Tiedetapahtumien eurooppalainen yhteys
Eurooppalaiset tieteen päivien, tiedefestivaalien ja muiden vastaavien tapahtumien järjestäjät ovat tiivistämässä yhteistyötään. Wienissä kokoontuivat 6.- 8. joulukuuta 23 maan, Suomi mukaan lukien, edustajat perustamaan eurooppalaista tiedetapahtumain yhdistystä EUSCEA (European Science Event Association); Suomea tilaisuudessa edustivat Tieteellisten seurain valtuuskunta (Tieteen päivät) sekä Suomen Akatemia (tiedekatselmukset).
EUSCEAn puheenjohtajaksi valittiin saksalainen Freiburgin tiedepäivien johtaja Joachim Lerch ja pääsihteerinä toimii Itävallan tiedeviikon johtaja Peter Rebernik.
Yhdistyksen tarkoituksena on ensi sijassa välittää säännöllisen ja aktiivisen yhteydenpidon avulla ideoita ja kokemuksia eri tapahtumien järjestäjien kesken, mahdollisesti jopa harjoittaa luennoitsijoiden, tapahtumien ja näyttelyiden vaihtoa.
Suurelle yleisölle suunnatuilla laaja-alaisilla tiedetapahtumilla on viime vuosina ollut melkoinen buumi Euroopassa: suurin osa nykyisin säännöllisesti järjestettävistä tapahtumista on käynnistynyt viimeisen 5-10 vuoden aikana. Brittien tieteenedistämisseuran vuodesta 1831 järjestämä tapahtuma on voimissaan edelleenkin, mutta suomalaiset Tieteen päivät ovat muista vastaavista eurooppalaisista tiedetapahtumista ilmeisesti vanhimmat. Säännölliset Tieteen päivät alkoivat 1977 vaikkakin aluksi niitä järjestettiin vain viiden vuoden välein. 1990-luvulla päivät muuttuivat joka toinen vuosi järjestettäviksi. Seuraavat Tieteen päivät, nyt viisipäiväiseksi laajentuvana, ovat vuoden kuluttua 8.-12.1.2003 Helsingissä teemalla "Tiede ja muutos - aaveet ja haaveet".

Ylen Teema-kanava lähestyy tiedettä

Yleisradion Teema-televisiokanavan tiedeohjelmat on perustanut toimintansa tueksi tieteellisen neuvottelukunnan. Sen tarkoituksena on edistää yhteistyötä suomalaiseen tiede-elämään. Vaihtuvajäseniseen neuvottelukuntaan on kutsuttu professori Kari Enqvist (Helsingin yliopisto), pääjohtaja Jussi Huttunen (Kansanterveyslaitos), toiminnanjohtaja Aura Korppi-Tommola (Tieteellisten seurain valtuuskunta), dosentti Karl-Erik Michelsen (Helsingin yliopisto), tutkimuspäällikkö Mika Pantzar (Kuluttajatutkimuskeskus), professori Hannu Sariola (Helsingin yliopisto), toiminnanjohtaja Kari Sipilä (Keksintösäätiö), pääjohtaja Reijo Vihko (Suomen Akatemia) ja johtaja Jarmo Viteli (eTampere-ohjelma).
Televisio aikoo panostaa erääseen kansalliseen tehtäväänsä eli tiedevalistukseen? Mainiota.

