Rahasta on hyvä aloittaa. Yliopistot ovat kulkeneet 1990-luvulla läpi tehostusmyllyn. Valtio on vetänyt rahoituksesta niin sanotusti "löysät pois". Valtioneuvostossa tutkintomäärien ja uusien tehtävien kasvattamisen hinku on ollut suurempi kuin vastuunotto niiden rahoittamisesta. Yliopistot ovat yksi kerrallaan kuuliaisesti vastanneet huutoon tuloksellisuudesta ja tehokkuudesta. Seurauksena on vaje tutkintojen ja niihin osoitetun rahoituksen välillä sekä huoli laadun rapautumisesta. 

Olisi helppo sanoa, ettei raha ratkaise kaikkea. Arvaukseni kuitenkin on, että jatkossakin yliopisto-opetuksen ja perustutkimuksen rahoitusvajeen oikaisu on tiedepoliittisen asialistan kärjessä. Siltä kohtaa suomalainen innovaatiojärjestelmä pahiten ontuu. Lisäksi ikääntymisen seurauksena kasvavat paineet suunnata julkisia varoja terveydenhoitoon ja vanhusten palveluihin. Miten riittävät rahat osaamisen ja koulutuksen tarpeisiin silloin, kun korkeakoulujen kehittämislaki on seuraavan kerran katkolla vuonna 2004? 

Tutkimusrahoituksen kansantuoteosuus on kasvanut Suomessa ripeästi, mistä kiitos kuuluu erityisesti yrityksille. Jatkossa myös julkisen rahoituksen osuuden tulisi nousta. Uusien innovaatioiden synty ehtyy, jos vapaan perustutkimuksen julkisesta rahoituksesta ja tutkijankasvatuksesta ei huolehdita. 

Käsillä olevaa tilannetta voi kärjistäen verrata ryöstöviljelyyn. Se on maanviljelyä, jossa kasviravinteiden korvaaminen laiminlyödään kunnes sadot pienenevät niin, ettei viljely enää kannata. Tietoyhteiskunnassa maahan verrattava tuotannontekijä on osaaminen. Perustutkimus ja yliopisto-opetus ovat kuin kasvinravinteita, jotka uudistavat kasvustoa. Ravinnevaje uhkaa, jos tutkimus keskittyy liiaksi lyhytjännitteisiin yritysmaailman määrittämiin tarkoituksiin tai vain muutamille aloille. Siksi yliopistojen perusrahoitukseen on investoitava tulevaisuudessa enemmän.

Tutkijoiden kansainvälinen liikkuvuus ja opiskelijavaihto ovat lisänneet yliopistojen vertailua. Eri maissa mietitään kuumeisesti keinoja parantaa omien yliopistojensa houkuttelevuutta tutkimus- ja opetusyhteisöinä. Osaajat uskovat pärjäävänsä parhaiten globaaleissa kisoissa Jos Suomessa julkisen yliopiston laatu pääsisi rapautumaan, muiden maiden yliopistot ovat valmiina ottamaan hoiviinsa parhaita tutkijoita ja opiskelijoita maksua vastaan. Siksi myös Suomen valtion tulisi olla jatkossa yliopistoillensa luotettavampi isäntä.

Talouspolitiikan lähivuosien teema on väestön ikääntyminen ja siitä seuraava työvoimapulan uhka. Työvoiman määrään vaikuttaa olennaisesti nuorten koulusta työmarkkinoille tulemisen tahti ja tapa. Elinkeinoelämä näyttää onneksi lientyvän vaateistaan lasten koulunaloitusiän alentamisesta. Katseet kohdistuvat peruskoulun jälkeiseen aikaan ja myös yliopisto-opiskelun rivakoittamiseen.

Ylioppilaiden siirtyminen yliopisto-opintoihin on venähtänyt pitkäksi. Moni käy lukiotakin jo neljä vuotta. Välivuosia menee valmennuskursseihin ja avoimen yliopistojen opintoihin. Se on nuorten, heidän vanhempiensa ja kansantalouden voimavarojen hukkakäyttöä. Ylioppilastutkintoa olisi uudistettava niin, että sillä voidaan mahdollisimman pitkälle korvata erilliset yliopistojen pääsykokeet. 

Yliopisto-opintojen pidentymisen selitykset ovat sekava vyyhti. Rahapula, ohjauksen puute ja tutkintovaatimusten paisuminen ovat syistä tärkeimpiä. Yliopistoja olisi vahvistettava opetusyhteisöinä, joissa akateemiseen vapauteen liittyy myös vastuu. Kulttuuria olisi hyvä saada muuttumaan opiskelijoita sitouttavaan ja hyvää opetusta arvostavaan suuntaan. Se on myös kansainvälisten laatuyliopistojen ominaispiirre.

Opintojen pidentymisen arvioinnissa vähemmälle on jäänyt työelämän vaatimusten miettiminen. Opiskelijat mutu-tuntumallaan arvaavat, että tulevaisuuden asiantuntijatarpeita on vaikea ennakoida. He pyrkivät opiskelemaan laajoja, monipuolisia tutkintoja, mikä kestää pitkään. Työnantajat puolestaan houkuttelevat ammattilaisia töihin jo ennen valmistumista. Työvoimapula ei tätä vetoa ainakaan heikennä.

Tästä näkökulmasta myös yliopistojen tutkintorakenteita voisi miettiä uudelleen. Työn ja opiskelun yhteensovitusta sekä monitieteisten tutkintojen kokoamista olisi helpotettava.

