Bysanttilainen arkkitehtuuri valtakunnan laidalla

Venetsian Markuksen kirkko suomalaisten ja ruotsalaisten 1800-luvun kirjoittajien tulkitsemana

Timo Tuomi

Huomattava suomalainen kirjallisuus- ja kielitieteilijä Werner Söderhjelm (1859–1931), kirjoitti kokemuksestaan nähdessään Venetsian Pyhän Markuksen kirkon ensi kerran vuonna 1884: "Kun katsoo Markuksen kirkkoa ei koe puhdasta kauneutta, kaukana siitä, koska se on sekoitus eri aikakausia ja tyylejä. Mutta sen kirjava julkisivu on äärimmäisen pittoreski, eteishallin loistavat koristelut ja erittäin mieltä liikuttava interiööri jossa vaikuttavat holvit ja kuori.." Söderhjelmin kuvaus sisältää useita mielipiteitä, kuten sen, että Markuksen kirkon julkisivu ei ole kaunis missään ylevässä mielessä, vaan paremminkin pittoreski. Kuten useimmat kirjoittajat, Söderhjelm kiinnitti myös enemmän huomiota kirkon sisätiloihin ja sen mystisiin kultaisiin mosaiikkeihin. Mihin perustui, että tämä oli tapa kokea kyseinen rakennus? Jos myönnämme, että tiedon määrä ja vallitsevat hegemoniat vaikuttavat esteettiseen elämykseemme, niin millaisessa kontekstissa muotoutui 1800-luvun matkailijan oppinut mielipide bysanttilaisen arkkitehtuurin monumentista?

Ennen kuin tarjoamme vastauksia on hyödyllistä lyhyesti todeta, mitä viime vuosisadan matkailija rakennusta tarkastellessaan näki. Nykyisen tietämyksemme mukaan Markuksen kirkko vihittiin käyttöönsä 1073. Kirkon tasavartisen ristipohjakaavan mallina väitetään käytetyn Pyhien Apostolien kirkkoa Konstantinopolissa. Tämä kirkko oli alun perin 500-luvulta, mutta muutettu 900-luvulla. Pyhien Apostolien kirkko tuhottiin 1459, joten suoraa fyysistä vertailua ei voida tehdä.

Varsinkin Richard Krautheimer on korostanut, että keski-aikainen ihminen käsitti mallin tai kopion eri tavalla kuin nykyisin: saattoi riittää, että alkuperäisen rakennuksen jotkut piirteet, kuten tilan perusmuoto tai pylväiden lukumäärä riittivät symboloimaan "mallina" toiminutta rakennusta. Markuksen kirkkoon tehtiin muutoksia vuosisatojen kuluessa ja samaisen kirjoittajan mukaan 1400-luvulla lisättiin täys-goottilaiset päätykolmiot julkisivuun ja 1600-luvulla suuret mosaiikit julkisivun yläosaan. Muutokset lisäsivät uusia arkkitehtonisia aiheita, jotka kaikki olivat luonteeltaan läntisiä: italialaista barokkia, kansainvälistä gotiikkaa, 1100–1200-lukujen lombardialaista arkkitehtuuria. Niinpä 1800-luvulle tultaessa Markuksen kirkon pääjulkisivu oli usean näennäisesti erillisen aiheen muodostama horisontaali aihelma, jonka kaikki pinnat oli koristeltu runsailla mosaiikeilla ja pylväillä. Vain muutama koristelematon punatiilinen seinäpinta oli säilynyt toisarvoisessa paikassa vastapäätä Dogien palatsia.

"Itse kirkko on pilattua kreikkalaista tyyliä"

Suomalaisten kirjoittajien tekstit ulkomaista ovat vähälukuisia varsinkin ennen 1800-lukua, joten voimme aluksi tarkastella joidenkin ruotsalaisten matkailijoiden kokemuksia. Koska lukeneistolla, ja varsinkin esimerkiksi arkkitehdeilla, oli kohtalaisen yhtenäinen kulttuuritausta Suomessa ja Ruotsissa vielä koko 1800-luvun, toimivat läntisen naapurimaan kirjoittajat soveliaana aloituksena.

Arkkitehti Erik Palmstedt (1741–1803) matkusti Euroopassa vuosina 1778–1780. Hänen matkapäiväkirjansa ovat oivallinen johdanto uusklassismin ajattelutapaan ja mieltymyksiin. Palmstedtin reaktio Markuksen kirkkoon oli: "Kirkko joka muodostaa torin toisen päädyn on kokonaan goottilainen ja siinä on hieman itämaista tyyliä niin sisällä kuin ulkona. Koko luomus näyttää itämaiselta ja osoittaa, kuinka goottilainen tyyli sai lähtökohtansa niistä rakennuksista, jotka Konstantinus oli rakentanut Rooman tuhon jälkeen, ja siitä pienestä aavistuksesta kreikkalaista makua, joka seurasi häntä Roomasta.."

