Suomen tieteen historia I. Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. Päätoimittaja Päiviö Tommila, toimitussihteeri Allan Tiitta. WSOY 2001, 506 s. Sid.

 

Suomen tieteen historian ensimmäinen osa koostuu neljästä jaksosta. Ensimmäisen muodostavat kolme Jussi Nuortevan artikkelia, jotka käsittelevät aikaa ennen isoavihaa. Artikkelissa ”Keskiajan tieteellisen kulttuurin omaksuminen” kerrotaan, miten Suomi omaksui latinalaisen kulttuurin ja oppinei­suuden; kyseessä on Suomen tieteen taustaksi annettu ekspositio, jossa korostetaan keskiajan yliopistolaitoksen universaalisuutta ja todetaan järjestelmän hyväksyminen välttämättömäksi Suomellekin 1100-luvulla. Artikkeli ”Huma­nismin kaudelta Turun Akatemian perustamiseen” on suoraa jatkoa edelliseen. Skolas­tinen järjes­telmä mureni 1300-luvun puolivälin jälkeen; reformaatio muutti keskiajan yliopistojen universalismin kunkin maan oikeaa oppia julistavaksi konfessiona­lismiksi. Kun näihin liittää kolmannen artikkelin ”Suurvaltakauden tiede Suomessa” nämä kolme Nuortevan kirjoitusta täyttävät noin kolmanneksen teoksesta.

Erkki Urpilaisen artikkeli ”Hyödyn ja uushumanismin kausi” kattaa ajan Uuden­kaupungin rauhasta 1721 Ruotsin vallan loppuun 1808. “Uudelleen organisoimisen aika” tuli Isonvihan aikana Tukholmassa vietetyn 10 vuoden maanpakolaisuuden jäl­keen. Päiviö Tommilan artikkeli  ”Kansallisen tiedeyliopiston alku” kattaa ajan 1808-1852, ja Markku Heikkilän artikkeli ”Tutkimuksen voimavarojen lisääntyminen” ajan 1852-1880.

 

Keskittyminen instituutioihin ja ulkoisiin tekijöihin

Sanan varsinaisessa mielessä tieteen harjoittaminen oli kauan Suomessa vähäistä tai peräti ole­matonta. Nuorteva toteaa asian tällaiseksi (erityisesti luonnontieteiden ja matemaattisten tieteiden osalta) yhtä lailla keskiajalla, 1600-luvulla, suurvaltakaudella ja seuraavallakin vuosisadalla (s. 34, 59, 99, 140-141). Varsinkin varhaisimpien aikojen osalta teos tuskin voisi ollakaan muuta kuin pikemminkin instituutioiden kuin oppisisältöjen muutoksiin keskittyvää. Tiede on kutakuinkin identifioitu akatee­miseksi traditioksi, esimerkiksi kun yliopisto-opetuksen laajentamisyritysten yh­teydessä kerrotaan ”miekkailun tieteestä”, sekä piirustus­mes­tareiden ym. töistä, jotka saivat ”uusi­enkin tieteiden juuret” pureutu­maan syvälle ”Suomen vanhimman akateemisen tradition maa­perään” (s. 153-157). Yliopiston perustaminen, kirjaston kehittyminen yms. on tässä yhteydessä kuvailtu on hyvin  (s. 100-107).

Urpilainen arvioi (s. 264) Ruotsin ajan lopun olleen Turussa kukoistuksen aikaa. Tästä tulee ansio huomattaville opettajille ja tutkijoille; Anders Planman ja Johan Gadolin saavuttivat kansain­välistä mainetta, H. G. Porthan ja Carl Hellenius olivat muuten tärkeitä. Muualla valtakunnassa keskityttiin samaan aikaan taiteisiin ja kauno­kirjallisuuteen; varsinkin luonnontieteiden taso laski. Syrjäisen sijaintinsa ansiosta Turku välttyi tältä kehitykseltä, joten siellä akateeminen toiminta säilyi vireänä. – Tämän mukaan siis syrjäinen sijainti kerran auttoi tieteenharjoitusta yliopistossa.

