Professori Matti Saarnisto (Geologian tutkimuskeskus) kirjoitti Turun yliopiston geologian ja mineralogian professuurin virantäytöstä Tieteessä tapahtuu -lehdessä 3/2001 kirjoituksen, joka on hyvin huomionarvoinen. Turun yliopistossa on geologian laitoksella geologian ja mineralogian oppiaineessa kaksi professuuria, joista molemmat ovat nyt sellaisilla henkilöillä, jotka eivät kykene antamaan opetusta tai ohjaamaan opiskelijoita suomen kielellä. Tilanne on erikoinen ja ongelmallinen. Muuta opetushenkilökuntaa ei ole paljon, ja koska hallinnon kieli Turun yliopistossa on suomi, on vaikeaa, useimmiten mahdotonta, delegoida hallinnollisia tehtäviä suomen kieltä taitamattomille. Siten työtaakka maaperägeologian oppiaineen tutkimus- ja opetushenkilökunnalla näyttäisi vain kasvavan entisestään. Syvällisemmät ongelmat ovat toisaalla.

Olen aina lähtenyt siitä, että akateemisen Suomen kansalaisen tulee hallita oman alansa perusterminologia sekä kansallisilla kielillä että vähintäänkin yhdellä vieraalla kielellä, so. englanniksi. Pidän laitoksellani luonnonmaantieteen perusteiden luennot. Näillä luennoilla otan aina esiin erikoistermit niin ruotsiksi kuin englanniksikin. Ja ehdottomasti yritän tuoda esiin oikean, vakiintuneen suomenkielisen termin. On erittäin tärkeätä voida käyttää äidinkieltään perehdyttäessä oppiaineen keskeiseen sisältöön ja terminologiaan, kuten Tom Reuter on Saarniston mukaan korostanut.

Saarnisto toteaa, että Ruotsissa ja Norjassa edellytetään ruotsia tai norjaa taitamattoman opettelevan opetuskielen muutaman vuoden kuluessa. Näin on monessa muussakin maassa. Mutta jostakin syystä ei Suomessa. Suomen kieli on eittämättä vaikeasti opiskeltava aikuisiässä, varsinkin jos verrataan asetelmaa esimerkiksi hollantilaistaustaiseen henkilöön ja hänelle asetettavaan vaatimukseen opiskella ruotsia tai norjaa. Toisaalta suomalaisopiskelijoilla on yleensä varsin hyvä englannin kielen taito (mikä tosin on samoin ruotsalais- ja norjalaisopiskelijoilla) - vaan silti se on kaukana täydellisestä.

Mainitun professuurin virantäytössä tiedekuntaneuvostossa tuli ymmärrettävästi myös kielikysymys esille. Tiedekuntasihteeri oli laatinut sangen perustellun esityksen, jossa Ruotsin kansalainen asetettiin melkoisen ylivoimaisesti ensimmäiselle ehdollepanosijalle. Ei virantäyttöselosteessa eikä missään muussakaan virantäyttöön liittyvässä asiakirjassa ollut esitetty vaatimusta suomen kielen taidosta silloin, kun kyseessä on ulkomaan kansalainen. Geologian laitoksen johtaja käytti istunnossa pitkän puheenvuoron: hän painotti niitä ongelmia, joita Ruotsin kansalaisen valinnasta voisi laitoksen nykyisessä tilanteessa aiheutua, ja tässä sympatiani olivat täysin hänen puolellaan. Hän samalla valaisi ruotsalaisen taustoja erittäin myönteiseen sävyyn - hän toi mm. esiin fennofiiliyden, vaimon suomalaisuuden, todennäköisen halun opetella rivakasti suomea jne. Opiskelijajäsenet ilmaisivat huolensa oikeusturvansa puolesta. Laitoksen johtajan kanta oli äänestyksessä kielteinen ensimmäisen ehdollepanosijan suhteen, mutta äänestyspäätös oli dekaanin tuella selvästi myönteinen ruotsalaishakijalle. 

Turussa geologian laitos on myös Åbo Akademissa ja näiden laitosten yhteinen GeoCenter voi saada lisäpotkua ruotsalaistäydennyksestä. Kenties uusi professori antaa aluksi opetuksensa ruotsiksi eikä englanniksi. Sitä hän pystyy vivahteikkaimmin käyttämään. Se on yliopistomme toinen virallinen kieli, joskaan ei virallinen opetus- ja hallintokieli. Mainittu professori hallitsee jo nyt kuulemani mukaan yksinkertaiset käytännön tilanteet myös suomeksi. Olen vakuuttunut, että hän todella aikoo ja haluaa opetella suomen kielen siten, että voi käyttää sitä opetuskielenään. Åbo Akademin erinomaisesti suomea hallitseva geologian ja mineralogian professori joutunee ainakin alkuun tarjoamaan avustavaa kättään. 

Monelta kannalta tarvittaisiin nyt periaatteellista keskustelua. Esimerkiksi: Onko järkevää kieliperusteella evätä ulkomaisten huippututkijoiden pääsyä Suomen yliopistoihin? Voidaanko ajatella, että opiskelija ei voi Suomessa suorittaa pakollisia korkeakouluopintojaan suomen (tai ruotsin) kielellä? Täytyykö opiskelijan vastata kuulusteluissa englanniksi ja laatia opinnäytetyönsä englanniksi siksi, että tentaattori tai opinnäytetyön tarkastaja eivät hallitse suomea (tai ruotsia)? Jos näin voidaan tehdä, vaativat yliopistojen statuutit muutoksia. 

