Itä ja länsi kohtasivat Bysantissa – ja bysantin tutkijat Kööpenhaminassa

Hanna-Riitta Toivanen

Kööpenhaminassa järjestettiin viime elokuussa kansainvälinen bysantin tutkimuksen XIX suurkongressi. Kokouksen teemana oli bysanttilainen identiteetti, käsitys Bysantista ja sen jälkivaikutus. Ohjelmassa, joka tosin pyrki olemaan liiankin kattava järjestelyihin nähden, korostuivat odotetusti Bysantin ja Pohjoismaiden väliset vaikutteet ja virtaukset, mutta paljon oli panostettu vaikutukseen muuallakin.

Kööpenhaminan vanhassa yliopistorakennuksessa järjestetyn kongressin ohjelma muodostui pidemmistä yhteisistunnoista, jotka käsittelivät joka päivä jotain tiettyä tematiikkaa, ja noin neljännestunnin mittaisista kollokvioista, jotka oli ryhmitelty aihepiireittäin. Lisäksi käytiin ns. table ronde -tyyppisiä keskusteluita.

Ohjelmaa täydensivät lisäksi ekskursioit, avajais- ja lopettajaisjumalanpalvelukset sekä bysanttilaisen musiikin konsertti; bysanttilaiset sävelmät kuulostivat kovin itämaisilta protestanttisen koruttomassa, valkoiseksi kalkitussa länsimaisessa katedraalissa. Bysantinistikongressi levittäytyi myös muuallekin kaupunkiin. Ny Carlsbergin Glypoteekkiin oli koottu Bysantti-aiheinen näyttely, jossa myöhäisantiikkisten pylväänpäiden ja mosaiikkien lisäksi oli esillä rahoja, käsikirjoituksia, tekstiilejä sekä erittäin korkeatasoisia venäläisiä ikoneita pohjoismaisista kokoelmista.

Konferenssikielinä olivat ranska, saksa, englanti, kreikka, venäjä ja italia, kongressin järjestäneen AIEB:n (Association Internationale des Études Byzantines) kuusi virallista kieltä. Jälleen kerran sai todeta, miten paljon suomalaisilta vaaditaan jo tässäkin suhteessa pysyäksemme mukana tieteenalamme kärjessä.

Suomalaiset runsaslukuisina paikalla

Uutta kongressissa oli suhteellisen suuri suomalaisedustus (24). Tämä selittyy osittain sillä, että Suomessa toimii peräti kaksi bysantin tutkimusta ylläpitävää seuraa, joiden jäseniä kongressi erityisesti kiinnosti. Vanhempi näistä yhdistyksistä, Bysantin tutkimuksen seura, on varsinainen bysantinistiikan tieteellinen yhdistys ja maamme virallinen edustaja AIEB:ssä, kun taas Bysantti-komitean toiminnan painopiste on enemmän taiteissa ja se toimii kiinteässä yhteydessä Ulkomaisen taiteen museoon.

Olisikohan ajan mittaan mielekästä, että nämä molemmat seurat voisivat yhdistää voimavaransa saman päämäärän hyväksi? Samalla voitaisiin tehokkaammin hyödyntää suhteellisen pienen joukon resursseja, varsinkin kun jo nyt suuri osa näiden yhdistysten jäsenistä kuuluu niihin molempiin.

Suurin osa suomalaisedustajista myös esiintyi konferenssissa. Dosentti Jaakko Frösén esitelmöi Petran hiiltyneistä papyruksista, jotka löytyivät joulukuussa 1993 varhaisbysanttilaisen kirkon raunioista, ja jotka on ajoitettu vuosiin 528–582 sekä siitäkin eteenpäin. Näiden papyrusten kreikankieliset tekstithän käsittelevät lähinnä talous- ja omaisuusasioita.

Dosentti Aune Jääskinen esitelmöi kongressissa Bysantin taiteen heijastumisesta Suomeen, fil. maist. Jyrki Lammi venäläisistä metalli-ikoneista, fil. lis. Mika Hakkarainen hoviretorisesta Silention-käsitteestä ja teol. lis. Ismo Pellikka venäläisten pyhiinvaelluksesta Bysanttiin ja sen jälkiniitosta.

