Yliopistot ja yhteinen hyvä
Keijo Virtanen
Ylin tai suurin hyvä, summum bonum, oli käsite, jolla kirkko ja oppineet ohjasivat keskiajan eurooppalaisten maailmanhahmottamista. Tuomas Akvinolainen laajensi tavoitteen yhteiseksi hyväksi, jonka tuli ilmetä yhtä hyvin sotilaan, työntekijän kuin tutkijankin tehdessä työtään. Jokaisen tuli toiminnallaan pyrkiä palvelemaan muita. Uuden ajan alussa Englannin humanistit puolestaan vetosivat common weal -termiin, joka niin ikään tarkoitti yhteistä hyvää. Myöhemmin brittiläisen maailmanvallan ekspansion myötä siitä muokattiin kaksi kirjainta loppuun lisäämällä commonwealth, kansainyhteisö, siis oikeastaan yhteinen vauraus.
Nyt päättymässä olevan vuosituhannen alkupuolelta periytyvät myös ensimmäiset eurooppalaiset yliopistot, joiden tuli omalla tavallaan pyrkiä yhteiseen hyvään ja hyödyllisyyteen. Niinpä Bolognassa koulutettiin lainoppineita, Salernossa lääkäreitä ja Pariisissa pappeja. Myös Atlantin toisella puolella ensimmäinen yliopistoksi luokiteltava laitos, neljä vuotta ennen Turun Akatemiaa perustettu Harvard College oli pappiskoulu.
Vuonna 1640 toimintansa aloittanut nelitiedekuntainen Turun Akatemia seurasi keskiaikaista perinnettä keskeisenä pyrkimyksenään kouluttaa lojaaleja virkamiehiä valtiolle ja kirkolle. Rehtori Mikael Wexionius julisti kaksi vuotta Akatemian perustamisen jälkeen: "Varoitan itse kutakin professoria olemaan esittämättä mitään uutta siinä tarkoituksessa, että voisi antaa jotain parempaa ja enemmän kuin muut, mistä epäilemättä aiheutuu pahennusta ja epäsopua."
Unelma riippumattomasta yliopistosta
Tieteen filosofiset perusteet ovat sittemmin muuttuneet useammin kuin kerran. Tänään tiede pyrkii autonomisuuteen, sisäiseen riippumattomuuteen, mutta samalla se joutuu vääjäämättä ottamaan kontaktin sen yhteiskunnan kanssa, jossa se toimii. Tämä on seurausta siitä – kuten saksalainen tieteenhistorioitsija Jürgen Mittelstrass on todennut –, että ihmisyhteisöjen eri ulottuvuudet tekniikasta taiteisiin, taloudesta tieteisiin ja teorioista käytäntöihin ovat kietoutuneet yhteiskunnassa yhdeksi kokonaisuudeksi, yhdeksi suureksi kulttuuriksi.
Mitä siis yhteinen hyvä merkitsee tämän päivän tutkimuksessa ja korkeimmassa opetuksessa? Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisessa yliopistopolitiikassa on koettu ainakin kolme yliopiston ja sen yhteiskuntasuhdetta eri tavoin ymmärtänyttä vaihetta.
Akatemian ajoista 1960-luvulle miltei koskemattomana säilyneen tradition mukaan yliopistoille katsottiin kuuluvan jokseenkin rajaton autonomia. Valtion tehtävänä oli korkeintaan osallistua niiden resurssointiin. Seuraavina kahtena vuosikymmenenä yliopistojen odotettiin koulutuksen ja tutkimuksen välityksellä antavan panoksensa myös suomalaisen hyvinvointivaltion kehittämiseen. Yliopistot haluttiin valtiojohtoisen yhteiskuntapolitiikan tueksi.
