Lyhyesti
Löytyykö totuus vain hallinnosta? | Ekonomistien haaste | Matemaattis-luonnontieteellistä sivistystä kehittämään | Linnut näkevät ultraviolettivalonkin | DNA:sta apua lintujen systematiikkaan | Geofysiikan suurkongressi Suomeen | Miltä Suomi näytti | Oppihistoriallisia tiedonantoja vuodelle 1997 | Vuoden Tiedekirja -palkinto tammikuussa
Löytyykö totuus vain hallinnosta?
Vaikka tutkimuksella pyritäänkin mahdollisimman totuudenmukaiseen kuvaukseen todellisuudesta tai ainakin tutkittavasta ilmiöstä, ei varsinkaan yhteiskuntatieteissä ole kovin helppo päätyä totuuteen – tai sitten se on kovinkin helppoa: oma näkemys on totta, erimieliset näkemykset vain "totuuksia". Ja jostakin kumman syystä hallinnon totuus on usein tutkimuksen totuuksia oikeampaa – ainakin hallinnon mielestä.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Euroopan raha- ja talousliitto EMU.
Virallisen politiikan mukaisesti se on tietysti hyvä asia. Ja jos eivät taloustieteilijät näkemystä varauksetta jakaisikaan, niin sitten perustellaan hanketta ainakin poliittisesti viisaana hankkeena. Ja ehkä hyvä niin. Mutta jälkimmäinenkin, poliittinen peruste, saattaa olla ongelmallinen, mikäli kansa ei tue valittua suuntaa.
Mutta miten hallinto niin kovin usein tuntuu väheksyvän tutkimusta, joka ei tue virallista, valittua politiikkaa?
Uusimmassa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa (3/1996) valtiovarainministeriön Kansantalousosaston ylijohtaja VTT Martti Hetemäki kirjoittaa näistä "totuuksien" esittäjistä – ja kertoo itse, mikä on oikea totuus. EMU:n siunauksellisuuden epäilijät ovat Hetemäen mukaan ehdottomasti väärässä, harhakäsitysten vallassa.
Vaikka Hetemäki artikkelissaan keskittyykin "kumoamaan EMUa vastustavia väitteitä", hän kuin ohimennen myöntää, että "On vaikea sanoa, ovatko talouden ja työllisyyden vaihtelut suuremmat EMUssa kuin sen ulkopuolella." Mutta siitä huolimatta EMU-epäilylle ei siis ole sijaa?
Monet taloustieteilijät eivät pidä EMUa lainkaan ongelmattomana, sen todetaan sisältävän erinomaisen suuria riskejä varsinkin juuri työllisyyden suhteen. Epäilyjä ovat esittäneet monet niin suomalaiset, ruotsalaiset kuin englantilaiset maittensa johtavat tutkijat. Myös yhdysvaltalainen luottokelpoisuuslaitos Standard & Poor's arveli EMUn johtavan työllisyysongelman pahenemiseen. Mutta kaikki ovat ehkä siis väärässä, harhakäsitysten vallassa.
Kansantaloustieteen emeritusprofessori Jouko Paunio arveli Helsingin Sanomissa 16.11., että "Suomen virallinen sitoutuminen tähän ajatteluun [EU:n valtavirta-ajattelu, joka säätelee EMUa valmistelevia talouspoliittisia toimia] näyttää tapahtuneen ilman suurempia epäilyksiä. Näin on pääteltävissä valtiovarainministeriössä laaditusta julkaisusta Talous- ja rahaliiton vaikutuksista Suomen talouteen." Paunion mukaan kyse on varsin pinnallisesta ja analyyttisesti heikosta raportista.
Hetemäki kuittaa taloustieteilijöiden kriittiset EMU-näkemykset tylysti: "Monet ekonomistit varsinkin Ruotsissa tuntuvat olevan EMU-ajatuksissaan menneisyyden vankeja." Ja edelleen: "Eräät vanhemman polven ekonomistit Ruotsissa ovat EMU-kannoissaan niin kuin kenraalit, jotka valmistautuvat aina edellistä sotaa varten ... EMUa vastustavien ekonomistien on helppo vaalia poliitikkojen ja muiden vaikuttajien ennakkoluuloja EMUa kohtaan. Voi esiintyä vastuuntuntoisena EMU-skeptikkona ja varoitella "epäsymmetrisistä häiriöistä", jotka EMU-oloissa voivat osoittautua kohtalokkaiksi kansantaloudelle."
