Sananvapaus etsii itseään

Kaarle Nordenstreng

Vuonna 1996 on Suomessa ollut aihetta tutkistella sananvapauden suurta kertomusta monestakin syystä. On kulunut 230 vuotta Euroopan ensimmäisiin luettavan painovapauslain antamisesta ja 90 vuotta sananvapauden säätämisestä perustuslakina. Hallitusmuodon sananvapauspykälä on juuri uudelleenmuotoiltu ja käynnissä on painovapauslainsäädännön kokonaisuudistus. Euroopan Unioni asettaa haasteita niin hallinnon julkisuudelle kuin viestinnän keskittymiselle. Tietoverkkojen leviäminen taas asettaa perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä ylipäänsä on julkisuus ja kenellä on oikeus tietoon.

Vielä jokunen vuosi sitten oikeustieteellistä tutkimusta tarkastellut Suomen Akatemian arviointiryhmä kyseli, missä viipyy ajan tasalla oleva tutkimus sananvapaudesta. Nyt tuon ryhmän puheenjohtajana toiminut kansleri Kauko Sipponen saattaa jo ilmaista ilonsa siitä, että tutkijat ovat ottaneet haasteen vastaan (Esipuhe teoksessa Sananvapaus, toim. Kaarle Nordenstreng, WSOY 1996).

Media valtiomahtina

Tämän päivän valtio-oppi ja demokratiateoria johtaa ennemmin tai myöhemmin kysymykseen sananvapaudesta ja joukkoviestinnästä eli mediasta sen toteuttajana. Valtiosääntökeskustelijoistamme median roolia on korostanut eniten juuri Kauko Sipponen, joka Politiikka-lehdessä 1/1995 toteaa, että perinteinen vallan kolmijako-oppi (lainsäädäntö, toimeenpano, oikeudenkäyttö) ontuu uusien yhteiskuntamahtien keskellä: "Mielessäni ovat joukkotiedotus, etujärjestöt ja markkinavoimat."

Täten meillä olisi kolmen valtiomahdin sijasta kuusi yhteiskuntamahtia mukaan lukien media. Onkin luonnollista, että mediasta on tullut yhteiskunnallinen puheenaihe ja ongelma. Sen sijaan on epänormaalia, että näin tärkeä valtatekijä on Suomessa jäänyt vaille laajempaa periaatekeskustelua esimerkiksi valtiosääntöoikeuden valossa; mediaa koskeva puhe on ollut enimmäkseen pikkupolitikointia tai teknologiavisiointia. Maamme viestintäjärjestelmä on ylikehittynyt mutta viestintäpolitiikka alikehittynyt.

Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on median asemaa ja tehtäviä pohdittu laajalti niin yhteiskunnallista vallankäyttöä kuin mediapolitiikkaa koskevien komiteamietintöjen yhteydessä. Tämän päivän "funktiot" medialle on läntisessä naapurustossamme tiivistetty seuraavasti lähtien siitä, että demokratian perusarvona on vapaa mielipiteenmuodostus:

1) tiedottaja – median tulee varustaa kansalaiset sellaisella tiedolla, että he voivat vapaasti ja riippumattomasti ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin;

2) kriitikko – median tulee riippumattomana instanssina valvoa ja tutkailla yhteiskunnan vallanpitäjiä;

3) foorumi – median tulee tarjota julkisuutta erilaisia näkemyksiä edustaville toimijoille.

Nämä tehtävät johtavat edelleen sellaisiin laatuvaatimuksiin kuin median ja journalismin informatiivisuus, relevanssi yhteiskunnalliselle päätöksenteolle, totuudellisuus ja riippumattomuus. Kaikki ovat tuttuja käsitteitä jo "reporadion" ja sitä seuranneen objektiivisuuskeskustelun ajoilta; nyt niitä tarvitaan uuteen keskusteluun median tehtävistä demokratiassa.

Media demokratiassa

Perusasetelma on mediavallan suhde kansanvaltaan. Sananvapauden lähtökohdista median ja erityisesti journalismin tehtävänä on palvella kansaa eikä vallanpitäjiä, ei poliittisia sen enempää kuin taloudellisiakaan.