1990-luvulla jatkuvasti vahvistuneen tuloksellisuusajattelun mukaan yliopistojen on kyettävä vastaamaan muun yhteiskunnan – yhtä lailla elinkeinoelämän kuin veronmaksajienkin – tarpeisiin tuottamalla halutuiksi ja hyödyllisiksi koettuja palveluja. Yliopistojen odotetaan siis omalla merkittävällä panoksellaan luovan yhteistä hyvää ja tuottavan hyvinvointia ympärilleen. Yhteiskuntatutkimuksen käsitteenä hyvinvointi kattaa yhtä hyvin aineelliset ja aineettomat tekijät, yhteisöllisen viihtyvyyden kuin yksilön itsensä toteuttamisen – kaiken sen, mikä on ihmisen parasta. Hyvinvoinnin käsitteellisenä vastakohtana on näillä kaikilla tasoilla hyvinvoinnin puuttuminen.
Kyseenalaistava tiede, hyödyllinen tiede
Päiväkohtaisissa keskusteluissa meille on tarjolla karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoista tapaa hahmotella ylimmän tutkimuksen ja opetuksen tulevia suuntia. Toinen olisi jotakin sellaista, jossa yliopisto nähdään eräänlaisena tehtaana tuottamassa huomisen tai ensi vuoden taloudellis-teknologisia tarpeita välittömästi palvelevia hyötyjä ja hyödykkeitä. Tätä en kuitenkaan pidä sillä tavoin yksinomaisena yliopiston tehtävänä, että ryhtyisin sitä tässä erikseen käsittelemään.
Sen sijaan pitkään länsimaiseen traditioon perustuva näkemys yliopistosta yhteisen hyvän edistäjänä ansaitsee huomion nytkin. Lähden siitä – itsestäänselvyydestä –, että tämänkin päivän Suomella on oltava varaa aidosti kyseenalaistavaan ja hengeltään kriittiseen yliopistoon, joka etsii tulevaisuuden tärkeitä kysymyksiä ja niihin vastauksia epävarmuuksien ja pettymysten, yritysten ja erehdysten, siis pitkäjänteisen työn avulla. Se on suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tulevaisuuden tae.
Myös suomalaisessa tiede- ja yliopistopolitiikassa heijastuu OECD:n suosima kolmijako, jossa ensinnäkin perustutkimus ymmärretään uuden tiedon etsimiseksi vailla ensisijaista pyrkimystä suoraan hyötyyn ja nopeasti palkitseviin saavutuksiin. Soveltava tutkimus on puolestaan käytännön sovelluksia tavoittelevaa, mutta perustutkimukseen nojautuvaa uuden tiedon hakemista, ja lopulta kehittämistyö tai tuotekehittely suuntautuu tutkimustulosten avulla saavutettaviin uudenlaisiin tuotteisiin ja palveluihin.
Tällaista jakoa ei voi enää pitää kategorisena. Tutkimus – esimerkistä käyvät vaikkapa biotieteet – on kokenut ns. episteemisen liukuman, jossa perus- ja soveltava tutkimus limittyvät toisiinsa. Kysymys onkin siitä, minkä painon kukin näistä toimintamuodoista saa yliopiston toiminnassa ja sitä ohjaamaan pyrkivässä korkeakoulu- ja tiedepolitiikassa. Missä määrin yliopistolla on autonomiaa, vapaata tilaa nostaa tai laskea perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen ja kehittämistyön keskinäistä ristiaallokkoa?
Uusi laki, uudet suhteet
Kun punnitaan yliopistojen kaltaisten laaja-alaisten ja monitieteisten tiedelaitosten tuloksia omalla välittömällä vaikutusalueellaan, koko Suomessa, Euroopassa ja maailmassa, joudutaan eri yhteyksissä erilaisin painotuksin pohtimaan yliopistotyön luonnetta perustutkimuksena ja soveltavana toimintana. Lähtökohtana on se, että yhtä lailla kuin suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettaessa piti olla malttia vaurastua, yhtä hyvin nykyisen tulosajattelun aikana on syytä muistaa tieteellisen työn pitkäjänteinen perusluonne.