Tämä periaatteellinen kysymys siis askarruttaa: miksi tutkijat ovat usein "väärässä", mutta hallinto aina "oikeassa", tutkijat menneisyyden vankeja mutta hallinto viimeisimmän, oikean tiedon äärellä?
Onko siis se tosi tieto, "totuus", tutkijoiden ulottumattomissa? Onko tutkijakoulutuksessa ehkä jotakin vikaa? Edellisen hallituksen aikana esimerkiksi valtiovarainministeri Iiro Viinanen totesi maassa olevan parempiakin asiantuntijoita kuin hallituksen politiikkaa kriittisesti arvioineet eturivin taloustieteilijämme, johtavat professorit.
Hetemäki arvelee varmasti aiheellisesti, että EMU herättää paljon intohimoja mm. siksi, että "se on paljolti peruuttamaton askel". Tutkijoiden puolelta en erityisempiä intohimoisia kannanottoja ole huomannut. Jos EMU-ratkaisussa todellakin on kyse "peruuttamattomasta askeleesta", eivät intohimotkaan taitaisi edes niin oudoksuttavia olla.
Hallitus asetti ehkä nousseen kritiikin johdosta vt. professori Jukka Pekkarisen johdolla komitean tutkimaan EMU-vaikutuksia. Toivottavasti komitea tuottaa punnittua tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi – eikä suomalaisten komiteoiden tapaan vesitettyjä eri etujärjestöjen näkökantoja edustavaa kompromissipaperia jolla ei sen suurempaa merkitystä sitten olekaan – eikä varsinkaan jos päätökset käytännössä on jo tehty. Että jos EMUun mennään, olisi kaiketi hyvä tietää mahdollisimman perustellusti, mihin mennään ja millä riskillä, tai jos ei mennä, mitä siitä voisi seurata. Hetemäkikin peräänkuuluttaa toisaalta kirjoituksensa lopuksi että nyt olisi aika "pohtia myös sitä, miten EMUn toteutuessa sen haitat minimoidaan ja hyödyt maksimoidaan". Lisäksi "keskustelu siitä, minkälaista EMUa Suomi haluaa, on vielä käymättä", kirjoittaa Hetemäki.
Ensi maaliskuussa pidettävillä Kansantaloustieteen päivillä keskeisenä teemana on EMU. Otaksuttavasti kaikki poliitikkomme ja hallintovirkamiehet rientävät päiville keskustelemaan probleemeista?
Tieteessä tapahtuu -lehti suosittelee joka tapauksessa niin hallintovirkamiehille ja poliitikoille – toki myös tutkijoille – muistinvirkistämiseksi tutustumista esimerkiksi Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan 1/1991 (Alan S. Blinder: Talouspoliittinen neuvonanto – kysyntä ja tarjonta) tai Tieteessä tapahtuu -lehteen 5/1991.
Samaisen Kansantaloudellisen aikakauskirjan pääkirjoituksessa puolestaan Martti Hetemäki pohtii erityisesti työttömyyden ongelmaa. Hän toteaa ensinnäkin, että todellinen työttömyysasteemme on oikeastaan noin 24 % kun mukaan lasketaan työvoimapoliittisten toimien piirissä olevat ja työttömyyseläkeläiset. Työttömyyden kansantaloudelliset kustannukset ovat hänen mukaansa menetettynä BKT:na mitattuna noin 100 miljardia vuodessa. "Työttömyyden inhimillisiä kustannuksia on vaikea mitata, mutta tuskin erehdyn paljon jos sanon, että nykyinen työttömyys on pahin Suomea kohdannut onnettomuus 50 vuoteen."