Myös Tommila kertoo laajalti tiedeinstituutioiden historiasta ja autonomiseen Suomeen syntyneestä kansallisesta tiedeyliopistosta sekä mm. yhteyksien solmi­misesta Venäjän yliopistoihin (s. 274-280). Ter­mi ”kansallinen tiedeyliopisto” synnyttää jo tietyn jännitteen kahden käsitteen välille. Ker­tomus (s. 281-296) on kiinnostavaa (paikoin tuttua) yliopistohistoriaa. Tätä täydentää mm. tiedeyhteisöä ja tieteellisiä seuroja  koskeva esitys (s. 297-305). Kerrottaessa Venäjän kielen opetuksen alkami­sesta, on edelleenkin kyse pikemminkin yliopiston kuin tieteen historiasta; paikoitellen sellaisenaan sinänsä mielenkiintoisesta yleisestä Suomen historiasta. Tommila tulkitsee jotkut asiat toisin kuin Matti Klinge, jonka antamaa kuvaa hän pitää liian Venäjä-myönteisenä ja idealisoituna (s. 348-353). Klingen tulkintoja voi katsoa esimerkiksi etsimällä Helsingin yliopiston historian toisesta osasta (Klinge et al.1989) hakemiston hakusanassa ”Grot” mainitut kohdat. Yliopistolaitoksen ja ‘tieteen’ historian ero jää veteen piirretyksi viivaksi. Kun tämän hyväksyy, on institutio­naalisten puitteiden historian lukeminen vallan mielenkiintoista. Korkeintaan voi kysyä, merkitseekö keskittyminen instituutioihin samaa kuin keskit­tymi­nen yliopistoon? Kirjoittajat kertovat muistakin puitteista, mutta ne jäävät sivurooliin. Yliopiston ulkopuolella tapahtuvasta työstä selostetaan esim. vuori­mestarin toimia sekä maamagne­tismia havaitsevaa observatoriota (s. 390-391, 399-400). Saa­ttaa olla kiinnostavaa verrata esitystä vaikkapa yliopistoa koskevaan kritiikkiin teknii­kan opetuksen alkuvaiheita käsittelevässä Panu Nykäsen teoksessa Käytännön ja teorian välissä (Nykänen 1998, s. 31, 33, 40-41, 71). Nykäsen kriittinen asenne tuntuu vihjaavan siihen, että yliopiston tilanne saadaan näyttämään valoisalta vain keskittymällä kansallisromanttisten aiheiden kuvaamiseen.

1720-luvun murrosta jyrkensi dramaattinen historiallinen tapahtuma. Suurvalta-aseman menettäminen johti kääntämään katseen valtakunnan sisäiseen taloudelliseen kehittämiseen. Urpi­lainen luonnehtii pariakymmentä ensimmäistä vuotta Suuren Pohjan sodan jälkeen uudelleen rakentamisen ja uusien oppien omaksumisen ajaksi. Opetettiin puutarha­viljelyä ja pyrittiin löytämään (usein outoja) vastikkeita ulkomailta tuoduille ruoka- ja nautintoaineille. Usein yritykset epäonnistuivat kuten yritykset silkin tuottamiseksi Suomessa. Asia on vallan mielenkiintoista, kunhan emme ota turhan vakavasti teoksen otsikon vakuutusta, että on kyseessä ”tieteen ja tutkimuksen” historia. Suuri osa kiinnostavimmasta tekstistä käsittelee pikemminkin yhteis­kunnallisia relaatioita kuin tieteen oppisisältöjä. (s. 201-206). Medisiina antaa esimerkin sittemmin sanan varsinaisessa mielessä tieteeksi kehittyneestä oppialasta, jota kauan voi Suomessa pikemminkin luonnehtia yrityksiksi kansan­terveyden edes jonkinlaisesta huollosta. Panostus varsinaiseen lääketieteeseen oli vähäinen, mutta käytännön lääkärintoimesta sekä yleisestä lääkintäjärjestelmästä voi kertoa eri ajoilta: Turun apteekeista,  yliopiston yrttimaasta, sairaanhoidon kohentamisesta, terveyslähteistä. Kertomus terveydenhuollon toimenpiteistä koskee pikemminkin yliopiston suhdetta yhteiskuntaan kuin tiedettä (s. 145, 150-151, 178-179, 217-218, 255-258, 406).

 

Kansallinen perspektiivi

Suomalaisilla ei pitkään aikaan ollut annettavaa eurooppalaisen tieteen kehityk­seen. Niinpä tieteitä Suomessa voi tarkastella kansallisesta perspek­tii­vistä. – Tietenkin tarvittaisiin jonkinlaista analyysia kunkin ajan tieteen yleisistä problee­meista, jotta selviäisi, miten asiallinen kuva Suomessa niistä pystyttiin muodostamaan.

Tommila aloittaa artikkelinsa kertomalla tilanteen muuttu­misen vuosina 1808-1809 saaneen aikaan, että Suomen luonnontieteellisen aseman määrit­täminen ja suo­malaisen identiteetin hahmot­taminen muodostuivat tärkeiksi tehtäviksi. Valtiollinen muutos kohdisti ”katseet uudella tavalla omaan maahan ja sen ominaispiirteiden tutkimiseen” (s. 308). Näiden suomalais-kansallisten aiheiden historiasta, kuten Suomen kielen opetuksen, sanaston kehittämisen ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen vaiheista (s. 317-324) voi laatia yhte­näisen esityksen. Osuutensa yhteenvedossa Tommila kertoo (s. 420) miltei kaikkia tieteenaloja koskevan suomalaisuuden projektin vahvistaneen tiedeyliopiston ideaa. Saksasta levinnyt kansallisuusaate kohdisti tutkimuksen omaan kieleen, historiaan ja kotimaiseen luontoon. Valtiollisen muutoksen seurauksena (s. 381) ”Suomen identiteettiä ei etsitty vain kielestä, menneisyydestä ja kansankulttuurista, vaan tarvittiin myös tietämystä kotimaan luonnosta ja luonnonmaantieteellisestä kuvasta.”