On laitoksia, joissa ainakin jatkokoulutusseminaarit, joissakin jopa syventävien opintojen seminaarit, pidetään englanniksi. Myös omalla laitoksellani tämä on mahdollista, mutta en ole siihen rohkaissut, vaan pikemminkin olen edellyttänyt jotakin perustetta poikkeamiseen kansallisista kielistä. Luonteva peruste voi olla esimerkiksi, että esityksen opponentti ei hallitse suomea eikä ruotsia. Useimmiten juuri näissä tilaisuuksissa nuori tutkija joutuu ensi kertaa tieteelliseen debattiin omasta tutkimusaiheestaan. Oppimiselle ja uusien ideoiden syntymiselle tieteellisen keskustelun käyminen omalla äidinkielellä on äärimmäisen tärkeätä. 

Turun yliopiston säädöksissä ilmaistaan, että yliopiston opetuskieli on suomi, mutta kukin opiskelija saa omassa asiassaan - esimerkiksi kuulusteluissa, seminaareissa, opinnäytetöissään - käyttää joko suomea tai ruotsia. Itse asiassa vieraasta kielestä mainitaan vain, että sen käyttö pro gradu -työssä edellyttää tiedekunnan erikoislupaa. Käytännössä tässä on jouduttu antamaan paljon myötä englannille, jos kohta laitoksellani on pidetty kiinni periaatteesta, jonka mukaan pakollinen opetus voidaan antaa vain suomeksi. Tenttejä saa suorittaa monella eri kielellä riippuen siitä, mitä kieltä tentaattori suostuu ymmärtämään. Suomea ja ruotsia olisi siis kuitenkin ehdottomasti ymmärrettävä, ja ongelma on edessä, jos tentaattori ei ymmärrä näitä kieliä. Kokemuksia ongelmasta jo on laitoksellanikin - vastaukset joutuvat silloin sellaisen henkilön lukemaksi, joka ei itse ole pitänyt kurssia. Toki kokenut tentaattori tällaisestakin selviää, mutta silti on hyvin hankalaa mennä arvostelemaan toisen opettajan pitämän kurssin vastauksia. Se edellyttää vertailua varsinaisen opettajan arvostelemiin vastauksiin, ja opiskelija hieman riskeeraa omaa oikeusturvaansa.

Onko niin, että suomen kieli tieteen ja sivistyksen kielenä jää häviävän lyhyeksi ajanjaksoksi? Ensin oli latina, sitä puhuttiin kaikkialla läntisessä akateemisessa maailmassa ja ajanjakso kesti satoja vuosia, sitten tuli kotimaiseen käyttöön ruotsi, toinen kansalliskielemme, vähitellen nousi suomi sen rinnalle ja ohi, mutta pitääkö se asemansa tieteen kielenä Suomessa vain ohikiitävän hetken verran? Ruotsin kieltä tietenkin auttaa läntinen naapurimme, mutta sielläkin ollaan huumaantuneita englannista. Ranska ja saksa jäivät loppujen lopuksi vain muutamia kymmeniä vuosia kestäviksi välivaiheiksi tiedon levittämisessä ulkomaille. Silti ranskaksi, saksaksi, espanjaksi, venäjäksi, suomeksi, ruotsiksi etc. ilmestyy yhä edelleen arvokkaita julkaisuja, jotka yleensä eivät nykyään saavuta - heikkokielitaitoista ja usein hieman arroganttia - anglo-saksista tiedemaailmaa edes marginaalisesti.
 

Kirjoittaja on luonnonmaantieteen professori Turun yliopistossa.
 
 

Tutkijan tekijyysoikeudet eivät koskaan ole olleet kovin lujissa kantimissa (Heikki Collan)
 
 

Tekijän- ja tekijyysoikeudet [1], oikeudet määrätä omista tuloksista, ja oikeus saada arvostusta - joskus ehkä mainetta ja rahaakin - ovat keskeisiä tieteisiin ja taiteisiin liittyviä perusoikeuksia. Tällaisia oikeuksia pidetään usein niin itsestään selvinä, ettei niistä edes kannata keskustella. Vaikka väärinkäytökset ja vilppi ovat ainakin Suomessa harvinaisia [2], urheiludopingin tapaan ne eivät kuitenkaan ole mahdottomia: Mikä on mahdollista, myös tapahtuu - ennemmin tai myöhemmin. Tekijyysoikeusnäkökohdista useimmat ovat eettisiä ja moraalisia; ja maan lakia ei juurikaan käytetä ratkaisemaan tutkijanoikeuksista syntyneitä kiistoja. Mutta jos kodifioitua lakia ei ole, miten me voimme tietää, mikä on "oikein" - tai edes "maan tapa"? Ainoa keino lienee keskustella näistä asioista.

Otsikolla "Handling (mis?)appropriated data" lupasi tiedelehti Nature äskettäin [3] omaksua käytännön, joka varmistaisi julkaisemattomaan dataan liittyvän krediitin menemisen oikeaan osoitteeseen. Asia on polttavan ajankohtainen sen vuoksi, että esimerkiksi geenitutkijat tallentavat usein "ei-lopullisia" tuloksiaan tietokantoihin, joihin on pääsy myös muilla kuin heillä itsellään. Tällainen avoimuus nopeuttaa tutkimusta ja sovellusten kehittymistä.

Avoimuuden vastapainoksi joku toinen saattaa käyttää tuloksia hyväkseen piittaamatta alkuperäisoikeuksista. Naturea on jo vaadittu kieltäytymään käsikirjoituksista, joissa alkuperäislähde ei saa riittävää krediittiä, tai joihin liittyvän julkaisemattoman tiedon käyttöön ei ole saatu lupaa alkuperäistutkijalta. Lehden mukaan tällainenkaan tietojen käyttö ei kuitenkaan välttämättä olisi vilppiä, sillä "lupahan voidaan joskus evätä kyseenalaisin perustein." Naturen toimitus uskoo sitäpaitsi pystyvänsä ohjaamaan ansiot sinne minne ansiot kuuluvatkin, eikä omasta puolestaan takaa veto-oikeutta alkuperäistiedon tuottajalle. 