Kirjallisuuden tutkimuksesta

Tieteellisten seurojen vuosikirjat ovat usein hauskaa luettavaa: kiintoisia artikkeleita, suunnaton määrä kunkin alan kirja-arvioita, parhaimmillaan jopa teräviä keskustelupuheenvuoroja. Hyvänä esimerkkinä Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja. Sen tuore nide (KTSV 54, SKS 2001) sisältää mm. artikkeleita, katsauksia, kirja-arvioita ja laajan keskusteluosan kirjallisuudentutkimuksen tavoitteista sekä puheenvuoroja eri teemoista..
Kirjan keskusteluosuus on erityisen kiinnostava. Lähtökohtana neljä kirjoitusta, jotka perustuvat vuosi sitten pidettyyn seminaariin. Jatkeena kullekin kirjoittajalle tilaisuus tutustua toistensa kirjoituksiin ja kirjoittaa kommentti. Vuosikirjan artikkelit siis keskustelevat keskenään, ne eivät olekaan perinteiseen vuosikirjatyyliin erillisiä saarekkeita.
Keskustelun itsekriittinen ote on erityisen virkistävää. Omassa artikkelissaan esimerkiksi Markku Ihonen toteaa suorasukaisesti, että "Mitä enemmän kirjallisuudentutkijat kirjoittavat korkealentoisia tekstejä pienelle asiantuntijajoukolle (opettajat eivät todellakaan lue enää Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirjaa), sitä väkevämpi on minun muukalaisuuden kokemukseni. Entä mikä voi olla sellaisen tutkimuksen tavoite, jonka kirjoittajakaan ei tunnu tietävän, mitä sieltä täältä kokoon harsimillaan hienoilla käsitteillä tekisi? Minua nolottaa, että olen itsekin kerran kirjoittanut artikkelin, jonka keskeistä teoriaa en kunnollisesti ymmärtänyt."
Päivi Lappalainenkin myöntää, että kirjallisuudentutkimuksen identiteettikriisin yksi syy voi toki olla vaikeaselkoinen käsitekieli, tutkimuksen laatu ja ymmärrettävyyskin, mutta myös kirjallisuudentutkimuksen muuttunut asema: kirjallisuudentutkimus on viimeisten vuosikymmenten kuluessa eriytynyt muista kirjallisuuden tarkastelun muodoista, päivälehtikritiikistä ja esseistiikasta. "Tutkijan ja kirjallisuusskribentin tiet ovat siis eronneet", toteaa Lappalainen. Hän toivoo, että kirjallisuuden opiskelijoista, joista kaikista ei voi tietenkään tulla tutkijoita, voisi koulia tiedon välittäjiä, kirjallisuudentutkimuksen tuottaman tiedon popularisoijina.
Mutta jos kirjallisuudentutkimuksen käsitemaailma helposti vierottaa maallikkolukijoita, eivät tekstejä lue ehkä kollegatkaan. Siksi Päivi Lappalainen esittää kirjoituksessaan toiveen, että tutkijat edes koettaisivat lukea toistensa tekstejä: "Milloin viimeksi ehdit lukea kollegasi tutkimuksen antaumuksella, sen lähtökohtia ymmärtäen mutta samalla kriittisesti?"
Vuosikirjan toimittajat Mika Hallila ja Tellervo Krogerus toivovatkin samassa hengessä kirjan saatesanoissa, että soisivat kirjallisuudentutkimuksen "olevan ... tiellä kohti erilaisuutta arvostavaa vuorovaikutusta, ymmärtävää dialogia".
Paljon muutakin kiintoisaa ja hupaisaakin kirja sisältää: esimerkiksi kirjoituksia postmodernistisesta tiedonkäsityksestä (Juha Rikama), pitkäpiimäisyyden poetiikasta (Sari Kivistö) - ja nunnaromansseista (Susanna Itäkare). Nunnaromanssit? "Fiktiivinen nunnateksti ei ole vakiintunut kirjallisuustieteellinen käsite", kirjoittaa Susanna Itäkare. Uskotaan, uskotaan, mutta ehkä tästä lähtien on. Määrittelemässään "nunnakirjallisuudessa" on kirjoittajan mukaan oleellista, että "fiktiivinen nunnateksti keskittyy yhteen tai useampaan kristilliseen luostarisisareen tai kokonaiseen luostariyhteisöön kerronnassaan ja tematiikassaan ja jollakin tapaa problematisoi luostarisisaruutta." Ja vielä täsmennyksenä: "Kaikki fiktiiviset nunnaesitykset ovat intertekstuaalisessa suhteessa muihin kulttuurisiin luostarisisaruuden representaatioihin."
Vuosikirja voi siis olla elävä ja toimiva keskustelufoorumi, jos halutaan. Ja hauskakin, mieltä monin tavoin kutkuttava ja huvittava. Vuosikirjojen ei tarvitse olla kirjoitusten hautuumaa. Kirjallisuudentutkijoilla on hyvä vuosikirja.