Tämä oli erinomainen asia, ja luonnehtii myös huomat­tavaa osaa Suomen luonnontieteestä. Olisi kuitenkin syytä mainita myös suuntauksen haitoista ja eritoten tapauksista, joissa ei toimittu näiden suuntaviivojen mukaisesti. Otsikon ”Luonnontieteellisen Suomen kartoitus” alle (s. 381-405) on koottu kaikki aikakauden luonnontieteiden harrastus, mukaan luettuina matemaattiset tieteet. Jälleen kirjan aiheena on pikemminkin Suomi kuin tiede; hyvä näin. mutta on syytä todeta tosiasia. Kertomus G. A. Wallinin seikkailuista Arabiassa (s. 342-347) on kiva juttu, eikä lukija sure, puhutaanko nyt tieteestä vai jostain muusta.

Fyysikko Gustaf Gabriel Hällström harrasti ilmaston tutkimusta. Hänestä kerrotaan (s. 395) että ”Hällströmin tutkimuksia motivoi rakkaus Suomeen, ja siksi hänen monien kartoitustöittensä tavoitteena oli lisäpanoksen tuominen kotimaan luonnon tuntemi­seen.” – Rakkaus Suomeen on oletettavasti saattanut olla motiivina sellaisillakin, joiden tutkimuskohteena on ollut jokin kokonaan Suomesta poikkeava asia.

Raimo Savolainen on kirjoittanut luvun ”eurooppalaisesta ja kansallisesta filoso­fista” J. V. Snellmanista (s. 370-380). Savolainen luonnehtii: ”Snellman on kiistatta merkittävä hahmo suomalaisen filosofian ja kansallisen kehityksen muotoutumisessa”. Topelius puolestaan luonnehti Snellmania sanoen, että ”hänen elämäntyönsä puhuttelevat enemmän kuin teoriat”. Topeliuksen näkemys tuntuu perustellulta. Kun kuitenkin kirjan nimi on Suomen tieteen historia, olisi ollut kiinnostavaa lukea joku sana Snellmanin teorioiden vaikutuksesta, mikäli niillä vaikutusta oli. Tällaisena esityksenä lukijalle tulee kuva kylläkin merkittävästä ’kansallisen kehityksen muovaajasta’, mutta Snellmanin rooli filosofina jää hämäräksi. Vaikuttiko hän kehenkään merkittävään eurooppalaiseen filosofiin?

 

Aikakausia: hyöty, valistus, uushumanismi

Aikakautta 1740-luvulta 1760-luvulle Urpilainen luonnehtii aika­kaudeksi, jolloin hyötyajattelu leimasi kaikkia tieteen aloja. Yliopisto haluttiin kytkeä valtion talou­dellisia etuja palvelemaan. Esimerk­kinä tästä on talousopin professuurin perusta­minen. Toistuvasti vakuutetaan hyötyajattelun liittyneen läheisesti yhteen luonnon­tie­tei­den kanssa; se merkitsi perinteisten klassil­listen tieteiden arvostuksen laskua ja luonnontieteiden nousua. Tämä ilmeni tutkimusmatkoissa, joskin todetaan niiden pyrkimykset kahdenlaisiksi. Pyrittiin toisaalta luomakunnan systematisoimiseen, toisaalta hyötykasvien etsimiseen. (s. 190-197). – Mainitun kaltainen dualismi lienee tyypillistä suurelle osalle tiedon hankkimista. Urpilainen arvioi tieteiden keskinäisten arvostusten muuttuneen hyödyn aikakaudella (s. 222-223): ”Hyötyajattelu merkitsi sitä, että tieteellisessä tutkimuksessa tuli keskeiseksi välittömän hyödyn tuottaminen.” Tekstistä tuntuu huokuvan hieman nyrpeyttä yhtä lailla hyötyä kuin luonnon­tieteitäkin kohtaan.