Tämä on erityisen ajankohtaista näinä viikkoina ja kuukausina, kun mietitään uuden, ensi lukuvuoden alusta voimaan tulevan yliopistolain sallimia mahdollisuuksia yliopistojen ja yhteiskunnan vuoropuheluun. Uuden lain puitteissa on esimerkiksi mahdollista valita yliopiston hallitukseen jäseniä muualtakin kuin yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista. Myös rehtori on valittavissa yliopiston ulkopuolelta. Kanslerin valinnassa on jo tähän mennessä voitu toimia näin. Erilaisia neuvottelukuntia on perustettu yliopistoihin. Yliopiston erillisten laitosten johtokunnissa on elinkeinoelämän ja julkishallinnon edustajia. Avoin yliopisto ja muu aikuiskoulutus avaavat omalla toiminnallaan yliopistoja ulos perinteisistä lokeroista.
Esimerkiksi Turussa on tällä hetkellä yli 20 000 yliopisto-opiskelijaa, ja sen yliopistot työllistävät puolenkymmentä tuhatta ihmistä. Näin laskien yliopistoväki muodostaa kaupungin väkiluvusta pyöreät 15 prosenttia. Osapuilleen joka kuudes kaupungilla vastaantulija on yliopistoväkeä. 1950-luvun alussa vastaava osuus oli parisen prosenttia ja vuosikymmen myöhemmin neljä. Tällainen ympäristö edustaa siis lähialueellaan aivan olennaista vaikuttavuus- ja kulutuspotentiaalia, joten pitäisi olla – ja onkin – luonnollista, että yhteistä hyvää haetaan molemminpuolisen vuorovaikutuksen avulla.
Mutta ei uuden yliopistolain hengessäkään ajatella, "paljonko sille ja sille yritykselle maksaa paikka Turun yliopiston hallituksessa" – tai kääntäen, "paljonko hallituspaikasta kannattaa maksaa". Kyse on vaikeasti määriteltävän tasapainon löytämisestä yliopistollisen tutkimuksen ja koulutuksen pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteiden välillä.
Valtiovalta on jo jonkin aikaa rohkaissut yliopistoja aktivoitumaan myös työvoimatoimissa palkitsemalla niitä erikseen työllistämistoimenpiteistä. Erityisen tähdellistä on kuitenkin pohtia sitä, miten yliopistoissa annettava koulutus saadaan vastaamaan, itse asiassa ennakoimaan yhteiskunnan tulevia tieto- ja osaamisvaatimuksia.
Tämänkin vuoden opiskelijavalintatiedot kertovat, että suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on erittäin vaikeata päästä yliopisto-opiskelijaksi alalla kuin alalla. Yliopistokoulutuksessa on kyse niin merkittävistä henkisistä ja aineellisista panoksista sekä yksilö- että yhteisötasolla, etteivät nuorten vaatimukset työnsaannista – ja samalla pääsystä palvelemaan tätä yhteiskuntaa valmistumisen jälkeen – ole missään mielessä kohtuuttomia.
Nykyisessä tulosajattelussa yliopiston ja muun yhteiskunnan välisten suhteiden keskeinen määrittäjä on valtiovalta, lähinnä opetusministeriö, jonka kanssa käytävissä tulosneuvotteluissa luodaan pitkälti puitteet sille, mitä ja miten yliopistoissa tehdään. Yliopistojen liikkumatilaa lisää toisaalta se, että valtion suoran yliopistobudjetin ulkopuolinen rahoitus on kasvanut nopeassa tahdissa. Siitä koostuu jo kolmannes esimerkiksi Turun yliopiston kokonaisrahoituksesta.
Yliopistojen oma hyvä
Samalla kun yliopistoilta voidaan yhteisen hyvän nimissä ja yllä kuvaamallani tavalla edellyttää elinkeinoelämän vireyttämistä ja sitä kautta työllisyyttä edistävää toimintaa, on niille itselleen kyettävä turvaamaan sellaiset toimintaedellytykset ja sisäinen hyvinvointi, että tutkijat, opettajat, opiskelijat ja virkamiehet voivat suorittaa tehtävänsä täysipainoisesti. Tämä on yliopistojen yhteiskuntasuhdetta kuvaavan kolikon toinen puoli ja itse asiassa väistämätön lähtökohta kaikille tiedekentän ja yliopistojen toimintaluonnetta koskeville pohdinnoille.