Tätä kuvaa Johan Galtungin kolmikantamalli, jossa yhteiskunnan peruspilarit ovat valtiovalta ( state), markkinavoimat ( capital) ja kansalaisyhteiskunta ( civil society). Media sijoittuu näiden välimaastoon, ideaalisesti lähelle kansalaisyhteiskuntaa. Ei ole demokratian kannalta terveellistä, että media siirtyy politiikan leiristä talouden leiriin ja pysyy yhteiskunnan eliittien välikappaleena kansan jatkaessa omaa kuluttajan ja sivustakatsojan vaellustaan.

Tästä asetelmasta käsin on Yhdysvalloissa ruvettu etsimään journalismille uusia muotoja ei vain juuriin menevän tutkivan journalismin vaan ruohonjuuriin pyrkivän kansalaisjournalismin (public/civic journalism) avulla. Sen teesinä on, että kansalta ei puutu tietoa vaan demokratiaa ja että journalismin tulee asettaa kysymykset siten kuin kadun mies ja nainen sen tekee, eikä siten kuin politiikan ja talouden eliitti sen tekee. Vika ei siis ole ihmisissä vaan elitistisessä ja elämälle vieraassa tiedossa. Tämä populistinen suuntaus on saanut tukea kustantajilta, jotka ovat huolissaan lehdenlukemisen vähenemisestä erityisesti nuorison piirissä.

Kansalaisjournalismi haluaa tukea paikallista demokratiaa ei niinkään kaatamalla kansalaisten päähän eliitin siivilöimää tietoa vaan saattamalla kansalaiset keskustelemaan ja toimimaan omissa asioissaan. Tällöin media ja journalistit muuttuvat näennäisobjektiivisista raportoijista kansalaisosallistumista tukeviksi juontajiksi. Tavoitteena on sekä aktivoida kyyniseksi tullut kansalainen että elvyttää sidoksistaan katkeillut yhteisö – palata individualismista kommunitarismiin.

On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin journalismi ja media kykenevät auttamaan yhteiskunnan perusteiden parantamisessa. Kansalaisjournalismin tapaiset hankkeet kuvastanevat enemmänkin kansalaisyhteiskunnan retoriikkaa kuin todellisuutta ja sitäkin nimenomaan USA:ssa. Sitä paitsi voidaan kysyä, eikö kansallinen ja ylikansallinen mediamaisema muutu "deregulaation" myötä pikemminkin sananvapauden vastaiseen kuin sitä vahvistavaan suuntaan. Toisaalta maailmanlaajuisen (globaalisen) ja paikallisen (lokaalisen) kohtaaminen avaa uuden positiivisen perspektiivin, glokaalisuuden, sekä kansalaisyhteiskuntaan että mediaan.

Kansalainen keskiössä

Media on kasvavasta vallastaan huolimatta nähtävä demokratian ja viime kädessä kansalaisen palvelijana. Tämän päivän trendin mukaisesti kansalainen on siirtymässä passiivisen yleisön penkiltä aktiivisten toimijoiden areenalle, ja sananvapaus nähdään entistä selvemmin yleisenä ihmisoikeutena sen sijaan, että sitä pidettäisiin erityisresti median oikeutena. Tosin Suomen perustuslait eivät koskaan ole asettaneet sananvapautta erityisesti median ja journalistien privilegioksi. Myöskään kansainvälisessä oikeudessa mediaa ei ole korotettu yksilön yläpuolelle. Niin Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kuin YK:n ja Euroopan ihmisoikeussopimustenkin mukaan sananvapauden haltija, subjekti, on nimenomaan "jokainen" (everyone) eli ihmisyksilö.

Media ja sen ammattilaiset, kuten journalistit, ovat tässä mielessä kirjaimellisesti välineitä, keinoja kansalaisten sananvapauden toteuttamiseksi. Toisaalta median tulee olla autonomisessa asemassa, jotta viestintä ei luisu poliittisen ja taloudellisen vallan alle. Sananvapaus edellyttää demokratiassa myös sitä, että julkisuuden areena on laaja ja monipuolinen. Markkinavoimien ohjaama keskittymiskehitys on ristiriidassa tämän periaatteen kanssa. Suomessa tätä ei ole haluttu riittävästi tunnustaa ongelmaksi, mutta Euroopan unioni on vastaamassa siihen uudella direktiivillä.

