Trendi on Shustermanin mielestä huolestuttava, koska se johtaa paitsi kansainvälisen filosofisen keskustelun yhdenmukaistumiseen ja sitä kautta sen hiipumiseen, myös siihen että kyky eurooppalaisen filosofian klassisten tekstien syvällisempään käsittämiseen uhkaa hävitä. Jos Aristotelesta, Descartesia tai Kantia tutkitaan ainoastaan englanninkielisten käännösten kautta, moni tärkeä vivahde katoaa. Shusterman päätyykin vaatimaan amerikkalaisilta kollegoiltaan enemmän kieliopintoja ja - ennen kaikkea - syvällistä asennemuutosta, "vahvempaa sitoutumista monikielisyyteen".

Mutta onko englannin ylivalta vain amerikkalaisten ongelma? Ainakin Suomessa se tuntuu olevan myös suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ongelma. Englanti on viimeisen vuosikymmenen aikana vallannut yhä enemmän sijaa yliopisto-opetuksessa sekä yliopistojen ja Suomen Akatemian tutkimuspoliittisissa ratkaisuissa. Suomea äidinkielenään puhuvat opettajat yrittävät pitää luentoja englanniksi, virantäytöissä asiantuntijat valitaan enenevästi englanniksi kirjoittavan enemmistön intressien mukaan ja Suomen Akatemia vaatii hakemuslomakkeita täytettäväksi englanniksi, vaikka tutkittaisiin esim. saksalaista filosofiaa tai romaanista kirjallisuutta.

Suomalais-ugrilaisella laitoksella toimiva tutkijaopiskelija Janne Saarikivi kirjoitti jo viime vuonna kokemuksistaan eräässä professuurin virantäyttölautakunnassa. Siellä "asiantuntijat antoivat miinusta kaikille hakijoille, jotka olivat erehtyneet julkaisemaan väitöskirjansa suomeksi. Täytettävä professuuri oli kuitenkin Suomen suurimmassa yliopistossa ja kuului suomen ja sen sukukielten koulutusohjelmaan" (Ylioppilaslehti 13/2000).

Lokakuussa kerrottiin Seitsemän uutisissa, miten yliopistojen luennot ovat yhä useammin englanninkielisiä. Pätkän lopussa haastateltiin erästä yliopistomaailman päättäjää - jääköön nimi tässä armeliaasti mainitsematta -, jolta kysyttiin, eikö englannin tunkeutuminen yliopistoihin haittaa suomen mahdollisuuksia sivistyskielenä. "Riippuu siitä, kuka pitää suomea sivistyskielenä", oli vastaus. Päättäjä täsmensi vielä, että suomi on kyllä suomalaisten mielestä sivistyskieli, mutta ei välttämättä ulkomaalaisten.
 
 

Vaihtoehdoton kieli-imperialismi
 

Kysymys ei kuitenkaan ole vain vastakohta-asetelmasta englanti - suomi. Vaikka niin sanottujen "kansallisten tieteiden" olettaisikin käyttävän pääsääntöisesti suomea julkaisukielenään, on tietysti selvää ettei suomesta (tai ruotsista) koskaan voi tulla suomalaisen tieteen pääkieltä. Näin ei ajatellut edes suomalaisuuden esitaistelija Johan Vilhelm Snellman. Hän päinvastoin julkaisi filosofisen pääteoksensa silloisella tieteen maailmankielellä saksaksi. Snellman ei silti tässäkään asettanut kansallista ja kansainvälistä jyrkästi vastakkain, vaan korosti niiden dialektiikkaa: hänen mukaansa tieteenharjoittajien vastuulla on kansainvälisen tutkijayhteisön toimintaan osallistumisen ohella kirjoittaa myös kotimaisilla kielillä korkeatasoisen kansallisen keskustelun ylläpitämiseksi.

Mutta nykyään tilanne on muuttumassa yhä mustavalkoisemmaksi ja vaihtoehdottomammaksi. Englanti ei jyrää alleen enää vain pieniä kansalliskieliä, vaan myös muut suuret eurooppalaiset kulttuurikielet, ennen kaikkea saksa ja ranska alkavat olla uhanalaisia. On jo ilmennyt tapauksia, joissa muita kansainvälisiä kongressikieliä käyttäviä tutkijoita on suorastaan syrjitty esimerkiksi professuurien täytöissä. Näin mm. filosofiassa ja kirjallisuustieteessä. Vain englantia osaavat asiantuntijat ovat joutuneet tunnustamaan suoraan, etteivät he ole kyenneet puutteellisen kielitaidon vuoksi arvioimaan kaikkien hakijoiden tuotantoa. Tällaista syrjintää siedettäessä monipuolinen kielitaito ja siihen kytkeytyvä kulttuurintuntemus muodostuu käytännössä dismeriitiksi. Ainakin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tämä vääristymä johtaa jatkuessaan suuriin intellektuaalisiin menetyksiin. 

Pakotetaanko kansainvälistymisen nimissä kaikki tutkijat vähitellen käyttämään englannin kieltä? Jos näin on, kansainvälistyminen ei johda pluralismiin ja erilaisuuden ymmärtämiseen vaan uuteen ylikansalliseen monokulttuuriin. Englannin muuttuessa yleiseksi kommunikaation kieleksi siitä on vaarana tulla "kapulakieltä", jossa menetetään englanninkielisenkin kulttuurin vivahteet ja syvärakenteet. Kieli, ajattelutapa ja tuntemistapa liittyvät toisiinsa eikä ole viisasta irrottaa mitään kieltä kulttuurisesta taustastaan. Silloin kulttuuri latistuu populaarikulttuuriksi ja rikas eurooppalainen kulttuuriperinne, joka koostuu nimenomaan vahvoista kansallisista kulttuureista, on vaarassa kadota.
 