Mutta ovatko tutkijamme siis jälleen kerran syyllisiä? Hetemäki heittää pääkirjoituksessaan "Ekonomistien oma ongelma" haasteen taloustieteilijöille: "Monet pitävät mm. poliitikkojen kykenemättömyyttä päätöksiin ja ammattiyhdistysliikkeen jarrutusta tärkeänä syynä työttömyyteen. Mielestäni kyse on kuitenkin enemmän siitä, etteivät ekonomistitkaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä tai sitten he eivät pidä tarvittavia muutoksia poliittisesti mahdollisina. Jos ekonomistit ovat neuvottomia tai hiljaa, niin ei ole ihme etteivät poliitikotkaan osaa tehdä päätöksiä." Onko niin, että ekonomistit ovat uupuneet työttömyysongelman edessä, kuten Hetemäki arvelee?
Jotakin vikaa selvästi kuitenkin on poliitikkojen ja virkamiesten sekä tutkijoiden keskinäisessä yhteydenpidossa tai ymmärryksessä.
Matemaattis-luonnontieteellistä sivistystä kehittämään
Matemaattis-luonnontieteellisen perussivistyksen pitäisi itsestään selvästi kuulua keskeisenä osa yleissivistykseen. Tässä suhteessa asiaintilassa on ollut toivomisen varaa. Niinpä asiaa pohti taannoin ns. Leikolan–Markkasen-komiteakin.
Nyt on opetusministeri Olli-Pekka Heinonen pistänyt asioihin vauhtia: matemaattis- luonnontieteellisen osaamisen kehittämistalkoot ovat ehkä viimein pääsemässä vauhtiin.
Heinonen on puuttunut asiaan mm. Suomen Kemian Seuran Kemia-lehdessä 8/1996: "Matematiikan ja luonnontieteiden talkoo-ohjelman tavoitteena on saattaa matemaattis- luonnontieteellinen perussivistys arvostetuksi osaksi suomalaista yleissivistystä sekä laajentaa ja parantaa näiden alojen erikoisasiantuntemusta ja niiden hyödyntämistä työelämässä eri ammattialoilla."
Heinonen puuttuu kirjoituksessaan erityisesti suomalaisten kemian osaamisen heikkoon tasoon, joka on käynyt ilmi kansainvälisissä koulusaavutusvertailuissa. "Vaikka meillä onneksi sentään on korkeatasoisia kemian tutkijoita ja kansainvälisesti kilpailukykyistä kemianteollisuutta, on kemian yleinen tieto- ja taitotaso maassamme huolestuttavan heikko", kirjoittaa Heinonen. Koulumme eivät ole onnistuneet hänen mukaansa tarjoamaan oppilaille riittävästi kemian ajattelu- ja työtapoihin perehdyttävää ja innostavaa opetusta. Eräänä syynä hän näkee puutteelliset laboratoriotilat, toisaalta taas useimmilla kemian opettajilla kemia on vasta toisena sivuaineena, approbatur- tasoisten opintojen varassa.
Heinosen mukaan opetusministeriön tarkoituksena onkin varata määrärahoja lukioiden varustetason kohentamiseen ja opettajien täydennyskoulutukseen. Ensimmäinen määrärahaerä lukioiden varustetason parantamiseen onkin Heinosen mukaan hallituksen lisäbudjettiesityksessä.
Myös suomalaiset tiedeakatemiat ovat ottaneet projektin vakavasti: maanantaina 2.12. järjestetään Säätytalolla aiheesta seminaari (jonka ohjelma toisaalla tässä lehdessä). Teknillistieteelliset akatemiat ovat lisäksi kehitelleet yksinkertaisin välinein ja pienellä valmistelulla toteutettavien fysiikan opetuksen havainnollistamisaineistoa yhteistyössä Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen ja Matemaattisten aineiden opettajien liiton MAOL:in kanssa ( ad notam 6/1996). Osin aineisto on jo valmis, ja käytännön kokeilujen ja testausten jälkeen ne julkistetaan tammikuussa 1997. Helmikuussa puolestaan julkistetaan lukiolaisille ja yläasteen oppilaille tarkoitettu kirjanen, jossa eri alojen nuoret tutkijat (esim. avaruusfyysikko, akustiikkainsinööri, biomatematiikan tutkija) kertovat havainnollisesti ja persoonallisesti omasta työstään.