Pellikan mukaan Konstantinopolilla oli yllättävän tärkeä merkitys venäläisille aina 800-luvulta 1400-luvulle. Heikäläisiä kävi myös Athos-vuorella ja Palestiinassa. Matkakertomuksia ovat kirjoittaneet sekä "sekulaarit" matkailijat että pyhiinvaeltajat. Teol. kand. Hannu Kilpeläisen esitelmä keskittyi karjalaiseen pyhiinvaellukseen. Vanha Valamo oli vielä 1930-luvulla keskus, jonne mentiin syvää hengellistä kokemusta etsien.

Pyhiinvaellusteeman kiteytti Athos-vuoren munkkilaisuuteen professori René Gothóni omassa sessioluennossaan. Siinä hän pohti Athos-vuoren luostarielämän heijastumista Venäjälle ja Pohjolaan.

Sekasortoiset järjestelyt, epämääräiset kompromissit

Ikävä kyllä kongressissa ei oikeastaan mikään sujunut niinkuin piti; täydelliseltä katastrofilta ilmeisesti kuitenkin vältyttiin.

Närää herätti varsinkin julkistettu tieto siitä, että muiden osanottajien osallistumismaksuja oli käytetty – keneltäkään lupaa kysymättä – Itä-Euroopan maiden edustajien holhoamiseen, varsinkin kun suurin osa näistä jätti ilmoittautumisestaan huolimatta saapumatta paikalle. Kyseiset varjo-osallistujat niittivät tietenkin ansaitsematonta glooriaa saatuaan esitelmiensä lyhennelmät silti julkaistuiksi kongressin painetuissa raporteissa. Sitäpaitsi heidän ennalta arvaamaton joukkopoissaolonsa aiheutti valtavasti sekaannuksia ohjelmassa, joten kokonaiskuva siitä, mitä kongressissa todella tapahtui, oli erittäin vaikea hahmottaa. Lisäksi tämä aiheutti sen, ettei kongressin lopullinen osanottajamäärä ollut lopulta kenenkään tiedossa. Arvioisin sen noin viideksisadaksi.

Sekasorrosta ja kaaoksesta huolimatta olivat luennot ja esitelmät sinänsä erittäin mielenkiintoisia.

Varsinaisen konferenssiohjelman ulkopuolella pidettiin kaksi AIEB:n yleiskokousta. Toisessa päätettiin, että seuraava Bysantin tutkimuksen kansainvälinen kongressi pidettäisiin Pariisissa vuonna 2001. Uudeksi AIEB:n puheenjohtajaksi valittiin tulevan isäntämaan edustaja professori Gilbert Dagron Pariisista.

Lisäksi kokouksessa keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta lähettää Turkin kulttuuriministeriölle vetoomus, ettei Konstantinopolin Hagia Sofiaa muutettaisi moskeijaksi, kuten äärimuslimit ovat vaatineet. Sama koskee Trabzonin samannimistä kirkkoa Mustan meren rannalla. Lopputulokseksi värikkään mielipiteiden vaihdon jälkeen muokattiin hyvin epämääräinen kompromissi: Tilannetta tarkkaillaan, ja AIEB voi, ilman erillistä kokoontumista, ottaa asiaan kantaa tapaan "Kemal pashan perintöä on vaalittava", mikäli tilanne niin todella vaatii. Toisin sanoen näytti siltä, että ongelma haluttiin lakaista epämiellyttävänä pois kongressin päiväjärjestyksestä.

Urallaan ansioituneilta ja arvostetuilta tiedemiehiltä ei olisi odottanut näin torjuvaa asennetta asialliseen kannanottoon. Eihän kyse olisi ollut poliittisesta manifestaatiosta vaan museologisesta toimenpiteestä. Tuskin Turkin valtiollakaan olisi varaa menettää näistä kahdesta museoidusta kirkkorakennuksesta saatavia pääsylipputuloja.