Välitutkintojen asemaa voitaisiin yliopistoissa vahvistaa, mutta niin uudistettuna, että opiskelija voisi halutessaan myös vaihtaa opintoalaa välitutkinnon jälkeen. Silloin voisi vaikka aloittaa humanistina ja täydentää sitä tietojenkäsittelyn tai liiketalouden opinnoilla - taikka päinvastoin. Alemman tutkinnon suorittaminen voisi olla tiiviimpää opiskelua. Maisteritutkinnon voisi puolestaan järjestää vaikka työn ohessa, myös aikuisena suoritettavaksi, opiskelijan tarpeiden mukaan. Yliopistojen uudet maisteriohjelmat ovat askel tähän suuntaan.

Ensi vaalikaudella ratkeaa ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen tulevaisuus. Kokeilu päättyy vuonna 2005. Ammattikorkeakouluihin ei pitäisi luoda pysyviä erillisiä jatkotutkintoja. Työmarkkinat eivät niitä ole vaatineet. Ammattikorkeakouluihin soveltuvat parhaiten ammatillisesti syventävät erikoistumisopinnot. Varsinainen jatkoväylä olisi parempi rakentaa yliopistojen kautta. Se edellyttäisi yliopistoilta avartumista siinä, että opintojen vastaavuudet selvitettäisiin. Yhteistyö tuottaa paremman tuloksen kuin vastakkain asettuminen.

Informaatioteknologian alalla kotimaiset opiskelijat eivät näytä riittävän. Tietoteollisuuden kasvava koulutustarve vie voimavaroja jopa muiden alojen kustannuksella. Valtiovallan tulisi ripeästi luoda menettelytavat, joilla ulkomaisia opiskelijoita voitaisiin ottaa suomalaisiin yliopistoihin myös maksullisiin ohjelmiin. Ei ole kovin mairittelevaa, jos tätä varten joudutaan Suomeen perustamaan ulkomaisen yliopiston sivupiste.

Yliopistojen vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa on 1990-luvulla tiivistynyt erityisesti ulkoisen rahoituksen kasvun kautta. Ilman ulkoisen rahoituksen kasvua yliopistot olisivat näivettyneet rahapulaan. Viime vuosikymmenen tuomaa on myös yliopistojen kilpailu alueellisesta vaikuttavuudesta ja EU-rahojen hankinnasta. Sekä ulkoisen rahoituksen osuuden kasvu että kansainvälisen kilpailun kiristyminen edellyttävät, että yliopistot saisivat paremmat välineet itsenäiseen taloudelliseen toimintaan. 

Opetusministeriön tulisi ryhtyä selvittämään yliopistojen taloudellisen autonomian vahvistamisen keinoja. Tästä on Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Eero Kasanen kirjoittanut ansiokkaasti Kanava-lehdessä. Yliopistojen nykyinen taloushallinnollinen asema valtion tilivirastona ei riitä uusiin tarpeisiin. Vastaavaa valmistelua on jo tehty muissa Euroopan maissa.

Valtion on vaikea pysyä perässä nykyisessä yliopistomaailman muutoksessa. Opetusministeriö on ratkaissut asian käskykirjeitä ja valvontaa lisäämällä. Se voi johtaa ojasta allikkoon. Kontrollin sijaan tarvitaan yliopistoille välineitä itseohjautuvaan vastuunottoon ja pitkäjänteiseen taloudelliseen toimintaan.

Määrärahoja tulee voida käyttää usean vuoden aikavälillä. Yliopistojen asemaa yritysten sopimuskumppanina ja innovaatioista saatavien tulosten hyödyntäjänä tulee selkiyttää ja vahvistaa. Henkilöstöpolitiikassa yliopisto tarvitsee enemmän omaa liikkumavaraa kilpailussa hyvistä tutkijoista ja opettajista. Myös yliopistokiinteistöjen hallintatapa tulisi arvioida uudelleen. Nousevat tilakustannukset ajavat tällä menolla yliopistot ahtaalle.

Ammattikorkeakoulut voivat olla nykyisin kuntayhtymiä, säätiöitä ja jopa osakeyhtiöitä. Miksi ei vastaavanlainen itsenäisyys voisi olla mahdollista myös valtionyliopistolle? Toiminta itsenäisenä julkisoikeudellisena yksikkönä edellyttäisi myös yliopistojen johtamisjärjestelmien vahvistamista.

Korjaustarpeita on myös yliopistojen tulosohjausmallissa. Se asettaa nyt yliopistot kisaamaan toisiaan vastaan tutkintomäärien kasvattamisessa. Eduskunta on vaatinut, että laatu on tutkintojen määrän ohella otettava paremmin huomioon rahanjaossa. 

Yliopistoa ei myöskään pidä latistaa pelkäksi tutkintotehtaaksi. Yliopistolla on myös muita tehtäviä alkaen kulttuuriperinnön siirtämisestä ja uudistamisesta, alueellisesta vaikuttamisesta sekä yhteiskuntakeskustelun uusien näkökulmien avaamisesta. Kun tuntee juurensa, osaa niistä myös sopivassa määrin vapautua lentoon. Informaatioteknologia-aikakin tarvitsee historioitsijansa, kyseenalaistajansa ja tulkitsijansa. Muut tehtävät tulisi rahoitusmallissa ottaa paremmin huomioon.
 

Kirjoittaja on valtiotieteen lisensiaatti ja eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja.