On sanottu, että vain tyhmät pyrkivät ennustamaan, koska onnistumisen toteutumistodennäköisyys useasti on hyvin pieni. Tästä huolimatta uskallan kurkistaa fyysikon yhteiskunnallisen aseman tulevaisuuteen, koska sen kaavailu on paitsi huvittavaa myös mahdollisesti jopa hyödyllistä. Vaikka näkemykseni ei olisikaan totta, toivon sen silti olevan hyvin keksitty.
 

Fysiikan kehityksen vallankumouksellinen yhteiskunnallinen vaikutus

Modernin fysiikan ensimmäiset askeleet löytyvät antiikin Kreikasta, jonka kultaisella vuosisadalla muotoutui pariksi vuosituhanneksi käsityksemme luonnon ilmiöistä ja niiden lainalaisuuksista. Aristoteles ja muut peripateetikot loivat maailmankatsomuksen, jonka kristillinen kirkko hyväksyi ainoaksi oikeaksi. Sen mukaan Jumala, joka oli täydellinen, oli luonut maailman täydelliseksi ja pysyväksi ainakin maailman loppuun saakka. Tiede oli paljolti tästä johtuen dogmaattista keskustelua eikä ilmiöiden kokeellista tutkimusta juuri harjoitettu.

Renessanssi muutti täydellisesti tilanteen. Kun Galileo Galilei suuntasi primitiivisen instrumenttinsa kohti planeettoja, romahti koko aikaisempi maailmankatsomus, joka oli jo kärsinyt löytöretkien vuoksi pahoja kolhuja. Kuu ei ollutkaan sileä taso, Venuksella olivat vaiheet, Jupiterilla kuut, Auringolla pilkut ja Linnunrata muodostunut miljoonista tähdistä. Maakeskinen käsitys sortui ja muuttui Kopernikuksen työhön perustuen vähitellen aurinkokeskiseksi. Mikroskooppi avasi nähtäväksi solujen ja mikrobien maailman, jota paljas ihmissilmä ei kyennyt erottamaan. Käsitys elämästä muuttui, veri ei värähdellytkään maksan ja verisuonten välillä, vaan oli kiertoliikkeessä sydämen pumppaamana. Galilei loi uuden tavan lähestyä luonnonilmiöitä kokeiden ja mittausten avulla. Syntyi moderni fysikaalinen ajattelu, jossa totuus perustui mittausten ja teorian yhtäpitävyyteen. Siirryttiin uskomusten maailmasta vähemmän romanttiseen reaalimaailmaan. Kirkon tukema vanha usko maailman ilmiöistä oli pakko hylätä paikkansa pitämättömänä. Tämä oli ensimmäinen vallankumous.

Keplerin lait saivat selityksensä Newtonin nerokkaasta painovoiman tulkinnasta ja hänen kehittämistään liikelaistaan, jotka voitiin esittää matemaattisessa muodossa ja ratkaista tarkasti. Ensimmäisen kerran fysiikka muuttui tieteeksi, joka kykeni hämmästyttävän tarkasti ennustamaan tulevaisuutta jopa miljooniksi vuosiksi eteenpäin. Vasta hiljattain tapahtunut deterministisen kaaoksen keksiminen on osoittanut, että asia ei olekaan niin yksinkertainen, hyvin pitkillä aikaväleillä voi ilmetä yllättäviä kaaosmaisia liiketiloja. Luonnon noudattamien kokeellisten lakien tutkimisen ja niiden matemaattisen käsittelyn yhdistämisen oli todellinen mullistava läpimurto, joka laukaisi vuosisataisen kehityksen fysiikassa ja mahdollisti myös tämän menetelmän voitollisen leviämisen aluksi astronomiaan, kemiaan, biologiaan ja tekniikkaan. Nämä alat ovat kaikki senlaatuisia, että voidaan puhua tarkasti määritellystä tilasta, sen ajallisesta kehittymisestä eli dynamiikasta, sekä järjestelmän osien välisistä vuorovaikutuksista. Myöhemmin menetelmä on myös levinnyt ihmisiä käsitteleviin tieteisiin kuten ekonomiaan, psykologiaan ja yhteiskuntatieteisiin. Näissä tieteissä vuorovaikutus on useimmiten informaation vaihtoa, liikeyhtälöitä ei ole olemassa siinä muodossa kuin ne määritellään fysiikassa eikä myöskään ole löydettävissä fysiikassa tunnettuja säilymislakeja. Luonnontieteellinen metodi onkin viimeksi mainituilla tieteiden alueilla venytetty pätemisensä äärialueille. Voinee väittää, että jopa marxismin synnyn liittyvän läheisesti Newtonin lähestymistapaan. Ihmistieteissä todennäköisyyteen perustuva formalismi olisi usein ehkä ollut oikeampi lähestymistapa. Tämä oli toinen vallankumous.

Sähkömagnetismin lakien keksiminen ja saattaminen Maxwellin yhtälöiden häikäisevän kauniiseen muotoon suppeassa suhteellisuusteoriassa aukaisi oven sähköenergian kehittämiselle, siirrolle ja hyväksikäytölle. Siihen liittyi myös myöhemmin viestinnän valtava kehitys ja tiedonkäsittelyn siirtyminen tietokoneille. Ilman sähkömagnetismin kokeellista ja teoreettista tutkimista nämä, koko nyky-yhteiskunnan olemassaololle keskeiset toiminnat, eivät olisi olleet lainkaan mahdollisia. Voidaan sanoa, että yksi globalisaation syistä on Maxwellin yhtälöiden keksiminen. Tämä oli kolmas vallankumous.

Suppean ja laajennetun suhteellisuusteorian avautuminen loi puitteet sekä astronomian että ydinfysiikan kehitykselle kvanttimekaniikan syntymisen muodossa. Einstein ja Bohr aukaisivat tien atomien ja ytimien maailmaan, tekivät mahdolliseksi ydinaseen sekä ydinenergian synnyn ja kvantitatiivisen hiukkasfysiikan kehittämisen vieläkin ratkaisemattomine syvällisine ongelmineen. Maailmankatsomuksellisesti kvanttimekaniikalla on syvällinen vaikutus, osoittihan se tietomme tarkkuusrajojen olemassaolon atomaarisia ilmiöitä tutkittaessa. Se oli tietoteoreettinen kvanttihyppy klassillisesta ajattelusta modernin fysiikan maailmaan. Fysiikan kehitystä myötäili myös matematiikassa Gödelin lause sellaisten loogisten väitteiden olemassaolosta, joita ei annetun täydellisen aksiomatiikkajärjestelmän puitteissa voida osoittaa oikeiksi eikä vääriksikään. Jumalan pysyväksi uskottu järjestynyt maailmankaikkeus olikin monessa suhteessa ihmiselle vain osittain avautuva, mutta samalla niin haasteellinen ja uusia vielä ratkaisemattomia tieteellisiä ongelmia tarjoava kokonaisuus. Tämä oli neljäs vallankumous.

Edellä on pyritty lyhyesti osoittamaan, että fysiikka on aina ollut ja tulee myös tulevaisuudessa olemaan yksi ja ehkä tärkein keskeisesti maailmankatsomustamme muokkaavista oppirakennelmista. Se ei ole tylsä eikä vailla inhimillisiä tiedollisia sekä taiteellisia arvoja oleva tiede. Sen omaksuminen viestinsä keskeisiltä osiltaan onkin muodostunut sivistyneen länsimaisen ihmisen tukevaksi reaktiopohjaksi monia elämän tilanteita varten, sen avulla voidaan siirtyä uskomusmaailmoista vahvistetun tieteellisen tiedon maailmaan. En kumminkaan halua väittää, että se olisi koko maailmamme, ihmisen alitajunta ja mielikuvitus sallivat hänen liikkuvan monissa muissa viehättävissä maailmoissa. Tämä tilanne asettaa hyvin vaativat kriteerit fysiikan opetukselle sen kaikilla asteilla kouluista yliopisto-opetukseen ja tieteelliseen koulutukseen saakka.
 

Fyysikon ura modernissa maailmassa

Koulujen fysiikan opetuksen asema on Suomessa aivan liian heikko ja alan opetus ei yleensä ole fysiikkaa hyvin tuntevien opettajien käsissä. Opettaminen yliopistotasolla taas on valitettavan usein aliarvostettua, koska siinä menestyksellisesti toimivia ei erikoisesti huomata ja palkita. Päinvastoin tieteellinen työ taas on korkeasti arvostettua, monin tavoin julkisesti palkittua, uralla etenemistä suosivaa ja siten houkuttelevaa. Tämä tilanne ei ole suotuisa fysiikan opetukselle eikä myöskään yliopistojen omalle kehitykselle. Väite, että hyvä tutkija on usein huono opettaja, ei voi yleisesti pitää paikkaansa. Todella asiaansa syvällisesti perehtyneellä tutkijalla tulisi olla voimakas halu myös jakaa tietojaan oppilailleen, jotka myöhemmin omalta osaltaan ovat vastuussa alan jatkuvuudesta ja kehityksestä yliopistossa. Periaatteena tulisikin olla, että jokainen tutkija yliopistoympäristössä olisi velvoitettu ajoittain myös luennoimaan - toki siten, ettei se estä vaan tukisi hänen tutkimustyötään. Useimmissa ulkomaisissa yliopistoissa luennointia pidetäänkin keskeisenä menestyvän yliopisto-opettajan tehtävänä. 

Fysiikan maisterin tutkinto tai tohtorin arvo poikkeaa monista yliopistoissa opetettavista aineista siinä, että opetuksen ja tutkimuksen lisäksi ei yhteiskunnassa ole olemassa nimettyä alan teollisuutta tai muuta selvää elämänuravaihtoehtoa. Suomen Fyysikkoseuran matrikkelin perusteella voi päätellä, että tällä hetkellä opetus ja tutkimus ovat täysin hallitsevia fyysikkouran suuntautumisessa. Vain noin 10 % heistä on teollisuudessa, kaupan alalla tai hallinnollisissa tehtävissä, johon silloin on laskettu mukaan myös sairaalafyysikot. Tämä ei ole Suomen kaltaisessa pitkälle kehittyneessä teollisuusmaassa lainkaan tyydyttävä jakautuma. Yhdysvalloissa laaditun tilaston mukaan fysiikan maistereista toimi vuonna 1994 teollisuudessa 33 %, yksityisellä sektorilla 27 %, valtion hallinnossa 18 %, akateemisella uralla 17 % ja tuntemattomissa tehtävissä 5%. Vastaavat luvut tohtorien kohdalla olivat 21 %, 9 %, 23 %, 42 % ja 5 %. Verrattaessa omiin lukuihimme on ero todella huolestuttava. Voidaan jopa väittää, että fyysikkojen ääni ei kuulu yhteiskunnassamme sillä voimakkuudella, mikä olisi maalle tarpeellista. Monet päätökset tehdään tästä syystä ilman tajua ilmiöiden suuruusluokasta ja merkityksestä; mittayksikköjäkään ei ymmärretä, Megawatti sotkeentuu milliwattiin, kvantifioitavissa olevia ilmiöitä ei edes yritetä saattaa määrälliseen muotoon ja harvoin pyritään käyttämään mallintamista, vaikka yhteiskunnan toimintojen monimutkaistuminen sitä edellyttäisi.

Tilanteen korjaamiseksi fysiikan keskeinen merkitys yhteiskunnassa on tehtävä selväksi jo kouluopetuksessa. Se voi tapahtua vain tekemällä opetus oppilaille mielenkiintoiseksi ja haastavaksi. Vastakkaisista väitteistä huolimatta en nimittäin usko siihen, että nykynuoret välttämättä pyrkisivät yli siitä, mistä aita on matalin. Aineen mielenkiinto lisääntyy, jos tulevaisuudessa voidaan osoittaa fysiikan yliopistollisten opintojen avaavan mahdollisuuksia moniin mielenkiintoisiin tehtäviin, joissa voi toteuttaa itseään ja jopa luoda nousujohtoisen uran.

Ongelma on olemassa myös yliopistojen piirissä, alalle ei ole helppo saada riittävän runsaasti opiskelijoiksi parasta ylioppilasainesta, joka tuntuu olevan enemmän kiinnostunut nopeasta rahasta kuin mahdollisimman tasapainoisen kuvan luomisesta ympäröivästä maailmasta. Henkisten arvojen painottaminen on kumminkin sitä todella aitoa eurooppalaisuuden ydintä, johon meidänkin olisi Suomessa pyrittävä yliopisto-opetuksessa.

Fyysikkojen toiminta-alueen laajentaminen perinnäisen opetuksen ja tutkimuksen ulkopuolelle ei ole helppo tehtävä, sillä nämä uudet alueet vaativat usein fyysikoille vieraita valmiuksia kuten ihmisten käsittelytaitoja, johtamiskykyä ja talouselämän lakien tuntemista. Tarvitaan siis näiden alojen koulutusta vasta valmistuneille fyysikoille.
 

Fysiikka - loppuuntutkittu tiede?
 

Fysiikkaa on usein sanottu loppuuntutkituksi tieteeksi, voimallisimmin 1800-luvun lopulla -

juuri ennen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan keksimistä. Niin kuin yhteiskuntamme kehitys on surmannut sankarit, niin myös fysiikassa tuntuu sankariteorioiden aika nyt olevan hetkellisesti ohitse. Kaiken Teoria olisi hyvä kandidaatti sankarikasvatukseen, mutta läpimurtoa ei ole tullut ja sen pikaista tulemistakin ovat monet alkaneet epäillä. Fysiikan ehkä lupaavin uusi alue on nanotekniikka, josta Feynmania lainaten "on löydettävissä paljon mielenkiintoista". Me olemme sukupolvi, joka on ensimmäisenä nähnyt atomit konkreettisina olioina ja täten siirtyneet lopullisesti atomiteoriasta atomioppiin. Fysiikan tulevaisuus onkin mielestäni yhä enenevässä määrässä löydettävissä sen sovellutuksista: kemiasta, biologiasta, tekniikasta ja ihmistieteistä, joiden edistyminen tulevaisuudessa painottuu fysiikan ja matematiikan menetelmien laajaan soveltamiseen.

Fyysikkojen kyky rakentaa matemaattisia malleja ja heidän kokemuksensa niiden soveltamiseen liittyvistä rajoituksista ovat erittäin hyödyllisiä hyvin laajalla yhteiskuntamme toiminnan alueella. Niinpä esimerkiksi lääketieteessä voidaan kehittää kemiallisena tehtaana toimivan solun ja jopa kokonaisen elimen toimintaakin kuvaava malli. Energiantuotanto ja hapenkuljetus organismissa avautuvat nekin mallintamiselle. Nanotekniikan futurologien ajatukset solutasolla toimivista roboteista edellyttävät robottien ja kudoksen välisen vuorovaikutuksen selvittämistä mallintamalla. Kemiassa on esimerkiksi proteiinien laskoistumisen massiivinen mallintamisongelma vielä ratkaisematta, vaikka sen merkitys niin terveelle kuin myös sairaalle kudokselle on tullut selväksi. Teollisuudessa ympäristöongelmien teoreettiset mallit, jotka liikkuvat usein menetelmän pätevyysalueen ulkoreunoilla, vaativat jatkuvaa tarkentamista. 

Luotettavuus- ja turvallisuusmallit edellyttävät usein niiden kohteena olevien järjestelmien fysikaalisten ominaisuuksien syvällistä tuntemusta. Eräänä esimerkkinä vaikkapa aineiden vanhenemisilmiöt ja niiden nopeutettu kokeellinen tutkimus, jossa saatujen tulosten tulkinta voi olla erittäin vaikeata. Monien yhteiskunnan prosessien riittävän luotettava ja turvallinen toiminta perustuu kvantitatiiviseen luotettavuus- ja turvallisuusanalyysiin. Voidaan väittää, että ilman näiden käyttöä tietokoneet eivät toimisi, lentoliikenne ei olisi riittävän turvallista eikä ydinvoimalaitoksen käyttö olisi hyväksyttävää. Uudet tietokone- ja ohjelmointiteknilliset sovellutukset kumpuavat usein fysiikan ongelmista, joiden suora matemaattinen ratkaisu ei ole osoittautunut mahdolliseksi. 

Suhtautumiseen fysiikkaan vaikuttaa valitettavan usein täysin epäoleelliset seikat kuten fyysikkojen osallistuminen ydinaseen kehittämiseen ja ydinenergiatekniikan hyväksikäyttöön. Ydinase meillä on joka tapauksessa keskuudessamme, mutta tämän aseen käytön ja leviämisen estäminen on myös fyysikkojen tärkeä tehtävä.

Ydinenergiaan suhtautuminen on paljolti riippuvainen globaalisen energiajärjestelmän ongelmien syvällisen ymmärtämisen kanssa. On ilmeistä, että energia-alalla ajaudutaan lähimmän viidenkymmenen vuoden kuluessa syvälliseen kriisiin öljyn ja maakaasun hinnan noustessa niin korkeaksi resurssien vähetessä, että niiden käyttöä on pakko rajoittaa radikaalisesti pelkästään jo kustannussyistä. Energiajärjestelmän dynamiikan tutkiminen osoittaa, että sen hallittujen, suuria taloudellisia tappioita aiheuttamattomien muutosten nopeus voi olla vain suuruusluokkaa 2-3 % vuodessa, eli tästä johtuen ei ole mahdollista korvata kallistuvia energiaraaka-aineita öljyä ja kaasua muilla kuin saastuttavalla kivihiilellä tai ydinenergialla. Uusiutuvat energialähteet eivät voi korvata kuin osan globaalisesta energiatarpeesta ja senkin usein energian hinnasta ja laadusta tinkien. Tilanne sisältää tyypillisen valinnan kahden vaikean vaihtoehdon välillä, jotka molemmat pitemmällä aikavälillä johtavat elintasomme huomattavaan laskuun. Tähän ongelmaan olisi fyysikoillakin paljon tärkeää sanottavaa. Samankaltaisia ongelmia sisältyy myös muihin globaalisiin megasysteemeihin kuten, materiaali-, informaatio- ja viestintä-, elintarvike- ja juomavesijärjestelmiin, vain muutamia keskeisiä mainitakseni.
 

Fysiikan maailmankuvallinen merkitys
 

Jo lukiossa, mutta myös yliopistokoulutuksessa tulee kiinnittää huomiota fysiikan maailmankatsomusta muokkaavaan funktioon. Ilman fysiikan läpimurtoja ei maailmamme olisi se, jossa nyt elämme. Vain tajuamalla ilmiöiden syyt ja niiden seuraukset on mahdollista pyrkiä hallitsemaan elämäänsä rationaalisella tavalla. Fysiikka on paras lääke huuhaa-opeille, jotka jatkuvasti pyrkivät nousemaan luonnontieteellisen tietämättömyyden suosta. Ei vain fyysikoiden vaan jokaisen tulisi tuntea tärkeimmät mekaniikan säilymislait: Liikemäärän, impulssimomentin ja energian säilymisen vahvat lait. Olisi myös syytä ymmärtää näiden mittayksiköiden luonne sekä suureiden suuruusluokat eri ilmiöissä. Termodynamiikassa tulisi hallita ensimmäinen ja toinen pääsääntö ja kyetä ymmärtämään niiden yksinkertaisia sovellutuksia. Silloin ehkä ikiliikkujien keksiminen vähenisi ja keksintöjenkin laatu paranisi.

Vaikea kysymys on käytännön töiden ja demonstraatioiden saaminen mielekkäästi mukaan opetukseen. Ongelma koskee erikoisesti kouluja, joissa tietokoneet vievät mielestäni liikaa aikaa. Hyötyä olisi myös sorvaamisen, hitsauksen ja juottamisen alkeiden osaamisesta yleissivistävänä tietona. Ennen radioamatöörit rakensivat laitteitaan ja tulivat siten usein monitaitureiksi, tänään tietoteknillisten laitteiden kohdalla jo yksinkertaisimman pelikoneen ja robotin rakentaminen johtaa kustannusten resurssit ylittävään nousuun.

Loppujen lopuksi: tulisi ymmärtää, että fysiikka on vaativa henkinen haaste ja siinä kuin säveltäminen tai maalaustaide myös kulttuuri- ja kauneusarvoja sisältävä tietokokonaisuus. Fysiikan tulee olla ei vain hyödyllistä vaan myös hauskaa. 

Kirjoittaja on akateemikko. Kirjoitus perustuu puheeseen Helsingin yliopiston Physicum-rakennuksen vihkiäisissä 7.9.2001.
 

Mitä tieteenfilosofiassa todella tapahtuu? (Jaakko Hintikka)

Sami Pihlström on arvioinut Filosofian köyhyys ja rikkaus -teokseni Tieteessä tapahtuu -aikakauskirjassa 5/2001. Hänen esittelynsä on käytännössä yritys sitoa ajatteluni muodissa olevan eksegeettisen filosofiakäsityksen pakkopaitaan. En usko, että tämä tekee oikeutta kirjalleni.

Vanhaan hyvään - tai pahaan - aikaan joku englantilainen filosofi saattoi moittia toista sanomalla, että tämä käsittelee Platonia ja Aristotelesta "like fellows of another college" eli ikään kuin he olisivat aikalaisia toisesta collegesta. Moitteen asiasisältö oli ensi sijassa epähistoriallisuus, mutta toisinaan sen taustalla oli myös erityinen käsitys Platonin ja Aristoteleen kaltaisten klassikoiden asemasta filosofiassa. Heidän teoksiaan ei luettu osana omaa tiedonetsintää, vaan pyhinä teksteinä, joita sopi tulkita ja joista sopi keskustella mutta joihin ei voinut soveltaa sananmukaisen totuuden tai epätotuuden määreitä.

Nykyaikana on sama asenne levinnyt myös aikalaisajattelijoiden käsittelemiseen. Toisten yliopistojen filosofiaa käsitellään kuin ennen Platonia ja Aristotelesta, ei tutkijakumppaneina uusia totuuksia ja oivalluksia etsimässä vaan tulkintakohteena. Tyypillinen filosofinen väitöskirja anno domini 2001 ei käsittele Quinen, Carnapin, Husserlin, Heideggerin tai Kripken sisällöllisiä ongelmia, vaan sitä, mitä nämä herrat ja heidän seuraajansa ovat niistä sanoneet. Tuloksena ei ole uusia totuuksia tai oivalluksia, vaan uusia "lukutapoja", aivan niin kuin raamatunselityksessä.

Tämä suhtautumistapa filosofiaan on johtanut siihen, mitä olen kutsunut "filosofian köyhyydeksi", vastakohtana sille "filosofian rikkaudelle", jota logiikassa ja tietoteoriassa avautumassa olevat ajatusmahdollisuudet lupaavat. Käytän näitä sanontoja myös äskettäin ilmestyneen suomennosvalikoimani otsikossa. (Filosofian köyhyys ja rikkaus. Nykyfilosofian kartoitusta, Art House, Helsinki, 2001.)

Sami Pihlström on arvioinut tätä nidettä aikakauskirjan Tieteessä tapahtuu numerossa 5/2001. Hänen esittelynsä on käytännössä yritys sitoa ajatteluni edellä kuvatun muodissa olevan eksegeettisen filosofiakäsityksen pakkopaitaan. En usko, että tämä tekee oikeutta kirjalleni. Syynä ei ole vain se, että olen kritisoinut kuvattua ajattelutapaa. Pihlströmin näkökulmasta eivät tule esiin ne väitteeni ja tulokseni, jotka kirjani tyypillistä lukijaa luullakseni eniten kiinnostaisivat. Pihlström antaa valaisevan ja korrektin pikakuvan eräistä niistä uusista käsitevälineistä, joiden merkitystä kirjassani tähdennän. Mutta hän esittelee vain niukasti niitä tuloksia ja näkökohtia, jotka jo on saavutettu näiden käsitevälineiden avulla. Olisin luullut olevan huomattavaa uutisarvoa sellaisilla väitteillä kuin seuraavat:
 

(1) Tavallinen kaikkien käyttämä peruslogiikka (predikaattilogiikka eli kvantifikaatioteoria) ei täytä tyydyttävästi tehtäväänsä ja on laajennettava rikkaammaksi logiikaksi. Kehittämäni IF-logiikka toimii tässä tehtävässä.

(2) Gödelin epätäydellisyystulos koskee vain yhtä mahdollista täydellisyyden käsitettä, mistä syystä se rajoittaa logiikan mahdollisuuksia paljon vähemmän kuin on yleisesti luultu.

(3) Tarskin tulos totuuden määrittelemättömyydestä nojaa niin rajoittaviin oletuksiin, ettei sen varaan voi rakentaa mitään filosofisia johtopäätöksiä.

(4) Totuus on määriteltävissä jokaiselle tarpeeksi rikkaalle kielelle tässä kielessä itsessään. Tämä määritelmä on meidän luontaisen esiteoreettisen totuuskäsityksemme kodifikaatio. Se on käytettävissä heti kun kielemme - looginen tai luonnollinen kieli - on tarpeeksi ilmaisuvoimainen. Päinvastoin kuin Davidson väittää, yritykset määritellä totuuden käsitettä eivät ole "hullutusta" (folly). Hullutusta on kieltää tällaisen totuusmääritelmän mahdollisuus.

(5) Quinen tietoteoria nojaa useaan niin ahtaisiin oletuksiin, ettei se voi luoda todellista valoa keskeisiin tietoteoreettisiin ja tieteenfilosofisiin ongelmiin. Korjaamalla nämä virheet löydetään paljon parempi tietoteoria kuin Quinen.

(6) Nykyinen tietoteoria on lähes kokonaan pelkästään todentamisen teoriaa, ei tiedonetsinnän tutkimista. Mutta se ei voi olla koko totuus edes todentamisen teoriasta. Syynä on, että tiedonhankinta ja tiedon todentaminen ovat saman prosessin osia, ja niitä voidaan siitä syystä arvioida vain yhdessä. Tähän antaa mahdollisuuksia kehittämäni tiedon etsinnän kyselymalli.
 

Listaa voisi jatkaa. En tietenkään esitä teesejä (1)-(6) valmiina totuuksina. Mutta epäilemättä tavallista lukijaa kiinnostaisi tietää tai ainakin muodostaa käsitys siitä, pitävätkö nämä teesit paikkansa, siksi keskeisiä ne ovat teoreettisessa filosofiassa.
 

Pihlström keskustelee joistakin teeseistäni. Mutta juuri tässä keskustelussa tulee selvästi esiin hänen keskustelukeskeinen asennoitumisensa. Pihlström ei aina edes kysy, pitävätkö esittämäni teesit paikkansa. Hänen sanastostaan puuttuvat sellaiset ilmaisut kuin todistus, tulos, oivallus, uudet ajatusmahdollisuudet jne. Esimerkiksi esittäessään riippumattomuusystävällistä logiikkaa Pihlström puhuu yksinomaan kvanttorien eli tiettyjen loogisten operaattorien riippuvuuksista ja riippumattomuuksista. Hän ei sanallakaan mainitse, että kvanttorien riippuvuussuhteet ovat tärkein tapa esittää kielellisesti reaalimaailman suureiden ja muiden muuttujien riippuvuussuhteita.

Itse asiassa missään teeseistäni (1)-(6) ei ole kysymys pelkästä filosofisesta mielipiteestä tai kannanotosta. Kaikkien niiden pohjana on konkreettisia todistettavissa olevia tuloksia. Näiden tulosten seurauksista ja muusta merkityksestä voi keskustella, mutta itse tulosten kohdalla ei ole sijaa pelkille mielipiteille.

Sen sijaan, että Pihlström keskustelisi teesieni asiasisällöstä, seurauksista ja osuvuudesta hän tyypillisesti esittää, miten tämän tai tuon kuppikunnan edustajat suhtautuisivat niihin. Hän puhuu kiistelyistä, kilpailevista kannoista, vakuuttuneisuudesta, ongelmien erittelystä (ilmeisesti eri asiana kuin niiden ratkaiseminen), siitä miten heideggerilaiset kokisivat väitteeni jne. Tällainen puhe kuuluu asiaan vain jos käsittelee filosofiaa vain enemmän tai vähemmän henkevänä keskusteluna pelkän keskustelun vuoksi, jollaiseksi muiden muassa Richard Rorty haluaisikin filosofian muuttaa. Kallistun itse uskomaan, että Pihlströmin arvioinnin lukijat ovat kiinnostuneempia tulosteni avaamista uusista näköaloista kuin siitä, mitä nämä tai nuo filosofian harrastajat niistä sanoisivat.

Tämä asennoitumisero kuvastuu Pihlströmin keskustelun yksityiskohdistakin. Pihlström esimerkiksi käsittelee niin sanottuja eri totuusteorioita järkevinä vaihtoehtoina toinen toiselleen. Näin tekemällä hän olettaa juuri sen, mitä hänen pitäisi osoittaa. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että peliteoreettinen totuusmääritelmä tavoittaa meidän kaikkien luontaisen esiteoreettisen käsityksemme kvanttorilauseiden totuudesta. Ja jos näin on, muut väitetyt totuuskäsitteen tulkinnat ovat yksinkertaisesti tulkintoja joistakin muista ideoista kuin tavallisesta totuuden käsitteestämme. Tämä ei ole mikään filosofinen tulkintakysymys, vaan ongelma, joka voidaan ratkaista sitovin tieteellisin argumentein.
 

Pihlström tuumii, millaista totuuskäsitettä minä oikeastaan mahdan edustaa. Tässä hänellä on ajatuspallo kateissa. Jos olen oikeassa ja totuuden käsite on automaattisesti määriteltävissä jokaisessa tarpeeksi rikkaassa kielessä, ei ole mitään mieltä enää kysellä, olisiko totuus ehkä määriteltävä koherenssiksi tai tutkimuksen raja-arvoksi. Näistä kysymyksistä tulee suopeasti tulkittuna kysymyksiä totuuden etsimisestä, ei totuuden määrittelemisestä. Pihlströmin tuumailut minun totuuden käsitteestäni ovat verrattavissa kysymykseen, mitä mieltä Einstein oikeastaan oli maan liikkeen nopeudesta eetterin suhteen. Jos kysymys on mieletön, on turha pohtia vastausta siihen.

Pihlström katsoo minun tekevän fenomenologialle vääryyttä korostamalla, että todelliset tietoprosessit eivät kuulu tietoisuuden piiriin. Mutta hän ei esitä tilannetta oikein. Fenomenologit eivät tutki tietomme mahdollisuutta samassa mielessä kuin esimerkiksi Kant, kuten Pihlström näyttää ajattelevan. He eivät etsi tietomme apriorisia edellytyksiä. Fenomenologit jäljittävät kaikkea tietoamme välittömään kokemukseen samassa mielessä kuin esimerkiksi Ernst Mach. He tutkivat sitä konstituutioprosessia, jolla me rakennamme näistä kokemuksista tietomaailmamme. Tämä konstituutioprosessi on käänteinen fenomenologiselle reduktiolle, erityisesti transsendentaaliselle reduktiolle. Jos tämä prosessi ei ole tietoisuutemme tavoitettavissa, fenomenologia ei voi olla koko episteeminen totuus, vaikka se olisikin totta ja vain totta. Käsitemaailmamme perustavien konstituutioprosessien tiedostamattomuus on kuin onkin tullut vakuuttavasti esiin viimeaikaisessa neurotieteessä.

Suoranainen vääristely on esittää minun kantani olevan, että Heideggerin ideassa totuuden paljastuneisuudesta on kysymys vain muka uudesta ja paremmasta logiikasta. Olen useaan otteeseen nimenomaan tähdentänyt, että Heideggerin idean pohjana on syvällinen ja laajasti kannatettu näkemys kielestä universaalina merkitysten välittäjänä. On erittäin vaarallinen merkki filosofisten muotien orjuudesta, että suomalaiselle filosofille sanasta logiikka on tullut Schimpfwort.

Pihlström on epäilemättä oikeassa sanoessaan, että tosiuskovat heideggerilaiset kummastelisivat analyysejäni mestarinsa oletuksista, erityisesti Heideggerin käsityksestä totuudesta paljastuneisuutena. Mutta kukahan silloin olisi pakottamassa toista omaan ajatusmuottiinsa? Martin Kusch on asiantuntevasti osoittanut, että Heideggerin ajattelussa näytteli erittäin keskeistä osaa ajatus kielestä universaalina merkitysten välittäjänä. Teesi totuuden lausumattomuudesta on vain esimerkkitapaus tästä yleisemmästä oletuksesta. Jos Pihlström haluaa moittia minun näkökulmaani Heideggerin ajatteluun, hänen tulisi sitä ennen kumota Kuschin oppinut ja huolellinen tulkinta Heideggerista.
 

Pihlström on erityisesti tuohtunut toteamuksestani, ettei Wittgensteinin ajattelulla ole mitään tekemistä perinteellisten skeptisismin ja realismin ongelmien kanssa. Hän ei esitä kuitenkaan juuri mitään asiallisia näyttöjä eriäville mielipiteilleen, vetoamisia auktoriteetteihin kylläkin. Wittgensteinin todellinen kanta on kuitenkin varsin selvä, ainakin tulkitsijalle, joka ei ole auktoriteettiuskojen vallassa. Mitä skeptisismin ongelmaan tulee, Wittgensteinin kypsä kanta on, ettei se voi herätä primäärisissä kielipeleissä koska niissä ei voi mielekkäästi käyttää tiedon, uskon tai epäilyn käsitteitä. Nämä käsitteet voidaan ottaa käyttöön sekundäärisissä kielipeleissä sopivien kriteerien avulla, mutta juuri nämä kriteerit osoittavat mahdolliseksi kumota epäilyt ainakin joissakin tapauksissa. Säännön seuraamiskeskustelulla taas ei ole mitään tekemistä skeptillisyyden kanssa. Wittgensteinin ongelmana ei näet ole, voimmeko tietää seuraavamme sääntöä oikein, vaan miten sääntö fyysisen maailman osasena voi määrätä tai johtaa toimintaani sitä seuratessani.

Mitä realismiin tulee, niin Wittgenstein sanoo jokseenkin suoraan Tractatus-teoksessaan, että maailman substanssit eri perusoliot ovat peräisin välittömästä kokemuksesta. Niiden objektiivisuuden ja substantiaalisuuden ilmeinen perusta on sen tapainen, jota G. E. Moore edusti ja joka oli commonplace Cambridgessa Wittgensteinin ratkaisevina kehitysvuosina, nimittäin käsitys, että jokaisessa kokemuksessa voimme erottaa sen objektiivisen kohteen kokemuksesta pelkkänä elämyksenä. Tämä kanta ei jätä mitään tilaa antirealismille.

Pihlström sanoo, että Wittgensteinin kielipelin käsitteellä on "paljonkin tekemistä" realismin ongelman kanssa. Tämän väitteen taustalla lienee ajatus, että kielipelien avulla hahmotamme ja käsitteellistämme maailmaa, joka niin suhteellistuu käytettyyn kielipeliin. Mutta jokainen aito Sprachspiel pelataan Wittgensteinin mukaan fyysisen ulkomaailman piirissä, ja se luo per definitionem objektiivisia merkityssuhteita kielen ja realistisesti tulkitun todellisuusmaailman välillä. Wittgensteinin ongelma on itse asiassa vastakohta perinteelliselle realismin probleemalle, jossa kysytään kohdistuvatko elämyksemme ja elämyslauseemme todellisuusmaailmaan. Wittgensteinille on ongelmana, miten realistinen puhe ulkomaailmasta voi välittää tietoa elämysmaailmastamme. Vain epäsuorasti, eri kielipelejä vertailemalla ja niiden olennaisen funktion löytämisellä voimme hänen mukaansa suorittaa saman tehtävän kuin "välittömän kokemuksen välitön kuvailu". Wittgenstein ei toisin sanoen kysy onko realismi mahdollinen, vaan onko fenomenologia mahdollinen.

Pihlström mainitsee, miten Wittgensteinin eettiset ja esteettiset propositiot Tractatus-teoksessa tulevat paremmin ymmärrettäviksi kun oivaltaa niiden yhteyden Mooren ideoihin. Hän väittää kuitenkin, että Wittgensteinin etiikka on silti voittopuolisesti schopenhauerilainen. Asiasta voi tietysti keskustella, mutta Schopenhauerin nimenomaisten oppien vaikutusta Wittgensteinin oppeihin on aivan ilmeisesti liioiteltu. Mieleeni tulee vuosien takaa Elizabeth Anscomben yritys tulkita Wittgensteinin solipsismi-oppia Tractatus-teoksessa schopenhauerilaiseksi. Hänen tulkintansa osoittautui kuitenkin perustuvaksi käännösvirheeseen.
 