Kirjallisuuslehtien hyvät, pahat ja rumat

Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja sisältää myös mm. Juhani Niemen katsauksen suomalaisista kirjallisuuslehdistä. Kirjoituksesta kasvaa eräänlainen 'kirjallisuuslehtien hyvät, pahat ja rumat' -fileeraus.
Ikiaikaisista lehdistä Nuori Voima saa Niemen armon, se kuuluu kirjallisuuslehtien 'hyviin': lehti on "elinvoimaisimpia alan julkaisuista". Lehdessä on Niemen tulkinnan mukaan myös "rippunen kansanvalistusidealismiakin, jota kirjallisuuspoliittisesti voi pitää vanhanaikaisena hyveenä. Silti Nuori Voima ei sorru populismiin: se vaatii lukijaltaan edelleen paljon, joskus liikaakin."
'Hyviin' Niemi nostaa myös suomenruotsalaiset Nya Arguksen ja Horisontin, toisaalta "Traditioita, arvovaltaa ja sivistyspääomaa on viime aikoina kerännyt ympärilleen varsinkin Hiidenkivi", lisäksi "Mallina hyvin toimitetusta ja kohdeyleisölleen ilmeisen hyvin leviävästä kirjallisuuslehdestä voi tarjota Books from Finlandia, joka ansaitsisi tulla suuremman lukijakunnan ulottuville suomenkielisenä kansanpainoksena". Siis kaikki luokkaan 'hyvät'.
Periaatteellisessa mielessä 'hyviin', ainakin sympatiamielessä, Niemi laskenee lisäksi lukuisat pienet aviisit, eräänlaisessa katveessa ilmestyvät erityisyleisöille suunnatut pienlehdet.
Parnasso on se ikiaikaisista kirjallisuuslehdistä, joka herättää suurimmat intohimot. Lehden ja Jarkko Laineen tölviminen on jo pitkään ollut alan ihmisten pakollinen mantra. Niemikin toteaa lehden olleen "pitkää tuuliajolla" ja kaipailee rikkaan taustayhtiön lisäpanostusta lehden toimitustyöhön. "Parnasso ei volyymistään huolimatta ole enää pitkään aikaan halunnut täyttää kriittistä funktiotaan uutuuskirjojen seulonnassa". Niemi sentään myöntää, että lehteen mahtuu monia hyviä käännöksiä ja juttujakin. Mutta lehti kuuluu siis Niemen 'pahoihin' ellei peräti 'rumiin'. Toinen ikiaikainen moitteiden kohde, Helsingin Sanomat ja sen kulttuuritoimitus, kuuluu luonnollisesti 'pahoihin'. Hesarin paria kirjallisuusliitettä Niemi tervehtii periaatteena välähdyksenä hyvistä pyrkimyksistä, mutta toistaiseksi "nämä yritykset ovat jääneet savupommeiksi. Helsingin Sanomien kulttuuriosaston nykyisillä kriteereillä henkilöjournalismi voittaa aina esteettiset tai muut olennaisemmat näkökulmat ja aiheiden rajaukset." Mutta ei Niemikään voi olla myöntymättä: "Vakavaa ja näkyvää kirjallisuusdebattia käydään loppujen lopuksi vain Helsingin Sanomien kulttuuripalstoilla, joihin kaikki kynälle kykenevät pyrkivät saadakseen äänensä kuuluviin." Niinpä.
Selkeästi 'rumiin' Niemi viskaa Kanavan, joka on "nykyisen päätoimittajan (Seppo Zetterberg) aikana luisunut kirjallisuuslehtenä kyseenalaisille linjoille."
Ehkä yllättäen Niemi tuntuu uskovan verkkojulkaisemisen tulevaisuuteen harvemmin ilmestyvien lehtien kustannuksella: "paperille printattu, harvoin ilmestyvä teksti on liian hidas välittämään kokemuksia ja arvioita kirjallisuudesta. Sen sijaan päivälehdistön kulttuuripalstat sinnitellevät sitkeämmin viestintävälineiden muutoksen keskellä."
Niemi tuntuu lyövän katsauksessaan hieman laimin tiedekulttuurilehdet, vaikka niissä hyvinkin usein kirjallisuudella on varsin näkyvä asema. Toisaalta taas Kanavaa ei ehkä pitäisi lainkaan arvioida kirjallisuuslehtenä, ei ainakaan katsauksessa esitetyssä seurassa samassa sarjassa liikkuvana.

