Uutta Tiedekirjassa 5/1997

Ainiala, Terhi
Muuttuva paikannimistö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Toimituksia 667. Helsinki 1997, 272 s. ISBN 951-717-976-6, ISSN 0355-1768. Nid. 145,-
Paikannimistön muutosta kuvaavassa tutkimuksessa on selvitetty missä määrin, millä tavoin ja miksi paikannimet ovat säilyneet, muuttuneet, vaihtuneet ja kadonneet noin kahden viime vuosisadan aikana kahdessa kylässä: hämäläisessä Asikkalan Kurhilassa ja savolaisessa Ristiinan Närhilässä. Aineistona ovat vanhoihin asiakirja- ja karttalähteisiin sisältyvä paikannimistö sekä kylistä tällä vuosisadalla kerätyt nimikokoelmat. Tekijä on itse koonnut uusimman nimistön 1990-luvulla haastattelemalla kummankin kylän asukkaita.

Fennia 175:1. Editor Kalevi Rikkinen. Geographical Society of Finland. Vammala 1997, 123 s. ISSN 0015-0010. Irtonumero 100,-
Sisältö: Pellervo Kokkonen, Practice of marine carthography and the Russian representation of the Baltic Sea in the eighteenth century ja Stanley D. Brunn, Kai Husso, Pellervo Kokkonen and Mervi Pyyhtiä, The GEOGRAPH electronic mailing list: The emergence of a new scholarly community.
Fennian volyymistä 175:1 valtaosan täyttää Pellervo Kokkosen väitöskirja venäläisistä rannikkokartoituksen uudistajina Itämerellä. 1700-luvun ensipuoliskolla Venäjällä valmistui sarja Itämeren merikarttoja, jotka kuvasivat Suomenlahden ja Baltian maiden rannikkoja ennennäkemättömän tarkasti. Venäläiset olivat omaksuneet vuosisadan alussa kartoitus- ja mittausmenetelmät lännestä. Kartat oli suunniteltu palvelemaan sekä avomerilaivastoa että saaristolaivastoa runsaine syvyystietoineen, matalikko- ja kivimerkintöineen, laivareitteineen ja viitoituksineen. Kyseessä olevat kartat ovat varhaisimpia merikarttoja, jotka on tehty käytettäväksi rannikkopurjehduksessa. Navigointikäytön lisäksi kartoilla oli merkittävä ideologinen merkitys lujittamassa Venäjän valta-asemaa Itämeren piirissä. Lähdeaineistonaan pääasiallisesti historiallisten arkistojen karttamateriaali Pietarissa, Tukholmassa, Helsingissä ja Lontoossa Kokkonen on selvittänyt vertailevan tutkimuksen avulla, mitä lähteitä venäläisissä merikartoissa käytettiin sekä arvioinut karttojen merkitystä suhteessa muihin saman aikakauden karttoihin. Karttojen valmistusta ohjaavia tekijöitä olivat kartanvalmistus- ja laivastoteknologian kehitys sekä 1700-luvulla suurten muutosten alaisena ollut merisotastrategia.

Gr¸nthal, Riho
Livvistauml; liiviin. Itä merensuomalaiset etnonyymit. Suomalais-Ugrilainen Seura & Suomalais-ugrilainen laitos. Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki 1997, 285 s. ISBN 952-5150-00-3, ISSN 0355-014. Nid. 80,-
Livvistä liiviin - itämerensuomalaiset etnonyymit vastaa kysymykseen, mitä tiedetään sellaisista nimistä ja nimityksistä kuten finne, Finland, suomalainen, Suomi, karjalainen, Karjala, eestiläinen, Eesti jne. Osa näistä nimityksistä on vanhastaan viitannut ihmisiin, osa alkuaan alueeseen ja maahan. Pääpaino tutkimuksessa on etymologisella analyysilla, mutta huomioon on otettu myös kielenulkoiset seikat, jotka ovat avuksi etnonyymien alkuperää tutkittaessa. Itämerensuomalaisten kielten muuhun sanastoon verrattuna etnonyymeistä on melko varhaisia kirjallisia tietoja. Vanhojen lähteiden maininnat on suhteutettava muuhun tietoon itämerensuomalaisten kielten kehityksestä. Työssä hylätään mm. vanhat, eri etnonyymien appellatiiviseksi motivaatioksi tarjottuun 'kiila'-merkitykseen perustuvat selitykset.