Kun huomautan Kuhnin kaltaisten "uuden tieteenfilosofian" kannattajien asennoituvan tiedonhankintatoimituksiimme toisin kuin aktiivit, tuloksiin pyrkivät tutkijat, Pihlström tulkitsee minuun Kuhnilta "normatiivista" tieteenfilosofiaa. Tämä on yksinkertaistava virhetulkinta. Kysymys on, millaisella tieteenfilosofialla on todella jotakin annettavaa todelliselle tutkijalle, aivan riippumatta siitä, onko tämä tieteenfilosofia apriorista, empiiristä, deskriptiivistä tia normatiivista. Vaikka en menisi aivan yhtä pitkälle kuin muuan tuttavani, joka ehdotti, että seuraavassa editiossa Kuhnin kuuluisa termi "paradigm" käännettäisiin sanalla "muotivirtaus", on ilmeistä, ettei "uudella tieteenfilosofialla" ole ollut mitään annettavaa tieteen metodologialle eikä edes sellaiselle filosofille, joka yrittää ymmärtää tieteellisen tutkimuksen todellista dynamiikkaa. Pihlström sanoo, että "suuri osa Kuhnin jälkeistä tieteenfilosofiaa on kuitenkin pyrkinyt osoittamaan" ettei metodologis-normatiivista tieteenfilosofiaa voida mielekkäästi käsitellä historiallis-faktuaalisista näkökohdista riippumatta. Ei kuitenkaan ole yhtään esimerkkiä siitä, miten Kuhnin sellaiset sameat käsitteet, kuin paradigma, yhteismitattomuus, havaintojen teoriapitoisuus jne., voisivat luoda valoa tieteen metodiongelmiin tai edes tieteenhistorian konkreettisiin ongelmiin.

Olen kuitenkin valmis uskomaan historiallisten ja loogis-metodologisten lähestymistapojen yhteistyöhön, mutta kumman pitäisi siinä olla vastaanottavana osapuolena? on varsin ilmeistä, että Kuhn itse olisi voinut toistuvasti syventää omia historiallisia tutkimuksiaan ottamalla huomioon metodologisia tietoteoreettisia näkökohtia. Esimerkiksi kelpaavat hänen työnsä toisaalta kvanttikäsitteen synnystä, erityisesti Planckin suhtautumisesta omaan säteilylakiinsa ja toisaalta uuden ajan alun kokeellisesta ja matemaattisesta perinteestä. Olen vakuuttunut, että Kuhn olisi ollut vähemmän mahtipontinen tieteenfilosofi jos hän olisi ollut tarkkasilmäisempi tieteenhistorioitsija.
 

Olen joissakin yhteyksissä lainannut Karl Krausin ajatusta puolitoistatotuuksista vastakohtana puolitotuuksille. Pihlström ei ymmärrä - tai ei halua ymmärtää - sanonnan tarkoitusta. Hän kirjoittaa, ikään kuin olisin valmis puolitoistatotuuksien otsikon alla tarjoilemaan mitä tahansa mielivaltaisia tulkintoja. Tosiasiassa sanonnan tarkoitus on lähes päinvastainen, nimittäin oivallus, että jonkun filosofin ajatusten ymmärtämiseksi on joskus jäljitettävä niiden seurauksia ja niiden avaamia ajatusmahdollisuuksia pitemmälle kuin asianomainen ajattelija on itse tehnyt.

Pihlström antaa ymmärtää minun tahtovan "suoralta kädeltä tyrmätä" Derridan ja Rortyn koska he edustavat filosofian loppua. Näin ei ole. Todellinen syy miksi pidän heitä varsin pieninä profeettoina on, että molemmat ovat kehnoja filosofeja. Olen Derridan kanssa yhtä mieltä, että suuri joukko filosofien perusoletuksista ja perusideoista on dekonstruktion tarpeessa, ja olen itse suorittanut eräänlaisen dekonstruktion useista tärkeistä käsitteistä, niiden joukossa induktio, intuitio, totuus, analyysi, eksistenssi (loogisena käsitteenä), runsauden periaate jne. Derrida ei sen sijaan ole dekonstruoinut yhtään merkittävää filosofista käsitettä. Rorty taas tulkitsee muita ajattelijoita niin holtittomasti, että häntä on työläs ottaa vakavasti. Hän väittää olevansa pragmatisti, mutta itse asiassa hänen käsityksensä ovat - kuten mm. Susan Haack on osoittanut - monissa tärkeissä kohdin päinvastaiset kuin pragmatismin perustajan C. S. Peircen.
 

Kirjoittaja on filosofian professori Bostonin yliopistossa Yhdysvalloissa.
 

Lisää aiheesta "Vaatimaton väitöskirja Suomen kristillistymisestä" (Paula Purhonen)

Markus Hiekkanen arvioi Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2001 otsikolla "Vaatimaton väitöskirja Suomen kristillistymisestä" väitöskirjani Kristinuskon saapuminen Suomeen - Uskontoarkeologinen tutkimus (Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1998). Käsitykseni mukaan rakennusarkeologinen asiantuntemus ja positivistinen tutkimusote eivät ole paras mahdollinen lähtökohta arvioida uskontotieteen piirissä tehtyä tutkimusta, jonka tarkoituksena on pyrkiä selvittämään ja ymmärtämään pääosin menneisyyden kirjoituksettoman kulttuurin puitteissa tapahtunutta uskonnon ja maailmankuvan muutosta.
 

Humanistisen tutkimuksen yksi edellytys on tieteen piirissä käytävä avoin, tasapuolinen ja rakentava keskustelu. Julkaisemalla tieteellisen tutkimuksen, erityisesti väitöskirjaksi tarkoitetun, tutkija samalla asettuu alttiiksi julkiselle kritiikille. Joskus kritiikki näyttää tähtäävän muuhun kuin tutkimuksen edistämiseen ja voikin kysyä, mikä on juuri nyt tehnyt tarpeelliseksi lähes kolme vuotta sitten ilmestyneen väitöskirjan arvioinnin tiedemaailman ajankohtaisia aiheita esittelevässä julkaisussa?

Edelleen voi kysyä, onko sellaisesta kritiikistä, jonka ensisijainen tarkoitus on täysin mitätöidä tehty työ, todella hyötyä tulevalle tutkimukselle? Aikaisemmin Museoviraston rakennushistorian osastolla tutkijana työskennelleen, dosentti, akatemiatutkija Markus Hiekkasen kirjoitus onkin asenteiltaan ja ilmaisuiltaan senlaatuinen, että aioin aluksi jättää siinä esitetyt mielipiteet omaan arvoonsa.

Koska kirjoituksessa kuitenkin asetetaan kyseenalaisiksi oman pätevyyteni ja ymmärrykseni lisäksi myös väitöskirjan uskontotiedettä ja taidehistoriaa edustavien esitarkastajien työ, sen yhden uskontotiedettä ja kahden arkeologiaa edustavan tarkastajan kyky arvioida korkeinta akateemista opinnäytettä (väitöskirjani hyväksyttiin arvosanalla eximiacum laude approbatur) samoin kuin uskontotieteen laitoksen jatkotutkintoja koskevat tarkoitusperät, katson olevani pakotettu vastaamaan siihen, varsinkin kun teksti paikoin muuntelee sanomisiani ja sisältää selviä väärinkäsityksiä. 
 

Liitteet ja sivumäärän kasvattaminen
 

Sekä arvioinnin alku- että loppupuolella kiinnitetään huomiota siihen, että olen tehnyt samasta aiheesta lisensiaatintyön arkeologian laitoksella ja tästä huolimatta väitöskirjan uskontotieteen laitoksella. Tämä on totta, mutta ei menettelynä mitenkään poikkeuksellista niin Helsingin yliopistossa kuin yliopistoissa yleensäkään. Nykyisin pidetään täysin hyväksyttävänä ja luonnollisena sitä, että kukin hakee opetusta ja ohjausta taholta, jolta katsoo sitä parhaiten saavansa. 

Kritiikissään Hiekkanen on pääasiallisesti keskittynyt tutkimukseni materiaaliosuuteen ottamatta kantaa sen teoreettisiin ja metodisiin lähtökohtiin ja vain sivuten varsinaista tulkintaa. Erityistä huomiota hän kiinnittää liitteisiin arvellen niiden ensisijaisena tarkoituksena olevan sivumäärän lisääminen. Petiitillä painetuissa liitteissä on esitelty tutkimusaineisto: ristiriipukset ja niiden löytökontekstit, tutkimusaineiston yksittäisten hautojen määrätyt, tutkimuksen kannalta relevantit piirteet taulukoina, hauta- ja kalmistoaineisto sekä ajoituksen kannalta tärkeä esineryhmä rengassoljet ja niiden löytökontekstit. Tutkimusaineiston esitteleminen liitteissä antaa mahdollisuuden keskittyä varsinaisessa tekstissä aineiston käsittelyyn ja tulkintaan. Tämä on yleinen tapa arkeologisen materiaalin pohjalta tehdyissä väitöskirjoissa, minkä Hiekkanenkin hyvin tietää. Koska aineistoa joudutaan tarkastelemaan useasta eri näkökulmasta, määrättyä toistoa ei silti voi välttää. Väitöskirjani kokonaislaajuus on kuitenkin 261 A4-kokoista sivua, joten mitään tarvetta sivumäärän keinotekoiseen kasvattamiseen ei ollut. 

Varsinaisen arviointinsa Hiekkanen aloittaa luvulla "Käsitesekaannuksia" kiinnittäen aluksi huomiota siihen, etten ole määritellyt käsitettä "varhaiskeskiaika". Olen kuitenkin työssäni useassa kohdin maininnut arkeologian perinteisestä tavasta määrittää ristiretkiajan ja samalla esihistoriallisen ajan loppu esineettömän, kristilliseksi tulkitun hautaustavan omaksumisella. Jos Hiekkanen olisi malttanut syventyä työhöni paremmin, hän olisi ehkä oivaltanut, että juuri Hollolan Kirkailanmäen tapaisten kalmistojen/hautausmaiden kohdalla on mahdotonta vetää rajaa pakanallisen ja kristillisen hautaustavan välille. Jos kriteerinä kristilliselle hautaustavalle pidetään ehdotonta esineettömyyttä, Kirkailanmäki on ristiretkiajalla käyttöön otettu pakanallinen kalmisto. Pääosa haudoista (79 %) on kuitenkin esineettömiä, minkä lisäksi paikannimi ja lukuisten hautojen sijoittuminen pienelle alueelle viittaavat aidalla ympäröityyn, vihittyyn hautausmaahan.

Kovin suurena "sekavuutena" en pitäisi luvun "Muut pyhäinkuvia käsittävät riipukset" otsikkoa. Luku on osa alalukuja "4.2. Ristiriipukset" ja "4.2.1. Ristiriipusryhmät ja vastineet Itämeren piirissä", joten lienee odotettavissa, että myös tässä on tarkoitus esitellä eräs ristiriipusryhmä. Käsitteiden "kirkollinen esine" ja "ei-kirkollinen esine" selkiyttäminen olisi taas Hiekkasen mukaan antanut mahdollisuuden kristinuskon organisoitumisen vaiheiden jäsentelyyn. Totean työssäni (sivu 58) vanhimpina kirkon piiristä säilyneinä pyhäinkuvina pidettävän Korppoon madonnaa 1200-luvun alkupuolelta ja Vanajan krusifiksia 1200-luvun loppupuolelta ja että kirkollisina esineinä voidaan pitää myös Halikon krusifiksia ja kahta enkolpioristiä, vaikka niissä keskiaikaisten kirkollisen taiteen piirteiden lisäksi on yhdistyneinä monia Pohjoismaiden viikinkiaikaisen taiteen elementtejä. Käsitettä "ei-kirkollinen" en tietääkseni ole käyttänyt, enkä näe millä tavalla kirkollisen ja ei-kirkollisen esineistön määrittely olisi parantanut mahdollisuuksiani selvittää kristinuskon organisoitumista kokonaisuutena.
 

Lähdepohjan "puutteet"?
 