 

Tulevaisuus: kohti kulttuuriperinteiden yhdenmukaistumista?
 

Nokia-Suomessa tunnutaan yleisestikin suhtautuvan kieleen insinöörin näkökulmasta. Ajatellaan, että kieli on pelkkä "väline", jota käytetään informaation siirtoon. Kun tämä pragmaattinen ja kielen kulttuuriset ja historialliset aspektit täysin sivuuttava näkemys kerran on omaksuttu, näyttäytyy englannin yksinomainen käyttö jo täysin luontevalta ja rationaaliselta valinnalta. (Juuri tällä samalla argumentilla myös vaaditaan "pakkoruotsin" poistamista ja siirtymistä kätevämpään englantiin myös pohjoismaisessa kanssakäymisessä.)

Toisin kuin insinöörivetoisessa Suomessa, on muualla Euroopassa kiinnitetty huomiota siihen, että englannin hegemonia-asema ei ole puhtaasti kielellinen ongelma. Tunnettu ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että englannin valta on johtanut myös spesifisesti amerikkalaisten ongelmanasetteluiden ja näkemysten maihinnousuun Euroopassa. Kielellisen hegemonian ohella on siis kyse kulttuurisesta ja symbolisesta hegemoniasta. Englannin kielen ylivalta voikin piilevästi johtaa Euroopan monipuolisten kansallisten kulttuuriperinteiden - ja yliopistoja ajatellen

tutkimusperinteiden - yhdenmukaistumiseen. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta tämä olisi vakava menetys.
 
 

Ehdotus
 

On tietysti selvää, että englanti on nykyään tieteen kansainvälinen kieli ja että englannin käyttö on tällä hetkellä vaivattomin tie osallistua kansainvälisen tiedeyhteisön käymään keskusteluun. Sen valta-asema tuskin horjuu, ainakaan lähitulevaisuudessa. Tämä käytännöllinen etu ei kuitenkaan saisi johtaa muiden merkittävien kieli- ja kulttuuriperinteiden suoranaiseen syrjintään. Siksi ehdotammekin seuraavien ammatti- ja hallintoeettisten periaatteiden julkilausumista ja noudattamista professuurien ja Suomen Akatemian virkojen täytöissä:
 

1. Arviointimenettelyn täytyy kohdella hakijoita tasapuolisesti riippumatta heidän käyttämästään julkaisukielestä; 

2. tutkijan kotimaisilla kielillä ilmestyneelle tuotannolle tulee antaa yhtäläinen painoarvo vieraskielisen tuotannon rinnalla;

3. virantäytöissä tulee aktiivisesti huolehtia paitsi asiantuntijoiden tutkimusalueisiin, myös käytettyihin kieliin liittyvästä pätevyydestä;

4. Suomen Akatemian haut on voitava tehdä englannin ohella myös kotimaisilla kielillä ja muilla keskeisillä kongressikielillä.
 

Kohtaan 2) lisäisimme täsmennyksenä vielä, että myös tieteellisesti tai sivistyksellisesti merkittävien tekstien suomennokset/ruotsinnokset olisi syytä ottaa sopivalla tavalla meriittinä huomioon. Tällä hetkellähän esimerkiksi Akatemia ei tutkijan pätevyyttä arvioitaessa lainkaan noteeraa käännöstoimintaa, vaikka esimerkiksi Aristoteleen tai Descartesin suomentaminen (vieläpä kommentaarilla varustettuna laitoksena) on täysin muuhun tieteelliseen työhön rinnastettava prestaatio.

Lyhyesti, toivoisimme, että suomalaisessakin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä julkaisutoiminnassa noteerattaisiin Richard Shustermanin kriittiset huomiot ja sitouduttaisiin nykyistä vahvemmin monikielisen tieteellisen kulttuurin ihanteeseen nykyisen yksipuolisien angloamerikkalaisuuden sijasta. 
 

Kirjoittajista Vesa Oittinen on fil. tri, dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Kari Väyrynen on fil. tri, filosofian lehtori ja dosentti Oulun yliopistossa.
 
 

Purhonen ja Suomen kristillistyminen (Markus Hiekkanen)

Arvosteltuani väitöskirjan Kristinuskon saapuminen Suomeen (Tieteessä tapahtuu 6/2001) kirjoitti sen tekijä Paula Purhonen vastauksen (7/2001) epäillen kritiikkini tähtäävän "muuhun kuin tutkimuksen edistämiseen". Hän myös ihmettelee, miksi arvosteluni "ilmestyi lähes kolme vuotta" [1] väitöskirjan ilmestymisen jälkeen.
 

Arvosteluni päämäärä oli nimenomaan tutkimuksen edistäminen. Maassamme ilmestyy harvoin esihistoriallisen ajan ja historiallisen ajan rajamaita käsitteleviä monografioita. Siksi jokainen ilmestynyt työ saa sellaisenaan suuren painoarvon. Kritiikissäni osoitin esimerkein ja perusteluin sen, että Purhosen väitöskirja on sisällöltään vaatimaton mm. käsitteiden käytön, lähdepohjan ja aineistonhallinnan suhteen. Väittelijä itse vastaa työstään, tarkastajat omastaan, vaikka Purhonen heistä hakeekin tukea. Tieteessä ei myöskään ole "rauhoitusaikoja", vaan tutkimuksia voidaan käsitellä tuoreeltaan tai pitkänkin ajan kuluttua. [2]

Purhonen kysyy, onko tulevalle tutkimukselle hyötyä kritiikistä, jonka "ensisijainen tarkoitus on mitätöidä tehty työ"? Hän sekoittaa tässä järjestyksen. Käsitykseni väitöskirjasta muodostui sen lukemisen yhteydessä tehdyistä havainnoista: valitettavasti oli tavattoman vaikea löytää hyviä puolia. Tutkimus on jo hyötynyt arvostelusta.