Lopputulos oli monelle karvas pettymys, varsinkin kun Konstantinopolin Hagia Sofia on yksi maailmantaiteen kauneimmista luomuksista, ja aivan ainutlaatuinen kirkkorakennus vuosilta 532–537. Trabzonin Hagia Sofia on keskiajalta, todennäköisesti 1200-luvun puolivälistä. Sen koristelussa on kaukaasialaisia ja seldzukkipiirteitä, mutta myös analogioita gruusialaiseen ja armenialaiseen kirkkoarkkitehtuuriin. Myöskin tämän Hagia Sofia -kirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat hyvin vaikuttavia. Molemmat rakennukset ovat nykyään museokäytössä oltuaan turkkilaisvalloituksen jälkeen myös moskeijoina. Jos näiden kirkkojen jäljelläolevat freskot ja mosaiikit peitetään islamin kuvakiellon takia lateksilla, ei mitään ole enää tehtävissä niiden pelastamiseksi.

Konstantinopolin Hagia Sofia on lisäksi ollut kautta aikojen vaikutteiden antaja sekä kristillisen kirkkorakennustaiteen muotoutumisessa että islamilaisen kupolimoskeijan synnyssä. Se on ollut herätteenä lukemattomille kupolikirkoille Itä-Rooman valtakunnan alueella samoin kuin sittemmin Venäjällä. Paradoksaalista kyllä, sen vaikutus islamilaiseen moskeija-arkkitehtuuriin tuli myös olemaan käänteentekevä.

Ensimmäiset moskeijathan olivat avoimia pihoja, joita sittemmin ruvettiin kattamaan pienemmillä kupoleilla, mutta varsinainen keskuskupolille ja sitä tukeville pendentiiveille perustuva moskeijatyyppi yleistyi vasta Konstantinopolin valloituksen jälkeen. Erityisesti 1500-luvun tuottelias arkkitehti Sinan sovelsi Konstantinopolin Hagia Sofian muotokieltä lukemattomiin suunnittelemiinsa moskeijoihin sekä Istanbulissa että muualla Vähän Aasian alueella. Niissä toistuvat pienin muunnoksin, mutta silti täysipainoisina, tuon varhaisbysanttilaisen kristillisen kirkon pohjaratkaisu ja rakenteellinen järjestelmä.

Entisen Jugoslavian sisällissodassa on – ihmisuhreista luonnollisesti puhumattakaan – menetetty paljon bysanttilaista kulttuuripääomaa, jota ei koskaan enää saada takaisin. Enää ei olisi varaa jatkaa samaan tapaan. Eikö juuri kansainvälisen Bysantin tutkimuksen seurojen kattojärjestön velvollisuus olisi ottaa kantaa näinkin vakavaan asiaan?

Uusbysanttilainen arkkitehtuuri

Thalia Mantopoulou-Panagiotopoulou piti kongressissa vaikuttavan esityksen Tessalonikan uusbysanttilaisesta arkkitehtuurista viime ja tällä vuosisadalla.

Vaikka Tessalonikassa on säilynyt suhteellisen paljon arvokasta bysanttilaista rakennuskantaa – varhaiskristillisestä ja roomalaisesta puhumattakaan – havaittiin viime vuosisadalla tarpeelliseksi suunnitella sinne uusbysanttilaisia rakennuksia. Tämä selittyy kaupungin tuolloisella geopoliittisella asemalla; olihan Tessalonika vielä tuolloin Turkin vallan alla, ja se toimi ottomaanien keisarikunnan Balkanin satamana.

Kaupungin julkinen kuva oli muuttumassa vähitellen taustaltaan helleenisestä, roomalaisesta, bysanttilaisesta ja ottomaanisesta kansainväliseksi. Kreikkalaisten ja turkkilaisten asukkaiden lisäksi oli Tessalonikassa serbejä, juutalaisia, romanialaisia, bulgarialaisia ja länsieurooppalaisia. Jokainen etninen ryhmä halusi korostaa juuri heille tyypillisiä arkkitehtonisia piirteitä, joten rakennustaiteella oli kaupungissa suuri propaganda-arvo. Uusbysanttilaisella arkkitehtuurilla katsottiin olevan kansallista itsetuntoa tehostava vaikutus.

Vaikka uusklassismia pidettiin luonnollisesti sopivana Kreikan mahtavan menneisyyden tulkkina, syntyi sen rinnalle tämä toinenkin johtava suuntaus, jonka johdatteli Tessalonikaan saksalainen arkkitehti Ernst Ziller. Hän valitsi vielä uusklassiset mallit Kreikan konsulaatille ja metropoliitan residenssille, mutta kaupungin katedraaliin hän sovelsi jo uusbysanttilaista muotokieltä. Samalla hän noudatti Tessalonikan kaksijakoisen menneisyyden periaatetta.