Tieteellisiin tekijyysoikeuksiin liittyvät kiistat eivät ole uusi asia, kiistojahan on aina ollut. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan kolmea varsin hyvin dokumentoitua tapaushistoriaa, joissa tutkijan tai tutkimusryhmän oikeuksia ei kunnioitettu. Esimerkit ovat englanninkielisestä tiedemaailmasta, ja näistä tapauksista kahdessa Nature-lehti näytteli varsin keskeistä roolia. Tarkastelu avaa perspektiiviä siihen, millaiselle taistelukentälle tutkijan tulee varautua astumaan, jos hän haluaa pitää kiinni oikeuksistaan ja/tai riittävästä krediitistä. Lukija arvioikoon itse, saattaisiko samantapaisia kommelluksia sattua Suomessakin.
 

Ensimmäinen esimerkki: Newton vastaan Flamsteed
 

Aloitamme Isaac Newtonista [4]. Principiaansa kirjoittaessaan hän oli saanut apua kuninkaallisen astronomin John Flamsteedin havaintosarjoista, joita oli verrannut omiin laskelmiinsa. Kuuteoriaansa varten hän myöhemmin 1690-luvulla taas tarvitsi Flamsteedin tuloksia, mutta tämä oli vastahakoinen niitä luovuttamaan. Newton kiukustui, käytti vaikutusvaltaansa ja sai aikaan sen, että Flamsteedin koko havaintoaineisto - elämäntyön tulokset - takavarikoitiin. Flamsteedin "perivihollinen" Edmond Halley toimitti sitten havaintomateriaalin julkaisukuntoon. Lopulta kuitenkin Flamsteed voitti tämän jutun - ainakin osaksi. Oikeuden päätöksellä jo painettu tähtiluettelo palautettiin, ennen kuin se ehti yleiseen jakeluun. Flamsteed poltti painetut sivut, ja oli näin yksi harvoista, jotka voittivat kiistansa Newtonin kanssa. Isaac Newton, Englannin ja koko Euroopan tieteen mestari, ei jättänyt tätä rankaisematta, vaan poisti systemaattisesti Principiansa myöhemmistä painoksista viittaukset Flamsteedin apuun.

Tieteen suurmies Newton ei näemmä 1690-luvulla huolinut kunnioittaa tähtitieteilijän oikeutta omiin tuloksiinsa. Poistamalla myöhemmin viitteet Flamsteedin työhön hän myös väärensi historiaa. Kuten vaikutusvaltaiset henkilöt usein, Newton näyttää päässeen jupakasta kuin koira veräjästä. Likaisen työn kun tekivät muut henkilöt omissa nimissään.
 
 
 

Toinen esimerkki: Rosalind Franklin ja nobelistit Crick, Watson ja Wilkins
 

Toinen esimerkkitapaus liittyy jo geenitutkimuksen historiaan. Otsikon "Molecular structure of nucleic acids" alla Nature julkaisi 25.4.1953 [5] kolme tiedonantoa, "A structure for deoxyribose nucleic acid" (tekijöinä J. D. Watson ja F. H. C. Crick), "Molecular structure of deoxypentose nucleic acids" (tekijöinä M. H. F. Wilkins, A. R. Stokes ja H. R. Wilson) sekä "Molecular configuration in sodium thymonucleate" (tekijöinä Rosalind E. Franklin ja R.G. Gosling). Artikkelit painettiin "back-to-back" ja päivättiin samalle päivälle, huhtikuun toiselle. Oli ilmeistä, että työt liittyivät niin läheisesti toisiinsa, että eri tutkijoiden ansiot olisivat arvioitavissa vain lukemalla kaikki kolme artikkelia samalla kertaa. Watson ja Crick halusivat ensimmäisessä artikkelissa osoittaa, että Paulingin ja Coreyn muutamaa viikkoa aiemmin [6] ehdottama "kolmen-toisiinsa-kietoutuneen-säikeen" rakennemalli DNA:lle oli epätyydyttävä. Watsonin ja Crickin omaa mallia DNA:n kaksoiskierteestä ei kuitenkaan ollut nyhjäisty aivan tyhjästä: 

"Aiemmin julkaistut tulokset eivät täysin riitä varmistamaan, että esittämämme deoksiriboosinukleiinihapon rakenne on varmasti oikea. ...sitä täytyy pitää lopullisesti varmistamattomana, kunnes tarkemmat tulokset sen vahvistavat. Jäljempänä seuraavat tiedonannot sisältävätkin ... juuri tällaisia tuloksia. Emme itse olleet tietoisia noista tuloksista silloin, kun sommittelimme oman DNA:n rakennemallimme."

Toteamukset eivät vastanne täyttä totuutta. Watson ja Crick nimittäin liittivät omaan rakennemalliinsa hämmästyttävän pienipiirteisiä geometrisia yksityiskohtia ("Kuva on puhtaasti kaaviollinen ..."). Watsonin ja Crickin esittämä "puhtaasti kaaviollinen" kuva oli piirretty niiden mittojen mukaisesti, jotka oli saatu huolellisesti mitatuista ja tarkoista röntgen-diffraktiokuvista. Nämä eivät suinkaan olleet Watsonin ja Crickin ottamia. Wilkins, Stokes ja Wilson (seuraava tiedonanto) kuvailivat kuvia seuraavasti:
 

"Kuvaa 1. vastaavat valokuvat on otettu myös natriumnukleaatista, joka on peräisin vasikan ja sian thymuksesta, vehnän iduista, sillin maidista, ihmiskudoksesta ja T₂ bakteerifaagista. Kaikkein paras yhtäpitävyys kuvan 2. kanssa on niillä kuvilla, jotka kolleegamme R.E. Franklin ja R.G. Gosling ovat ottaneet vasikan thymuksen deoksipentoosinukleaatista . [...] 