Kommentoin seuraavassa muutamaa Purhosen vastauksen kohtaa. Näin käy ilmi hänen näennäisesti uskottavan tuntuisen tekstinsä luonne.
 

Väistöliikkeitä 
 

Purhonen ei määritellyt aiheensa kannalta perustavan tärkeän käsitteen 'varhaiskeskiaika' ajallisia rajoja, erityisesti sen loppuajankohtaa. Asia ei selviä vastauksestakaan sen enempää kuin termien 'kristillinen' ja 'pakanallinen' käytön sekavuus.

Purhonen kommentoi sitä, että otin esille hänen tekstinsä kirkollisia esineitä koskevan käsitteellisen epämääräisyyden [3]. Syy menettelyyni oli se, että Purhonen itse käsitteli niitä hämmennystä herättävällä tavalla (s. 58-59). Vastauksensa mukaan hän "ei näe", miten käsitteiden määrittely olisi parantanut hänen mahdollisuuksiaan "selvittää kristinuskon organisoitumista kokonaisuutena". Tällöin joutuu kysymään, miksi hän sitten käytti väitöskirjaa asian käsittelyyn.

Saman kysymyksen eteen joutuu myös Halikon krusifiksin suhteen. Purhonen ei vastauksessaan pidä sen valmistusajankohtaa tutkimuksensa "keskeisen problematiikan kannalta oleellisena". Silti hän väitöskirjassa näki paljon vaivaa asian käsittelyyn (s. 59-63) ja esineen sijoittamiseen sopivaan ajankohtaan (s. 92-96) [4].

Väitöskirjan tekstiosuuden suitsutusastia-ongelman (s. 93-94) Purhonen yrittää kiertää viittaamalla kuvatekstiin. Keino paljastaa väitöstekstin sisäisen ristiriitaisuuden.

Purhoselle tuntematon Kokemäen löytö on tietysti Leikkimäki, jonka esineet kuuluvat Kansallismuseon kokoelmiin [5].
 

Kalmistojen "kirkkorakennukset"
 

Arvostelin Purhosen tulkintaa, jonka mukaan Mikkelin Tuukkalan ja Visulahden kalmistoissa olisi hänen esittämillään perusteilla ollut 'kirkkorakennus'. Vastauksessaan Purhonen esittää pitkän lainauksen Jorma Leppäahon laatimasta Visulahden kaivauksen kertomuksesta. Lukijalle se ei anna enempää kuin Purhonen on esittänyt [6] ja kyseessä onkin yritys vedota auktoriteettiin [7] muiden keinojen tyrehtyessä.

Purhonen toteaa myös, että 'ei käsitä' toteamustani, jonka mukaan väitöskirjassa oletettujen kirkkorakennusten suorakaiteenmuotoiseksi merkitty pohjakaava on virheellinen. Hän väittää todisteiden viittaavan "hirsisalvosrakennukseen, jotka tehdään useimmiten suorakaiteen muotoisiksi".

Kirkot ovat kuitenkin aivan erikoinen rakennusryhmä. Niiden muoto Suomessa määräytyi läntisen, katolisen kirkon messutoimituksen mukaan. Suunnilleen vuosien 1000-1250/1300 välisenä aikana kirkkorakennus - oli se sitten puusta tai kivestä - nimittäin jaettiin kultin oikean toteuttamisen kannalta rakennuksen sisä- ja ulkohahmossa selvästi erottuviin osiin. Näistä suuremman osan eli runkohuoneen itäpuolella, triumfikaaren erottamana oli pienempi ja kapeampi osa eli kuorirakennus. Messu toimitettiin kuorirakennuksessa pääalttarin äärellä.

Kirkon pohjakaavan muodon valintaa ei siis määritellyt se, että salvosrakennus olisi saattanut olla helpompi tehdä suorakaiteiseksi kuin lisättynä kapealla kuorirakennuksella. Määräävä tekijä oli kultti ja sen oikea toimittaminen. Vasta 1200-luvun jälkipuoliskolla tuli käyttöön suorakaiteen muotoinen pohjakaava. Muutos oli seurausta messutoimituksen eri osien luonteen muuttumisesta, ei rakennusteknisistä tekijöistä.

Totesin arvostelussani, ettei metodisesti ole mahdollista käyttää jossakin kalmistossa olevaa haudoista tyhjää aluetta argumenttina, jonka nojalla paikalla olisi ollut kirkkorakennus. Purhonen joutuu nyt de facto myöntämään tämän - toki kierrellen ja turhin vetoomuksin auktoriteettiin [8].

Metodisella esimerkilläni primsignaatiosta halusin osoittaa, että Purhosella olisi ollut edellytykset tarkastella koko asiaa tuoreesta näkökulmasta. Hän tyytyi referoimaan vanhaa tutkimusta.
 

Lopuksi
 

Loppusanoissaan Purhonen kertoo käsityksensä "rakennusarkeologisesta asiantuntemuksesta ja positivistisesta tutkimusotteesta". Hän katsoo minun edustavan vain niitä. 

Edellä Mikkelin kalmistojen 'kirkkorakennusten' kohdalla kävi ehkä ilmi, että 'rakennusarkeologisesta asiantuntemuksesta' toki on hyötyä. Ilmaisulla "positivistinen tutkimusote" taas on vulgääritutkimuksen viime vuosina muodiksi tulleeseen tapaan helppo leimata erimielisiä. Olkoon näin mutta minun on mahdotonta olla pitämättä aineiston hyvää hallintaa ja käsittelyä kunnollisen tutkimuksen perustana. Jos nämä ovat huonolla tolalla, on hukkaan heitettyä sivutilaa "pyrkiä selvittämään ja ymmärtämään" laajempia kysymyksiä kuten Purhonen ylevästi ilmaisee. 