Uusbysanttilaisia piirteitä yhdisteltiin ennakkoluulottomasti muihin tyyleihin, kuten vaikkapa art nouveau'hin. Sävähdyttävä sekoitus funkista ja varhaiskristillisyyttä on Nikolaos Mitsakisin koulurakennus vuosilta 1928–1932. Arkkitehti on yhdistänyt varhaiskristillisiä muotoja kaupungin basilikoista järkiperäiseen modernismiin – ja mikä mielenkiintoisinta, on siinä onnistuttukin. Ensimmäisen kerroksen tasolla nauhaikkunarivi tyyliin Le Corbusier vaihtuu betoniarkadeiksi, kun taas toisessa kerroksessa keskeytymättömän funkisikkunarivin puitteet muodostuvat kolonnien muotoisista välipuista. – Kolonnien kapiteeleja ei kuitenkaan ole koristeltu.

Bysanttilaisen arkkitehtuurin teoria on käyttökelpoista sovellettuna myös nykyaikaan ja erilaisilla rakennustaiteen osa-alueilla. Nykyään Tessalonikan ollessa "kreikkalaisista kreikkalaisin" kaupunki, on uusbysanttilaisen arkkitehtuurin merkitys kansallisen itsetunnon kohottajana käynyt tarpeettomaksi. Vasta sodanjälkeisenä aikana uusbysanttilainen rakennustaide rajautui lähinnä sakraaliksi, jollaisena sen asema on edelleenkin säilynyt.

Keski- ja myöhäisbysanttilaisen ajan paikallisista arkkitehtuurikoulukunnista käytiin myös virkistävä ja erinomaisesti organisoitu table ronde -keskustelu, jonka koordinoi ateenalainen professori Panayotis Vocotopoulos. Puhujina keskustelussa olivat professorit Hans Buchwald Stuttgartista, Georgios Velenis Tessalonikasta, Haralambos Bouras Ateenasta ja Aleksei Komech Moskovasta.

Professori Buchwald pohti puheenvuorossaan mm. sitä, miksi Vähä Aasia oli niin tuottelias rakennustaiteessa ns. pimeinä vuosisatoina. Eräänä vaihtoehtona hän piti sitä, että nämä rakennukset olisivat olleet Konstantinopolista saapuneiden mestareiden käsialaa. Professori Bourasin mielenkiinnon kohteena oli vuosiin 961–1015 ajoittuneen helladisen koulukunnan alkuperä. Myös jotkut sen sovelluksista ovat alun perin pääkaupunkilaisia. Professori Velenis pohti analogioita Makedonian, Tessalonikan ja Kastorian alueella, ja Komech lisäsi tähän vielä muinaisvenäläisen näkökulman, jossa tuntui myös Konstantinopolin vaikutus.

Myöskään tietotekniikkaa ei kongressissa unohdettu: Dumbarton Oaksissa on toteutettu merkittävä hagiografiaprojekti, ja onpa bysanttilaiset monumentitkin jo tallennettu cd-romille kreikkalaiseen Pandora-ohjelmistoon.

Itäisen ja läntisen kulttuurin kohtaaminen

Kongressiohjelmassa yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla myös itäinen ja läntinen historia ja kulttuuri. Toisaalta on vain harvoja tutkijoita, jotka olisivat perehtyneet molempiin aihepiireihin. Yksi sellainen on Kööpenhaminassakin esiintynyt historian professori John Barker Wisconsinin yliopistosta. Hänen erikoisalanaan ovat Bysantin ja Venetsian väliset suhteet. Bysantin tutkimuksen seuralla ja Helsingin yliopiston Ortodoksian ja Itä-Euroopan kirkkojen tutkimuksen laitoksella oli tänä syksynä ainutlaatuinen tilaisuus saada hänet vieraakseen.

Professori Barker oleskeli koko alkusyksyn Euroopassa tehden tutkimusta Venetsiassa, ja saapui sieltä luennoimaan Helsingin yliopistolle aiheesta "Bysanttilaiset voitonmerkit ja venetsialainen poliittinen ikonografia". Siinä hän käsitteli perusteellisesti Bysantista Venetsiaan tuotuja sotasaaliita, joiden joukossa on ollut mitä kallisarvoisimpia taideteoksia porfyyriveistoksista San Marcoon sijoitettuihin pronssihevosiin. Barkerin aihe, josta hän piti lyhemmän version Kööpenhaminassa, sivusi klassisia kysymyksiä sotasaaliista ja ylipäänsä taideteosten kuljettelusta ja omimisesta.