Etiikka ei kuulu muille kuin filosofeille?

Bio-, geeni- ja tutkimuseettinen keskustelu on viime aikoina ollut kovasti ajankohtaista. Kimurantteja kysymyksiä varten on aikanaan myös perustettu monenmoisia neuvottelukuntia, kuten Jaana Hallamaan pääkirjoituksestakin tässä lehdessä ilmenee. Mutta tekevätkö väärät ihmiset päätöksiä näissä elimissä? Onko niin, että neuvottelukunta vailla filosofeja on ainakin epäpätevä käymään keskustelua? Tai tarvitaanko edes muita kuin filosofeja? Voivatko muut kuin filosofit keskustella lainkaan pätevästi etiikasta? Kahteen ensimmäiseen kysymykseen vastaus lienee kyllä ja jälkimmäisiin ei - tällaisiin päätelmiin voisi tulla kun lukee Suomen Filosofisen Yhdistyksen tuoreinta, aina kiinnostavaa vuosikirjaa Ajatus 58. Kirjassa Tuija Takala pohtii väitöstilaisuudessaan pitämänsä lection pohjalta laatimassaan kirjoituksessa kunnollisen bioeettisen keskustelun olemusta ja sitä, ketkä ovat päteviä arvioimaan näitä tutkimuseettisiä kysymyksiä. "Eettiset neuvottelukunnat käsittelevät laillisen säätelyn rajatapauksia, luovat eettisiä koodistoja ja ratkaisevat yksittäisiä eettisyyteen liittyviä kysymyksiä. On kuitenkin epäselvää, mihin päätöksenteko näissä komiteoissa lopulta perustuu." Takalaa harmittaa, että näissä toimikunnissa istuu juristeja, eri alojen tieteilijöitä, lääkäreitä ja jos mitä porukkaa, mutta "Filosofit ovat yllättävän vähän näkyvissä eettisten komiteoiden toiminnassa, kuten myös geenitekniikan etiikkaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa."
Takalan mukaan julkisen keskustelun ei välttämättä tarvitse johtaa mihinkään, mutta eettisissä toimikunnissa tilanne on toinen: siellä täytyy tehdä päätöksiä ja antaa lausuntoja. "Kun annettujen lausuntojen ja päätösten tulee olla hyvin argumentoituja ja perusteltuja, filosofisen osaamisen alhainen käyttöaste vaikuttaa järjettömältä." Käyttöasteesta en tiedä, mutta kyllä tutkimusetiikkaa käsittelevissä neuvottelukunnissa istuu myös näitä "koulutuksen saaneita" filosofeja - mutta ehkä vääriä tai ainakin liian vähän?
Ja sitten artikkelin kliimaksi: "Neuvottelukunnat tuhlaavat aikaa ja rahaa pyrkiessään, ilman alan koulutustaustaa, muotoilemaan hyvin perusteltuja ratkaisuja annettuihin eettisiin ongelmiin. Analyyttisen koulutuksen saanut filosofi voi muutamassa tunnissa antaa tusinan verran mahdollisia ratkaisuja hyvin muotoiltuine perusteluineen mihin tahansa annettuun eettiseen ongelmaan." Lectio kun on pohjana kirjoituksessa, tämä tuskin on edes ironiaa.
Että ne ovatkin eteviä, ne etiikkafilosofit ja takalat. - Siis olisivat suorastaan lausuntoautomaatteja? Ehkä toimikuntien kokonpanot olisi siis syyttä laittaa uusiksi? Etiikka kuuluu vain etiikkafilosofeille?
Hieman toisenlaisia äänenpainoja voi kuitenkin lukea samasta Ajatuksen niteestä. Toinen bioetiikasta väitellyt filosofi Veikko Launis hahmottaa asiat aivan toisin kuin Takala. Launis tarkastelee modernin bioteknologian herättämiä eettisiä kysymyksiä niin moniarvoisuuden kuin -ulotteisuuden vinkkelistä. "Moniarvoisuus merkitsee, että bioetiikan ongelmien selvittäminen edellyttää useiden, toisiinsa palautumattomien ja keskenään kilpailevien bioeettisten arvojen periaatteiden samanaikaista huomioonottamista ja yhteensovittamista." Toisaalta Launis korostaa, että moniulotteisuus merkitsee, että "bioeettinen päätöksenteko edellyttää moraalifilosofisten arvopohdintojen lisäksi oikeudellisten näkökohtien, kokemusperäisen (biologisen, lääketieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuottaman) tiedon ja valistuneen kansalaismielipiteen huomioon ottamista."
Edelleen Launis viittaa myös moniin eettisiin ongelmiin, joita ei voi tarkastella lainsäädännöstä irrallaan.
Siis Launis asettuu selkeästi monipuolisesti koottujen lautakuntien kannalle, arvelee päätöksenteon vaativan monenlaista asiantuntemusta - ei vain filosofista.
Launiksen näkemykset ovat joltisenkin erilaiset kuin kollegansa etiikkafilosofi Takalan.