Korostettakoon, että esitetty tulkinta ei ole täysin varma, mutta kokeelliset mittaustulokset toisaalta ja Watsonin ja Crickin esittämä malli toisaalta (kts. edeltävä tiedonanto) näyttäisivät vastaavan toisiaan melko hyvin." 

Kolmannesta artikkelista lukija nopeasti oivaltaa, että tärkeimmät toisaalta Crickin ja Watsonin, ja toisaalta Wilkinsin, Stokesin ja Wilsonin, esittämät kokeelliset alkuperäistiedot ovatkin Franklinin ja Goslingin työtä: 

"Vaikka röntgenmittauksen tulos ei vielä toistaiseksi varmasti todista, että kysymyksessä on ruuvikierrerakenne, jäljempänä esitettävät argumentit tekevät tällaisen kierrerakenteen mitä todennäköisimmäksi. [...]

Kysymyksessä on (siis) luultavasti ruuvikierrerakenne. [...]

Näyttäisi siltä, että esittämämme yleispiirteet eivät ole ristiriidassa sen mallin kanssa, jota Watson ja Crick ovat ehdottaneet edeltäneessä tiedonannossa."

Epäselväksi tuskin jää se, että Crickin ja Watsonin "olettamat" ja Wilkinsin, Stokesin ja Wilsonin kommentoimat geometriset yksityiskohdat olivat peräisin Franklinin ja Goslingin ottamista röntgendiffraktiokuvista. Juuri siksi Franklinin ja Goslingin artikkeli sisälsi paljolti samat tiedot kuin Watsonin ja Crickin, ja Wilkinsin, Stokesin ja Wilsonin artikkelit yhdessä, mukaan luettuna sen huomion, että Paulingin ja Coreyn esittämä malli [6] ei liene ollut oikein!

Tekijyysoikeuden kannalta huomionarvoista on se, että Franklin ja Gosling eivät itse olleet antaneet julkaisemattomia tuloksiaan Watsonin ja Crickin käyttöön. Rosalind Franklinin julkaisemattomat röntgendiffraktiomittaukset ja johtopäätökset lienee ensiksi esitetty [7] professori John Randallin (eli Franklinin laboratorion esimiehen) johtaman laitoksen viikkoseminaarissa. Tämän jälkeen tiedot olivatkin sitten Franklinin ja Goslingin kilpailijoiden, ts. Watsonin ja Crickin, käytössä Cambridgen yliopistossa. NOBEL-säätiön www-sivuilla, useita vuosia vuoden 1962 palkintojen jaon jälkeen, julkaistusta James D. Watsonin suppeasta elämäkerrasta [8a], löytyy tieto siitä, miten tämä tietolinkki alunperin syntyi: 

"Kevään 1951 aikana hän [ts. J. D. W.] matkusti Napolin eläintieteelliselle asemalle. Siellä hän, toukokuun lopulla, tapasi Maurice Wilkinsin ja näki ensimmäistä kertaa kiteisen DNA:n röntgendiffraktiokuvion. Tämä antoi hänelle kipinän suunnata tutkimustyönsä nukleiinihappojen ja proteiinien rakennekemiaan."

Näin Maurice Wilkins jo vuodesta 1951 alkaen raportoi Watsonille ennestään julkaisemattomista Franklinin ja Goslingin röntgendiffraktiotuloksista. Kriittisesti arvioiden tämä näyttäisi olleen hänen tärkein kontribuutionsa DNA:n kaksoiskierrerakenteen selvittämisessä. Kontribuution tärkeys tunnustettiin vuonna 1962, kun Wilkins, yhdessä Watsonin ja Crickin kanssa, palkittiin fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnolla. Nobelin säätiö ja Karolinska Institutetin professorikunta eivät - jälkikäteen arvioituina - ansaitse korkeinta arvosanaa siitä, että Nobelin palkintoa jakaessaan he vähättelivät Franklinin ja Goslingin työn merkitystä prosessissa, joka selvitti DNA:n kaksoiskierrerakenteen. Juhlahumussa uuteen tietoon johtaneen salapoliisityön keskeinen elementti unohdettiin. 

Vuonna 1962 oli jo tiedossa, että nobelistit Crick, Watson ja Wilkins olivat kymmenisen vuotta aikaisemmin käyttäneet hyväkseen Franklinin ja Goslingin julkaisemattomia tuloksia. Kun alussa mainitut kolme artikkelia julkaistiin Naturessa 25.4.1953 ja kun ne kaikki päivättiin samalle päivälle, on selvää, että tilanteen mutkikkuus on ollut ainakin "sisäpiirin" tiedossa alusta alkaen. Ilmeisesti huhtikuussa 1953 Naturen toimitus joutui ehkä kiperäänkin neuvonpitoon kolmen eri yksikön - (1) Watsonin ja Crickin yksikkö eli Medical Research Council Unit for the Study of the Molecular Structure of Biological Systems, Cavendish Laboratory, Cambridge; (2) Wilkinsin yksikkö Medical Research Council Biophysics Research Unit, King's College, Lontoo; ja (3) Franklinin ja Goslingin yksikkö Wheatstone Physics Laboratory, King's College, Lontoo - esimiesten kanssa. Ensimmäisen laboratorion johtaja oli Sir Lawrence Bragg [8b], ja toinen ja kolmas olivat itse asiassa yksi ja sama laboratorio, jonka esimiehenä toimi professori John T. Randall.

Sen perusteella, mitä Naturen myöhempi päätoimittaja John Maddox sittemmin asiasta on kirjoittanut [10, 13] voidaan päätellä, että ensimmäisenä lehteen saapui Watsonin ja Crickin kritiikki Paulingin ja Coreyn vähää aikaisemmin ehdottamasta [6] DNA:n rakennemallista. Se tiedetään myös, että nämä kolme artikkelia eivät käyneet läpi tavanomaista referointiprosessia. Tieteenhistorian kannalta olisi vielä tänäänkin tärkeätä, että Nature antaisi julkisuuteen kaiken asiaan liittyvän kirjallisen materiaalin[10]. 