Harmanen, Eija
Sielunhoito sururyhmässä. Tutkimus ryhmän ohjaajan näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. Julkaisuja 207. Saarijärvi 1997, 336 s. ISBN 952-9791-20-8, ISSN 0356-934. Nid. 150,-
Kirkko on läpi historiansa lähestynyt surevia omaisia. Hautaansiunaaminen etukäteiskeskusteluineen on luonteva kohtaamisen muoto. Mutta tarjoaako kirkko muuta? Minkälaista sielunhoitoa tarvitaan? Suomen evankelis-luterilaisen kiron seurakuntiin on syntynyt sururyhmiä omaisensa menettäneille. Toimintamuoto on levinnyt verrattain nopeasti ympäri maan. Mistä sururyhmät nousevat, miten ne toimivat, millaisia omaisia ne kokoavat, mikä sururyhmässä auttaa, mitä seurakunnallinen viitekehys merkitsee? Mm. näihin kysymyksiin on etsitty vastausta sururyhmien ohjaajilta kootun aineiston valossa.

Jaatinen, Stig
Elysium Wiburgense. Villabebyggelsen och villakulturen kring Viborg. Viipurin tienoon huvila-asutus ja huvilakulttuuri. Finska Vetenskaps-Societeten. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 151. Ekenäs 1997, 228 s. ISBN 951-653-287-X, ISSN 0067-8481. Hft. 200,-
Helsingin yliopiston maantieteen täysinpalvellut professori Stig Jaatinen on syntyjään viipurilainen. Hän on palannut lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin ja kuvaa uudessa kirjassaan maantieteellisestä näkökulmasta Viipurin tienoon huvila-asutuksen ja huvilakulttuurin kehittymistä 1700-luvulta talvisotaan. Tutkimuksen aluksi selvitetään huvila-asutuksen ja -kulttuurin maantieteellistä ja historiallista taustaa, liikenteellisiä, arkkitehtoonisia ja sosiaalisia piirteitä. Sen jälkeen tarkastellaan huvila-asutusta yksityiskohtaisemmin alueittain. Kirjan perusteksti on ruotsiksi, mutta kaikki kuvatekstit ovat kaksikielisiä. Suomenkielisiä lukijoita palvelevat myös liitteissä julkaistut suomenkieliset lähdetekstit, ja lopussa on lisäksi laajahko tiivistelmä suomeksi.

Jerman, Helena
Between Five Lines. The development of ethnicity in Tanzania with special reference to the western Bagamoyo District. The Finnish Anthropological Society & The Nordic Africa Institute. Transactions of the Finnish Anthropological Society 38. Saarijärvi 1997, 361 s. ISBN 952-9573-16-2, ISSN 0356-0481. Nid. 130,-
Antropologian alaan kuuluvan väitöskirjan tutkimusalue Bagamoyn piiri sijaitsee Tansaniassa Dar es Salaamista luoteeseen. Alue muodosti aikanaan keskeisen kohteen kolonialismille. Tutkimuksessa tarkastellaan etnisiä kehitysprosesseja esikoloniaalisesta ajasta nykyaikaan. Työssä tähdennetään, että etnisyys on läheisessä yhteydessä kulttuuriin ja saa muotonsa sen kehittymisen myötä. Nykyajan etnisyyden roolin kuvaaminen on vaatinut taustakseen historiallisen analyysin etnisyyden yhteydestä poliittiseen organisaatioon, ideologiaan ja maan sosio-taloudelliseen rakenteeseen. Vuonna 1967 suoritetussa väestönlaskennassa käytettiin viimeisen kerran heimoluokittelua, jonka mukaan Tansanian kansa koostui 126 heimosta. Tutkimus pyrkiikin vastaamaan tältä pohjalta nousevaan keskeiseen kysymykseen: Mistä luku kertoo? Tutkimuksessa rinnakkain on asetettu kyläläisten omat käsitykset ja käsitteet, tutkijan näistä tekemät analyyttiset tulkinnat sekä kansallisen politiikan ylläpitämät näkemykset etnisyydestä ja tasanialaisesta identiteetistä. Paikallinen etninen identiteetti on sidottu tiettyihin ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin sekä näistä suhteista johtuviin kulttuurisiin vaikutuksiin. Kyläläisten käsitykset nykytilanteesta heijastavat toisaalta eurooppalaisten siirtomaaviranomaisten tekemää väestön heimojakoa. Toisaalta ihmiset kuitenkin painottavat samanlaisuutta ja yhteisyyttä – tämä muodostaa etnisen tietoisuuden toisen ulottuvuuden. Tutkimuksen mukaan paikallisiin kulttuurimuotoihin yhtyy myös kansallisen politiikan piirteitä, ja tämä vaikuttaa Bagamoyn piirin asukkaiden kansalliseen ja etniseen tietoisuuteen.