Paitsi historiantutkija, joka on erikoistunut Bysantin ja Venetsian välisiin suhteisiin, ovat Barkerin kiinnostuksen kohteina kulttuurihistoria ja ristiretket. Lisäksi hän on kartoittanut Bysantin tutkimuksen historiaa Yhdysvalloissa.

Yksi kiinnostavista hahmoista Kööpenhaminan kongressissa oli lisäksi tataari, pietarilaissyntyinen, mutta ruotsalaistunut tohtori Nelly Lindgren Tukholman yliopiston slaavilaiselta osastolta; hänen erikoisalaansa ovat slaavilaiset ikonimaalareiden käsikirjat, podlinnikit, joissa tapahtuneita rakenteellisia muutoksia hän on tutkinut suhteessa bysanttilaisiin.

Podlinnikkien lähtökohtina olivat kreikkalaiset ikonimaalareiden käsikirjat, mutta ne muotoutuivat Venäjällä erityyppisiksi kuin Bysantissa. Podlinnik perustuu tavallisesti ortodoksiseen kirkolliseen kalenteriin, eikä sitä ole sommiteltu aihepiireittäin kuten kreikkalaiset käsikirjat. Paikallisissa venäläisissä manuaaleissa ainakin puolet pyhistä oli sikäläisiä, joita kaikkia ei edes ollut kanonisoitu. Slaavilaiset ohjekirjat eivät myöskään muodostaneet täysin yhtenäistä perinnettä vaan erityyppisiä käsikirjoja kehittyi 1400-luvun lopulta aina 1700-luvulle saakka.

Oma mielenkiintonsa voisi olla myös islamilaisella näkökulmalla Bysantin tutkimukseen. Jotain siitä kävi ilmi myös turkkilaisen Ankaran yliopiston professorin Melek Delibasin esitelmästä. Hänen mukaansa bysanttilaisen ajanjakson tutkimus Turkissa on ollut vähemmän tyydyttävällä tasolla. Vasta modernin Turkin valtion perustamisen jälkeen heräsi kiinnostus Anatolian menneisyyteen. Toisaalta turkkilaisista lähteistä on apua Bysantin historian tutkimisessa. Näitä ovat mm. ottomaanien vero- ja maanmittausasiakirjat, joita pidetään nykyään yhtenä päälähteenä myöhäisbysanttilaisen ajan sosioekonomista historiaa rekonstruoitaessa.

Mammuttikongressi – mutta olisiko yhdessäkin teemassa ollut kylliksi?

Vaikka Kööpenhaminan kongressin järjestelypuoli ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, oli sisällöllinen anti kuitenkin kiinnostava, monipuolinen ja korkeatasoinen. Kongressin yhdessäkin sessiossa olisi ollut riittävästi ainesta yhden maailmanlaajuisen kongressin teemaksi. – Olisiko humanististen tieteiden alueella sittenkin antoisampaa järjestää suurten mammuttikongressien sijasta pienimuotoisempia kokoontumisia vähän lyhyemmällä aikavälillä?

Ei Kööpenhaminan kongressissa tosin ainakaan tarvinnut haukotella.

Fil. maist. Hanna-Riitta Toivanen osallistui Kööpenhaminan kansainväliseen Bysantin tutkimuksen suurkongressiin 18.–24.8.1996. Toivanen on toiminut Suomen Bysantin tutkimuksen seuran sihteerinä. Tällä hetkellä hän valmistelee väitöskirjaansa Ateenassa.

Kuvatekstit:

Kuva 1. Konstantinopolin Hagia Sofia, rakennettu 532–537. (Valok. Hanna-Riitta Toivanen, 1993)

Kuva 2. Trabzonin Hagia Sofian kupolin ja pendentiivien maalauksia, enkelikuoro, psalmin säkeitä ja (alh. oik.) pendentiivissä evankelista Johannes, sekä Kristuksen ylösnousemus. (Valok. Hanna-Riitta Toivanen, 1995)