Rosalind Franklinin tutkijankrediittiin vaikutti sittemmin hiukan kiusallisella tavalla se, että Watsonin ja Crickin tiedonannon jälkeen Wilkinsin, Stokesin ja Wilsonin artikkeli oli sijoitettu toiseksi, ja Franklinin ja Goslingin julkaisu vasta kolmanneksi. Tämän seurauksena saattoivat Watson ja Crick hiukan myöhemmin viitata kaikkiin Wilkinsin, Stokesin, ja Wilsonin, sekä Franklinin ja Goslingin, esittämiin tuloksiin kollektiivisesti "it has been shown by Wilkins and his co-workers" [9].

Rosalind Franklin menehtyi vuonna 1958 syöpäsairauteen. Viimeistään tämä ratkaisi sen, ettei hänestä tullut nobelistia 1962. Silti yhä vieläkin olisi kiintoisaa saada tarkka ja täsmällinen selko siitä, miten Naturen toimitus vuonna 1953 oli menetellyt kulissien takana, sillä epäilemättä tuolloin Nature pyrki ja onnistuikin - jossain määrin - turvaamaan Franklinin ja Goslingin krediitin. Tämän 47 vuoden takaisen menestyksensä lisäksi lehdellä lienee hatussaan muitakin sulkia, ts. tapauksia, joissa se on menestyksellä valvonut tutkijan oikeuksia [13]. Mutta miksi ihmeessä sitten Nature ei enää tehnyt samoin vuonna 1962, kun fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkintoa oltiin jakamassa Watsonille, Crickille ja Wilkinsille, tai heti palkinnon jakamisen jälkeen? 

Käytäntö on, että yksittäinen palkinto voidaan jakaa korkeintaan kolmen henkilön kesken, ja kuolemanjälkeisiä palkintoja eivät Nobel-säännöt tunne. Vaikka Rosalind Franklinin tutkijankrediitti olisi tunnustettukin, palkinnon jakajia olisi ollut vain kolme (Crick, Watson ja Wilkins). Silti palkintoa luovutettaessa sanallakaan ei viitattu Franklinin osuuteen. Sen sijaan Karolinska Institutetin professori A. Engström korosti erityisesti puheessaan [8a] Wilkinsin ja kumppaneiden vuonna 1960, siis seitsemän vuotta vuoden 1953 läpimurtojulkaisujen jälkeen, julkaisemia röntgendiffraktiotöitä. Kuitenkin, jos eri henkilöiden "vuoden 1953 ansioista" DNA:n kaksoiskierrerakenteen selvittämiseksi olisi perusteellisemmin keskusteltu, Wilkins olisi saattanut pudota pois palkintopallilta [8c]. Brittien näkökulmasta katsottuna oli ehkä parempi, että palkittiin kaksi englantilaista ja yksi amerikkalainen - "right or wrong, my country" - ja näin Crickin, Watsonin ja Wilkinsin asema kanonisoitiin. Samalla painettiin ratkaisevan tärkeiden röntgenmittausten vastuullisen tutkijan Rosalind Franklinin osuus maanrakoon sekä Tukholmassa että Englannissa.
 

Kolmas esimerkki: Oikeusjuttu Cistron vastaan Immunex
 

Kolmanneksi tarkastelen tekijänoikeus- ja patenttikiistaa "Cistron vastaan Immunex", jonka marraskuussa 1996 USA:ssa liittovaltionoikeus (federal court) "melkein ratkaisi". Kiistasta odotettiin oikeudellista ratkaisua siihen, voiko julkaistavaksi lähetetyn artikkelin tarkastaja ottaa ja käyttää hyväkseen arvioimansa käsikirjoituksen sisältämiä tietoja omassa tutkimus- tai yritystoiminnassaan. Varmaa vastausta ei saatu, sillä juttu raukesi sovintoon "on the courthouse steps" juuri ennen pääkäsittelyä. Immunex lupasi siirtää kiistanalaisen patentin Cistronin nimiin ja maksaa lisäksi Cistronille korvauksia 21 miljoonaa dollaria. Vaikka oikeuskäsittely jäikin kesken, julkisuuteen tuli paljon mielenkiintoista aineistoa. Science-lehden toimittajan Eliot Marshallin sanoin, 1995 [11]: 

"Philip Auronin johtama yliopistoryhmä ... oli sekventoinut ihmisen immuunijärjestelmään kuuluvan interleukiini-1 (IL-1) molekyylin syntetisoivan geenin ja lähetti Natureen raportin tuloksistaan. Raportin kohtalo seuraavien kuukausien aikana on oikeusjutun keskipisteenä: Auronin ryhmä väittää, että kilpailevan tutkimusryhmän jäsen referoi käsikirjoituksen Nature-lehdelle ja siirsi tämän jälkeen raportin tietoja suoraan omaan patenttihakemukseensa.

[...] 

Jutussa on kantajana Cistron Biotechnology Inc., Pine Brook, New Jersey, joka rahoitti Auronin ryhmän työtä v. 1983 ja vastaajana Immunex Corp., Seattle, jonka entinen tutkija oli v. 1984 arvioinut Natureen lähetetyn käsikirjoituksen. Aluksi Immunex kiisti kaikki Cistronin syytökset."