1700-luvulla kuitenkin kansainvälisesti merkittävän kaikkialla huomiota herättäneen tutki­muksen Suomessa muodostivat Anders Planmanin ja Anders Johan Lexellin havainnot Venuksen ylikulusta vuosina 1761 ja 1769. Tämä koski Aurinkokunnan mittasuhteiden määräämistä, siis teoreettista tietoa lisäävää tutkimusta, jolla ei olut yhteyttä hyödyn tuottamiseen, vaan oli niin ’puhdasta’ kuin tutkimus voi olla. Hyötyajattelun projisoiminen suoritettuun tutki­muk­seen tarvitsisi työn sisällön analysoimista. Tuolloin pyrittiin merkit­tävään tietoon, luontoa oikealla tavalla kuvaavaan tietoon. Ei ole ihme, että sellainen on usein myös hyödylli­sempää kuin posketon spekuloiminen. Urpilainen identifioi tuolloisen tieteen ja hyödyn niin täydellisesti. että tässä yhteydessä ei sanaa valistus tekstistä löydy. Kemian laboratorioi­den, akatee­misten puutarhojen ym. perustamista voi yhtä lailla perustella valistusmentaliteetin kuin hyötyajattelun avulla. Ensimmäisen kerran valistus mainitaan historiankirjoituksen yhteydessä, jolloin Por­thanin kerrotaan saaneen vaikutusta saksalaisesta valistuksesta (s. 232).

Myöhemmin ilmestyi paikallis­kuvauksia, jotka poikkesivat hyödyn ajan kuvauksista siinä, että painotus oli siirtynyt hyödystä maantieteelliseen kuvailuun. (s. 241-243). Vähitellen tapahtui myös siirtymistä kohti teoreettista ja kuvailevaa luonnontiedettä, jossa hyöty­näkökohdilla ei ollut osuutta. Esiintyi myös ’hyöty­tutkimusta’, jossa oli mukana ”hyötynäkökulman lisäksi -- kasvilajeja kuvaileva ote” (s. 249-250). – Arvattavasti oikea maan­tieteen tai kasvilajien kuvailu on tarpeen, ennen kuin kuvailulla olisi hyötykäyttöä. Oliko ’hyödyn aikakauden’ ja myöhemmän ajan kuvailuilla muuta eroa, kuin että jälkimmäiset pystyttiin tekemään paremmin ja oikeammin; näinhän tieteessä yleisesti kehitystä ilmenee?

1700-luvun loppupuolen hallitsevaksi ja myöhemminkin keskeiseksi suuntauk­seksi luonnehditaan uus­humanismia. Tämä liittyy yleiseurooppalaiseen antii­kin harrastuksen nousuun, johon vaikuttivat arkeologiset löydöt, eritoten Pompeijin kaivaukset. Hyötypolitiikkaa ei hylätty, ”mutta siihen yhdistettiin uushumanismin hyveelliset henkisen kehityksen ihanteet”. Tämä suuntasi kiinnostusta kohti muinai­suutta tai teoreettisen luonnon­tieteen kysymyksiä. Uushuma­nismi katsoi, että ”hyöty ei ollut ainoa autuaaksitekevä asia tieteessä” (s. 224-226).

Tämä tuntuu hienolta asenteelta, mutta ei ole uushumanismin keksimä uutuus. Kyllä vaikkapa Plan­manin on täytynyt olla aivan samaa mieltä. Miksipä hän muuten olisi käyttänyt aikaansa ja tarmoaan havaitakseen Venuksen ylikulkuja ja laskeakseen Maan etäisyyttä Auringosta? ’Hyödyn aikakaudeksi’ luonnehditun ajankin merkittävimmät matemaattis-luonnontieteelliset aikaans­aannok­set ovat mitä suurimmassa määrin teoreettisia. Sinänsä tällainen aatteiden aaltoilu on vallan kiinnos­tavaa. Täytynee kuitenkin olla ylen suuri antiikin ystävä, ennen kuin näkee Pompeijin kaivauksien muo­dostavan merkkipylvään tieteen suunnanmuutoksissa. Hyödyn ja uus­huma­nismin jonkinlainen vastakkainasettelu jää hieman avoimeksi, eivätkö molemmat ole valistuksen aspek­teja? Jaolla on saatu Porthanille oma aikakausi. Ranskan vallan­kumouk­sen vakuutetaan puolestaan antaneen ”kuoliniskun valistuksen järkeen pohjautuvalle ajattelulle” (s. 261). – Iloitsen siitä, että uutinen valistuksen ja järkeen perustu­van ajatte­lun kuolemasta on ennenaikainen.

Lukija suorastaan ilahtuu huomatessaan, että hyödyn painottaminen ilmenee myös uudessa suhtautumisessa antiikin kirjallisuuteen. Muutosta luonnehditaan seu­raavasti (s. 226): ”Uushumanismissa sen sijaan antiikin tekstit miellettiin kirjallisuudeksi, jonka sisällölläkin oli oma merkityksensä. Siitä voitiin löytää esikuvia hyveelliselle ja kohtuulliselle elämälle.”