Samasta syystä jätin käsittelemättä väitöskirjan alun paikalleen liimatuilta vaikuttavat ja myöhemmin kirjassa hyödyntämättömät 'teoreettiset ja metodiset lähtökohdat'. En myöskään sivunnut "varsinaista tulkintaa", joka väitöksessä mielestäni pääosin on tavanomaista arkeologista vertailua ja aikaisemman tutkimuksen tulosten pintapuolista, osin virheellistä esittelyä.
 

VIITTEET

[1] Väitös oli tammikuussa 1999, arvosteluni ilmestyi syyskuussa 2001.

[2] Osasyy arvostelun viipymiseen olikin Museoviraston viranhaku, jossa mukana oli mm. Purhonen. Sen kestäessä ilmestynyt arvosteluni olisi tulkittu kannanotoksi hakijoista ja näin olisi voitu väistää sen asiasisältö.

[3] En ole väittänyt Purhosen käyttäneen käsitettä ei-kirkollinen esine. Tämä käy ilmi tekstistäni ja sen yhteydessä lainausmerkkikäytännöstä.

[4] Kysymys tilankäytöstä koskee myös väitöskirjan 'ajatusleikkiä' Rudolphuksesta Halikon seudun käännyttäjänä ja krusifiksin omistajana. Vastauksessaan Purhonen esittää lisää syitä ihmetellä, miksi tuollainen tarina ylipäätään piti ympätä akateemiseen väitöskirjaan. - Krusifiksin ajoituksesta Purhonen ilmoittaa vastineessaan, ettei hän 'suoranaisesti väitä sen olevan 1000-luvulta' vaan esittää vain mahdollisuuden tähän. Tässäkin Purhonen on joutunut etsimään pakoteitä väitöskirjansa heikkouksille. Totesinhan arvostelussani hänen antavan nimenomaan myöhemmin tekstissään (s. 114) krusifiksin hiipiä 1000-luvulle. Purhonen joko ei muista, mitä hänen väitöskirjassaan on, tai hän ohjaa lukijoita harhaan.

[5] KM 1174:33, alanumerolle luetteloitu useita esineitä. Ristimäisen esineen sakarat on katkaistu, mutta jäljellä olevat piirteet viittaavat riipusristiin - ehkä myös ristipääneulaan (tämän tyypin esineitäkään ei Purhonen käsittele väitöksessään). Olennaista on se, että Purhosen olisi tullut analysoida löytö akateemisen väitöskirjan tasoisessa työssä. Tämä jo siitä syystä, että kyseessä on satakuntalainen löytö. Maakunnan kristillistymiseen viittaavat esineet ovat nimittäin harvinaisia.

[6] Itse asiassa lainaus vahvistaa kritiikkini väitteen, jonka mukaan maassa näkyneet nokijäljet eivät ole vahvoja argumentteja Purhosen tulkinnan kannalta: "Ne (nokiläikät - MH) alkoivat heti peltomullan alta eikä niiden ryhmittymisestä voi tehdä mitään varmoja päätelmiä".

[7] Tätä korostaa Purhosen Leppäaholle antama mainesana 'arvostettu'.

[8] Purhosen yrityksen käyttää kalmistojen haudoista tyhjiä alueita kirkkorakennusrekonstruointiin saattaa kiinnostavaan valoon se, että hän de facto tietää asian metodisesti mahdottomaksi. Parissakin paikassa hän nimittäin mainitsee kirkkojen lattian alle hautaamisen itsestään selvyytenä (s. 147, 160).
 

Kirjoittaja on keskiajan taidehistorian dosentti Helsingin ja keskiajan arkeologian dosentti Turun yliopistossa sekä Suomen Akatemian akatemiatutkija.
 

Tieteen retoriikkaa ja "reippaita ylisanoja"  (Katja Huumo)

Professori Leena Palotie kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehden 6/2001 pääkirjoituksessa ihmisen geenikartan "julkistamisen" aiheuttamasta kiivaasta keskustelusta. Palotien kirjoitus on liian hedelmällinen esimerkki tieteen retoriikasta jäädäkseen vaille kommenttia.
 

Palotie jakaa keskustelun osapuolet kantasolututkimuksen puolustajiin ja vastustajiin. Ryhmiä voi kuvata sanoilla "järki" ja "tunne". Tutkimuksen tukeminen on rationaalista, sen vastustamisen taas tiedon puutteesta johtuvaa lähes hysteeristä ennakkoluuloisuutta. Vastustajat maalailevat "reippaita ylisanoja" pursuavilla kannanotoillaan asenteellisia uhkakuvia siinä missä kannattajat pohjaavat argumenttinsa "tieteellistä arviointia kestäviin perusteisiin". Vaikka Palotien ei tietäisi olevan lääketieteellisen genetiikan professori, tämän oma kanta aiheeseen näkyy tavasta laittaa epätieteelliset näkemykset lainausmerkkeihin tieteellisten perustelujen pysyessä osana itse tekstiä.

Palotien kirjoitus pohjaa jakoon tieteellisistä ja epätieteellisistä käsityksistä, mutta tämä ei kerro, mitä tarkoittavat "tieteelliset perusteet" ja "tieteellisesti relevantti tieto". Tieteelliseen argumentaatioon näyttää kuitenkin liittyvän lyhyys ja täsmällisyys, tukeutuminen empiriaan sekä rationaalisuus. Siihen eivät kuulu motiivit, henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet ja tutkimukseen vaikuttavat monimutkaiset sidokset, jotka ilmentäisivät epätieteellistä, tunteiden sumentamaa ajattelua. Scott L. Montgomery toteaa kirjassa The Scientific Voice tieteen kielen näyttäytyvän yhtä ehdottomana, riippumattomana ja kiistattomana kuin faktat, joita se kuljettaa. Tällöin tapahtumien kulkua näyttävät ohjaavan erilaiset ilmiöt, käytännöt, aikaisemmat tutkimukset ja todistusaineisto - eli kaikki paitsi tutkija itse [1]. Montgomerya mukaillen Palotien tiede on eksaktia järjenkäyttöä ns. tieteen ehdoilla, ilman että tieteellisen "koneiston" rakenteet, tutkijat mukaan lukien, vaikuttavat asioiden kulkuun. 