Uuden yliopistolain 4 ß:n mukaan "yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa." Ei ole syytä epäillä, etteikö valtiovalta pyrkisi parhaansa mukaan pitämään yllä ja kehittämään lakiin kirjaamiaan sivistysyliopiston periaatteita. Kysymys on vain siitä, miten laaja-alaisiksi yliopistojen tehtävät halutaan määrittää.
Se, joka päättää rahasta, päättää paljosta muustakin. Nykyjärjestelmä, jossa resurssien jako tapahtuu tutkintomäärätavoitteiden ja määräaikaisten hankkeiden perusteella opetusministeriön ja kunkin yliopiston välisissä tulosneuvotteluissa, voi ajan mittaan kaventaa yliopistojen tieteenalojen kirjoa. Huonoimmillaan tulosneuvotteluissa saatetaan pitkälti resurssien haltijan ehdoin jakaa "korvamerkittyä viisautta", johon yksittäinen yliopisto tai laitos ei sanottavasti voi vaikuttaa.
Samaan hengenvetoon on rehellisesti todettava, että tulosten vaatimisella on saatu jäntevyyttä ja ryhtiä tutkimukseen ja koulutukseen. Se näkyy nopeasti kasvaneina perus- ja jatkotutkintomäärinä sekä tutkimusaktiivisuuden lisääntymisenä. On kuitenkin pidettävä huolta, ettei tasosta tingitä tulosvastuun nimissä.
Lisäksi innovatiivisten ja ensi vuotta kauemmaksi tähtäävien avausten tekeminen näyttäisi tässä järjestelmässä olevan verraten hankalaa. Vaikeinta se on niillä tiede- ja koulutusaloilla, joiden ei nähdä välittömästi hyödyttävän taloudellista kilpailukykyä tai auttavan lamasta nousemiseen. Kannattaa pitää mielessä, että uudet keksinnöt ja tuotteet edellyttävät myös niitä käyttäviä ihmisiä. Ne aiheuttavat toisin sanoen yhteiskunnallisia ja kulttuurisia seurauksia, jotka vaikuttavat meihin kaikkiin ja jotka niin muodoin edellyttävät jatkuvaa tutkimuksellista analysointia.
Väljyyttä hallintoon
Uuden yliopistolain on tarkoitus purkaa niin sanottua normiohjausta. Yliopistot voivat ensi vuodesta lähtien päättää, minkä verran niillä on tiedekuntia ja laitoksia tai kutsutaanko niitä ylipäänsä perinteisillä nimillä.
Yliopistojen itsehallinnon muodollisena takeena on tähän asti ollut kunkin yliopiston mahdollisuus tulla kuulluksi sitä koskevan lain ja asetuksen muutoksesta. Vaikka valtiovalta ei olekaan aina noudattanut yliopiston tahtoa, oikeus esittää näkemys omassa asiassa ennen kuin säädöksiä muutetaan on ollut periaatteellisesti tärkeä. Uudessa, kaikille yhteisessä yliopistolaissa tätä ei enää turvata entiseen tapaan yksittäiselle yliopistolle.
Kaikkiaan uusi laki antaa kuitenkin yliopistojen hallintorakenteen joustavoittamiselle monenlaisia mahdollisuuksia. Yliopistot voivat halutessaan hyvinkin radikaalisti muuttaa tiedekunta- ja laitosjakojaan sekä koko hallinto-organisaatiotaan. Tämä on tärkeätä jo siksi, että tieteellinen työ muuttuu koko ajan monitieteisemmäksi tutkimuksen ylittäessä perinteisiä raja-aitoja.
Kuluva lukuvuosi on erittäin tärkeä, sillä uusia hallintoelimiä koskevien johtosääntöjen – minkälaisiksi ne yliopistoissamme sitten muodostuvatkin – on oltava valmiina ennen ensi keväänä pidettäviä vaaleja. Keskustelu on käynnistynyt, ja kaikkien yliopistoyhteisöön kuuluvien kannanotot ovat arvokkaita.