 

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu

Nuortevan esityksen yksi keskeinen lähde on hänen väitöskirjansa Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640. Tästä aiheesta Nuorteva antaa erinomaisen hyvää ja kiinnostavaa valaistusta, mikä on hyvä esimerkki teemasta Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu. Hän kirjoittaa myöhemminkin itselleen tutuimmasta aiheesta kertoessaan ulkomailla opiskele­vista tiedon välittäjinä Suomeen (s. 48-56, 61, 65-66). Oppisisältöjen selitys jää vähäisem­mäksi; kuitenkin niistäkin on kiinnostavia mainintoja (s. 59-61, 77-78). Nuorteva toteaa aivan oikein (s. 83-84), että Suomen tieteen historiassa ovat Rostockissa opiskelleet jääneet liian vähälle huomiolle. Keskiaikaan ja reformaatioaikaan verrat­tuna suurvaltakaudella ulkomaiset kontaktit vähenivät; tämä vaikutti ennen kaikkea luonnon­tieteisiin ja lääketieteeseen. (s. 110-111, 122-123).

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa parhaiten omasta erikoisalastaan, ja tätä luonnon­järjestyksen mukaista asiaintilaa vastaan ei voi olla mitään. Urpilaisen erikoisala on gööttiläinen historian­kir­joitus. Tätä esiintyi 1600-luvun Turun Akate­miassa. Rudbeck ylläpiti Uppsalassa fantastisia histo­riallisia näkemyksiä. Suoma­laista patrioottista historiankirjoitusta edusti Daniel Juslenius teoksel­laan Aboa vetus et nova. (s. 130-134). Gööttiläinen historiankirjoitus rupesi 1700-luvulla väisty­mään. Vetoaminen sankarimyytteihin vähentyi, ja historiankirjoitus turvautui luotetta­vam­piin lähtei­siin. Algot Scarinin omaksuman metodiikan valossa selostetaan muutosta (s. 186-188). Myö­hem­minkin viitataan antikvaariseen historian­kirjoituk­seen, jossa oli korostettu pohjolan olojen kaikin­puolista erinomaisuutta (s. 207). Tästä löytyy hauska yh­teys pyrkimyksiin maan luonnon­varojen hyödyntämiseksi. Port­hanin töistä annetaan paljon sisällöllistä tietoa (s. 229-230). Kirjoittaja esittää näistä asioista sisältöarvioita, joten lukijakin ymmärtää, mitä Porthan oli tutkinut. Lukija kyllä huomaa, milloin asia ei ole näin, vaan teksti koostuu eri lähteistä poimituista hajatiedoista.

Tommila kertoo aikakausjulkaisuista (s. 305-307) ja korostaa useaan otteeseen lehdistön merkitystä (s. 353-354). Nämä asiat kuten yliopiston instituutitkin ovat Tommilalle mieluisia aiheita. Kun Heikkilä puolestaan kertoo tieteellisistä seuroista, saadaan run­saasti tietoa Historialli­sesta seurasta sekä muinaismuistohallinnon sijoittamisesta (s. 447-448, 450-451). Kirjoittajat ovat kyntäneet historiankirjoituksen härjillä, ja he löy­tävät menneisyydestä kiinnosta­vimmat ihmiset toisten historian­tutkijoiden joukosta.

 

Luonnontieteistä

Luonnontutkijat kirjoittivat kaikilta tieteen aloilta; esimerkiksi Jacob Gadolin suuntautui enemmän teoreettiseen fysiikkaan ja astronomiaan. (s. 213-214). Johan Gadolin oli puolestaan uusien menetelmien kemisti, tutki ominaislämpöä sekä palamisilmiötä. Hän oli kauan flogistonteorian kannattaja mutta siirtyi sitten ’anti­flogistiksi’. Hän löysi harvinaisen maametallin yttriumin (s. 252-253). Hällströmin säähavainnot ja muu julkaisu­työ suuntautui yhä enemmän geofysiikkaan ja meteorologiaan. Hän tutki mm. ilman keskilämpötiloja, ilman­painetta, yöhalloja sekä sään vaikutusta lintujen muuttami­seen (s. 395-396). – Hänen tutkimuskohteensa koskivat havainnollisia asioita, joiden merkitys on helppo ymmärtää.

Kun mainitaan joitakin merkittäviä tutkijoita, on syytä kertoa jotain heidän edeltäjistäänkin, sillä nämähän loivat perustan. Kenties newtonilaisuuden leviäminen Turkuun oli jostain sisäisestä, esimerkiksi opetukseen liittyvästä, syystä ymmär­rettävää. Viime aikoina jonkun byrokraatin kirjoitusvirheen takia asiattomasti pilkattu Nils Hasselbom esitteli Newtonin ja Huygensin valoteorioita ja päätyi aaltoliikeopin puolelle. Hänen ansiostaan fysiikassa saivat täälläkin matemaattiset menetelmät jalan­sijan (s. 181-182). Hasselbom sai vast’ikään kunnianpalautusta Suomen oppihistorian kapeutta aiheellisesti kritisoivassa Jyrki Siukosen artikkelissa Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/2002 (Siukonen 2002). Martin Wallenius jätetään Suomen tieteen historiassa  miltei kokonaan sivuun. Varhai­sem­pien Turun matemaatikkojen, ennen kaikkea Walleniuksen, ansioksi tulee kuitenkin laskea, että yliopisto pystyi 1700-luvulla kasvattamaan Lexellin tasoisen tiedemiehen.

