Kirjoja:
Yhteiskuntatieteet autonomian aikana
Matti Alestalo
Erik Allardt: The History of the Social Sciences in Finland 1828-1918. Ekenäs 1997: Societas Scientiarum Fennica, 145 s. The History of Learning and Science in Finland 1828-1918. Nid. 120,-
Suomen Tiedeseuran tieteen kehitystä autonomian aikana kartoittava suurhanke on edennyt nyt kahdenteenkymmenenteen tutkimukseen. Erik Allardtin kartoitus The History of the Social Sciences in Finland 1828-1918 jatkaa tätä hienoa sarjaa komealla tavalla.
Allardt lähtee liikkeelle hyvin selvästi nykyisestä tieteenalojen rajauksesta. Hän keskittyy sellaiseen tutkimukseen, jota tällä hetkellä harjoitetaan sosiologian ja antropologian sekä valtio-opin alueella. Tämä ei merkitse sitä, etteikö Allardt olisi sensitiivinen historialle ja siinä tapahtuneille määrittelyjen muutoksille. Mutta jokin selkeä lähtökohta on otettava, ja sosiologina Allardt ilmaisee lähtökohtanaan olevan viitekehyksen tarkasti. Osittain rajaukseen tietenkin vaikuttaa myös se, että tässä Tiedeseuran sarjassa julkaistaan myöhemmin vastaavat kartoitukset taloustieteestä ja filosofiasta.
Lähtökohta ei merkitse myöskään sitä, etteikö Allardt liikkuisi hyvin laajasti koko yhteiskuntatieteiden kentällä. Esimerkiksi hyvin suuri osa 1800-luvun lopun ja tämän vuosisadan alun sosiaalisiin reformeihin tähdänneestä taloustieteestä tulee käsitellyksi laajassa maa- ja työväenkysymystä käsittelevässä luvussa. Itse asiassa tämän arvostelun otsikkokin voidaan asettaa Allardtin tekstin avulla kyseenalaiseksi. Autonomian aikana suurin osa nykyisistä yhteiskuntatieteistä olisi luettu valtiotieteiden alaan. Puhe yhteiskuntatieteistä onkin peräisin oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeiseltä kaudelta. Erottelu on tärkeä, sillä Allardt korostaa hyvin vahvasti näiden tieteiden asemaa osana yhteiskunnan ja valtion muodostumista ja rakentamista Suomessa.
Yksi keskeinen ongelma on käsiteltävien tutkijoiden ja tutkimusten valinta. Allardt nojaa kahteen, hyvin perusteltuun kriteeriin. Toisaalta tutkimusten on sisällettävä jonkinlaista käsitteen muodostusta tai teoreettista keskustelua. Toisena kriteerinä Allardt käyttää osallistumista keskusteluun yhteiskunnan keskeisistä ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.
Allardt ei olisi Allardt, ellei hän tässä yhteydessä huomauttaisi, että yhteiskuntatieteissä on aina ollut hedelmällinen jännite pyrittäessä toisaalta yleisen teorianmuodostukseen ja yleisiin käsitteisiin ja toisaalta auttamaan olemassa olevien yhteiskunnallisten ja poliittisten ongelmien ratkaisua. Autonomian ajan yhteiskuntatieteissä tämä jännite näkyi kansainvälisten vaikutteiden ja keskeisten yhteiskunnallisten epäkohtien välisenä monentasoisena vuoropuheluna.
Allardt seuraa kolmea tutkimuskenttää. Ensimmäiseksi hän esittelee J. V. Snellmanista alkavan valtiollis-filosofis-oikeustieteellisen tutkimussuunnan. Esitys valottaa lähinnä nykyisen valtio-opin, mutta osin myös filosofian, kotimaista aate- ja ajattelutaustaa. Hegeliläisestä valtiokäsityksestä, jossa valtio ymmärretään moraaliseksi päämääräksi siirrytään määrittelyyn, jossa valtio nähdään empiirisenä, historiallisena ilmiönä. Allardtin käsitys valtiollis-filosofisen tutkimuksen tärkeydestä näkyy johtopäätöksissä. Koska filosofiset kysymyksenasettelut olivat traditiossa hyvin keskeisiä, suomalaisesta valtio-opillisesta tutkimuksesta ei tullut pelkästään käytännöllistä, virkamiesten ja diplomaattien kouluttamiseen tähtäävää opetusta ja tutkimusta, vaan sille on aina ollut tunnusomaista myös kiinnostus teoreettiseen keskusteluun.
Maa- ja työväenkysymyksen ympärillä tehtyä tutkimusta käsitellessään Allardt liikkuu varsin hyvin tutkitulla alueella. Erityisesti torpparikysymyksen ympärillä harjoitettiin laajaa tutkimustoimintaa. Tästä paras esimerkki on Hannes Gebhardin työ Tilattoman väestön alakomiteassa. Allardt esittelee alueen laajan tutkimustoiminnan hyvin perusteellisesti unohtamatta sosiaalilääketieteellistä ja jopa kriminologista tutkimusta. Ns. konkreettinen sosiaalitutkimus koetti vastata vuosisadan vaihteen keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: maajakoon ja teollistumisen mukana syntyviin uusiin sosiaalisiin ongelmiin. Jälleen Allardt pohtii kiinnostavasti tämän tutkimussuunnan vahvan aseman vaikutusta myöhempään akateemiseen tutkimukseen. Toisaalta Suomessa on moniin muihin maihin verrattuna paljon sosiaalipoliittista tutkimusta ja sosiaalipolitiikan oppituoleja. Toisaalta Allardt toteaa, että tämän historiallis-taloustieteellisen tutkimussuunnan vahvuus heikensi uusien teoreettisten virtausten vastaanottovalmiutta suomalaisessa taloustieteessä.
Allardtin rajaama kolmas tutkimuskenttä on edellisiä pulmallisempi. Allardt käsittelee sellaista psykologista, antropologista ja filosofista tutkimusta, joka lähtee tieteen omista ehdoista ja joka tähtää vapautumiseen perinteisistä arvoista ja ajattelutavoista. Mukana ovat esimerkiksi kokeellisen psykologian pioneeri Hjalmar Neiglick, antropologit Edward Westermarck, Rafael Karsten, Gunnar Landtman ja Hilma Granqvist sekä naisen asemasta ja perheestä käyty keskustelu. Tällä tutkimuskentällä ovat ulkomaiset vaikutteet hyvin keskeisiä ja suomalainen yhteiskuntatiede näyttäytyy aitona osana kansainvälistä tutkijayhteisöä. Neiglick tekee kokeita Wundtin laboratoriossa Leipzigissa ja käy keskustelua Emile Durkheimin kanssa. Westermarck opettaa ja julkaisee Englannissa ja antropologien tutkimuskenttä ulottuu Andeilta Palestiinan ja Marokon kautta Uuteen Guineaan. Tämän tutkimussuunnan taustana olivat naturalismi ja relativismi. Sen keskeinen vaikutus oli suomalaisen yhteiskuntatieteen ja yhteiskunnallisen ajattelun modernisonti.
Allardt päättää teoksensa kiinnostavaan keskusteluun edellä esiteltyjen tutkimuskenttien keskinäissuhteista ja niiden yhteiskunnallisista vaikutuksista. Erityisesti Allardtia kiinnostaa tässä yhteydessä kielikysymyksen kytkeytyminen eri tutkimuskenttiin ja niiden välisiin suhteisiin. Allardt varoo visusti karkeita yleistyksiä ja päätyy pitämään kielikysymystä lopulta eräänlaisena motiivina yhteiskuntatieteiden menestykselle. Monipuolinen tutkimus houkutteli nuoria ja lahjakkaita yksilöitä kummastakin kieliryhmästä akateemisen elämän ja tutkimuksen pariin. Historian opetus näyttää olevan se, että akateemisen tieteen autonomian vaaliminen on yksi ratkaisu yhteiskunnan vaatimusten ja tieteellisten yhteisöjen kansainvälistymis- ja itsenäisyyspyrkimysten välisessä jännitteessä.
Matti Alestalo toimii sosiologian professorina Tampereen yliopistolla. Hän on toimittanut yhdessä Risto Alapuron ja Elina Haavio-Mannilan kanssa mm. teokset "Suomalaisen sosiologian juuret" (1973) ja "Suomalaisen sosiologian historia" (1992).
