino ei voi olla uralilainen tai ylipäänsä mikä tahansa muukaan substraattipiirre" (TT 1/1998 s. 41). Hämmästyen kuitenkin luemme hänen seuraavat lauseensa: "Väite on rohkea. Sen mukaan painon siirtyminen alkuun olisi siis germaanisen kielen sisäistä kehitystä." (TT 1/1998 s. 41.) Kontaktiteoreetikkona itseään pitävän Wiikin mukaan superstraatti- ja adstraattipiirteitä ei siis ole olemassakaan! 

Kun siis Wiik kertoo saaneensa sellaisen käsityksen, että meidän mielestämme "kantagermaanin lohkeaminen on tapahtunut kielen omien sisäisten kehitysten pohjalta" (TT 1/1998 s. 41), hän on saanut väärän käsityksen. Se, että emme hyväksy jotakin äänteenmuutosta juuri uralilaiseksi substraatiksi, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla jotakin muuta substraattia. Se taas, että emme hyväksy jotakin äänteenmuutosta miksikään substraatiksi, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla super- tai adstraattia. Ehkä jotkin niistä muutoksista, jotka me olemme uralilaisena substraattina tyrmänneet lähinnä myöhäisen ajoituksen vuoksi, voisivat todella olla uralilaista adstraattia. Wiik ei tätä vaihtoehtoa ilmeisesti ole edes harkinnut. Hänen ensisijainen motiivinsahan on kaiken aikaa ollut todistaa, että uralilaisia on elänyt nimenomaan Keski-Euroopassa jo ennen kantagermaanin syntyä, ja tähän skenaarioon hypoteesi germaaniin mahdollisesti vaikuttaneesta uralilaisesta adstraatista ei sovi. 

Ajoituksista yleensä: Wiik sekoittaa meidät viime vuosisadan indoeuropeisteihin ja germanisteihin, mikäli hän tosissaan kuvittelee, ettemme me ota huomioon äänteenmuutosten "idullaan" olemista. Ongelma on vain siinä, ettei esihistoriallisista kielistä ole nauhoja, joista sen voisi kiistattomasti todeta. Aina kun Wiik väittää jonkin äänteenmuutoksen olleen "idullaan" jo kantagermaanissa, kyseessä on siis poikkeuksetta täysin perusteeton ad hoc -oletus, jota ei voi koskaan sitovasti todistaa. 

Wiikin kannalta on valitettavaa, että "idullaan" olo voidaan toki kumota. Näin on germaanisen alkupainonkin tapauksessa, mistä kiitos kuuluu Lauri Postille. Hänhän osoitti, että itämerensuomen astevaihtelun aiheutti germaaninen superstraattikieli, jossa ns. Vernerin laki oli jo toiminut mutta jossa paino oli edelleen liikkuva. Näin ollen germaanista alkupainoa ei vielä esiintynyt silloin, kun itämerensuomen astevaihtelu muiden germaanisten superstraattipiirteiden tavoin syntyi pronssikaudella noin vuosina 1700-500 eKr. 
3. Vernerin laki 
Postin teoriasta pääsemme Vernerin lakiin, josta Wiik on esittänyt oman selityksensä. Hän sanoo sen olevan "samantapainen kuin Lauri Postin, mutta ei sen kanssa identtinen" (TT 1/1998 s. 41). Wiikin sinänsä mielenkiintoinen malli ei todellakaan ole identtinen, sillä siinä päinvastoin juuri alkupaino laukaisee Vernerin lain. Sen mukaan ei siis koskaan olisi ollut edes olemassa Postin edellyttämää germaanista tasoa, jossa Vernerin laki oli toiminut mutta painonkiinteytyminen ei. Näin ollen Postin ja Wiikin selitykset ovat niin täydellisessä ristiriidassa, etteivät ne millään ole yhdistettävissä. Jommastakummasta on siis luovuttava toisen hyväksi. Me kannatamme Postin mallia, joka on astevaihtelun tähänastisista syntyselityksistä vakuuttavin. Jorma Koivulehto ja Theo Vennemann ovat hiljattain (PBB 118, 1996) kehitelleet Postin mallia edelleen, mikä käy samalla esimerkkinä siitä, ettemme ole pelkästään lainasanatutkijoita. 