Kielihelmiä ja -sammakoita

Helsingin yliopiston suomen kielen laitos jakaa vuosittain vuoden kielihelmen ja kielisammakon. Vuoden 2001 kielihelmeksi on valittu Aku Ankka. Perusteluissa todetaan, että lehden sivuilla suomen kieltä käytetään esimerkillisen luovasti ja persoonallisesti koko kielen ilmaisuvaroja hyödyntäen. Suomen kielen laitos korostaa sitä arvokasta työtä, jota lehden toimittajat ovat tehneet suomalais(las)ten kielitajun kehittäjänä.
Vuoden kielisammakoiksi valittiin markkinointihenkinen kielenkäyttö, joka on leviämässä talouselämän puolelta muuallekin yhteiskuntaan. Esimerkkeinä laitos mainitsee termikolmikon kehityssuuntautuneisuus, tulevaisuusvastuu ja mainestrategia. "Tällä kertaa suomen kielen laitoksen ei ole tarvinnutkaan mennä merta edemmäs kalaan: sammakkoja on saatu satimeen myös yliopiston piiristä": mallisanaksi nostetaan yhdyssana 'virtuaaliyliopistohankerekisteri'.

Luettavaa luvassa

Humanistisen kustannustoiminnan suomalaisen kivijalan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kevään kustannusohjelma on paitsi runsas, myös kiinnostava, kertoo juuri ilmestynyt kevään julkaisukatalogi.
Helmikuussa ilmestyy Oiva Kuisman toimittamana Suomalainen estetiikka 1900-luvulla. Teoksessa esitellään vuosisadan keskeiset estetiikan ja sen lähialojen tutkijat ja vaikuttajat käsityksineen taiteesta ja estetiikasta. Estetiikan julkaisutoiminnan alalla on viime aikoina muutenkin ollut vilkasta. Vuoden parin aikana on ilmestynyt mm. sellaisia mainioita teoksia kuin Aarne Kinnusen Jäntti-palkinnollakin muistettu Estetiikka (WSOY 2000) sekä uutteran kirjoittajan Jyri Vuorisen Aitoja ja alueita. Kirjoituksia estetiikasta (SKS 2001).
Huhtikuussa ilmestyy puolestaan nuorena kuolleen runoilijan Lasse Heikkilän elämäkerta Marian maa. Lasse Heikkilän elämä 1925-1961, kirjoittajana Osmo Pekonen, matemaatikko. Huhtikuussa ilmestyy myös Maunu Häyrysen Kuvitettu maa, teos Suomen kansallisten maisemakuvastojen rakentumisesta ja muuttumisesta.
Kulttuurihistorialliset keittokirjat ovat myös selvästi in. SKS:ltä ilmestyi syksyllä tyylikäs Ulla Aartomaan ja kumppaneiden toimittama Kulttuurihistoriallinen keittokirja, ja nyt huhtikuussa ilmestyy todellinen klassikko, antiikin Rooman herkkujen valmistamiseen opastava Apiciuksen De re coqvinaria. Teos ilmestyy suomeksi nimellä Roomalainen keittokirja, toimittajana Tuulikki Elo. Erilaisia kulttuurihistoriallisia ja esseistisiä keitto- ja ruokakirjoja on lisäksi tulollaan myöhemmin muiltakin kustantajilta.