C. A.Ehrensvärdin (1745–1800) matkakuvaus Italiasta vuosilta 1780–82 oli laajalti tunnettu myös Suomessa. Ehrensvärd ratkaisee Markuksen kirkon tyylikysymykset omalla suoraviivaisella tavallaan: " ..Itse kirkko on pilattua kreikkalaista tyyliä, ei ruma. Tätä pilattua kreikkalaista tyyliä on yleensä kutsuttu goottilaiseksi, ja mehän tiedämme, ettei gooteilla ollut mitään makua, he joko apinoivat tai ryöstivät, kaksi asiaa, jotka kulkevat usein käsi kädessä."

Näin siis uusklassisella ajalla 1700-luvun loppupuolelta ainakin 1800-luvun puoliväliin bysanttilainen arkkitehtuuri oli jotain keskiaikaista ja goottilaista lisättynä pienellä määrällä itämaisuutta. Tämä perusteellinen sekaannus ja kyvyttömyys erotella keskiaikaisia arkkitehtuurimuotoja oli loogista, koska ei oltu kiinnostuneita aikakausista, jotka olivat selvästi alemmalla tasolla kuin klassisen arkkitehtuurin selkeät, rauhalliset ja täydelliset muodot.

Yllä esitetyt otteet osoittavat, kuinka uusklassiset arkkitehdit ja muutkin oppineet pitivät klassista kreikkalaista arkkitehtuuria ja kuvataiteita ihanteinaan. Matkustaminen itse Kreikkaan oli vaikeaa lähes koko 1800-luvun ja tämä johti merkilliseen ilmiöön: Kreikan sijasta loistavan helleenisen kulttuurin jäännöksiä löydettiin ja niitä ihailtiin Italiassa. Sama rajoitus päti myös mahdollisuuteen tutustua suurimpaan osaan bysanttilaista arkkitehtuuria ja muuta taidetta idässä. Siksi myös bysanttilainen arkkitehtuuri koettiin ja tulkittiin muutamien esimerkkien kautta, jotka olivat säilyneet entisen valtakunnan läntisellä laidalla.

Uusklassiseen ajattelutapaan sisältyi jo joitakin romanttisia piirteitä, kuten kaipuu menneisyyden suuruuteen. Venetsia kuului 1800-luvulla lähes joka matkustajan reittiin, ja se oli Rooman lisäksi paras esimerkki kaupungista, jossa voi kokea menneisyyden loiston ja nähdä se kokoelmana rappioituvia, pittoreskeja näkymiä. Murenevien palatsien auttamattomasti taakse jäänyt loistava menneisyys johdatti tunnetilaan, jota monet matkailijat tulivat etsimään. Lordi Byron oli runoelmassaan Childe Harold tehnyt Venetsiasta yhden maailman surullisimmista ja romanttisimmista paikoista lukevan yleisön mielissä. On korostettu, että romanttinen suhtautuminen teki historiallisista rakennuksista meditoinnin kohteita eikä synnyttämättä minkäänlaista historiallista tai arkeologista kiinnostusta. Tämä ei tietenkään edistänyt halua tietää enemmän näkemästään fyysisestä todellisuudesta: tunteellis-esteettinen kokemus oli riittävä.

"Markuksen kirkko ei ole kaunis"

Suomalaisten kirjoittajien kuvaukset Venetsiasta 1800-luvulla ovat harvalukuisia. Kuitenkin ainakin 27 lehtiartikkelissa käsitellään kaupungin arkkitehtuuria. Koska lähes kaikki 1800-luvun matkustajat olivat akateemisen koulutuksen saaneita, näyttää kaikilla olleen jonkin asteinen kiinnostus rakennettuun ympäristöön.