Luvussa "Lähdepohjan puutteet" Hiekkanen ihmettelee, miksi olen jättänyt tutkimusaineistosta pois polttokalmistoissa olevat ruumishaudat, mm. Raision Mahittulan, jossa on "peräti 25" ruumishautaa (tutkimuksia johtaneen arkeologin mukaan niitä on 15) sekä Euran, Köyliön ja Yläneen ruumiskalmistot, todeten vielä minun tehneen sen ratkaisuani perustelematta. Raision Mahittulan aineiston hyödyntäminen tutkimustarkoituksiin ei kuitenkaan ole kaikin osin mahdollista, koska sitä koskeva tutkimusraportti puuttuu. Tämän mainitsen sivulla 251 kalmistoliitteessä, joka sisältää tiedot ristiretkiajalla tehdyistä ruumishaudoista ja samalla ajalla käytössä olleista kalmistoista, myös sellaisista, joissa on ristiretkiaikaa vanhempia hautoja. Sivulla 115 totean: "Tutkimusaineistoksi käyttökelpoisia ovat vain puhtaat ristiretkiaikaiset kalmistokokonaisuudet, koska merovingi- ja viikinkiajalta saakka käytössä olleista ruumiskalmistoista ei löydöttömiä hautoja voi yleensä ajoittaa." Rajoittuminen vasta ristiretkiajalla käyttöön tulleiden kalmistojen tutkimiseen perustuu valitsemaani tutkimusmetodiin, jonka avulla seuraan työssäni tarkemmin määrittelemieni kristillisen hautaustavan piirteiden vähittäistä lisääntymistä, vertaan niiden perusteella kalmistoja toisiinsa ja vedän tästä johtopäätökset eri alueiden kristillistymisen ajankohdista. 

Lähdepohjan vakavana puutteena Hiekkanen mainitsee myös sen, että "Kokemäeltä löytynyt ristiriipuksen katkelma, eräs vanhoja tunnettuja rautakauden löytöjä" on jäänyt pois tutkimusaineistosta. Ristiriipusaineistoa kootessani olen pyrkinyt siihen, että aineisto olisi kattava ja käynyt tätä varten läpi aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi arkeologian osaston pääluettelon, joka sisältää tiedot käytännöllisesti katsoen kaikista Suomesta löydetyistä rautakautisista esineistä. Rautakauden kokoelmien täydelliseen läpikäymiseen minulla ei ole ollut mahdollisuuksia. Ensimmäiset ristiriipuksia koskevat tieteelliset artikkelini julkaisin jo 1980-luvulla, minkä lisäksi olen pitänyt niistä lukuisia esitelmiä. Missään yhteydessä ei ole käynyt ilmi, että aineistosta puuttuu tällainen tunnettu esine. Vaikka Hiekkasella olisi nyt arvioinnissaan ollut erinomainen mahdollisuus saattaa yleiseen tietoon tämä tärkeä löytö, hän kuitenkin jostain syystä jättää mainitsematta sen tarkemman löytöpaikan, samoin kuin kokoelman, johon se nykyisin kuuluu.

Toisin kuin ristiriipusten kohdalla, en ole muiden kristillisiin vaikutteisiin viittaavien esineiden kohdalla pyrkinyt kattavuuteen ja niitä käsittelevän luvun otsikko onkin "Kristillisiä kuva-aiheita keskisen ja myöhäisen rautakauden arkeologisessa löytöaineistossa". Hiekkasen mainitseman Lempäälän kirkosta löytyneen "upean, ristinmuotoiseen hopeakehykseen upotetun vuorikristallin" lisäksi käsittelyn ulkopuolelle on varmasti jäänyt muitakin tällaisia esineitä.
 

Monenlaisia tulkintamahdollisuuksia
 

Luvussa "Aineiston hallinta" Hiekkanen tarttuu tulkintaani, joka koskee Halikon krusifiksin ylimmän haaran yläosassa olevia kuva-aiheita, jotka C.A. Nordman on määrittänyt enkeliksi ja suitsutusastiaksi. Hiekkanen kirjoittaa asiasta seuraavasti: "Purhonen pyrkii murtamaan analyysin tuloksia varsinkin ikonografian ja ajoituksen suhteen onnistumatta. Niinpä hän joutuu eliminoimaan tulkinnassaan krusifiksin "pallomaisen esineen" (Purhosen määrittely), jonka Nordman jo asianmukaisesti totesi olevan suitsutusastia. Poistamalla esineen mielestään Purhonen voikin tulkita esinettä pitävän käden kuuluvan Jumalalle, "jota usein kuvataan pelkällä alaspäin osoittavalla kädellä". Työssäni on sivulla 93 kuva 116, jonka kuvateksti kuuluu seuraavasti: "Halikon krusifiksin ristin ylimpään haaraan on kuvattu mahdollisesti enkeli ja suitsutusastia." Sivulla 117 totean krusifiksin alimman ja ylimmän enkelihahmon yhteydessä olevan elementtejä, joita ei voi varmuudella tulkita. Pyrkimättä mitenkään murtamaan Nordmanin analyysiä esittelen silti muitakin tulkintamahdollisuuksia: "Ylähaaran hahmo voitaisiin tulkita Jumalaksi, jota usein kuvataan pelkällä alaspäin osoittavalla kädellä. Suitsutusastiat esiintyvät tavallisesti toisin kuin tässä parittain ja edustavat jumaluuden läsnäoloa."

Mitä tulee Halikon krusifiksin ajoitukseen, en suoranaisesti väitä sen olevan 1000-luvulta, vaikka käytettävissä olevan vertailuaineiston perusteella esitän sen mahdollisuuden. Totean myös, että Nordmanin ajoitus 1100-luvun alkuun on tuskin ainakaan liian varhainen. Jo Nordman esitti käsityksen, jonka mukaan krusifiksi ja siihen liittyvä ketjulaite ovat ehkä kahden eri mestarin valmistamia. Eräät ketjulaitteen tyylipiirteet ajoittavat sen 1100-luvun puolivälin tienoille. Krusifiksi on kuitenkin toisin kuin ketjulaite hyvin kulunut, joten on syytä olettaa sen olevan huomattavasti ketjulaitetta vanhempi. Se, onko krusifiksi valmistettu 1000-luvun lopussa vai 1100-luvun alussa ei ole oleellista tutkimukseni keskeisen problematiikan, Suomen kristillistymisprosessin ja sen seurausten kannalta. 

Kovasti Hiekkanen näyttää tuohtuneen myös onnetonta piispa Rudolphusta koskevasta ajatusleikistäni. Siinä totean, että mikäli Paavali Juustenin piispankronikan tiedot pitäisivät paikkansa ja joku sen mainitsemista piispoista olisi todella omistanut Halikon aarteen, parhaiten kysymykseen tulisi juuri mainittu piispa. Hänen kerrotaan joutuneen kuurilaisten ryöstämäksi ja kuolleen Kuurinmaalla vuonna 1178. Turku-nimeä taas joudutaan arkeologiassa käyttämään tänä aikana kalmistojen levinnän perusteella tiheästi asutusta alueesta, joka myöhemmin tunnetaan Turku-nimisenä kaupunkina. Turku-nimen käyttö ei vähimmässäkään määrin ota kantaa kaupungin perustamisajankohtaan sen enempää kuin alueen kaupunkistatukseenkaan. 
 

Argumentoinnin "kaoottisuutta ja spekulaiivisuutta"?
 

Mikkelin Tuukkalan ja Visulahden mahdollisia rakennuksenjäännöksiä koskevan tulkintani osalta Hiekkanen toteaa niiden osoittavan "argumentointini kaoottisuutta ja spekulatiivisuutta sekä niiden taustalla olevaa tietämättömyyttä". Mikkelin Visulahden kalmiston arkeologiset kaivaukset on vuosina 1954-1955 toteuttanut arvostettu rautakauden tutkija Jorma Leppäaho. Hän kirjoittaa kaivauskertomuksessaan otsikolla "Kirkon paikka" seuraavasti:
 

"Maantien sivuun mutta kuitenkin keskelle hautoja muodostui haudoista tyhjä tila, kooltaan 7 x 11 m. Suunta selvästi länsi - itä. Mahdollista on, että paikalla on ollut puurakennus, joka on hävinnyt jälkiä jättämättä. Koko tyhjä alue kaivettiin pohjiaan myöten perusteellisesti. Mitään kiviperustusta tai paalunjälkiä ei tavattu. Vain nokiläikkiä, erilaisia kooltaan ja muodoltaan. Ne alkoivat heti peltomullan alta eikä niiden ryhmittymisestä voi tehdä mitään varmoja päätelmiä. Ne saattavat tietenkin olla jäännöksiä palaneesta paikalla olleesta rakennuksesta kohdissa, jotka ovat menneet tavallista kulttuurimaan tasoa syvemmälle. Erikoista on, että nokijälkiä ei tavattu itse tyhjäntilan keskustassa, vaan sivuilla. Selvää on myös se, että jos paikalla on ollut rakennus - ovat nokiläikät enää aivan viimeiset jäljet siitä. Kaiken muun on aura hävittänyt. Tämä on sitäkin selvempää kuin tiedämme, että hautojen päälliskerrokset miltei kauttaaltaan ovat olleet aurauksen vahingoittamia. Mitä itse rakennukseen tulee voisi olettaa että se on ollut kirkko. Näin vähäisten jälkien perusteella on toivotonta yrittää määritellä rakennuksen pohjakaavaa. Sanottakoon kuitenkin, että paikalle mahtuu hyvin suorakaiteen muotoinen rakennus itä-länsisuunnassa, jolla on ollut pituutta 8-10 m ja leveyttä 5-6 m. Tällöin nokiläikät osuvat kutakuinkin oletettujen seinien kohdalle." 
 

Mikkelin Tuukkalaa taas on vain harvoin päästy tutkimaan varsinaisten arkeologien toimesta ja haudat ovatkin usein paljastuneet erilaisten työhankkeiden yhteydessä. Kalmiston kaikkien, eri vuosina tutkittujen hautojen keskinäistä sijaintia ei siksi ole mahdollista rekonstruoida käytettävissä olevan kartta-aineiston perusteella. Myöskään muussa aineistossa ei mikään viittaa siihen, että juuri vuonna 1886 sotilaiden harjoituskenttä tasoitettaessa löydettyjen ja majuri Tuderuksen dokumentoimien hautojen keskelle jääneen tyhjän alueen kohdalla olisi myöhempinä vuosina löydetty hautoja. Vuoden 1886 yleiskartassa on kuitenkin useita hautoja, joiden keskinäisessä sijainnissa voi havaita ryhmittymistä toisaalta itse vainajien ominaisuuksien, toisaalta niiden keskellä olevan tyhjän alueen suhteen. 

Hiekkasen toteamusta, että joka tapauksessa "kirkkorakennusten" pohjakaava on väärä ja että suorakaiteenmuotoinen rakenne tuli käyttöön 1200-luvun jälkipuoliskolla, Mikkelin kaltaisella syrjäseudulla aikaisintaan 1300-luvulla, en käsitä. Luonnollisin rakennusmateriaali varhaisimpien kirkkorakennusten kohdalla on meidän maassamme ollut puu. Leppäahon maininta paalunjälkien puuttumisesta viittaa hirsisalvosrakennukseen, jotka tehdään useimmiten suorakaiteen muotoisiksi. Hiekkanen myös toteaa, että kalmiston "tyhjän alueen" käyttäminen kirkkorakennuksen määrittelyyn perustuu käsitykseen, jonka mukaan kirkkorakennuksen sisään ei haudattu vainajia ennen kuin vasta keskiajan jälkeen ja että käsitys on perustunut historiallisista lähteistä kuten kanonisesta laista tehtyihin tulkintoihin, mutta että sitä eivät tue arkeologiset tutkimukset. Edelleen hän esittää käsityksenään, että kirkkorakennuksiin on kaikkialla kristillisessä Euroopassa haudattu aina siitä lähtien kuin kristinusko on tullut kullekin alueelle. 
 
 

Rakennusarkeologinen asiantuntemus ja positivistinen tutkimusote ei riitä
 

Mitä tulee "historiallisista lähteistä kuten kanonisesta laista" tehtyihin tulkintoihin, olen tutkimuksessani sivuilla 128-129 nimenomaan korostanut, että kanonisesta laista poiketen pohjoismaisessa lainsäädännössä on kiinnitetty huomiota hautausmaan aitaamiseen ja aidan kunnossapitoon sekä hautojen sijoitteluun vainajan sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Pohjoismaisessa lainsäädännössä on siis säännöksiä hautausmaan jakamisesta erilaisiin hauta-alueisiin, jolloin määrittely tapahtui juuri kirkkorakennukseen nähden. Kirkon itäpuoli oli halutuin hautapaikka alttarin läheisyyden, mutta myös "kattotipan" takia. Päälähteenä niin hautojen sijoittelun kuin "kattotipan" merkityksenkin suhteen olen käyttänyt Bertil Nilssonin laajaa, Upsalan yliopistossa tehtyä väitöskirjatutkimusta De Sepulturis. Gravrätten i Corpus Iuris Canonici och i medeltida nordisk lagstiftning, joka on ilmestynyt vuonna 1989 Tukholmassa Biblioteca Theologiae Practicae -sarjassa. Tämä tutkimus näyttää ilmeisesti jääneen Hiekkaselle tuntemattomaksi. Vaikka Keski-Euroopassa jo varhain haudattiin kirkkojen sisäpuolelle - tosin on olemassa runsaasti esimerkkejä myös kirkoista, joissa näin ei menetelty - edellä mainitut pohjoismaisen hautaoikeuden säännökset osoittanevat, että tapa ei ollut nyt tarkastelun kohteena olevana ajanjaksona ainakaan yleisesti käytössä Pohjoismaissa.