Koska vastakkain oli kaksi amerikkalaista yritystä, amerikkalainen tiedelehti Science seurasi palstoillaan [11, 12] jutun edistymistä tarkemmin kuin englantilainen Nature [13]. Siksi lainaan edelleen Sciencen toimittajan Marshallin sanoja:

"[...] Kirjallisten selvitysten ja tammikuussa 1995 Naturen entisen päätoimittajan John Maddoxin ja entisen käsikirjoitustoimittajan Nigel Williamsin antamien todistajanlausuntojen mukaan ... Auron lähetti joulukuussa 1983 Natureen käsikirjoituksen, joka raportoi ihmisen IL-1:n komplementaari-DNA (cDNA) sekvenssin eristämisen hybridisoimalla. Ryhmässä olivat mukana Alexander Rich, MIT; Andrew Webb, Wellesley College, Massachusetts; ja tutkijoita Tuftsin yliopistosta, ....

Maddoxin ja Williamsin mukaan kaksi käsikirjoituksen tarkastajaa esitti artikkelin hylkäämistä, koska työ vaikutti keskeneräiseltä. Kun Rich vaati uuden referointikierroksen, Nature lähetti raportin Gillisille kesäkuussa 1984. 

Nähtyään käsikirjoituksen Gillis otti yhteyden Williamsiin kertoen, että hänellä itselläänkin oli työn alla IL-1:n eristäminen. Maddoxin ja Williamsin mukaan Gillis ei vetäytynyt arviointitehtävästä eikä myöskään Nature sitä ehdottanut. Jälkiviisaana Maddox totesi "I think [Gillis] should have disqualified himself as a referee." 

Heinäkuun 16 pvnä 1984 Gillis postitti oman arvionsa; se oli "negative but fair," Maddox totesi. Mukana oli luottamuksellinen kirje, jossa Gillis totesi: "As I mentioned to you on the telephone (in confidence), we have recently purified IL-1 to homogeneity. Fortunately or unfortunately, the amino acid composition generated from this purified protein does not match the amino acid composition called out by the DNA sequence in Auron's paper. I would be most reticent to have this information passed along". 

Näin Nature hylkäsi Auronin ryhmän julkaisun toistamiseen. 

Jo vuoden 1984 lopulla Cistronin ja Immunexin kesken ennätettiin julkisuudessakin kiistellä siitä, kuka oikeastaan IL-1:n oli ensiksi eristänyt [14]. Jotkut pitivät tätä tavanomaisena tutkijoiden ja kaupallisten kilpailijoiden kiistelynä, mutta asia sai aivan uuden käänteen vuonna 1992 [11,12]:

Vuonna 1992 löytyi yllättäen Immunexin kannalta raskauttava "sormenjälki". Tämä sormenjälki oli DNA-jakso, joka oli mukana Immunexin IL-1:n patenttihakemuksessa joulukuulta 1984. Cistronin lakimiehen mukaan: "Meille oli järkytys löytää ...todiste siitä, että Immunex oli kopioinut IL-1B:n DNA-sekvenssin Massachusettsin keksijöiltä". Väitetty todiste: Immunexin patenttihakemukseen sisältyi Auronin seitsemän oletettavasti "väärää" nukleotidia IL-1:n geenissä. Useimmilla näistä virheistä ei IL-1:n rakenteen kannalta ole merkitystä, mutta emäs n:o 95 Immunexin patenttihakemuksessa aiheutti aminohappomuutoksen siihen aktiiviseen molekyyliin, johon Immunex haki patenttia. Auronin ryhmä oli merkinnyt emäksen adeniiniksi, vaikka myöhemmät raportit, ml. Immunexin kesäkuussa 1985 Naturessa julkaistu artikkeli, esittivät, että emäs olikin guaniini. 

Immunexin mukaan kysymyksessä oli "a clerical error" patenttihakemusta jätettäessä. Immunexin lakimies totesi oikeudessa kesäkuussa 1994: "The evidence will reveal that Immunex had the sequence, that Immunex independently cloned its own sequence, that the errors were included as a result of a clerical error, and ultimately, it was irrelevant, because what Immunex got its patent on had nothing to do with this." 
 

Todennäköisyys sille, että Immunexin patenttihakemuksesta jälkikäteen löytyneiden seitsemän virheen, jotka täsmälleen vastasivat Auronin ryhmän joulukuussa 1983 Natureen lähettämää IL-1:n geenisekvenssiä, takana olisi ollut pelkkä "clerical error", on äärimmäisen pieni. Ainoa selitys yhteensattumaan lieneekin se, että Immunexin patenttihakemukseen oli jollakin tavalla joutunut vuonna 1983 Natureen lähetetystä raportista kopioituja tietoja. 

Johtavan tiedelehden Naturen sotkeutuminen tapaukseen, jossa - kuten näyttäisi - oli menetelty vilpillisesti, tuo tietysti tähän kiistaan lisämielenkiintoa. Vilpin oli jo Naturen päätoimittaja John Maddox epäsuorasti ja nimiä suoraan mainitsematta ennättänyt kiistää marraskuussa 1992 [13]. Hiukan tämän jälkeen hänet haastettiin kuitenkin Cistron vs. Immunex oikeusjutun avaintodistajaksi. Näin hän joutui mm. selostamaan, miten lehti oli - jos ylipäätään oli mitenkään - varautunut väitetyn vilpin kaltaiseen epärehellisyyteen. Cistronin kanteen raukeamiseen mennessä hän ennättikin valottaa Naturen politiikkaa (jälleen vapaasti Science-lehden toimittajan Eliot Marshallin mukaan [12]): 
 

"Onko ylipäätään olemassa juridisesti sitovia sääntöjä siitä, mihin tieteellisen artikkelin referoija oikeudellisesti sitoutuu luvatessaan toimia luottamuksellisesti? "With respect to the word 'confidentiality'," vastaajan asianajaja Margaret McKeown kysyi Maddoxilta, "would you agree that there is nothing [in Nature's boilerplate letter to reviewers] spelled out in terms of definition?" Maddox vastasi: "Yes." .... olisiko ehkä sanan "confidentiality" sopiva määritelmä tässä yhteydessä "that one may disclose the document, but not hand it out or disclose it publicly?" Tähän Maddox vastasi: "Yes," edellyttäen, että kaikkien konsultoitujen kollegoiden nimet ilmoitetaan lehden toimitukseen - "are passed on to us." 