Lönn­rotista, Porthanista ja kumppaneista on olemassa lukuisia tutkimuksia, joiden tekijät ovat todella lukeneet näiden tuottamaa materiaalia, analysoineet sen sisältöä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Teologiasta tai historiantutkimuksesta löytävät kirjoittajat ideoiden kulkua, löytyykö sellaista vaikkapa komeettojen radanmääräyksestä? Tarvittavaa ennakkotyötä ei ole tehty esimerkiksi Lexellin kohdalla; sellainen keskittyisi kysymyksiin millaisessa tilanteessa tähtitiede tuolloin oli, mitä Euler teki taivaanmekaniikan alalla, millainen oli radanmääräyksen proble­matiikka, miten Lexellin työ vuorostaan vaikutti Gaussiin jne. Bonnissa maailmanmaineeseen kohonneen Argelanderin seuraajat Lundahl ja Woldstedt laskivat hekin komeettojen ratoja. (s. 402-403). Hugo Gyldénin töistä ei kerrota mitään; mainitaan vain, että hän siirtyi Tukholmaan (s. 474).Tähtitieteen historiasta kiinnostunut kysyy: Miksi komeet­tojen ratojen laske­minen oli Lexellistä tässä mainittujen tähtitieteilijöiden yli K. F. Sund­maniin asti johtava perinne? Miten matemaattiset mene­telmät kehittyivät? Tällaisen esittämistä ei voine edellyttää nyt tarkasteltavassa kirjassa, mutta Suomen tiedehistorian puutteellisuuden probleemi jää olemaan. Lukija tuskin saa kuvaa  taivaanmekaniikan traditiosta Suomessa, saati tämän liitty­misestä Euroopan tieteessä tuolloin voimakkaana jos ei peräti hallitsevana olleeseen traditioon. Koska itse kynnän näillä härjillä, puhun niistä, ja suren sitä, että kirjan kertomus pysyy näiltä osin ulkokohtaisena. Planmanin, Lexellin, Walbekin ym. työt näyttävät rikkoutuneen peilin siruilta, jotka ovat levinneet sinne tänne Suomen kor­peen. Arvoitukseksi jää, mitä kuvaa maailmasta tuon peilin on tarkoitettu heijastavan.

Vastaavanlainen tilanne esiintyy kopernikanismin tapauksessa. Kerrotaan, että Gothus Uppsalassa opetti ”kopernikaa­nisia oppeja”, ja että Turussakin saatiin Kopernikusta opettaa yhtenä auktoorina muiden joukossa (s. 83. 142). Ei kerrota, mitä aspekteja oli ’kopernikaanisella opilla’, joten sellaista saattoi opettaa, vaikka kiistikin Maan liikkumisen. Jää arvoitukseksi missä mielessä Kexlerus (ja monet muutkin aikalaiset) hyväksyivät jotain Koperni­kuksen tekemää, kun eivät hyväksyneet Maan liikkumista? Mitä muuta tuolloin hyväksymisen arvoiseksi nähtyä Kopernikuksen teoksessa oli? Miten Kexleruksen De Sole -dissertaatio reagoi juuri tähän asiaan? – Kopernikus, Newton, Euler ym. jäävät nimiksi eivätkä nouse ymmärrettyjen ja Suomessakin tulkintoja synnyttäneiden sisältöjen tuottajiksi.

Samoin kemian kohdalla jää varsin hämäräksi, mitä aihetta tutkittiin ja miksi. Keskeinen informaatiosisältö koskee sitä, miten opettajat kehittivät oppialansa asemaa Helsingin yliopistossa. Helpoimmin löytyy punainen lanka tapauksissa, missä tutkimus jollain tavoin liittyy Suomeen. Kirjan Akhilleen kantapää on sellainen luonnon­tieteellinen tai matemaattinen tutkimus, jossa ’suuret linjat’ ovat löydettävissä laajemmista kansainvälisistä yhteyksistä, ja joissa sanan varsinaisessa mielessä tieteen harjoitusta on arvioitava sen mukaan, missä määrin osattiin omaksua keskeiset kehityslinjat ja missä määrin niihin kenties jopa pystyttiin vaikuttamaan. Miksi esimerkiksi keskityttiin orgaaniseen kemiaan? Miksi ei epäorgaaniseen? Näiden kysymysten sijasta kerrotaan kyllä kemian laitosrakennuksen historiasta (s. 477-479). Sen arkkitehtuuria on tulkittu siten, että se ”ilmensi valmistuessaan siirtymistä uushumanismin kaudesta luonnontieteellis-empiristiseen suuntaan”. Tämä on vallan kiinnostavaa vaikkakin hieman spekulatii­vista yliopistohistoriaa. Kirjoittajaa kiinnostaa enemmän, mitä kemian laitosrakennus symbolisoi, kuin mitä kemian oppisisällöt symbolisoivat. Mikäpä siinä; parasta tulosta syntyy, kun itsekukin kirjoittaa omista härjistään.