Toukokuussa kaikkia keskiaikaisen musiikin ystäviä ilahdutetaan teoksella Graduale Aboense, Ilkka Taiton kommentaarein ja hakemistoin varustamalla näköispainoksella Suomen keskiaikaisista nuoteista.
Kesäkuussa ilmestyy viimein jo pidempään odotettu Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan, teos suomalaisten menneisyydestä eri tieteenalojen tutkimustulosten valossa. Kirjan toimittajina ovat Christian Carpelan, Riho Grünthal, Kaisa Häkkinen, Reijo Norio ja Seppo Suhonen. Samoihin aikoihin ilmestyy myös teemaa sivuava Atlas linguarum fennicarum. Itämerensuomalainen kielikartasto.
Lönnrotin juhlavuoden kunniaksi ilmestyy luonnollisesti monenlaisten tapahtumain lisäsi heinähäkillinen erilaisia julkaisuja. Tammikuussa ehti jo ilmestyä neljäs ja tarkastettu juhlapainos Vaeltaja-teoksesta, Lönnrotin patikoinneista Hämeessä, Savossa ja Karjalassa.
Ihan kivoja kirjoja.

Lisäraha ei olisi kirjastoille pahitteeksi

Suomen tieteellisen kirjastoseuran erikoiskirjastojen työryhmä järjesti marraskuussa (8.11.) Tieteiden talolla Helsingissä seminaarin tieteellisten kirjastojen rahoituksesta. Puhuttiin rahasta - tai sen puutteesta. Valtion budjettikäytännön muutokset ovat aiheuttaneet sen, että kehysorganisaatiot voivat päättää vapaammin kirjastojen määrärahoista, ja tuloksena on ollut määrärahojen pienentyminen. Yliopistokirjastojen kirjallisuuden hankintavarat vähenivät 1990-luvun aikana kolmanneksella, ja samaan aikaan kansainvälisten kausijulkaisujen hinnat ovat nousseet 360 %, toteaa erikoiskirjastojen työryhmän puheenjohtaja Tuija Siimes seminaariyhteenvedossaan.
Seminaarissa oltiin myös huolissaan tutkimuslaitosten mahdollisuuksista elektronisen aineiston rahoittamiseen. Samaan aikaan kun opetusministeriö tukee yliopistokirjastojen ja ammattikorkeakoulujen sekä yleisten kirjastojen elektronisen aineiston luomisessa ja ylläpidossa, joutuvat tutkimuslaitoskirjastot olemaan omien organisaatioidensa budjettien varassa.
Seminaarissa muistutettiin myös, että tieteelliseen tutkimustoimintaan kuuluu olennaisena osana kirjasto- ja tietopalvelut, ja siten niiden osuus tulisi huomioida tutkimushankkeiden yleiskustannuksissa.