Kirkot ja Euroopan murros. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1996. STKS:n symposiumissa marraskuussa 1995 pidetyt esitelmät. Toimittanut Matti Kotiranta. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. Julkaisuja 204. Jyväskylä 1997, 159 s. ISBN 952-9791-17-8, ISSN 0356-9349. Nid. 130,-
Kirkot joutuvat kohtaamaan suuria haasteita aikana, jolloin kansallisvaltiot hajoavat ja Eurooppa yhdentyy. Kirkkojen rooli Euroopan unionissa on perimmäiseltä luonteeltaan ylikansallinen. Yhdentyvä Eurooppa, joka rakentuu lähinnä poliittisesti ja taloudellisesti, ei voi tarjota ihmisille sitä yhteisöllisyyttä eikä sitä tukea, jota kansallisvaltiot tarjoavat. Kirjan artikkeleissa tarkastellaan, miten kirkko voi tukea Euroopan murroksessa elävän ihmisen identiteetin muotoutumista.

Kopperi, Kari
Paradoksien teologia. Lutherin disputaatio Heidelbergiss„ 1518. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. Julkaisuja 208. Saarijärvi 1997, 307 s. ISBN 952-9791-21-6, ISSN 0356-9349. Nid. 120,- Huhtikuussa 1518 järjestettiin Heidelbergissä väittelytilaisuus, jossa Martti Luther puolusti ensimmäisen kerran teologiaansa laajaa keskustelua herättäneiden aneteesien jälkeen. Disputaatiota varten Luther laati 28 teologista ja 12 filosofista teesiä. Niissä Luther käsitteli uskon ja rakkauden, lain ja evankeliumin sekä teologian ja filosofian suhdetta ja pohti mm. tahdon vapauden ongelmaa. Heidelbergin disputaation teeseihin sisältyvät luterilaisen uskonkäsityksen kannalta keskeiset määritelmät ristin teologiasta sekä ihmisen ja Jumalan rakkaudesta.
Kari Kopperin väitöskirja on ensimmäinen kokonaisanalyysi tästä tärkeästä uskonpuhdistuksen tekstistä. Siinä selvitetään teesien sisältö ja osoitetaan, että Luther-tutkimuksen kansainvälisessä valtavirrassa monia Lutherin teologian olennaisia teemoja on tällä vuosisadalla tulkittu virheellisesti. Tutkimus on ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja ns. "uudesta suomalaisesta Luther-tutkimuksesta", jota on harjoitettu systemaattisen teologian laitoksella 1980- luvun puolivälistä lähtien.

Kotavuoresta rakkaudella. Neljän sukupolven muistikuvia ja kirjeenvaihtoa kuuden sukupolven saarihuvilasta. Toimittanut Antero Manninen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Toimituksia 661. Pieksämäki 1997, 378 s. ISBN 951-717-965-0, ISSN 0355-1768. Sid. 165,-
Kotavuori on Otto Mannisen ja Anni Swanin vuonna 1907 Kangasniemelle Puulaveden Rämiäisen saareen rakennuttama kesäkoti. Muistojaan Kotavuoresta kertoo neljä sukupolvea: teoksen toimittaja Antero Manninen, hänen äitinsä Anni Swan, tyttärensä Hellevi Arjava ja pojanpoikansa Tuomas Manninen. Lisäksi teoksessa on Kotavuoren elämästä kertovia kirjeitä.

Naakka-Korhonen, Mervi
Vaivasta taudiksi. Lapamatoon liittyvä kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Toimituksia 666. Pieks„m„ki 1997, 409 s. ISBN 951-717-975-8, ISSN 0355-1768. Nid. 185,-
Kansallisloiseksemme kutsuttu leveäheisimato eli lapamato on ollut maassamme ikiaikainen vitsaus. Yleisyytensä vuoksi sitä on pidetty luonnollisena fysiologisena ilmiönä ja ruoansulatuksen kannalta tarpeellisena oliona. Vanhimpia lapamadon syntyselityksiä ovat itsestään syntyminen ja periytyminen. Nuorempaa kerrostumaa edustavat uskomukset, joiden mukaan loisen saa vedestä, multaisista juureksista tai lihasta. 1800-luvun lopulla lapamadon todelliseksi väli-isännäksi alettiin tiedostaa kala, mutta vasta paljon myöhemmin pystyttiin yksilöimään kalalajit, jotka levittävät sitä: ahven, hauki, made ja taimen. Kansan jokseenkin vaarattomana pitämä vaiva, lapamato ohutsuolessa, tiedostettiin toisen maailmansodan jälkeen terveysviranomaisten valistus- ja häätökampanjoiden ansiosta ihmiselle vaaralliseksi, jopa kohtalokkaaksi.
Lapamadosta on pyritty eroon monin kotikonstein. Käytössä on ollut monia rohtoja, öljyt ja bensiini. Apteekkilaitoksen levittäytymisen myötä voitiin turvautua enemmän myös lääketeollisuuden tuotteisiin kuten kamala-jauhoihin ja alvejuuresta tehtyihin lääkekapseleihin. Kansanlääkintä ja oppilääketiede kulkivatkin rinnan 1900-luvun puoliväliin asti toinen toiseensa tukien. Käsillä oleva tutkimus perustuu haastatteluihin ja arkistoaineistoon. Vaikka kertojien enemmistö on Pohjois-Karjalasta, on muistakin maakunnista aineistoa niin runsaasti, että koko maan lapamatoperinteen keskeiset piirteet on voitu kirjata. Tutkimus ulottuu ajallisesti 1880-luvulta 1960-luvulle.

Pullat, Raimo
Suomi ja Puola. Suhteita yli Itämeren 1917–1941. Suomen historiallinen seura. Helsinki 1997, 200 s. ISBN 951-710-057-4. Nid. 120,-
Itämeren maiden ja ihmisten uudelleen virinnyt vilkas kanssakäyminen 1990-luvulla on herättänyt mielenkiinnon myös alueen yleiseen historiaan. Raimo Pullatin tutkimuksessa huomio on kohdistunut Puolaan. Kirja on yleiskatsaus Suomen ja Puolan keskinäisiin suhteisiin maailmansotien välisenä aikana. Tarkastelun kohteena ovat niin diplomaattiset, ulkopoliittiset, sotilaalliset kuin kaupalliset ja kulttuurisuhteetkin.

Salminen, Tapani
Tundra Nenets inflection. Suomalais-Ugrilainen Seura. Toimituksia 227. Vammala 1997, 155 s. ISBN 952-5150-02-X, ISSN 0355-0230. Nid. 100,-
Tundranenetsin kieli kuuluu suomalais-ugrilaisen kielikunnan samojedilaiseen haaraan. Sitä puhuu äidinkielenään noin 25 000 ihmistä Venäjän ja Luoteis-Siperian arktisilla seuduilla. Lähes kaikki Venäjän ja Siperian alkuperäiskielet ovat erittäin uhanalaisia tai peräti sukupuuton partaalla, mutta tundranenetsien tilanne on melko hyvä, sillä suurin osa nenetseistä harjoittaa perinteistä porotaloutta eikä ole sulautumassa venäjänkieliseen valtaväestöön. Salmisen tutkimus keskittyy tundranenetsin kielen taivutusmorfologiaan. Tavoitteena on kehittää nimenomaan tundranenetsien runsasta ja monimutkaista taivutusta yksiselitteisimmin ja käytännöllisimmin hahmottava kuvaus. Taivutusopin kuvaus koostuu pääsanaluokkien verbien ja nominien samoin kuin vähäisempien sanaluokkien, persoonapronominien ja erinäisten adverbi- ja postpositioryhmien osuuksista. Erityisesti pyritään kehittämään sellaista sääntöjen esitystapaa, jonka avulla yleistykset voidaan esittää yksinkertaisella ja havainnollisella tavalla. Sääntöjärjestelmässä käytetään sen vuoksi hyväksi ns. default-periaatetta sekä viittaussääntöjä.

Virittäjä. Kotikielen Seuran aikakauslehti 100 vuosikertaa. Sisällys vuosina 1883, 1886 ja 1897–1996. Kotikielenseuralaisten talkootyön pohjalta toimittanut Lea Laitinen. Kotikielen Seura. Vammala 1997, 396 s. ISBN 952-908522-4. Nid. 100,-

(Koonnut ela.)