Suomalaisten luonnontieteilijöiden merkitystä arvioitaessa on kiinnostavaa katsoa, ketkä (vähintäänkin ’kvasi-suomalaiset’) tiedemiehet ovat päässeet mukaan luonnontieteilijöiden suureen elämäkertateokseen Dictionary of Scientific Biography. Siellä mainitaan matemaatikko Ernst Lindelöf,  matemaatikko-astronomi A. J. Lexell, astronomit F. W. Argelander ja K. F. Sundman, kemisti-mineralogi Johan Gadolin, kemisti A. I. Virtanen, maan­tieteilijä, mineralogi ja kartografian historioitsija A. E. Nordenskiöld. geologit Pentti Eskola ja J. J. Sederholm, maantieteilijä ja biologi Pehr Kalm, eläintieteilijä ja biolo­gian historioitsija N. E. Nordenskiöld ja kasvitieteilijä Petter Forsskål. Fyysikkoja ei ole mukana ainoatakaan, ei nyt tarkasteltavassa historiateoksessa “kansainvälisesti tunnetuiksi” mainittua J. J. Nervanderia eikä G. G. Hällströmiä. Myös kansainvälisesti tunnetuiksi kerrotut eläintieteilijä A. von Nordmann ja kidetieteilijä Axel Gadolin (s. 387, 477) ovat vailla mainintaa.Yhtenä syynä saattaa olla se, että suomalaiset eivät ole omiensa töitä riittävästi nostaneet esille.

 

Yleisiä huomioita

Korjaan muutamia pikku lapsuksia alalta, jota satun hieman tuntemaan. Nuortevan härkiin ei kuulu 1500-1600-lukujen astronomian pohtiminen; sieltä samoin kuin muunkin ei-suomalaisia koskevan yleisinformaation kohdalla tekstistä löytää horjahtelua. Kun kirjoitetaam (s. 32-33) ”aristoteelis-ptolemaiolaisesta maailman­kuvasta”, kumpaa tarkoitetaan? Nämähän ovat eri asioita, ja keskiajan oppineet tiesivät niiden olevan keskenään ristiriidassa. Sivun 33 kuvassa ei ole jälkeäkään Ptole­maioksesta. Kopernikus ei ollut Torunin kaupungin tuomio­rovasti (s. 75), vaan Frauenburgin (nyk. Frombork) tuomiokirkon kaniikki. Julius Caesar Scaliger ei ollut espanja­lainen (s. 77), vaan myö­hemmin elä­mässään Ranskan kansalaisuuden ottanut italialainen. Peurbach teoksessaan Theoricae novae planetarum ei esitellyt astro­nomisia havain­tojaan (s. 81) vaan rakentaa ver­sion planeettamekanismeista aivan traditionaalisten tietojen pohjalta. Kopernikus ei ”pyrkinyt määrittämään planeettojen kiertoradat pyöreiksi” (s. 81-82). Yhden korjauksen tekeminen on suorastaan ikävää. Monissa tähtitieteen historian selostuksissa tosiaankin kerrotaan, että Lexell ”osoitti, että komeetta joutuisi uudelleen Jupiterin lähelle ja poistuisi aurinkokunnasta” (s. 254). Asia ei valitettavasti ole tällainen. Lexell kuten muutkin yllättyi komeetan katoami­sesta ja laski jälkikäteen, miten Jupiter oli sen heittänyt tiehensä.

Jossain määrin problemaattista on kertoa luonnontieteiden perustuvan empi­rismiin, jossa keskeisenä auktoriteettina oli Baconin ajattelu. Toistuvasti ehdotetaan, että luonnontieteen ja lääketieteen ”keskeiseksi perustaksi muodostui baconismi” (s. 189). Mainittujen tieteiden tapauksessa ei kuitenkaan anneta esimerkkejä tämän filosofin vaikutuksesta. Baconismin varhai­seksi edustajaksi mainitaan kaunopuhei­suuden professori Henrik Hassel (s. 177, 200). Esimerkkejä mainitsematta vakuu­tetaan, että myös useimmat luonnontieteilijät ylistivät kirjoituksissaan Baconia. Kauno­puheliaiden filosofien todistus ei riitä. Eihän Galileilla, Huygensillä ja Newtonilla ollut mitään tekemistä Baconin kanssa, eikä myöskään Suo­messa merkittävää tutkimusta tehneillä tiedemiehillä.