"It would be improper for a referee to disclose the content of a manuscript sent by way of review" ilman lehden toimituksen lupaa, Maddox totesi. "It would be doubly improper if he used the information in that manuscript to further his own research," ja ilmiselvästi "a flagrant breach of our understanding with referees" jos arvioija ottaisi itselleen kopioita käsikirjoituksesta.

Maddox kertoi Science-lehdelle, että Naturen kannalta keskeistä on se, onko tieteellisen aikakauslehden ylipäätään mahdollista toimia poliisina siihen lehden ja arvioijien väliseen "sopimukseen" nähden, että luottamusasema tulee ottaa äärimmäisen vakavasti. Maddox mainitsi, että toimittajanurallaan hän oli kohdannut muutamia "hanky-panky"-tapauksia, ehkä 2-3 tapausta 15 vuodessa. Tiedossaan olevien tapausten lukumäärästä Maddox kuitenkin päätteli, että piiloon jäävien tapausten määrä on vähäinen - "the iceberg must be very small." 

Maddoxin mukaan referointiprosessin luottamuksellisuuden varmistamiseksi riittää, että luotetaan vertaistutkijoiden rehellisyyteen. "Jos joku käyttää väärin artikkelikäsikirjoituksen tietoja", Maddox sanoi, "siitä saa tietysti ensiksi tiedon hänen kilpailijansa, joka sitten ottaa meihin yhteyttä." Lehden toimittaja voi tämän jälkeen tehdä valituksen asiasta suoraan arvioijan laitokseen (=työnantaja, yliopisto). "Meillä on melko pelottava maine akateemisessa maailmassa, eikä kukaan mielellään kuuntele puheita, joiden mukaan Nature on heille vihainen."
 

Cistronin ja Immunexin välinen kiista ei lopulta ratkaissut [15] sitä, minkälaisia juridisia aspekteja olisi mahdollista soveltaa tieteellisen referointiprosessin yhteydessä tapahtuneeseen väärinkäytökseen. Arkaluontoiseen tilanteeseen joutunut Nature ei sekään ottanut asiaan selvää kantaa. Harva pitäisi John Maddoxin yleisluontoista toteamusta, jonka mukaan "Nature on vihainen" henkilöille, jotka väärinkäyttävät luottamusasemaansa, erityisen vahvana uhkana, jos tämän "sanktion" vastapainona silmissä siintäisi vaikkapa 100 miljoonan dollarin suuruinen kaupallinen hyöty. Sitäpaitsi, Maddox varoi ilmaisemasta, oliko hän tai Nature juuri Cistron vs. Immunex-jutun yhteydessä vihainen kenellekään.
 

Mitä tieteentekijät ja tutkijat voivat oppia näistä esimerkkitapauksista?
 

Kun Isaac Newton oli 1690-luvulla anastanut itseään nöyristelevien tiedeyhteisön jäsenten avulla omaan käyttöönsä John Flamsteedin havaintoaineiston, Flamsteed joutui vetoamaan maan lakiin ja oikeusistuimeen. Näin hän sai kuin saikin, mutta vasta melkoisin kustannuksin, pidetyksi kiinni omista oikeuksistaan. Muistettakoon, että virkansa ja asemansa - the Astronomer Royal - puolesta Flamsteed ei hänkään liene ollut aivan vailla vaikutusvaltaa. Keskimääräiselle yliopiston professorille moinen ei tietenkään olisi onnistunut. Sitä seuranneiden 300 vuoden ajalta on tiedossa vain harvoja tapauksia, joissa vahvemman yhteiskunnallisen aseman turvin anastetut tieteelliset tulokset tai tutkijan krediitti ovat palautuneet alkuperäiselle omistajalleen. 

Rosalind Franklinin röntgentutkimukset puolestaan olivat keskeisiä DNA:n kaksoiskierrerakenteen selvittämisen kannalta [13]. Franklinin kuoltua vuonna 1958 oli tarkoituksenmukaista unohtaa hänen työnsä merkitys. Näin helpottui vuoden 1962 Nobelin lääketieteen ja fysiologian palkinnon jakaminen kolmen tutkijan, Watsonin, Crickin ja Wilkinsin kesken. Nobel-komitea näyttäisi syyllistyneen Franklinin roolin vähättelyyn, korostaen sen sijaan Wilkinsin myöhempää osuutta mielestäni suhteettomasti [8a]. Johtava tiedelehti Nature olisi voinut vuonna 1962 avata "salaiset kansionsa" ja selvittää lukijoilleen (= kansainvälinen tiedeyhteisö), minkälaisen prosessin kautta vuonna 1953 kolmen artikkelin "back-to-back" julkaisuformaattiin oli aikoinaan päädytty. Kun Nature ei sitä tehnyt, lehden voi katsoa osallistuneen salailuun ja historian väärentämiseen. 

Koska Cistronin ja Immunexin välisessä kiistassa Naturen asema oli arkaluontoinen, lehti omasta puolestaan vuona 1996 hiljaisesti siunasi sovintoratkaisun. Vaikka ketään ei nimetty syylliseksi, niin se, että Cistron sai nimiinsä IL-1:n patenttioikeudet plus 21 miljoonan dollarin korvauksen puhuu puolestaan. Tiedossa ei ole, kuinka suuri osa korvauksesta meni juttua hoitaneille lakimiehille. Keskimääräinen tiedemiestutkija ei varmaankaan olisi pystynyt pitämään kiinni oikeuksistaan, tuskin olisi koskaan löytänyt paljastavia virheitä Immunexin patenttihakemuksestakaan. 