Tässä yhteydessä moitimme Wiikiä lukijoita harhaanjohtavista lainauksista. Hän kirjoittaa meistä: "Kirjoittajat ovat oikeassa sanoessaan, että "Wiikin selitys poikkeaa täysin indoeuropeistien ja germanistien perinteisestä kannasta". Miksi kirjoittajat eivät edes yritä kumota selitystäni muulla kuin sillä, että se on uusi?" (TT 1/1998 s. 41.). Koko virkkeemme kuului kuitenkin seuraavasti: "Wiikin selitys poikkeaa täysin indoeuropeistien ja germanistien perinteisestä kannasta, mitä hän syystä tai toisesta ei vaivaudu mainitsemaan." (TT 8/1997 s. 49.) Edellisellä me emme siis edes pyrkineet kumoamaan hänen selitystään vaan kritisoimaan hänen tapaansa jättää kertomatta se, milloin jokin ajatus on indoeuropeistien ja germanistien yleisesti hyväksymä ja milloin taas vain hänen omansa eikä kenenkään muun. 
4. Klusiilien ääntymäpaikat 
Germaanisista klusiileista Wiik toteaa, että "ääntymäpaikkojen lukumäärä pienenee uralilais- / suomalais-ugrilais -tyyppiseksi" (TT 1/1998 s. 41). Silti ainakin toistaiseksi kantagermaaniin yleensä rekonstruoidaan labiovelaarit, joita ei hyvällä tahdollakaan voi pitää uralilaistyyppisinä. 
6.-7. Klusiilien ääntymätavat 
Kantaindoeurooppalaisten klusiilien ääntymätavoista Wiik kirjoittaa: "Kirjoittajat eivät hyväksy ajatustani, että pidän kantaindoeuroopan soinnittomia klusiileja (esim. klusiilia /t/) foneettiselta laadultaan voimakkaasti äännettynä eli aspiraation (oik. myös frikaation) sisältävinä. Mutta juuri esittämälläni tavalla asia on germaanisissa kielissä nykyäänkin..." (TT 1/1998 s. 42). Me emme todellakaan hyväksy Wiikin ajatusta, joka - juuri tätä korostamme aivan erityisesti - on ja pysyykin pelkkänä ajatuksena niin kauan kuin hän ei pysty esittämään minkäänlaisia todisteita väitteensä tueksi. Se, että nykygermaanisissa kielissä tilanne on tämä, ei ole mikään todiste, sillä niiden soinnittomat klusiilit palautuvat kantaindoeuroopan soinnillisiin klusiileihin. Kyse on siis pelkästä paralleelista, joka todistaa ainoastaan sen, ettei Wiikin ajatus ole aivan mahdoton. Silti ilman todisteita väitteen todennäköisyys pysyy erittäin pienenä. 

Indoeuropeistien ja germanistien rekonstruktioita ei todista vääriksi pelkästään se, että niiden pohjalta ei esim. germaanista äänteensiirrosta voi selittää uralilaiseksi substraatiksi. Muutenhan voitaisiin selittää mikä tahansa äänteenmuutos missä tahansa kielessä miksi tahansa vaikutukseksi! 
8.-9. Regressiiviset etäassimilaatiot 

Regressiiviset etäassimilaatiot eli umlautin ja murtumisen Wiik pyrkii selittämään "seuraukseksi uralilaisten konsonanttien liudentumisesta" (TT 1/1998 s. 42). Wiik siis olettaa kantagermaaniin liudennuskorrelaatiota, mikä on täydellisessä ristiriidassa Postin teorian kanssa. Viimeksi mainitun vakuuttavimpiin selityksiin kuuluu se, että liudennuskorrelaation hävitti itämerensuomesta sellainen germaaninen superstraattikieli, josta kaikenlainen liudennus puuttui täysin. Muutenkaan Wiik ei esitä minkäänlaista faktaevidenssiä oletuksensa tueksi vaan tyytyy taas kehäpäätelmään, jonka mukaan germaaninen liudennus todistaa uralilaisen substraatin ja päinvastoin. 