Tieteellisten seurain "vanhimmat"

Tieteellisten seurain valtuuskunta on julkaissut jälleen uuden laitoksen Suomen tieteelliset seurat -katalogista (toim. Raija Mankki). Tämä vuoden 2001 luettelo kertoo kaiken olennaisen kustakin 220:stä valtuuskunnan jäsenseurasta: perustamisvuoden, seuran nimen muilla kielillä, toimihenkilöt, jäseneksi valinnan periaatteet, julkaisutoiminnan ja muuta monenmoista muuta mielenkiintoista ja tähdellistä. - Edelliseen, massiiviseen vuoden 1999 luetteloon sisällytettiin myös seurojen lyhykäiset historiikit.
Uusi katalogi kertoo, että tämän hetken nestoreita tieteellisten seurojen johdossa ovat ensisijassa filosofit. Filosofian ja fenomenologisen tutkimuksen seuran puheenjohtajana on ollut vuodesta 1973 lähtien emeritusprofessori Lauri Olavi Routila ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen (SFY) puheenjohtajana vuodesta 1975 alkaen professori Ilkka Niiniluoto. SFY:ssä pitkäaikaiset puheenjohtajat ovat olleetkin normaalikäytäntö: seuran 125-vuotisen historian aikana sillä on ollut yhteensä vain kahdeksan puheenjohtajaa! Aiemmin esimerkiksi Arvi Grotenfelt oli jopa 31 vuotta puheenjohtajana (1905-1936), Thiodolf Rein 27 vuotta (1873-1900) ja Eino Kaila 16 vuotta (1936-1952). Pikantti yksityiskohta: em. Routila edelsi Niiniluotoa SFY:n puheenjohtajana - ja poikkeuksellisen lyhytaikaisella, vain vuoden kestäneellä toimikaudellaan.
Tieteellisten seurojen toimihenkilöiden todellinen grand old man on kuitenkin diplomi-insinööri Ora Patoharju, joka on toiminut Suomen Oppihistoriallisen Seuran sihteerinä vuodesta 1967.

Tieteellisten seurojen merkkivuosia 2002
Yksi maamme vanhimmista edelleen toimivista seuroista, Juridiska Föreningen i Finland, täyttää tänä vuonna 140 vuotta; se perustettiin 1862 ja on siten viidenneksi vanhin seuroistamme. Yhdistyksen julkaisema aikakauskirja Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland (JFT) on puolestaan toiseksi vanhin edelleen ilmestyvistä tieteellisistä aikakauskirjoistamme; se aloitti vuonna 1865. Sitä vanhempi on ainoastaan Finska Läkaresällskapetin Handlingar (per. 1841).
Klassillis-filologinen yhdistys (per. 1882; 13. vanhin) puolestaan täyttää 120 vuotta. . Yhdistys julkaisee vuosikirjaa Arctos - Acta Philologica Fennica.
110-vuotiaita alojensa keskeisiä yhdistyksiä ovat puolestaan Suomen Arkkitehtiliitto, Suomen Eläinlääkäriliitto ja Suomen Hammaslääkäriseura. 80 vuotta täyttää Suomen Aktuaariyhdistys, 75-vuotiaita ovat Kirjallisuudentutkijain Seura (julkaisee mainiota vuosikirjaa, jonka uusimmasta niteestä enemmän aiemmin tällä palstalla) ja Suomen Sotatieteellinen Seura (julkaisee usein nimellään huomiota herättävää vuosikirjaa Tiede ja ase).
70 vuotta täyttävät Föreningen för Nordisk Filologi ja Rakennustietosäätiö, ja 50-vuotta puolestaan Suomen Psykologinen Seura ja Suomen taloushistoriallinen yhdistys.

Jan Rydman