Näitä aiheita sivutaan tammikuisilla Tieteen päivilläkin. Päivien yhteydessä järjestettävässä opettajille tarkoitetussa seminaarissa "Tiede kouluopetuksessa – Mitä tiede ja tieteellisyys merkitsevät" (10.1.1997) tarkastellaan myös matemaattis-luonnontieteellisiä kysymyksiä (dos. Erkki Pehkonen: "Uskomukset oppimisen esteinä – esimerkkinä matematiikka", dos. Maija Ahtee: "Arkikäsityksistä tieteelliseen selitykseen – esimerkkinä fysiikka" ja prof. Marja Härkönen: Teoriasta käytäntöön ja käytännöstä teoriaan – esimerkkinä biologia").
Linnut näkevät ultraviolettivalonkin
Lintujen näköaisti on erittäin kehittynyt. Ne kykenevät näkemään useampia värejä kuin ihmiset, useat jopa ultraviolettivaloa, kirjoittaa Minna Koivula Luonnon Tutkija -lehdessä 3/1996.
Koivulan mukaan ainakin 31 lintulajilla on kyky aistia UV-valoa. Linnut kykenevät jopa erottamaan sävyeroja ultraviolettialueen sisällä.
Vasta viime vuosina on artikkelin mukaan alettu ymmärtää UV-valon merkitys linnuille: linnut saattavat olla jopa herkempiä UV:lle kuin ihmisen näkemälle valolle. "Jotkut tutkijat arvelevat lintujen käyttävän UV-valoa suunnistamisessa samaan tapaa kuin mehiläiset", kirjoittaa Koivula. Linnut voivat käyttää UV-aallon pituuksia myös etsiessään ravintokohteita, jotka imevät tai heijastavat UV:ta voimakkaasti taustaan verrattuna; monien kukkien terälehdet heijastavat ja mesilähteet imevät UV-valoa.
Paitsi linnuille, on UV-valosta iloa myös esimerkiksi joillekin liskoille. Monien liskojen on havaittu käyttävän UV-valoa mm. viestinnässä ja lisääntymiskumppanin valinnassa.
Koivulan mukaan on vielä epäselvää, milloin ja mitä tarkoitusta varten UV-näkö on alunperin kehittynyt: "vaikka linnut nykyään käyttävät UV-näköä johonkin tehtävään, se ei välttämättä merkitse, että ominaisuus on kehittynyt nimenomaan sitä varten".
DNA:sta apua lintujen systematiikkaan
Linnut ovat vanhoissa kirjoissa aivan eri järjestyksessä kuin uudemmissa. Lajien systemaattinen järjestys noudattaa niiden sukulaisuussuhteita, joista uudella DNA-tekniikalla on saatu aivan uudenlaista tietoa, kirjoittaa dosentti Juhani Lokki Linnut-lehdessä 5/1996.
Yhdistettäessä eri linturyhmiä toisiinsa kohdataan vaikeuksia: ovatko haukat läheisempää sukua papukaijoille kuin kyyhkyille vai päinvastoin? Vastaamisen ongelmana on Lokin mukaan fossiilien vähäisyys. "Eri kehityshaarat ovat eronneet toisistaan jo hyvin kauan sitten, ja evoluution kuluessa kehitys on johtanut joinakin aikoina rakenteen voimakkaaseen erilaistumiseen, mutta toisina aikoina kehitys on yhdenmukaistanut rakenteita."
Lokki joutuukin toteamaan, että johtopäätösten teko varsinkin toisistaan kaukana olevien linturyhmien välillä on vaikeaa ja sekaantumisen vaara on suuri.
Mutta kiitos DNA-tutkimusten kehittymisen, on tullut mahdolliseksi tutkia hyvinkin tarkoin eliöiden, ja siis myös lintujen, perinnöllistä materiaalia DNA:ta. Mitä läheisempää sukua kaksi eliötä ovat, sitä samankaltaisempia ovat niiden DNA:t. Niinpä luokittelutyö alkaa vähitellen helpottua: tämä tutkimusmenetelmä johtaa Lokin mukaan täysin objektiiviseen luokitteluun: "Lopputulokseen ei sisälly mitään arvauksia". Enää ei siis huomioida lintujen rakenteellisia samankaltaisuuksia vaan uusi menetelmä mittaa ainoastaan sitä, kuinka erilaisia vertailtavien lajien perimät ovat. Linnun DNA eristetään sen veren punasoluista tai jostakin kudossolusta.