Meidän tulisi Palotien mielestä muistaa "pelottavista mielikuvista" huolimatta, että "kantasolututkimus on soluilla tapahtuvaa perustutkimusta tiedon keräämiseksi". Kenties sitä pelätään juuri tästä syystä? Tiedon kerääminen kun ei valitettavasti aina tarkoita (ihmisen hallitsemaa) kehitystä, vaan sen seuraukset saattavat olla arvaamattomia ja tuhoisia. 

Puhtaasti tieteellisten lähtökohtien jyrkkä erottaminen ennakkoluulojen sävyttämistä mielikuvista sopii Bruno Latourin huomautukseen siitä, että tiedemiesten näkökulmasta maailman ihmisistä vain murto-osa pääsee käsiksi todellisuuteen, kun taas valtaosaa ohjaavat täysin irrationaaliset käsitykset tai vähintään sosiaalisten, kulttuuristen ja psykologisten tekijöiden vankila, joka pakottaa heidät tarrautumaan itsepäisesti iankaikkisiin ennakkoluuloihin [2].

Vaikka Palotie toteaa tiedon olevan peräisin ihmisestä eikä jumalasta, hän kertoo, että "kantasolujen käyttö puhuttaa, koska solut ovat peräisin ihmisen kehityksen alkutaipaleelta". Uskaltaisin väittää, että kantasolut puhuttavat, koska tuhannet biologit ovat tutkineet niitä miljoonien dollarien tutkimusmäärärahoilla ja sittemmin julkistaneet tutkimustuloksensa kansainvälisessä mediassa, joka taas on epäilemättä suurin syyllinen kloonauskauhuun. Jonkin asian nimeäminen "kantasoluksi" ja sen ottaminen geenitutkimuksen ytimeen taas on itse tutkimuskäytäntöjen aikaansaannos. Se ei ole luonnollinen seuraus "kantasoluksi" nimittämämme asian olemassaolosta. 

Palotien mukaan uusi tieto sisältää perustan ihmiskunnan kehitykselle. Uusi tieto on siis aina parempaa kuin vanha. Tiedeuskoon sopii päätelmäketju: "Kantasoluviljelmiä tutkitaan, koska me ymmärrämme ihmisen kehittymisen varhaisimmista hetkistä todella vähän". Itse uskon, että tiettyjä asioita tutkitaan, koska erilaisten yhteiskunnan rakenteiden (joiden kiinteä osa tiede on), motiivien, henkilösuhteiden ja (poliittisten) kytkösten kautta niitä pidetään tärkeämpinä kuin toisia asioita ja niiden tutkimuksesta maksetaan paremmin. Tutkimus "tiedon itsensä takia" on väite, joka puhdistaa tieteen sille luonnollisista ja välttämättömistä kytköksistä muuhun yhteiskuntaan ja samalla toistaa vanhaa liturgiaa autonomisesta tieteestä. Väittämä pohjaa ajatukseen uudesta, aiempaa paremmasta tiedosta, joka luotsaa ihmiskunnan vääjäämättä kohti autuaampaa tulevaisuutta.

Kloonaus liittyy valtaväestön mielissä auttamatta kantasolututkimukseen. Palotie tarjoilee kirjoituksensa lopussa oman näkemyksensä aiheesta tavalla, joka ei jätä vikisemisen varaa: "Kantasolututkimus ei pyri ihmisen kloonaamiseen, se pyrkii tuottamaan tietoa, minkä varassa parannamme osan niistä sairauksista, joihin menehtyneitä yksilöitä nyt esitetään harhaanjohtavasti ja lapsellisesti kloonattaviksi." Selvä.

En vastusta kantasolututkimusta ja vielä vähemmän tappavien sairauksien parantamista, mutta kannatan myös tieteellisten tekstien tarkastelua keinona pohtia tieteellisen tiedon rakennetta. 
 

VIITTEET
 

[1] Scott L Montgomery: The Scientific Voice. The Guilford Press 1996, s. 2, 13.

[2] Bruno Latour, Science in Action, Harvard University Press 1987, s. 184.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa suomen kielen muokkaamisesta tieteen kieleksi 1800-luvulla.

katja.huumo@helsinki.fi
 

Ymmärtävä uskontotiede ei ole ideologia (René Gothóni)

Lukeminen ei ole mikään yksinkertainen asia. Me olemme kaikki oppineet lukemaan, mutta siitä huolimatta väärinymmärtämisen mahdollisuus on aina läsnä lukemisessamme. Tämä johtuu siitä, että me lukijoina heijastamme lukemaamme omia ennakkoluuloja ja ennakkokäsityksiä, jotka rajoittavat meidän tulkintahorisonttiamme. Toisinaan me luemme sen minkä haluamme lukea, mikä johtaa siihen että emme näe tai ymmärrä mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Umberto Eco tekeekin tässä eron intentio auctoriksen ja intentio lectoriksen välillä (Eco 1990, 50-52). Kun luin Teemu Tairan tulkinnan (Tieteessä tapahtuu 7/2001) artikkelistani "Ymmärtämisen edellytys uskontotietessä" (Tieteessä tapahtuu 6/2001) totesin siinä olevan sen verran väärinkäsityksiä, että lyhyt kommentti on paikallaan.
 