Koska umlautia ja murtumista ei ilmene sen enempää gootissa kuin riimuskandinaavissakaan, Wiik joutuu jälleen vetoamaan siihen, että vaikka ne fonologistuivat vasta historiallisena aikana, ne olivat "foneettisena ilmiönä olemassa jo paljon aikaisemmin" (TT 1/1998 s. 43). Mekin toistamme samaa kysymystä: missä ovat todisteet? Hänen väitteensä ovat siis tässäkin perusteetonta ad hoc -spekulaatiota. Tällä kertaa todistaminen olisi helpommin sanottu kuin tehty. On näet pikemminkin päinvastoin osoitettavissa, ettei sen enempää umlautia kuin murtumistakaan esiintynyt kantagermaanissa edes foneettisena piirteenä. Tämän todistavat itämerensuomen germaaniset lainasanat, joissa kyseisistä muutoksista ei näy jälkeäkään (esim. hartia, joka kantasuomalaisia äänteenmuutoksia *£ > *h ja *ti > *si nuorempana on hyvin myöhäinen). Näin ollen ne eivät olleet kantagermaanissa edes "idullaan", sillä lainakontakteissa ei omilla foneemeilla korvata foneemeja vaan allofoneja. Umlaut ja murtuminen ovat siis liian myöhäisiä niin foneettisina kuin fonologisinakin piirteinä ollakseen uralilaista substraattia. 
10.-11. Ei-korkeiden takavokaalien yhteenlankeaminen 
Wiik väittää, että "uralilaiset käyttivät indoeurooppalaista kieltä puhuessaan vokaalinlaatua å sekä pitkissä että lyhyissä vokaaleissa" (TT 1/1998 s. 43). Me taas väitämme, että uralilaiset säilyttivät indoeurooppalaista kieltä puhuessaan vokaalinlaatujen a ja o opposition. Wiik ei esitä todisteita, me esitämme. Täsmälleen näin tapahtui myös yksittäisten sanojen tapauksessa: kun kantauraliin lainattiin kantaindoeurooppalaisia sanoja, indoeurooppalainen *o korvattiin uralilaisella *o:lla, indoeurooppalainen *a taas uralilaisella *a:lla. 

Kuriositeettina mainittakoon, että vaikka Wiik puhuu germaanin ja baltoslaavin muodostamista "pohjoisindoeurooppalaisista kielistä", juuri lyhyiden vokaalien *a ja *o yhteenlankeaminen on ainoa nämä haarat yhdistävä äänteenmuutos. Itse asiassa sekin on baltoslaavissa myöhempi kuin ns. Winterin laki (= mediaa edeltävän vokaalin piteneminen), jota puolestaan germaanista ei tunneta ollenkaan. Näin ollen "pohjoisindoeuroopan" oletukselle ei ole äänteellisiä perusteita. Muutenkin on mahdotonta, että näihin typologisesti erilaisiin tytärkieliin olisi vaikuttanut yksi ja sama uralilainen substraattikieli, kuten Wiikin malli edellyttää. 

Lopuksi Wiik päättää vastineensa esittämällä omia käsityksiään siitä, miksi hänen näkemyksensä eroavat niin ratkaisevasti omistamme. Hän on epäilemättä oikeassa todetessaan, että "selvin ero koskee aikaa" (TT 1/1998). Edellä olemme jo osoittaneet hänen liioitellun varhaisten ajoitustensa perustuvan ad hoc -oletukseen äänteenmuutosten "idullaan" olemisesta. Missään tapauksessa hänen ajoituksensa eivät tule saamaan indoeuropeistien ja germanistien yleistä hyväksyntää. 