Zachris Topelius kysyi, onko Suomen kansalla historiaa? (s. 325): kaipa minäkin siis saan kysyä, onko Suomen tieteellä historiaa. Kuten Suomen tieteen historian osat 2 ja 3 (vrt. Lehti 2001). myös tämän osan 1 kertomus valaisee pikemminkin Suomen tilan­netta kuin tiedettä; kuinkapa asia voisi muulla tavalla ollakaan. Kun asiat yritetään suhteuttaa tieteen yleiseen kehitykseen on teemana usein: ”valitan, ei täällä mitään tapah­tunut”. Tieteen saapuminen Suomeen 1600-luvulla oli tärkeä asia; on miltei traagista, että tämä tapahtui juuri silloin, kun tiede oli muuttumassa toiseksi. Oppi, jota yritettiin Suomeen innolla saada, osoittautui vanhentuneeksi jo ennen kuin se ehti edes tänne asti. Kaik­kien oppialojen arvioiminen yhtä harmaiksi ei kuitenkaan ole aivan oikein, sillä tällöin eivät harmauden vivahteet ilmene. Esimerkiksi Kexleruksen matematiikka saattoi suppean aihe­valikoimansa takia olla puutteellista, mutta se oli kestävän pohjan anta­vaa. Harmauden erot ilmenevät selkeimmin Physices ja Mathesis -professoreiden ope­tuk­sessa ja kirjoituk­sissa. Alanuk­sesta, Thauvoniuksesta ym. annetaan vain varsin formaaleja mainintoja. Ei suoriteta mitään heidän aktiivisuutensa arvioin­tia (s. 135-137). Kuitenkin nämä Physices -professorit opettivat ja kirjoittivat kuolevasta aihees­ta, eikä luonnon­tiede menettänyt mitään, kun he siirtyivät teologian profes­soreiksi. Matema­tiikan laita oli toinen. Mathesis­ -professori Kexlerus jätti opettamatta suuren määrän hyvää asiaa, kun taas Physices -professorit opettivat paljon päätöntä asiaa. Tällaisia nyansseja emme esityksestä löydä.

Suomen tieteen historian osan 1 kirjoittajat ovat historioitsijoita. Kun tulosta vertaa osien 2 ja 3 teksteihin, saa hykerryttävää havainto-opetusta historioitsijan ja oppialan ammatti­laisen valo- ja varjopuolista tie­teen historian kirjoittajina. Luonnontieteiden nousu on Urpilaisen mukaan 1700-luvun merkittä­vim­piä ilmiöitä (s. 180). Hänen artikkelissaan on noin 10 sivua annettu kullekin seuraavasta neljästä ai­heryhmästä: teologia, historia+oppihistoria, Porthan, maanmittaus+tähtitiede+matematiikka+kemia. Johto­päätökset saa itsekukin tehdä. Varsinkin luonnontieteiden osalta on Turun Akatemian perusta­misesta alkaen kyseessä laajalti sarjan Åbo Uni­versi­tets lärdomshistoria teoksiin perustuva ekspo­sitio. Sarjaan viitataan paljon. Monin paikoin annetaan kiinnostavia julkaisujen luetteloja (esim. s. 136-140) mutta usein ne jäävät pelkäksi luetteloksi, kuten nimienkin luettelot (esim. s. 332-336).

Yliopiston henkilöhistorian osuus osoittaa, miten vaikeaa on kirjoittaa Suomeen rajoittuen sellaisten tieteiden historiaa, jotka ovat yleismaailmallisia, ja joiden kohdalla suomalaisten roolina on ollut pääasiassa tai yksinomaan omaksuminen, välittäminen ja soveltaminen. Teoksen konsepti tuo muka­naan sen, että humanistiset tieteet ‘istuvat’ projektiin paremmin kuin luonnon­tieteet. Kun tämän hyväksymme lähtökohdaksi, on Suomen tieteen historian ensimmäinen osa paljon tietoa tuova yhtenäinen esitys keskeisestä Suomen kulttuurihistorian komponentista.

 

VIITTEET:

Dictionary of Scientific Biography 1-16. Ed.by Charles Coulston Gillispie. Scribner’s, New York 1981 (1970-1980).

Klinge, Matti sekä Rainer Knapas, Anto Leikola, John Strömberg (1989): Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808-1917. Helsingin yliopisto 1640-1990. Toinen osa. Otava, Helsinki 1989.

Lehti, Raimo (2001): ”Elefantin kuvailemisen vaikeus”. Tieteessä tapahtuu 2/2001, s. 63-75.

Nykänen, Panu (1998): Käytännön ja teorian välissä. Teknillisen opetuksen alku Suomessa. Gummerus, Jyväskylä 1998.

Siukonen, Jyrki (2002): ”Nils Hasselbomin menetetty maine”. Tieteessä tapahtuu 1/2002, s. 27-30.

 

Kirjoittaja on Teknillisen korkeakoulun matematiikan emeritusprofessori. Hän on arvioinut aiemmin ilmestyneet Suomen tieteen historian niteet 2 ja 3 Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2001.