Sananvapauden haltijoina tai "omistajina" eivät siis ole joukkoviestintä ja journalistit eli media – vapautensa puolesta urhoollisesti taistelevana eturyhmänä – vaan kansalaiset, joille sananvapaus osaltaan turvaa sekä demokratiaa että elämänlaatua.

Samalla kun näkökulma siirtyy mediasta kansalaiseen, muuttuu sananvapauden viitekehys. Enää ei ole kysymys sensuurista – pahan valtiovallan harjoittamasta ennakkovalvonnasta yli hyvän median – vaan ihmisoikeuksista: jokaisella on perustavanlaatuinen oikeus tietoon ja sen välittämiseen sekä oikeus mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen eli viestinnän oikeus.

Koska media organisoi kansalaisten sananvapauden käyttöä, se on vastuussa toiminnastaan kansalaisille sekä yksilöinä että yhteisönä. Tämän vastuusuhteen toteuttamiseksi tarvitaan sekä yleisiä yhteiskunnallisia sääntöjä että erityistä median itsesääntelyä.

Median itsesääntely onkin laajalti kannatettu keino säännellä median vastuuta suhteessa kansalaisiin. Käytännössä kyseessä ovat lähinnä ammattietiikka (Journalistin ohjeet) ja medianeuvostot (Julkisen sanan neuvosto). Uutuutena itsesääntelyn tapoihin on tulossa mediakritiikki: viestintäsisältöjen tieteellinen ja ammatillinen erittely, joka tarjoaa pohjaa median tuottajien ja kuluttajien sekä näiden takaa vaikuttamaan pyrkivien poliittisten ja taloudellisten eturyhmien väliselle keskustelulle viestinnän linjoista.

Itsesääntelyssä piilee kuitenkin vaara jäädä hyvää tarkoittavaksi kulissiksi sen sijaan, että se toimisi käytännössä. Itsesääntely on periaatteessa kyseenalaista sikälikin, että autonomiansa suojassa media ja journalismi helposti käpertyvät itseensä, jolloin professionalismi estää pikemminkin kuin auttaa kansalaisten viestintätarpeiden toteuttamista. Siksi on sekä tehostettava itsesääntelyn vaikutusta ammattikäytäntöihin että kriittisesti seurattava itsesääntelyn tilaa.

Demokratia edellyttää sekä vallankäytön avoimuutta että kansalaisten vaikuttavaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja heitä itseään koskevaan päätöksentekoon. Sananvapaus palvelee näitä tarkoituksia pitämällä yllä viestinnän monipuolisuutta eli pluralismia suhteessa yhteiskunnassa esiintyviin näkemyksiin ja etupiireihin.

Tiedon ja sitä tukevan avoimuuden rinnalla onkin entistä tärkeämpään asemaan noussut mielipiteiden vaihtoon perustuva keskustelu. Avoimella keskustelulla on tärkeä osansa myös tiedonmuodostuksessa, joten valistus ja keskustelu tukevat toisiaan. Sitä paitsi keskustelun merkitys sananvapauden näkökulmasta korostuu vielä, kun rinnastetaan lockelaisen perinteen mukainen kansalaisten suostumukseen perustuva demokratia (government by consent) vuorovaikutteiseen, keskustelevaan demokratiaan (government by discussion).

Suomi on keskustelukulttuurin kannalta alikehittynyt demokratia. Meillä pikemminkin jaellaan ja vastaanotetaan sanomia mökötyskulttuurissa kuin vaihdetaan ajatuksia keskustelukulttuurissa. Journalisti-lehden päätoimittaja Timo Vuortama onkin syystä perännyt meille vastauskulttuuria. Itse asiassa sellaiseen löytyy historiastamme hyviä esikuvia J. V. Snellmanista lähtien.

Sananvapaus etsii itseään eikä aineksista ole todellakaan pulaa.

Professori Kaarle Nordenstreng on Tampereen yliopiston Tiedotusopin laitoksen johtaja. Kirjoitus perustuu hänen toimittamaansa teokseen "Sananvapaus" (WSOY, 1996)