Käsitys, jonka mukaan ihmiskunta olisi tyhjä merkitsijä, joka voidaan täyttää mitä erilaisimmilla sisällöillä on täysin absurdi ajatus, eikä se saa minkäänlaista tukea empiiriasta. Ihminen ei synny tyhjiöön, vaan perheeseen, kulttuuriin, uskontoon, jolla on oma kieli. Ihmiskunta on yksinkertaisesti kulttuureista koostuva kokonaisuus, ja kaikissa kulttuureissa on jo syntyessämme merkityksien kirjo. Me synnymme siis jonkin merkityskannan jäseneeksi. Ymmärtäminen lähtee liikkeelle siitä, kun me opimme puhumaan ja kommunikoimaan vanhempiemme kanssa ja sittemmin myös muitten ihmisten kanssa. Ymmärtäminen on kielellinen oppimisprosessi, joka tapahtuu tässä ja nyt joka päivä ja joka lisääntyy meidän elinaikana siten, että vanhana meitä saatetaan (ei aina) pitää viisaina (lue ymmärtäväisinä).

Kun Teemu Taira puhuu tulkinnan rakentumisen prosessin osoittamisesta ja siitä, että ymmärryksen syvenemisen kommunikoivuus tulisi olla tarkistettavissa luonnonlain tavoin, hän on käsittänyt täysin väärin Gadamerin ajatuksen. Gadamer ei puhu ymmärryksen syvenemisestä, vaan lisääntymisestä, eikä tulkinnan rakentumisen prosessia voi hänen mukaansa osoittaa tai seurata kokeellisesti, vaan ymmärtäminen on esiteoreettinen kielellinen tapahtuma, joka (yllätykseksemme) tapahtuu kun on riittävästi ollut kosketuksessa tulkittavan asian kanssa. Ymmärtämistä ei siis voida ennakoida, eikä sitä voida kontrolloida tai opettaa, mutta sitä voidaan edistää omaksumalla keskusteleva asenne sitä kohtaan jota pyritään ymmärtämään.
 
 

Ymmärtäminen ja hyväksyminen
 

Ymmärtäminen ei ole sama kuin hyväksyminen. Ymmärrän monia ihmisiä (tai luulen ymmärtäväni heitä), mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita että olen heidän kanssaan asioista samaa mieltä tai että hyväksyn esimerkiksi heidän käyttäytymistään. Taira ei tee eroa ymmärtämisen ja vaikuttamisen välillä. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin arvostaminen, kritikoiminen tai hyväksyminen. Käsitys, jonka mukaan uskontotieteen pitäisi olla kriittinen on siinä mielessä ennakkoluuloinen, että lähtökohtana on usein negatiivinen (lue ateistinen) suhtautuminen esimerkiksi valtauskontoja kohtaan. Tämä suhtautumistapa voi hyvin olla uskontotieteen tutkimuskohteena, mutta se ei voi olla tutkimuksen näkökulma. Parempaa olisi puhua uskonnon profiilin arvioimisesta.

Ymmärtävän uskontotieteen tehtävä ei ole selvittää mikä uskonto on paras tai hyväksyttävä. Ymmärtäminen on keskustelua tutkimuskohteen ja tutkijan välillä, jonka lähtökohtana on yhteinen tahto ymmärtää toista, mutta myös sen tosiseikan hyväksyminen, että olemme jostakin asiasta eri mieltä. Ymmärtäminen ei ole mikään ideologia, vaan se nousee käytännön ja yhteisestä tarpeesta ja halusta olla dialogiassa toisten ihmisten kanssa. 

Kun Taira kysyy kenen yhteiskuntaa uskontotiede palvelee, niin vastaus on kaikkia yhteiskuntia, sillä ymmärtäminen on olennaista kaikissa yhteiskunnissa ja ihmiselle on ominaista halu ymmärtää olemassaoloaan. Tämänhän jo todistaa maailman lukuisat uskonnot ja filosofiat. Ihmiskunta ei ole abstrakti käsite, vaan hyvin konkreettinen joukko ihmisiä, jotka elävät erilaisissa kulttuureissa. En voi hyväksyä Tairan uskontotieteen politisoimista tai kahlitsemista johonkin tiettyyn vaikutustehtävään, sillä tieteen on oltava autonominen poliittisista sidonnaisuuksista niin pitkälle kuin se on mahdollista - mieluiten kokonaan. Uskontotieteellä ei pidä olla minkäänlaista poliittista julistusohjelmaa, ei ketään vastaan, eikä kenenkään puolesta. Ainoa tavoiteltava päämäärä on oltava ymmärtämisen lisääminen empiirisen ja vertailevan tutkimuksen pohjalta. 

Ymmärtäminen ei koskaan ole täydellistä, koska keskustelu, jonka juuret ovat menneisyydessä ajankohtaistuu meidän aikana meidän ymmärryksessä ja se jatkuu meidän jälkeenkin. Keskustelu ei päädy pisteeseen, vaan se jatkuu niin kauan kuin ihmiset keskustelevat. Tämä ei tarkoita, että ymmärtävä uskontotieteen tehtävä olisi palvella jotakin erityista status quota, koska sellaistahan ei koskaan ole. Keskustelu on jatkuvasti käynnissä ja jo tämä tosiseikka muuttaa kokoajan yhteiskuntaamme ja samalla myös ihmiskuntaa. Keskustelu tämän päivän uskontotieteessä on tyystin erilainen kuin 70-luvulla, jolloin minä tulin uskontotieteeseen. Kun katson uskontotieteen palvelevan ihmiskuntaa tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että se koko ajan lisää meidän paitsi tietoa muista uskonnoista ja kulttuureista, myös ymmärrystä niiden tapoja ja uskomuksia kohtaan. Ymmärtämättömyyden seuraus on ennakkoluulot, epäilykset ja sota, kuten voimme parhaillaan todeta. 
 