Ensimmäinen merkittävä suomalainen kirjoitus Markuksen kirkosta on esteetikko ja taidehistorioitsija C. G.Estlanderin (1834–1910) Italian matkalta vuonna 1865. Estlanderilla on ollut keskeinen asema Suomen taidehistorian kehityksessä ja kannattaa seurata hetken hänen kuvaustaan, koska se on ensimmäisiä tekstejä, jossa suomalainen kirjoittaja pyrkii analysoimaan Markuksen kirkon arkkitehtuuria: "Nykyään huomioni ei kiinnity ainoastaan rakennuksen kummalliseen itäisten ja läntisten aiheiden yhdistelmään; alan tajuta koko rakennuksen salaisuuden, koska ymmärrän, että jos tämä verraton temppeli vaikuttaa niin kepeältä ja eloisalta huolimatta sen suunnattomasta leveydestä korkeuteen verrattuna, niin sen täytyy johtua yksilöllisten osien suuresta selkeydestä tai toisin sanoen, rakennusosien voimakkaasta erottelusta."

Yllä olevassa Estlander aloittaa esittämällä konventionaalisen näkemyksen itäisten ja läntisten aiheiden yhdistelmästä. Bengt Lewan on osoittanut, kuinka tavat, joilla huomattavimpia matkakohteita kuvattiin, standardisoituivat hyvin varhaisessa vaiheessa ja siirtyivät itsepintaisesti matkakirjasta toiseen. Paljon mielenkiintoisempi on Estlanderin pohdinta Markuksen kirkon torin puoleisen julkisivun luonteesta. Hänen mielestään julkisivun leveä ja matala kokonaishahmo ei ole positiivinen perusominaisuus sinänsä. Sen sijaan hän pohtii, miten julkisivusta muodostuu tasapainoinen kokonaisuus, vaikkei se täytäkään länsimaisen arkkitehtuurin klassisia harmonian vaatimuksia. Estlanderin ratkaisu on nähdä julkisivu volyymien yhdistelmänä, joka "rakennusosien voimakkaan erottelun" ansiosta pysyy yhtenäisenä sommitelmana. Estlander yrittää selvästi sovittaa Markuksen kirkkoa oman aikansa esteettisiin arkkitehtonisiin konventioihin. Esimerkiksi esikuvallisen Palladion huvilasuunnitelmien joukossa on useita, joiden tasapaino syntyy symmetrisestri sijoiteltujen rakennusmassojen yhdistelmistä.

Ei ole yllättävää, että Estlander heijastaa klassisen arkkitehtuurin näkemystä siitä, miten loogisen selkeät tilat ja massat tulisi hallita yhdellä silmäyksellä. Jos kuitenkin vertaa Estlanderin pohdintaa sellaisiin näkemyksiin kuten: "Markuksen kirkko ei ole kaunis, koska siinä ei ole rytmiä, ei tiloja, ei kokonaisnäkymää eikä majesteettista keskilaivaa, mutta koristelu on omaperäistä ja ihmeen komeaa..", niin tämän järkeily näyttää sankarilliselta yritykseltä selittää jotain, jota hän havaitsee, mutta joka ei sovi aikansa kontekstiin,

Useimmille muille kirjoittajille Markuksen kirkon luonne oli paljon pulmattomampi. Sisätiloja kiiltävine kultaisine mosaiikkeineen ja mystisine valaistuksineen oli helpompi arvostaa. Edustavia kommentteja ovat: "..entinen Dogien kirkko komeine itämaisine kupoleineen, hohtavine huippuineen, kultaisine mosaiikkeineen ja marmoripylväineen tarjoaa mitä lumoavimman näyn hämmästyneelle katsojalle", ja ehkä mielenkiintoisemmin:" Jollen ole väärässä, tämä kirkko yhdessä erään toisen kanssa (jota ei nimetä, kirjoittajan huomautus) ovat ainoat kaksi puhtaasti bysanttilaista rakennusta Italiassa." On luultavinta, että termillä "bysanttilainen tyyli" tarkoitettiin enemmän rakennusten kuvallista koristelua kuin arkkitehtuuria.

Voimme nyt palata alussa lainattuun Werner Söderhjelmin matkakuvaukseen. Näyttää siltä, että Söderhjelm oli melko myöhäinen edustaja sille ajattelutavalle, ettei Markuksen kirkko ollut uusklassisen näkemyksen mukaisesti kaunis, vaan kokoelma erilaisia ja yhteensovittamattomia aiheita. Kirjoittaessaan lähes 20 vuotta Estlanderin jälkeen hän turvautuu edelleen toiseen konventionaaliseen vaihtoehtoon: romanttiseen ideaaliin pittoreskista. Söderhjelm pysyy edelleen romanttisen klassismin puhdasverisenä edustajana.