Esimerkiksi jalohaukat ja pingviinit tulee nykyisen tulkinnan mukaan luokitella samaan lahkoon, vaikka ne rakenteellisesti ovatkin kovin erilaisia. Uusi luokittelu vie niinikään kondorit ja kattohaikarat jopa samaan heimoon. Lokki muistuttaa, että usein toki DNA-luokittelu johtaa melko samankaltaiseen luokitteluun kuin rakenteellisiin ominaisuuksiin perustunut luokittelu.
Uudesta tavasta luokitella lintuja on siis kyse. Yleisessä käytössä menetelmä ei vielä ole, mutta ainakin Lokki luottaa uuden menetelmän menestyksellisyyteen.
Geofysiikan suurkongressi Suomeen
Helsingin Messukeskuksessa järjestetään kesäkuussa 1999 suuri geofysikaalinen konferenssi, yksi suurimmista Suomessa järjestetyistä kansainvälisistä kokouksista. Konferenssiin odotetaan noin 3000–4000 osanottajaa.
Tapahtuman kotimaisena isäntänä toimii Teknillisen korkeakoulun insinöörigeologian ja geofysiikan laboratorio taustatukenaan alan suomalaiset tieteelliset seurat Geofysiikan Seura, Suomen Geologinen Seura ja Vuorimiesyhdistys.
Museoviraston johdolla valmistellaan parhaillaan mittavaa näyttelyhanketta, jonka valmisteluihin osallistuvat myös mm. Luonnontieteellinen keskusmuseo sekä eri maakuntamuseot ja taidemuseot. Suunnitelmissa ei ole sen vähäisempi aihe kuin "Miltä Suomi näytti".
Ratkaisematta on kuitenkin ilmeisesti ainakin joiltakin osin tarkasteltava aikaväli. Museoviraston kutsuma ohjausryhmä on päätynyt esityksessään aineellisen kulttuurin kannalta keskeisiin leikkauspisteisiin lähtien ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen 1155, muina kiinnekohtina ovat vuodet 1527 (uskonpuhdistus), 1653 (Per Brahen lähtö Suomesta), 1792 (Kustaa III:n kuolema eli vapauden ajan ja hyödyn aikakauden kehitys Suomessa), 1862 (Suomen markka), 1906 (yksikamarinen eduskunta) ja 1967 (Suomi 50 vuotta; kaupungistuminen jne.).
Aikaväli ei kuitenkaan täysin tyydytä luonnontieteilijöitä. Niinpä esimerkiksi Helsingin yliopiston Geologisen museon johtaja, "kivitohtori", dosentti Martti Lehtinen ehdottaa luonnontieteellisten museoiden tiedotteessa Luomus (4/1996), että näyttelyn aikavälin pitäisi olla mieluummin viimeiset 10000 vuotta. Itämeren vaiheilla kun "on ollut suuri vaikutus mm. asutuksen leviämiseen ja Suomen esihistoriaan". Lehtisen Suomi-kuvalle ei riitä Museoviraston muistion muotoilu "Luonnontieteellinen keskusmuseo varautuu valmistamaan museoitten käyttöön johdantoluvuksi esimerkiksi Suomen geologiaa tai metsä- ja kasvihistoriaa selventävät yleisesitykset".
Olennaisen tärkeätä on Lehtisen mukaan noteerata tiedot Suomen maankamarasta, kallio- ja maaperästä: geologinen historia, Itämeren vaiheet, Suomen metsä- ja suohistoria, maankohoaminen, luonnonmaiseman muuttuminen jne. Siis luonnontieteelliset tiedot paitsi ajalta ennen vuotta 1155, mutta myös tämän jälkeen: "Onhan esim. Pohjanlahden rannikolla maa kohonnut jopa 7 m ja Helsingissäkin yli 2 m."
Odotettavissa on siis kovin kiintoisa näyttely, joka on suunniteltu avattavaksi 6.12.1999, jolloin Suomen kansallismuseo avaa jälleen ovensa edessä olevan remonttinsa jäljiltä.