Muutenkin on helppo ennustaa Wiikin selityksille lyhyttä ikää indoeuropeistien ja germanistien keskuudessa. Vertailukohtana käy Theo Vennemannin hypoteesi kantagermaanin baskilaisesta substraatista, joka on saanut ankaraa kritiikkiä siitä huolimatta, että hänen evidenssinsä on painavampaa kuin Wiikin. Ennen kaikkea monet kollegamme tulevat kummastelemaan sitä, että joku voi kuvitella tieteenalojemme "perinteisiä käsityksiä" niin heikosti perustelluiksi, että niitä voisi kumota pelkin ad hoc -oletuksin ja niiden ympärille kyhätyin kehäpäätelmin. Kun Wiikin mielestä meidän muodostamamme "kirjoittajakolmikko on haluton ottamaan huomioon foneettista todellisuutta" (TT 1/1998 s. 44), meidän mielestämme hän on haluton ottamaan huomioon indoeuropeistista ja germanistista todellisuutta. Wiikin mukaan meiltä "jää metodien yksipuolisuuden takia näkemättä "kolikon toinen puoli" eli mm. se foneettinen vaikutus, joka on jäänyt suomalais-ugrilaisista kielistä indoeurooppalaisiin" (TT 1/1998 s. 44). Jokainen voi päätellä itse, pitääkö tämä paikkaansa. Sen sijaan Wiikin omia metodeja voi syystä pitää epäkriittisinä: vastaavanlaisin perustein voisi helposti nähdä uralilaista substraattia monissa muissakin maailman kielissä. 

Jo Wiikin lähtöasetelma on kyseenalainen: hänhän yrittää selittää kaikki germaaniset äänteenmuutokset uralilaiseksi substraatiksi. Voidaanko tästä lähtöasetelmasta päätyä muuhun lopputulokseen kuin haluttuun? Tieteellisesti uskottavampaa olisi tutkia aihetta kolmessa osassa: 1. Mitkä germaanisista äänteenmuutoksista voivat olla substraattipiirteitä? 2. Mitä nämä substraattipiirteet kertovat substraattikielen äännerakenteesta? 3. Vastaako substraattikielen äännerakenne uralilaista äännerakennetta? Meistä Petri Kallio on näin menetellyt ja havainnut vastauksen viimeiseen kysymykseen kielteiseksi (ks. SUSA 87). 

Olemme tässä kirjoituksessamme keskittyneet foneettiseen evidenssiin lähinnä siksi, että Wiik teki samoin omassaan. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei germaaniin vaikuttaneen substraattikielen uralilaisuutta voi todistaa eikä kumota pelkällä fonetiikalla. Aina täytyy näet ottaa huomioon se, että on saattanut olla olemassa foneettisesti epäuralilaisia mutta geneettisesti uralilaisia kieliä - ja päinvastoin. Tästä syystä nostamme leksikaalisen evidenssin foneettisen yläpuolelle, sillä lainasanoista voidaan aina päätellä lainanantajakielen geneettinen identiteetti. Koska esim. kantagermaaniin lainatut substraattisanat eivät ole uralilaisia, se myös todistaa, että kantagermaaniin vaikuttanut substraattikieli ei ollut uralilainen. 

Meidän osaltamme kysymys kantagermaanin uralilaisesta substraatista on tältä erää loppuunkäsitelty. 

FM Petri Kallio, Suomen Akatemian tutkija 
FT Jorma Koivulehto, Helsingin yliopiston germaanisen filologian emeritusprofessori 
FT Asko Parpola, Helsingin yliopiston indologian henkilök. ylim. professori.