Samanaikaisesti on arvioitava ensi vuonna voimaanastuvaa ns. kokonaistyöaikaan siirtymistä, jonka puitteissa yliopiston eri yksiköt voivat aiempaa vapaammin suunnitella henkilöstön tutkimus-, opetus- ja hallintotyön keskinäistä suhdetta. Professorien nimittäminenkin tulee yliopiston päätösvaltaan, joten kaikkiaan henkilöstörakennetta voidaan tulevaisuudessa entistä määrätietoisemmin suunnata palvelemaan tutkimuksen, koulutuksen ja suomalaisen yhteiskunnan tarpeita.
Nuoret tutkijat
Erityisen akuutti, tosin myös krooniselta näyttävä ongelma koskee nuorten tutkijoiden asemaa. Nuorten dynaamiset voimavarat pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, jos ennakkoluulottomasti uutta etsivät nuoret tutkijat voivat keskittyä työhönsä vailla jatkuvaa virkasuhteen, esimerkiksi assistentuurin katkeamisuhkaa.
Tätä ongelmaa ei kokonaan ratkaista sen paremmin tutkijakouluilla kuin äskettäin alkaneilla post doctoral -ohjelmillakaan, jotka kohdistuvat rajatuille tutkimusaloille ja hankkeisiin. On vaarana, että etenkin "markkinavetoisten" alojen kyvykkäät tutkijat siirtyvät yliopistojen ulkopuolelle, jos heille ei ole tarjota mahdollisuuksia toteuttaa osaamistaan ja kutsumustaan yliopistotutkimuksen parissa.
Nämä ongelmat ovat edelleen samoja kuin 13 vuotta sitten, jolloin kirjoitin enemmän tai vähemmän pyyteettömästi itseäni ja silloisia ikä- ja tutkijakollegojani ajatellen vastaavista murheistamme opetusministeriön lehteen. Väliasteen virkojen puutteen pitäisikin olla lähivuosien yliopistopolitiikan keskeisimpiä haasteita.
Tieteessä ei yliopistoa korvaa mikään
On varmaa, että yliopistot edistävät yhteistä hyvää yhtä lailla 2000-luvulla kuin ne tekivät jo keskiajalla. Muodot ja tavoitteet ovat vuosisatojen ja viime vuosikymmentenkin aikana muuttuneet ja ongelmat monimutkaistuneet. Voidakseen lisätä ihmisen ja ympäristön kaikkinaista hyvää yliopistojen omien toimintaedellytysten tulee olla kunnossa. Ilman niitä yliopistojen on mahdotonta olla jatkuvasti hyvässä "iskussa".
Historian valossa yliopistojen täydellinen autonomia on aina ollut haave, utopia. Jos haluamme kääntää tämän päivän jännitteet yliopistojen riippumattomuustavoitteiden ja valtion ohjauspyrkimysten välillä parhain päin, voimme ajatella vastakkainasettelujen olevan tietyssä mielessä hedelmällisiäkin sekä tutkimukselle että yhteiskunnan kehitykselle. Ne pitävät osapuolet virkeinä.
Yliopistojen harjoittamaa tutkimus-, koulutus- ja sivistystehtävää sekä kulttuuriperinnön vaalimista ei korvaa mikään. Maamme tarvitsee kattavan ja elinvoimaisen tiedejärjestelmän, joka ottaa huomioon sekä henkisen että aineellisen hyvän, sekä perus- että soveltavan tutkimuksen ja koulutuksen. Yliopistoissa harjoitettava työ kannattaa aina – niin nousu- kuin laskukausinakin.
Ranskan vallankumouksessa kaksi vuosisataa sitten yhteinen hyvä pelkistettiin kolmeen sanaan: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Ne voidaan soveltaa myös yliopiston tunnuksiksi. Vapauteen kiteytyy yliopistojen ja tieteen autonomia, veljeyteen – myös sisaruuteen – yhtäpitävän maailmanlaajuisen akateemisen yhteisön lujuus ja tasa-arvoon ajatus kaikille avautuvista yhdenvertaisista koulutusmahdollisuuksista.
Keijo Virtanen on Turun yliopiston rehtori sekä kulttuurihistorian professori. Kirjoitus pohjautuu hänen yliopiston lukuvuoden avajaisissa syyskuussa pitämäänsä puheeseen.