Oppihistoriallisia tiedonantoja vuodelle 1997
Vanhan tavan mukaisesti Tieteessä tapahtuu -lehti muistuttaa jälleen sopivista muistamisen arvoisista tapahtumista vuonna 1997.
Muistamisen arvoisia oppineita
Suomalaisilla tieteenhistorioitsijoilla on muutama erityissuhde: kun esimerkiksi professori Raimo Lehden päästää irti, voi olla melko varma että hän päätyy ennemmin tai myöhemmin Kepleriin. Ja melkein yhtä suurella varmuudella kiertyy professori Anto Leikola firenzeläiseen oppineeseen, hovilääkäriin, luonnontutkijaan ja runoilijaan Francesco Rediin (1626–1697), jonka kuolemasta tulee siis kuluneeksi 300 vuotta.
Redi tunnetaan kokeellisen biologian uranuurtajana. Hänen vuonna 1668 julkaistussa tutkimuksessaan osoitettiin vastaansanomattomasti, että kärpäset ja muut hyönteiset, sen enempää kuin sammakot ja skorpionitkaan, eivät missään olosuhteissa synny elottomasta liejusta tai mätänevistä jätteistä. Teoksella on tieteen historiassa klassinen asema.
Runoilijana Redi tuli tunnetuksi erityisesti runokokoelmallaan Bakkhos Toscanassa (1685), jonka lähtökohta oli kirjallinen, mutta johon Redi laati oppineen historiallis-kielellisen kommentaarin (kaikkiaan 228 sivua kun itse dityrambi kattoi vain 46 sivua). Redin dityrambi on pitkälti viinin ylistystä, tuomion saavat olut, siideri ja Pohjolan kansojen väkevät juomat: " Joka oluttuopin kurjan/huulillensa nostaa, nurjan/kuolon kuolee melkein varmaan/ennen kuin saa parran harmaan."
Redi lähetti dityrambinsa saatekirjeineen mm. Roomassa asuneelle (kruunustaan jo luopuneelle) kuningatar Kristiinalle.
Skottilaisen geologin James Huttonin (1726–1797) kuolemasta puolestaan tulee kuluneeksi 200 vuotta. Hutton esitti aiemmista teorioista täysin poikkeavat näkemyksensä kivilajien synnystä. Huttonin mukaan maapallon historia oli kivilajien jatkuvaa syntymistä ja hajoamista. Hänen perusajatuksensa oli, että nykyisyys on menneisyyden avain. Hutton esitti nämä ajatuksensa ensimmäisen kerran Edinburghin tiedeakatemiassa 1783 pitämissään esitelmissä, jotka ilmestyivät painettuna tiedeakatemian julkaisusarjassa 1787. Huomattavasti laajempi tutkimus Theory of the Earth, with Proofs and Illustrations ilmestyi 1795. Se oli kuitenkin niin vaikeaselkoinen, että siinä esitetyt teoriat saivat yleisen hyväksymisen ja myös laajemman julkisuuden vasta seitsemän vuotta myöhemmin, siis Huttonin kuoleman jälkeen, kun ilmestyi teos siitä, mitä Hutton oikeastaan oli tarkoittanut.
Samana vuonna kun Hutton kuoli, syntyi geologian todellinen uranuurtaja, brittiläinen Sir Charles Lyell (1797–1875), jonka syntymästä tulee siis kuluneeksi 200 vuotta. Hän oikeastaan jatkoi työtään siitä, mihin Hutton jäi. Lyellin pääteoksessa Principles of Geology (1830–1833) kuvataan mm. maanpinnalla tapahtuvia prosesseja ja niiden tasapainoa. Tämä kolmiosainen teos itse asiassa mullisti geologisen ajattelun – ja oikeastaan paljon muutakin. Sillä oli suuri vaikutus myös Charles Darwinin ajatteluun lajien kehittymisestä (Darwinilla oli Lyellin teos mukanaan mm. kuuluisalla matkallaan Beagle-laivalla). Lyellistä tuli Darwinin läheinen ystävä; luontevaa oli, että Lyell myös tuki ystävänsä evoluutioteoriaa.