 

Paavi ja ymmärrys
 

Polttava kysymys on tällä hetkellä miten länsimaiset ja itämaiset uskonnon edustajat voisivat istahtamaan saman pöydän äärelle yhteisenä tavoitteena ymmärtää toistensa näkökantoja ja sen myötä oppia elämään sovussa samalla alueella. Kriittinen uskonnontutkimus eli negatiivisesti uskontoa kohtaan asennoitunut tutkimus on täysin hyödytön tämän kysymyksen ratkaisemisen kannalta. Olennaista on oppia ymmärtämään ja kunnioittamaan toisen ihmisen vakaumusta ja pyrkiä löytämään sanoja, jotka laukaisevat jännitteet ja rakentavat siltoja. Oiva esimerkki tästä on Paavin muuttunut kanta kondomeja kohtaan sillä perusteella, että ne suojelevat elämää HIV-tartunnoista. Mikäli joku olisi ymmärtänyt aikaisemmin argumentoida kondomien käytön puolesta puhumalla sen elämää suojelevasta tehtävästä esimerkiksi vakavien sukupuolitartuntojen ehkäisijänä, Paavi olisi saattanut jo vuosia sitten muuttaa jyrkkää kantaansa. Kysymys on ollut vapauttavan sanan ja retoriikan löytämisestä, jonka valossa aikaisempi kielteinen kanta kondomeja kohtaan uuden ymmärryksen valossa osoittautuu käyttökelvottomaksi. Lisäämällä tämänkaltaista ymmärrystä, uskontotieteellä on edessään suuriakin ihmiskuntaa palvelevia tehtäviä.
 

KIRJALLISUUTTA
 

Eco, Umberto (1990): The Limits of Interpretation. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
 

Kirjoittaja on uskontotieteen professori Helsingin yliopistossa.

rene.gothoni@helsinki.fi
 

Eriarvoisuuden biologisesta perustasta (Tatu Vanhanen)
 

Osmo Tammisalon vastauspuheenvuoro "Biologiasta ei voi johtaa eriarvoisuutta" (Tieteessä tapahtuu 7/2001) sisältää näkökohtia ja teesejä, jotka tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan keskustelun jatkamiselle. Tammisalo väittää jokseenkin jyrkästi, ettei biologiasta voi johtaa eriarvoisuutta, ja toisaalta nimittää minua eriarvoisuuden puolustajaksi. Hän ei kuitenkaan viittaa mihinkään "Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin" kirjan kohtaan, jossa olisin puolustanut eriarvoisuutta. Ei ole voinut viitata, koska sellaista kohtaa kirjasta ei löydy.
 

Ongelmana Tammisalon ajattelussa on, että hän näyttää pitävän eriarvoisuutta ja sen syitä jonkinlaisina uskon asioina, kun meidän kirjassamme sen sijaan eriarvoisuutta ja sen syitä käsitellään mitattavina ilmiöinä. Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää Tammisalon huomiota samassa lehdessä julkaistuun akateemikko Pekka Jauhon kirjoitukseen, jossa hän sanoo fysiikan edistymisen alkaneen siitä, kun uskomusten maailmasta siirryttiin reaalimaailmaan ja syntyi "moderni fysikaalinen ajattelu, jossa totuus perustui mittausten ja teorian yhtäpitävyyteen".

Kirjassamme on eriarvoisuutta käsiteltäessä ollut sama idea. Eriarvoisuutta on pidetty mitattavana ilmiönä. Mittaustuloksissa voi olla virheitä, mutta mittaaminen ei ole ilmiön puolustamista. Se on vain sen mittaamista teorian pohjalta.

Mittaustuloksia on vaikea kumota pelkästään uskon voimalla. Mittausten osoittama ihmisten synnynnäisen erilaisuuden ja eri muodoissa esiintyvän sosiaalisen ja taloudellisen aseman erilaisuuden välillä esiintyvä vahva riippuvuus on tosiasia. Sen vuoksi on perusteltua tehdä se johtopäätös, että ihmisten eriarvoisuuden perimmäisenä syynä on yksilöiden geneettinen erilaisuus. Eriarvoisuudella on toki monia muitakin syitä, niin kuin Tammisalo kirjoituksessaan osoittaa, mutta ne rakentuvat joltain osin synnynnäisten kykyjen ja taipumusten erilaisuuden pohjalle. Tammisalon teesi, jonka mukaan biologiasta ei voi johtaa eriarvoisuutta, on yksinkertaisesti kestämätön. On perusteetonta uskoa, että ihmisten peruuttamaton geneettinen erilaisuus ei mitenkään heijastuisi ihmisten käyttäytymiseen ja sosiaaliseen asemaan ja että kaikki olisivat geneettisistä eroistaan huolimatta synnynnäisesti täsmälleen yhtä lahjakkaita, kyvykkäitä tai älykkäitä. 

Tammisalo olettaa, että eriarvoinen "yhteiskunta muodostuisi tietyillä yhteiskunnallisilla edellytyksillä, vaikka ihmiset olisivat synnynnäisesti täsmälleen yhtä lahjakkaita, kyvykkäitä tai älykkäitä". Se on epätodennäköistä. Jo Edward Wilson toteaa Sociobiology kirjassaan, että tasa-arvoisen yhteiskunnan syntymisen parhaana edellytyksenä olisi ihmisten geneettinen samanlaisuus. Muurahaisyhteiskunnat antavat viitteitä siitä, että geneettinen samanlaisuus johtaa yksilöllisen eriarvoisuuden katoamiseen.