Arviointinsa lopussa Hiekkanen vielä kyseenalaistaa kirjallisuudessa usein esiintyvän tulkinnan miehenhaudoissa olevien ristiriipusten liittymisestä primsignaatioon. Omassa tutkimuksessani olen esittänyt erilaisia syitä sille, miksi Turun seudulla, Laitilassa (jonka Hiekkanen unohtaa mainita) ja Karjalassa esiintyvät ristiriipukset todella saattaisivat edustaa tällaista varhaista "ristin ottamista". Ilmiölle on mahdollista yrittää löytää muitakin selityksiä, mutta silloin ne tulisi pyrkiä asianmukaisesti perustelemaan.

Käsitykseni mukaan rakennusarkeologinen asiantuntemus ja positivistinen tutkimusote eivät ole paras mahdollinen lähtökohta arvioida uskontotieteen piirissä tehtyä tutkimusta, jonka tarkoituksena on pyrkiä selvittämään ja ymmärtämään pääosin menneisyyden kirjoituksettoman kulttuurin puitteissa tapahtunutta uskonnon ja maailmankuvan muutosta. Kaikesta huolimatta toivotan dosentti Hiekkaselle hauskoja ja antoisia hetkiä hänen omien keskiaikaisiin kivikirkkoihin liittyvien tutkimustensa parissa - jäämme mielenkiinnolla odottamaan niiden tuloksia. Itse joudun keskittymään aivan toisenlaisiin tulevaisuuden haasteisiin, joten keskustelu väitöskirjani tiimoilta päättyy omalta osaltani tällä erää tähän.
 

Kirjoittaja on Museoviraston arkeologian osaston johtaja ja Helsingin yliopiston uskontoarkeologian dosentti. 
 

Ymmärtävän uskontotieteen välttämätön täydennys (Teemu Taira)
Uskontotieteilijä Réne Gothóni (2001) kirjoittaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2001 uskontotieteestä ihmiskuntaa palvelevana tieteenä. Ihmiskunta on kuitenkin tyhjä merkitsijä, joka voidaan täyttää mitä erilaisimmilla sisällöillä. Vastuullisen tutkijan tulee kysyä itseltään, kenen ihmiskuntaa hän palvelee. Vaikka pitäisimme kiinni Gothónin tavoitteista, sen päämäärien saavuttamiseksi ymmärtävän uskontotieteen projekti tulee ajatella uudelleen tai vähintään sitä tulee täydentää kriittisen tutkimuksen näkökulmasta.
 

Vaikka Gothónin epäilevä kanta selittäviä uskontoteorioita kohtaan ei ole kovin vakuuttavasti perusteltua, tarkoitukseni ei ole tässä artikkelissa esittää vastalauseita ymmärtävän uskontotieteen perinteelle täysin toisenlaisen teoriakehyksen näkökulmasta. Selittävän ja ymmärtävän tutkimuksen kiistat kun päätyvät usein molemminpuoliseen ohipuhumiseen. Siinä määrin erilaisille tieteenfilosofisille olettamuksille ja tiedonintresseille ne perustuvat. Sen sijaan lähestyn ymmärtävää uskontotiedettä sen rajoilta käsin. Osoitan, kuinka Gothónin muotoilussa eettisellä ja emansipatorisella horisontilla ladattu projekti kätkee näkyvistä seikkoja, joiden tiedostaminen on elintärkeää, mikäli se haluaa saavuttaa päämääränsä. 
 

Kieli, kommunikaatio ja ymmärtäminen
 

Jürgen Habermasin (1976) tiedonintressiteorian mukaan ymmärtävässä tutkimuksessa hypoteesien testaamista vastaa tekstien tulkinta. Toki tekstien tulkinta täytyy tehdä siten, että lukija voi seurata tulkinnan rakentumista. Tutkimuksen päämääränä on tradition (tai yhtä lailla vieraiden kulttuuri- ja uskontoperinteiden) tulkitseminen ja välitys sekä nykyisyyden rikastaminen menneisyyden tai vieraiden kulttuurien ideoilla. Ymmärtävä tutkimus pyrkii syventämään ihmisten itseymmärrystä ylläpitämällä traditiota ja ideoita. Meidän ei siis tarvitse joka päivä herätä juuristamme ja naapurikulttuureistamme tietämättöminä ihmisinä. Tämä ymmärtävän tutkimuksen päämäärä jää sen kriitikoilta yleensä käsittelemättä. Jos 'sivistykselle', kulttuuriperinteiden ylläpidolle ja lukijoiden itseymmärryksen syventämiselle annetaan arvo, uskontotieteen ymmärtävällä tutkimuksella on perusteltu asema akateemisessa maailmassa. Ymmärtämykseen pyrkivä uskontotiede on siis osa laajemmin määriteltävissä olevaa uskontotieteen oppiainetta.

Itseymmärryksen kasvattamisen lisäksi ymmärtävän uskontotieteen perustava iskulause on, että sen tavoitteena on kommunikaation lisääminen eri kulttuuri- ja uskontoperinteiden välillä. Täten se parhaimmillaan ennaltaehkäisee, sovittelee tai jopa ratkaisee konflikteja. Näin varmasti onkin. En kuitenkaan allekirjoita Gothonin (2001, 27) tukeutumista Richard Rortyyn siinä, että kommunikoivuus määräisi tieteellisen narraation laadun ja merkityksen. Kommunikaation lisääminen ei ole oikotie paratiisiin. Ensinnäkin, kommunikaatioon ei näytä olevan sisäänkirjoitettu mitään sellaista, mikä johtaisi luonnonlain tavoin ymmärryksen syvenemiseen. Yhtä lailla kommunikaatio voi hajottaa itseymmärrystämme (Eagleton 1997, 95). Toiseksi, tutkijoilla ei ole eikä tule olemaan täyttä kontrollia tutkimustensa vaikutuksiin ja käyttötapoihin. Siksi ei ole mitään takeita siitä etteikö ymmärryksen ja kommunikaation lisääminen johtaisi rauhan ja rakkauden sijasta yhä tehokkaampaan ja yksityiskohtaisempaan hallintaan. Kommunikaation parantumista voi seurata esimerkiksi uusi ja onnistuneempi markkinointistrategian kehittäminen, jonka myötä pääoma pääsee tunkeutumaan yhä paremmin sinne, missä se ei vielä ole maksimoinut tehokkuuttaan. Tämän siunauksellisuudesta voidaan olla montaa mieltä.

Kommunikaation ja ymmärryksen lisäämisen projektia ei tarvitse hylätä, mutta se täytyisi ajatella uudelleen kriittisestä perspektiivistä. Vastaus kysymykseen 'missä tapauksissa kommunikaation ja ymmärryksen lisääminen on tehokkain vaikuttamisen vaihtoehto?', ei olekaan ennalta-annettu vaan se on kontekstuaalisesti muuttuva. Se on arvioitava joka kerta erikseen. Esimerkiksi muslimeja koskeva ymmärtävä tutkimus on tärkeää siksi, että islamista on muodostunut länsimaisessa mediassa hyvin stereotyyppinen kuva ja tätä kuvaa on tärkeää korjata tutkijoidenkin taholta, mikäli islamin kannattajat eivät itse siihen kykene. Näin uskontotiede vaikuttaa kulttuuristen merkitysten muuttumiseen ja muovautumiseen - halusimme tai emme. Toisinaan taas on tärkeämpää kyetä analysoimaan ja jopa purkamaan uskontoperinteiden (ja uskontoperinteitä) sortavia käytänteitä. Tämä tutkimuspolitiikan kontekstuaalisen luonteen ymmärrys Gothónin projektista puuttuu, kun taas kriittisestä näkökulmasta katsottuna se näyttäytyy intellektuaalisen toiminnan vastuun liikkuvana perustana. 

Gothónille ajatus kommunikaation parantavasta vaikutuksesta on ennalta kokoonkursittu perustava olettamus. Kuten kulttuurintutkija Lawrence Grossberg (1997, 49) on todennut, useimmissa kulttuuriteorioissa juuri kommunikaatio on otettu annettuna eikä sitä ole juurikaan problematisoitu. Poikkeuksena on esimerkiksi Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin filosofia, jonka vastaus sulkeutuvalle kommunikaatiojärjestelmälle on käsitteiden luominen. Heidän mukaansa kommunikaatio on alisteinen 'pitojen humalaisten isäntien kilpaileville mielipiteille' ja sen tehtävänä on luoda yhteisymmärrystä, ei käsitteitä. Uusilla käsitteiden luonnilla Deleuze & Guattari pyrkivät analysoimaan nyky-yhteiskuntaa ja etsimään sulkeutuvan yhteiskunnallisen kommunikaatiojärjestelmän uusia avauksia (esimerkiksi änkyttävä kieli, Kafkan tapa käyttää saksan kieltä, Lewis Carrollin tekstit ja niin edelleen). (Deleuze & Guattari 1993, 17-18 ; Deleuze 1998 ; Vähämäki 1997, 15.) Vaikka uskontotieteen tehtävänä ei olekaan kommunikaatiojärjestelmän filosofinen diagnoosi, sen on hyvä tuntea olettamuksensa ja pohtia niitä.

Vaikka edelleen pidettäisiin kiinni kommunikaation autuudesta, kriittiset tutkijat ovat korostaneet, että kommunikaatio ei ole vain yhteisymmärrykseen pyrkimistä, vaan kulttuuristen valtasuhteiden rakenteistamien toimijoiden 'äänekästä kohtaamista'. Hermeneuttisesta näkökulmasta vastaavaa erimielisyyksien kohtaamista voidaan hahmottaa Gadamerin oppilaanakin olleen Gianni Vattimon ajatuksella. Hänelle tulkinnan etiikan johtolankana ei ole ymmärtämisen lisääminen eikä ihmiskunnan yhteisymmärrys vaan väkivallan vähentämisen periaate. Näin Vattimo pyrkii ylittämään markkinakulttuurin logiikkaa toistavan tulkintojen pluralismin sekä reaktiivisen fundamentalismin logiikkaa noudattavan 'vahvan identiteetin' tulkinnan johtolangan. (Vattimo 1999, 37-39.)

Uskontotieteen oppiaineen luonnetta ei määrää yksin ymmärtävä tutkimus. Uskontotieteilijän ei tarvitse pitäytyä informanttien tarkoitusten ymmärtämisessä, vaan hän voi yhtä lailla selvittää kriittisesti valtasuhteita ja teoretisoida uskovien kokemuksia suhteessa sosiaalisiin, historiallisiin, biologisiin ja kulttuurisiin konteksteihin. Itse kokemusta tai kommunikaatiota ei tarvitse ottaa annettuna ja siten asettaa tutkimuksen redusoimattomaksi perustaksi. Ne voidaan teoretisoida toisin. (Kokemuksen teoretisoinnista ymmärtävästä tutkimuksesta poikkeavalla tavalla uskontotieteessä ja kulttuurintutkimuksessa ks. esim. Fitzgerald 2000; Grossberg 1997, 35-102 ; Sharf 1998.) Siksi ymmärtävä uskontotiede on vain osa uskontotieteen kenttää.
 

Kaksoislukemisen mahdollisuus
 

Gothónille ymmärtäminen tarkoittaa mitä suurimmassa määrin informanttien intentioiden ymmärtämistä, vaikka hän kirjoittaakin sanojen (tarkoittanee: kielen) löytämisestä ja ymmärtämisestä ja niiden todentamista tutkijan omalla kenttätyökokemuksella (Gothóni 2001). Jos se, mitä voidaan ymmärtää on kieli - väite, jonka Gothóni allekirjoittaa heti artikkelinsa alussa - voimme kysyä, emmekö voi ymmärtää kieltä muutoin kuin intentioina. Entä jos informantin puhe on hajanaista ja sisäisesti ristiriitaista? Onko tutkijan tehtävänä silloinkin rekonstruoida puheen tai tekstin tuottajan tarkoitus? Epäselväksi jää mitä Gothóni ajattelisi esimerkiksi Jacques Derridan dekonstruktion 'kaksoislukemisen' ajatuksesta - lukutapa, jota itse tässä väljästi sovellan. Se on eräs mahdollinen vastaus uskonnollisten ihmisten tarkoituksia ymmärtävän projektin sokeiden pisteiden täydentäjäksi. Siinähän ensimmäinen lukeminen tarkoittaa tarkoitusten uskollista jäljittämistä ja rekonstruktiota. Toinen lukukerta keskittyy tekstin ristiriitaisuuksien, sokeiden pisteiden ja säröjen löytämiseen sekä hierarkioiden purkamiseen. Dekonstruktiivisen kaksoislukemisen ajatuksen mukaan kieltä ja sen ymmärtämistä ei voi palauttaa intentioihin. 'Ensimmäinen lukeminen', jota ymmärtävä uskontotiede pääasiallisesti harjoittaa, ei olekaan virheellisesti vaan puutteellisesti suunnattu projekti, koska se ei ole kaikki mitä kielen ymmärtämisestä voidaan sanoa. Vaikka tarkoitusten jäljittämisessä pitäydyttäisiinkin jossakin yksittäisessä tutkimuksessa, se ei voi kattaa uskontotieteen eikä edes ymmärtävän uskontotieteen koko toimialaa.

Gothóni tuskin innostuu Derridasta, koska useimmissa tapauksissa on Gothónin (2000, 39) mukaan vain yksi oikea tulkinta. Tämä kanta vain korostaa hänen käsitystä ymmärtämisestä puhujan tarkoitusten ymmärtämisenä, ei kielen ymmärtämisenä, vaikka hän niin väittääkin. Gothónin kanta asettaa ristiriitaiseen valoon myös hänen tukeutumisensa Richard Rortyyn. Molemmat hylkäävät ajatuksen syvyysmetaforasta, jonka mukaan (1) "totuus on esineen ominaisuuden tai luonteen selvittämisessä" ja hyväksyvät laajuusmetaforan, jonka mukaan (2) "mitä enemmän kuvauksia jostain esineestä tai aiheesta on käytössämme, sitä paremmin me ymmärrämme kyseistä asiaa (...)" (Gothóni 2001, 27). Ensiksi, Gothónin tapa hyväksyä ajatus yhdestä oikeasta tulkinnasta korostaa Rortysta poiketen Totuuden (eli tässä ainoan oikean merkityksen eli tekstin ominaisuuden tai luonteen selvittämisen) palauttamista ymmärtävän uskontotieteen asialistalle. Toiseksi, Gothóni viittaa laajuusmetaforalla eri uskontojen vertailuun pitäessään uskontoa erilliseksi rajattavissa olevana aiheena. Laajuusmetaforalla hän ei viittaa yhtä uskontoa koskevien poikkeavien kuvauksien kirjoon, johon se Rortylle uskollisemmassa käytössä nähdäkseni viittaisi. Rortylaisessa vaihtoehdossa esimerkiksi dekonstruktiivinen kaksoislukeminen, joka jää Gothónin projektin ulkopuolelle, tarjoaa hermeneutiikalle melko läheisen vaihtoehdon (uskonto)kielen (jota meidän olisi tarkoitus ymmärtää) kuvauksien moninkertaistamiseksi. Näin ollen Gothónin teksteistä minulle välittyvä kanta on päinvastaisista väitteistään huolimatta huomattavasti lähempänä syvyys- kuin laajuusmetaforaa.

Dekonstruktiivinen lukeminen itse asiassa täydentää ymmärrystämme kielen toiminnasta. Se on mahdollisuus, joka on sisäänkirjoitettu Gothónin edellä mainittuun väitteeseen kielen ymmärtämisestä. Se on mahdollisuus, jota Gothóni ei käytä. Se on hänen projektiinsa sisältyvien olettamusten sokea piste, jonka traditioita ylläpitävä tiedonintressi kätkee. Puolustukseksi ei riitä informanttien tarkoitusten ymmärtämisen eettisyyden korostaminen. Tarkoitusten jäljittäminen, josta oletetaan seuraavan yhteisymmärrystä ja kommunikaation parantumista, ei ole suinkaan ainoa tapa teoretisoida tutkijan tehtävän eettisyyttä. Ei ole niin, että informanttien tarkoitusten rekonstruointi olisi eettistä ja sokeiden pisteiden jäljittäminen epäeettistä. Myös dekonstruktiiviseen 'kaksoislukemiseen' sisältyy omanlainen, mutta ilmeisen vahva eettinen horisontti. (Dekonstruktion etiikasta ks. esim. Critchley 1992 ; Tuohimaa 2001.) Dekonstruktiivisen lukemisen lisäksi muita ymmärtävää tutkimusta täydentäviä mahdollisuuksia ovat esimerkiksi etnometodologian harjoittajien ja keskusteluanalyytikkojen merkityksen synnyn ketjujen tutkimus, jonka mukaan merkitykset määrittyvät yhtä lailla jäljempänä seuraavista puheakteista kuin puhujan tarkoituksista (ks. Heiskala 2000, 176.) 
 

Ihmiskunta on tyhjä merkitsijä
 

Gothónin (2001, 30) ajatus uskontotieteestä ihmiskuntaa palvelevana tieteenä on kieltämättä kaunis. Ihmiskunta on kuitenkin tyhjä merkitsijä, joka voidaan täyttää hyvin erilaisin sisällöin. Sillä ei ole mitään luonnollista tai myötäsyntyistä merkittyä. Siksi meidän tuleekin kysyä kenen ihmiskunnasta on kyse. Ihmiskuntaan tai sitä vastaavaan eettisen rajanvedon sisäpiiriin ei ole aina sisällytetty naisia, mustaihoisia, orjia, homoja, köyhiä, uskonnollisia lahkoja, etnisiä vähemmistöjä puhumattakaan eläimistä ja kasveista. En tiedä täsmälleen mitä Gothóni sisällyttää ihmiskuntaansa, mutta ymmärtävä projekti perustuu pitkälti sellaiseen traditioita ylläpitävään tiedonintressiin, joka ei kykene muuttamaan ihmiskunnan kategorian historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuvia sisältöjä ilman kriittisen tutkimusotteen apua - elleivät itse informantit onnistu tekemään sitä muovaamalla valtasuhteita. 

Gothónin mukaan uskontotiede pyrkii lisäämään kommunikaatiota ymmärtämällä ja fuusioimalla erilaisten käsitejärjestelmien horisontteja ja sitä kautta palvelemaan ihmiskuntaa. Projektin kohtalona on rajoittua siihen missä kulkevat ihmiskunnan tyhjän merkitsijän kulloisenkin sisällön rajat. Aina löytyy ihmisiä, ryhmiä ja kielipelejä, jotka jäävät merkitsijän ulkopuolelle. Kommunikaatio voi olla monologia, jota parempiosaiset käyvät alistettujen kanssa tai kommunikaatio voi olla epäsuhtaista puhujien epätasa-arvoisten positioiden vuoksi. Edes kommunikaatiopartnerien valinta ei ole koskaan täysin vapaata vaan sitä rakenteistavat diskursiiviset ja materiaaliset valtasuhteet.

Se, miksi kriittinen taso jää Gothónin ymmärtävän tutkimusprojektin ulkopuolelle, perustuu hänen tapaansa ymmärtää uskonto. Uskonto ei ole hänelle vain perheyhtäläisesti määriteltävissä oleva kategoria, vaan hyveellinen perhe. Ihmisoikeusnäkökulmasta katsottuna perheenjäsenten mustat lampaat, kuten Jim Jonesin kansantemppeli, David Koreshin Daavidin oksa ja Japanista otsikoihin noussut Aum Shinri Kyo aiheuttavat päänvaivaa. Mustien lampaiden toiminta ei ole "sopusoinnussa yleisesti uskonnollisena toimintana pidetyn kanssa" (Gothóni 2000, 21.) Näin uskonnosta tulee eroavuuksien pintakuohusta huolimatta syvällinen ja hyveellinen (miltei) samanmielisten klubi, jota tutkittaessa tarkoitteiden rekonstruointi kätkee kielen liukkaan ja petollisen toiminnan monimuotoisuuden ja kamppailun diskursiivisista valtasuhteista. Jos uskonto ymmärretään näin, täytyisi kysyä kenellä on valta määrittää suvaitsevaisuuden tai hyveellisen toiminnan rajat ja voidaanko olettaa a priori, että niin sanottujen hyveellisten uskontojen ymmärtämisestä seuraa suvaitsevainen maailma (ks. McCutcheon 2001, 158). Gothónin tavoitteena on kuuntelemalla ja kysymällä päästä ymmärrykseen, poistaa tai pehmittää valolla (ymmärtämisellä) varjoja (ennakkoluuloja, esiymmärrystä). Gothóni näyttää käsittelevän ymmärtämistä päätepisteeseensä eli täydelliseen ymmärrykseen etenevänä prosessina, jossa valo syrjäyttää varjon. Ainakin hän kirjoittaa toistuvasti ymmärtämisen lisääntymisestä (Gothóni 2001). Tietysti sekä Gothónin että ylipäätään hermeneutiikan perustaviin oletuksiin kuuluu ajatus hermeneuttisesta kehästä, jossa oman ja vieraan merkitysjärjestelmän on tarkoitus integroitua. Kysymällä jotain saamme vastauksen ja sen perusteella osaamme kysyä uudestaan ja saamme täydentävän vastauksen. Prosessissa lähestytään tekstin mieltä eli saavutetaan ymmärrys. Prosessi kerii auki myös itse lukijaa/tutkijaa syventämällä itseymmärrystä (ks. esim. Varto 1991). Gothónin projektissa tätä ymmärrystä seuraa onnistuneempi kommunikaatio ja suvaitsevampi maailma. On kuitenkin syytä painottaa, että kehä ei ole umpeutuva, vaan ennemminkin spiraali. 

Hermeneutiikan perusajatuksiin kuuluu myös täydellisen ymmärtämisen mahdottomuus. Sen tulisi purkaa Gothónin luottamusta tulkintojen poissulkevuuteen ja auttaa hahmottamaan laajuusmetafora toisin. Tekstejä voidaan lukea ja informantteja kuunnella aina uudestaan, uudesta ajasta ja paikasta käsin ja siten ymmärtää eri tavalla. Hermeneuttisen tutkimuksen lopputuote - ymmärrys - ei siis ole lopullinen 'valo' vaan uudenlainen 'varjo' (esiymmärrys). Ja juuri varjot ovat jatkuvan kamppailun kohteena aikojen ja paikkojen vaihtuessa. Siksi kriittisestä perspektiivistä katsottuna tärkeää ei ole se, onko "ateistinen ennakkokäsitys yhtä horisonttia rajoittava kuin uskonnollinen lähtökohtakin" (Gothóni 2001, 29). Mikäli esiymmärrystämme määräävät diskurssit jakavat, luokittelevat ja organisoivat muutoin muodottomiksi jääviä inhimillisiä havaintoja, tavoitteena ei voi olla tutkijan paikantuneisuuden minimointi, vaan sen arviointi, millaisia eri käsitteet ja olettamukset ovat missäkin kontekstissa. Kaikilla on jokin esiymmärrys, mutta se ei tarkoita, että esiymmärrys vaikuttaisi tutkimuksen etenemiseen samalla tavalla sisällöstä riippumatta. Merkityksettömän tasapäistämisen sijaan meidän tulee kysyä ja vastata miten mikäkin lähtökohta vaikuttaa (jos vaikuttaa) kunkin tutkimuksen teorioiden, menetelmien, tutkimusaiheen ja käsittelytavan valintaan sekä millaisille yleisöille julkaisut suunnataan ja millaisia sosiaalista todellisuutta tuottavia vaikutuksia näillä sitoumuksilla ja ratkaisuilla mahdollisesti tulee olemaan. Kysymykset ja vastaukset ovat toki vaikeita, mutta se ei voi estää kriittistä tutkijaa käsittelemästä niitä. Tässä on kyse Gothóninkin (2001, 30) ehdottaman logoksen (argumentti) ja ethoksen (puhujan luonteen) liiton hiomisesta ja täydentämisestä pathoksella (kuulijan mielentilalla), kuten jo Aristoteles (1997, 11-12) Retoriikassaan teki. Kuten Jorma Kalela (2001) esittää, pathos voidaan laajentaa koskemaan yleisön ajatustottumuksia, asenteita ja tietämystä, vaikka vastaanoton täydellinen ennakointi onkin mahdotonta. Logos taasen viittaa tutkijan esityksen sisällön abstraktioon. Ethos puolestaan ei viittaa vain etiikkaan ja ymmärtämisen jakamiseen, kuten Gothóni esittää, vaan tutkijan uskottavuuteen, luotettavuuteen, tarkoitusperiin ja nähdäkseni myös institutionaaliseen kontekstiin, joka vaikuttaa 'puhujan luonteeseen' ja puheen vastaanottoon. Nämä huomiot ja niiden kehittäminen edelleen pitäisi ujuttaa selkeämmin myös ymmärtävän uskontotieteen kenttään. Mielestäni vasta silloin puhutaan aidosti eettisestä uskontotieteestä.
 

Kohtaloon voi vaikuttaa
 

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että ilman täydennystä kriittisestä tutkimusperinteestä ymmärtävän uskontotieteen kohtalona on jäädä meidän ja muiden status quon ylläpitäjäksi. Vaikka onnistuisimmekin muuttamaan omia stereotypioitamme ja ehkäisemään meidän ja muiden välisiä konflikteja, emme ymmärtävän tutkimusotteen avulla saa otetta siitä ajatuksesta, että myös 'muiden' sisään jää sellaisia alistettuja ryhmiä, joilla ei ole mahdollisuutta kommunikoida Gothónin kaltaisten emisistisiä käsitteitä etisistisiksi käsitteiksi kääntävien uskontotieteilijöiden kanssa. Näin kommunikaatiosta muodostuu siihen kykenevien etuoikeutettujen yhteisymmärrystä tavoittelevaa ekumeenista keskustelua. Lainatakseni Terry Eagletonin (1997, 287) letkautusta, sellaista projektia on "helpompi puolustaa New Yorkissa sijaitsevassa Columbian yliopistossa kuin samannimisessä latinalaisamerikkalaisessa maassa". Silti ymmärtävän uskontotieteen ei ole syytä käpertyä kilpikonnapuolustukseen vaan oppia uutta itsestään oman näkökulmansa rajamailta ja palata takaisin paremmin eväin. Kohtaloon voi tässä tapauksessa vaikuttaa.
 

KIRJALLISUUTTA
 

Aristoteles (1997): Teokset osa IX: Retoriikka Runousoppi. Helsinki: Gaudeamus.

Critchley, Simon (1992): The Ethics of Deconstruction. Levinas and Derrida. Oxford: Blackwell.

Deleuze, Gilles (1998): Essays Critical and Clinical. London: Verso.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1993): Mitä filosofia on? Helsinki: Gaudeamus.

Eagleton, Terry (1997): Kirjallisuusteoria. Johdatus. 2. Uudistettu painos. Tampere: Vastapaino.

Fitzgerald, Timothy (2000): "Experience". Willi Braun & Russell T. McCutcheon (eds), Guide to the Study of Religion. London: Cassell, 125-139.

Gothóni, Réne (2000): Uskontojen uustulkintaa. Helsinki: Yliopistopaino.

Gothóni, Réne (2001): "Ymmärtämisen edellytys uskontotieteessä". Tieteessä tapahtuu 19 (6): 26-30.

Grossberg, Lawrence (1997): Bringing it All Back Home. Essays on Cultural Studies. Durham: Duke UP.

Habermas, Jürgen (1976): "Tieto ja intressi". Raimo Tuomela & Ilkka Patoluoto (toim.), Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet osa 1. Helsinki: Gaudeamus, 123-141.

Heiskala, Risto (2000): Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Helsinki: Gaudeamus.

Kalela, Jorma (2001): "Vapaus ja vastuu". Historiantutkimus nyt -seminaari. 13.09.2001 Turun yliopisto.

McCutcheon, Russell T. (2001): Critics Not Caretakers. Redescribing the Public Study of Religion. New York: SUNY.

Sharf, Robert H. (1998): "Experience". Mark C. Taylor (ed.), Critical Terms for Religious Studies. Chicago: The University of Chicago Press, 94-116.

Tuohimaa, Marika (2001): "Dekonstruktio ja oikeudenmukaisuus. Jacques Derridan dekonstruktion etiikasta". Sara Heinämää & Johanna Oksala (toim.), Rakkaudesta toiseen. Kirjoituksia vuosituhannen vaihteen etiikasta. Helsinki: Gaudeamus, 133-164.

Varto, Juha (1991): "Mitä hermeneutiikka on?" Arto Haapala (toim.), Kirjallisuuden tulkinta ja ymmärtäminen. Suomen estetiikan seuran vuosikirja # 6. Helsinki: Vapk-kustannus, 29-43.

Vattimo, Gianni (1999): Tulkinnan etiikka. Helsinki: Tutkijaliitto.

Vähämäki, Jussi (1997): Elämä teoriassa. Tutkimus toimettomasta tiedosta kommunikaatioyhteiskunnassa. Helsinki: Tutkijaliitto.
 

Kirjoittaja on fil. lis., uskontotieteen tutkija ja vs. lehtori Turun yliopistossa. 

teetai@utu.fi
 

Biologiasta ei voi johtaa eriarvoisuutta (Osmo Tammisalo)

Tatu Vanhanen väittää, että sosiaalisen eriarvoisuuden perimmäinen syy on yksilöiden välisessä geneettisessä erilaisuudessa (Tieteessä tapahtuu 6/2001). Mikäli Vanhanen tarkoittaa sosiaalisella eriarvoisuudella luokkia, säätyjä ja kasteja tai vaikkapa romanien sorrettua asemaa Euroopassa, väite on kaikin puolin väärä. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on kulttuurisesti ja historiallisesti syntynyt suhteellisen uusi ilmiö.
 

Tunnetut metsästäjä-keräilijäyhteisöt ovat luokattomia ja huomattavan tasa-arvoisia. Esivanhempamme ovat eläneet satojatuhansia vuosia tällaisissa yhteisöissä. Luonnonvalinta suosi niitä esivanhempiamme, jotka pystyivät pitämään puoliaan lähimmäisten etuilupyrkimyksiä vastaan. Reiluuden tunne, vastavuoroisuus ja "välistä vetäjien" rankaiseminen kehittyivät osaksi kaikille yhteistä, universaalia ihmisluontoa. Eriarvoisuuden vastustamiseen liittyy myös esimerkiksi kateuden tunne, joka on oikeudentajumme kannalta tärkeää. "Kateus on demokratian perusta", kirjoitti Bertrand Russell.

Varmastikin esivanhempamme ovat ihailleet parempia metsästäjiä ja korinpunojia, ja suosineet heitä puolisoina ja ystävinään. Vastaavasti riitaisaa, itsekästä tai tyhmää ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa. Mutta evoluutioympäristössämme erilaiset asemat eivät periytyneet lapsille, vaan kunkin oli omilla toimillaan, taidoillaan ja lahjoillaan ansaittava asemansa. Taipumustensa ja luonteidensa erilaisuudesta huolimatta esivanhempamme elivät saman tasa-arvoisen yhteiskunnan enemmän tai vähemmän pidettyinä jäseninä - huonosti palkattu työ tai kymmenkertaiset tuloerot tuskin olivat heille tuttuja ilmiöitä. Yksilöiden väliset geneettiset erot eivät riitä synnyttämään eriarvoisuutta.

Yleisesti ottaen yhteiskunnalliset luokkaerot ovat syntyneet historiallista tai taloudellista tietä. Melkein kaikkialla, missä luokkayhteiskunnat ovat kerran syntyneet, ne ovat vakiintuneet vanhemmilta lapsille periytyviksi asemiksi. Muinaiset Kreikan kaupunkivaltiot sotivat keskenään, ja voittajat pakottivat hävinneet orjikseen. Isännän ja orjan asema ei perustunut geenien erilaisuuteen vaan sotaonnesta vastaavien jumalien oikkuihin. Eriarvoinen yhteiskunta muodostuisi tietyillä yhteiskunnallisilla edellytyksillä, vaikka ihmiset olisivat synnynnäisesti täsmälleen yhtä lahjakkaita, kyvykkäitä tai älykkäitä.

On selvää, että Vanhanen tuntee edellä esitetyt tavat, joilla eriarvoisuus syntyy taloudellisesti ja historiallisesti. Oletettavasti Vanhanen tarkoittaakin, että nykyaikaisessa koulutusyhteiskunnassa sosiaalinen nousu ja lasku ovat kiinni kunkin yksilön kyvyistä ja taipumuksista. Tällainen yksilön meriitteihin perustuva järjestelmä, meritokratia, tarkoittaisi sitä, että uuden sukupolven jäsenet sijoittuisivat yhteiskunnan portaikolle riippumatta omien vanhempiensa aikanaan saavuttamista asemista. Meritokratia edellyttää toimiakseen suurta lähtökohtien tasa-arvoisuutta: laadukkaan koulutuksen tulisi olla tarjolla niin köyhän kuin rikkaan lapselle, eivätkä köyhyys ja rikkaus saisi periytyä sukupolvelta toiselle. Emme elä tällaisessa yhteiskunnassa.

Mitä selvemmin yhteiskunnallinen ja sosiaalinen asema peritään vanhemmilta, sitä riippumattomampi yksilön asema on geneettisistä ominaisuuksista. Toisaalta mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän yksilöiden väliset erot vaikuttavat siihen, miten kukin sijoittuu yhteiskunnan portaikolla. Tämä on aivan eri asia kuin se, miten jyrkkä tai loiva tuo portaikko on. Sitä ei voi selittää geneettisillä eroilla. Huipputaiteilijoiden ja -urheilijoiden kykyjä voi osin selittää geeniperimällä, mutta heidän, samoin kuin talouselämän huippujen, tähtitieteelliset palkkiot ovat historiallisesti erittäin tuore ilmiö.

Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä siitä, että tasa-arvoiset lähtökohdat on taattava kaikille, ja että vallanpitäjien on ajoittain vaihduttava jne. Henkilökohtaisesti kannatan myös suurta lopputulosten tasa-arvoisuutta (jota Vanhanen ei pidä edes "tavoittelemisen arvoisena päämääränä"), mutta tällä henkilökohtaisella moraalillani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen kiinnostunut evoluutiobiologiasta ja -psykologiasta. Mielestäni on hassua, että professori Tatu Vanhanen on muka biologian nimissä niin innostunut ihmisten erilaisuudesta, kun valtaosa biologeista ja evoluutiopsykologeista ovat pikemminkin innostuneita ihmislajin tunteiden ja älyn samankaltaisuudesta.

Darwin itse oli hyväluontoinen luonnontutkija, joka kärsi suuresti, kun hän matkoillaan näki ihmisten tai eläinten huonoa kohtelua. Näköjään moraalinen luonne ei tartu kaikkiin, jotka kuvittelevat olevansa hänen seuraajiaan.

On valitettavaa, että humanisteilla ja yhteiskuntatieteilijöillä ei ole sellaista biologista tietämystä, että he pystyisivät puuttumaan Vanhasen käyttämiin argumentteihin. Myös vihreät, joiden pitäisi tietää jotain luonnosta, ovat olleet hampaattomia Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin -kirjan kritiikissään (ks. Vihreä lanka 38, 2001). Esimerkiksi evoluutiobiologi Jared Diamond esittää kirjassaan Guns, Germs and Steel (1997) täysin Vanhasesta poikkeavan selityksen länsimaiden teknologiselle ylivallalle. Kyse ei ole kansojen tai rotujen välisistä luulotelluista älykkyyseroista vaan historiallisista ja maantieteellisistä (myös kasvi- ja eläintieteellisistä) sattumista. Lisäksi on loppujen lopuksi yksinkertaista huomata, että mikään biologinen tosiasia ei aseta esteitä nykyistä huomattavasti tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Vanhasen kirjoitus todistaa jälleen, kuinka evoluutiobiologia on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi eriarvoisuuden puolustajan käsiin.
 

Kirjoittaja on elintarviketieteiden maisteri ja luonnonsuojeluvastaava Helsingin kaupungin rakennusvirastossa.