Suurten keksijöiden Alexander Graham Bellin (1847–1922) ja Thomas Alva Edisonin (1847–1931) syntymästä tulee 1997 kuluneeksi 150 vuotta.
Skotlantilaissyntyinen Bell toimi Bostonin yliopiston puhe-elinten fysiologian professorina vuodesta 1873. Hän keksi mm., miten ääni voidaan välittää metallilankaa pitkin muuttamalla äänen värähtelyt virranvoimakkuuden vaihteluiksi. Syntyi siis puhelin (yhteistyössä Thomas Watsonin kanssa), joka patentoitiin 1876. Ja keksi hän apulaisineen senkin, miten muuntaa ääni valoksi (fotofoni) sekä vahakiekon, gramofonilevyn edelläkävijän.
Bell toimi mm. National Geographic Societyn puheenjohtajana. Bellin kuoltua kaikki Yhdysvaltojen puhelimet vaikenivat hänen hautajaistensa ajaksi.
Yhdysvaltalaista Edisonia pidetään yhtenä kaikkein aikojen tuotteliaimpana keksijänä. Hänen ansiolistalleen kuuluvat mm. sähkön käytän ja jakelun kehitystyö (mm. ensimmäinen yleinen sähkölaitos New Yorkissa 1882), hehkulamppu (1878), ensimmäinen äänentallennuslaite fonografi (1877), ensimmäinen elokuvakoneen kinetoskooppi (1890), rautanikkeliakku (1909) – ja melkein hehkuvien kappaleiden elektroniemissio.
Saksalaisen fyysikon Max Planckin (1858–1947) kuolemasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Planck on tämän vuosisadan merkittävimpiä fyysikoita. Hän selitti vuonna 1900 lämpösäteilyn energian yhteyden säteilevän kappaleen lämpötilaan ja säteilyn aallonpituuteen olettamalla energian muutosten voivan tapahtua vain tietynsuuruisina annoksina eli kvantteina. Tähän hypoteesiin perustuu 1920-luvulla kehitetty kvanttiteoria, joka mullisti käsityksiä molekyyli-, atomi- ja ydinfysiikan aloilla. Planck sai 1918 Nobelin fysiikanpalkinnon.
Johannes Brahmsin kuolemasta tulee kuluneeksi 100 vuotta.
Juhlivia seuroja
Kuninkaallinen Huoneen Hallitusseura, sittemmin paremmin tunnettu nimellä Suomen Talousseura, täyttää 200 vuotta. Seuran aloitteesta avattiin mm. Turkuun Suomen ensimmäinen pankki, perustettiin Mustialan maanviljelysoppilaitos, Saatiin maahan ensimmäinen eläinlääkäri. Seura toimi ansiokkaasti myös mm. rokotuksen ja perunanviljelyn laajentamiseksi.
Myös moni varsinaisesti tieteellinen seura täyttää jonkin sortin "tasavuosia": Juridiska Föreningen i Finland täyttää 135 vuotta, Klassillis-filologinen yhdistys 115 vuotta sekä Suomen farmaseuttinen yhdistys ja Uusfilologinen yhdistys molemmat 110 vuotta.
Suomen Itämainen Seura ja Suomen Sukututkimusseura täyttävät 80 vuotta, Kirjallisuudentutkijain Seura ja Suomen Sotatieteellinen Seura taasen 70.
Elintarviketutkijain seura, Fysikersamfundet i Finland, Suomen Fyysikkoseura ja Suomen Kliinisen Kemian Yhdistys täyttävät 50 vuotta.
Vuoden Tiedekirja -palkinto tammikuussa
Vuoden Tiedekirja -palkinto jaetaan poikkeuksellisesti jo Tieteen päivien yhteydessä 8. tammikuuta. Palkinnon jakaa Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Suomen tiedekustantajien liiton asettama palkintoraati, johon kuuluvat dosentti Marja Alestalo, professori Paul Fogelberg sekä arkkiatri Risto Pelkonen. Tämän palstan kokoaja toimii raadin sihteerinä.
Vuoden Tiedekirja -palkinto on suuruudeltaan 10000 mk, lisäksi jaetaan muutama kunniamaininta.
Jan Rydman