Tammisalo viittaa kirjan kohtaan, jossa totean, että "tulontasaus ei pitkälle vietynäkään voi johtaa tulo- ja varallisuuserojen häviämiseen ja ettei se mahdottomuutensa takia ole edes tavoittelemisen arvoinen päämäärä" (s. 235). Tästä tulemme siihen, mitä Pekka Jauho sanoo kirjoituksessaan ikiliikkujan keksimisestä. Hän huomauttaa, että jos ihmiset ymmärtäisivät joitakin fysiikan peruslakeja, silloin "ehkä ikiliikkujien keksiminen vähenisi ja keksintöjenkin laatu paranisi". Kun tuossa lainatussa kohdassa olen sanonut, ettei tulontasaus pitkälle vietynäkään voi johtaa tulo- ja varallisuuserojen häviämiseen ja ettei se mahdottomuutensa takia ole edes "tavoittelemisen arvoinen päämäärä", olen tarkoittanut, että se on yhtä mahdotonta kuin ikiliikkujan keksiminen fysiikassa. Jos yhteiskuntatieteilijät ja poliitikot ymmärtäisivät joitakin biologiaan perustuvia ihmisten sosiaalista asemaa ja käyttäytymistä koskevia peruslakeja, he luopuisivat täydellistä tasa-arvoa koskevasta ikiliikkujaan verrattavasta haaveesta ja voisivat tehdä parempia yhteiskunnallisia keksintöjä. 

Tähän asti kaikki yritykset toteuttaa täydellinen tasa-arvo ovat mahdottomuutensa takia epäonnistuneet. Karmeimpana esimerkkinä on edesmenneessä Neuvostoliitossa suoritettu suurisuuntainen yritys toteuttaa marxilainen tasa-arvo. Tavoitteena olleen tasa-arvon toteuttamiseksi alusta lähtien alettiin vangita, tappaa ja terrorisoida ihmisiä, jotka jollain tavoin olivat muita lahjakkaampia, varakkaampia tai muuten ideologiaan sopeutumattomia. Kymmeniä miljoonia ihmisiä vangittiin, karkotettiin tai tapettiin, mutta tasa-arvoa ei syntynyt. Eriarvoisuus sai vain uusia muotoja. Lopulta järjestelmä sortui omaan ihmisluonnon vastaisuuteensa.

Tammisalon kirjoituksessa on myös useita kohtia, joissa olemme samalla kannalla. Metsästäjä-keräilijäyhteiskunnissa näyttää todella vallinneen suurempi sosiaalinen tasa-arvoisuus kuin myöhemmissä yhteiskunnissa. Olen eräissä tutkimuksissani viitannut niihin, mutta olen myös huomauttanut siitä, että tärkeimmässä asiassa ei ollut läheskään täyttä tasa-arvoa: johtajien etuoikeutena oli aina saada useampia vaimoja. Demokratian menestyminen nykymaailmassa voi perustua metsästäjä-keräilijäyhteiskunnista periytyviin käyttäytymistaipumuksiin, joihin kuuluu liian suuren eriarvoisuuden vastustaminen ja johtajien aseman alituinen epävarmuus. 

En myöskään mitenkään pyri kiistämään sitä, että myöhemmissä luokkayhteiskunnissa ihmisen sosiaalinen asema määräytyi vahvasti vanhempien aseman perusteella, mutta ei milloinkaan täydellisesti. Aina jotkut synnynnäisiltä lahjoiltaan poikkeukselliset yksilöt ovat kyenneet murtamaan luokka-aseman rajat. Nykyisissä demokratioissa pitkälle viety tilaisuuden tasa-arvoisuuden luominen on johtanut siihen, että luokka-asema määräytyy yhä enemmän omien synnynnäisten ominaisuuksien ja kykyjen perusteella, ei vanhempien aseman perusteella. Esimerkiksi Suomessa useimmat politiikan ja myös talouselämän johtohenkilöt ovat peräisin tavallisesta kansasta. Se on mitattavissa oleva asia, ei uskon asia.

Tammisalon viittaus Jared Diamondin teoriaan kansainvälisten taloudellisten erojen perustumisesta historiallisiin ja maantietellisiin sattumiin on mielenkiintoinen. Diamond uskoo Tammisalon tavoin, ettei kansojen tai rotujen välillä voi olla mitään älykkyyseroja. Suuret taloudelliset kehityserot johtuvat vain maantieteellisissä olosuhteissa olevista eroista. Diamondilta on vain jäänyt huomaamatta, että maantieteellisten olojen erilaisuus johti kymmenientuhansien vuosien evoluution aikana kansojen ja rotujen välisten mittavissa olevien älykkyyserojen syntymiseen. Ne selittävät huomattavalta osin nykyiset tavattoman suuret taloudelliset kehityserot maailman eri osien välillä, mutta populaatioiden välisten keskimääräisten älykkyyserojen takana on maantieteellisten olosuhteiden erilaisuus mikä alunpitäen synnytti älykkyyserot.

Lopuksi olen samaa mieltä Tammisalon kanssa siitä, että "mikään biologinen tosiasia ei aseta esteitä nykyistä huomattavasti tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle". Tästä on mitattavissa olevana todistuksena se, että nykymaailmassakin eri maiden ja kansojen välillä on suhteellisessa tasa-arvossa tavattoman suuria eroja, jotka perustuvat sosiaalisten ja poliittisten järjestelmien ja kulttuurien erilaisuuteen. Tammisalo ei ehkä ole huomannut, että olen kirjassa esittänyt darwinilaisen yhteiskuntatutkimuksen tavoitteeksi auttaa hyvän yhteiskunnan rakentamisesta, mihin yhtenä osana kuuluu myös optimitasoisen tasa-arvon toteuttaminen. Olen voimakkaasti korostanut sitä, että darwinilainen yhteiskuntatutkimus tarjoaa yhteiskuntatieteille ja myös käytännölliselle yhteiskuntapolitiikalla nykyistä paljon paremman teoreettisen perustan.

Yhteiskuntatieteilijöiden on kuitenkin vaikea ymmärtää tätä, koska heidän tietonsa darwinilaisen teorian soveltamisesta yhteiskuntatutkimukseen näyttävät yhä perustuvan siihen, mitä he ovat kuulleet 1800-luvun sosiaalidarwinismista. 
 

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.