Markuksen kirkolla sittenkin arkkitehtonisia arvoja

Kuten aiemmin mainittiin, bysanttilainen arkkitehtuuri nähtiin, jollei muuna niin joidenkin klassisen arkkitehtuurin piirteiden säilyttäjänä. Tämä käsitys sisältyi myös 1800-luvun arkkitehtikoulutukseen. Arkkitehti Allan Schulman (1863–1937) kirjasi muistiinpanoihinsa professori Gustaf Nyströmin (1856–1917) tavan opettaa vuonna 1887. Näkökulma kuulostaa jo edellä esitettyä taustaa vasten tutulta:"..kreikkalainen rakennustaide on kehittänyt muotokielen, jota kukaan ei sittemmin ole pystynyt parantamaan," ja lakonisen loogisena kuittauksena varhaiskristillisestä ja bysanttilaisesta arkkitehtuurista:" Koska nämä tyylit, varhaiskristillinen ja bysanttilainen, eivät opeta meille mitään erityisen arvokasta uutta – niiden ornamentit esimerkiksi on lainattu antiikista, mutta ovat jäykkiä – hyppäämme niiden yli."

Muutos tähän ajattelutapaan alkoi tapahtua 1800-luvun viime vuosikymmenellä: ensimmäiset merkit siitä, että bysanttilaisella arkkitehtuurilla oli tutkimisen arvoisia piirteitä omasta ansiostaan, alkoivat näkyä. Vuonna 1891 julkaisi J. J.Tikkanen (1857–1930) luentonsa nimellä "Venedig och dess konst". Teoksessa tämä ensimmäinen kansainvälinen suomalainen taidehistorioitsija esittää näkemyksiä arkkitehtuurista tavalla, johon Estlanderilla ei vielä ollut mahdollisuutta: "Voimme tuskin sanoa, että kreikkalaisista tuli venetsialaisten oppi-isiä, vaan ennemmin, että venetsialaiset yksinkertaisesti toivat bysanttilaisen arkkitehtuurin laguunikaupunkiinsa. Ainoastaan arkkitehtuurissa vieraita muotoja sovellettiin jossain määrin itsenäisesti palvelemaan eri tarkoituksia. Niinpä vanhimmat palatsit rakennettiin bysanttilaiseen tyyliin ilman, että ne menettivät tyypillistä venetsialaista pohjakaavaa tai järjestelyä. Kuten kuitenkin aiemmin mainittiin, kaikkein tunnetuin tuon ajan monumentti, Markuksen kirkko, muutettiin kreikkalaiseksi temppeliksi, jonka puhtaasti bysanttilainen luonne myöhempien lisäysten takia suuresti muuttui." Tässä kohtaamme ensi kerran tasapuolisemman ja tutkitumman kuvan suomalaisen kirjoittajan esittämänä. Kuten tiedämme, Tikkanen tuli tunnetuksi asiantuntijaksi bysanttilaisen kuvataiteen tutkijana, mutta hän oli myös ensimmäinen, joka osoitti Markuksen kirkolla olevan arkkitehtonisia arvoja, jotka voitiin analysoimalla osoittaa. Näin päättyi klassisen arkkitehtuurikäsityksen ja puhtaan pittoreskin tunnetilan hegemonia 1800-luvun lopulla.

Näkemykset Markuksen kirkosta, ja tätä kautta bysanttilaisesta arkkitehtuurista yleensä, näyttivät olleen tiiviisti sidoksissa vallitseviin ajatussuuntiin läpi 1800-luvun: Markuksen kirkko jäi vieraaksi uusklassisuuden ideaalille. Toisaalta rakennus sopi romanttiseen kontekstiin. Se edusti suurta mennyttä aikakautta ja muistutti muinaisesta myyttisestä itäisestä vaikutuksesta. Tämän lisäksi, kuten näimme, varsinkin arkkitehdit ja historioitsijat tiesivät, että bysanttilaisessa arkkitehtuurissa oli säilynyt piirteitä klassisesta arkkitehtuurista aikoina, jolloin ne olivat länsi-Euroopasta kadonneet. Niinpä bysanttilaista arkkitehtuuria ei pidetty kovin omaperäisenä ja sinänsä kiinnostavana, vaan sitä arvioitiin sen mukaan, miten hyvin se oli tallentanut klassisen arkkitehtuurin aiheita, Palmstedtin sanoin "pientä aavistusta kreikkalaista makua."

Fil. lis. Timo Tuomi toimii tutkimuspäällikkönä Suomen rakennustaiteen museossa. Kirjoitus liittyy laajempaan rakennustaiteen museon tutkimushankkeeseen, jossa selvitetään suomalaisten arkkitehtien suhdetta muuhun Eurooppaan viimeisen kahden vuosisadan aikana.