Tarkastellut kolme esimerkkiä näyttäisivät osoittavan, että tutkijan on lähes "mahdottoman vaikea" saada takaisin tekijän- ja tekijyysoikeutensa ja niihin liittyvä krediitti, mikäli ne on esim. vilpin takia sattunut menettämään. Tekijyysoikeudet eivät siis todellakaan näytä koskaan olleen kovin varmoissa kantimissa. Tämän vuoksi tiedelehtien tulisi tutkimustuloksia julkaistessaan viimeiseen asti puolustaa näitä oikeuksia, mukaan lukien tutkijan oikeus kieltää esimerkiksi keskeneräisten tulostensa hyväksikäyttö tai julkaiseminen - ja ainakin ilman nimenomaista lupaa. Naturen nyt ilmoittama kanta [3], jonka mukaan esimerkiksi keskeneräisten geenisekvenssien hyväksikäyttö ja julkaiseminen ilman alkuperäistutkijoiden lupaakin saattaisi olla "tieteen edistyksen" nimissä sallittua, on mielestäni kestämätön. Tämän kanssa analogisesti varastetun tavaran kauppaa voitaisiin puolustaa sillä, että omalta osaltaan sekin edistää kansantaloutta.

Uuden tutkimuslöydön myöhempää tieteellistä tärkeyttä ei juuri koskaan ole ollut helppo arvioida - tai ylipäätään edes arvata - etukäteen. Esimerkkitapauksista voitaneen kuitenkin päätellä, että - silloinkin kun tulos on ollut tärkeä - tiukan paikan tullen edes Naturen tasolla oleva tiedelehti ei yrityksistään huolimatta kykene [13,16] varmistamaan tai ei välttämättä edes halua varmistaa tutkijan oikeuksia ja oikeata krediittiä tuloksista. Tämän vuoksi avautumassa oleva geenitekniikan "villi länsi" näyttäisi juuri tällä hetkellä lupailevan arvaamattomia tulevaisuuden mahdollisuuksia - myös juristeille. 

Pitäkäämme kuitenkin mielessämme se, että tieteen edistyminen ja uudet tulokset ovat aina seurausta tiedeyhteisön sisäisistä vuorovaikutuksista, yhteistyöstä ja aikaisempien saavutusten varaan rakentamisesta. Itse kukin kysyköön itseltään Niklas Bruunin tavoin [17]: Kuka omistaa tiedon? 
 

VIITTEET
 

[1] Leila Risteli, "Tekijyys tutkimuksessa", Tieteessä tapahtuu, 2/2001.

[2] Tutkimuseettisen neuvottelukunnan kannanotto 15.9.1995, ks. esim. Helsingin Sanomat 16.9.1995, s. C2. .

[3] "Handling (mis?)appropriated data", Introducing a policy to ensure due credit for unpublished data, Nature 409, 649 ( 8 February 2001).

[4] Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "Newton, Sir Isaac". 

Löytyy www-osoitteesta

http://www.britannica.com/bcom/eb/article/7/0,5716,115657+12+108764,00.html.

[5] Otsikon "Molecular structure of nucleic acids" alla Nature, N:o 4356, Vol. 171, julkaisi 25.4.1953 kolme tiedonantoa: J.D. Watson and F.H.C. Crick, "A structure for deoxyribose nucleic acid", s.737-738; M.H.F. Wilkins, A.R. Stokes and H.R. Wilson, "Molecular structure of deoxypentose nucleic acids", s. 738-740; ja Rosalind E. Franklin and R.G. Gosling "Molecular configuration in sodium thymonucleate", s. 740-741.

[6] Linus Pauling and Robert B. Corey, "Structure of the Nucleic Acids", Nature 171, 346 (February 12,1953).

[7] Rosalind Franklinin varsin yksityiskohtainen elämänkerta löytyy esim. teoksesta S.B. McGrayne, Nobel prize women in science, Carol Publishing Group, New York (1992), s. 304-332. Franklinia käsitteleviä www-sivuja on myös lukuisia, joten ilman tutkijanmainetta Rosalind Franklin ei jäänyt. Ks. vaikkapa A Science Odyssey, People and Discoveries, Rosalind Franklin 1920-1958, http://www.pbs.org/wgbh/aso/databank/entries/bofran.html.

[8a] NOBEL Prize in Physiology and Medicine 1962, ks. http://www.nobel.se/medicine/laureates/1962/press.html

[8b] William Lawrence Bragg sai itse v. 1915, vasta 25 vuotiaana (!), isänsä Sir William Henry Braggin kanssa fysiikan nobelin heidän yhteisistä röntgendiffraktiotutkimuksistaan. Vuonna 1919 Lawrence Bragg nimitettiin Manchesterin yliopiston professoriksi, Royal Societyn "fellow" hänestä tuli vasta v. 1921. Ks.http://www.nobel.se/physics/laureates/1915/press.html

[8c] Vuosia myöhemmin Francis Crickin mukaan, jos Franklin olisi v. 1962 ollut elossa, "it would have been impossible to give the prize to Maurice and not to her, because she did the key experimental work". Ks. esim. Robert Wright, "Watson and Crick", TIME, Vol. 153, No. 12, s. 172-176 (29.3.1999).

[9] Ks. J.D. Watson and F.H.C. Crick, "Genetical implications of the structure of deoxyribonucleic acid", Nature 171, 964-967 (May 30, 1953).

[10] John Maddox, "Valediction from an old hand", Nature 378, 521-523 (7 December 1995).

[11] Eliot Marshall, "Suit alleges misuse of peer review", Science 270, 1912-1914 (22 December 1995).

[12] Eliot Marshall, "Battle ends in $21 million settlement", Science 274, 911 (8 November 1996).

[13] John Maddox, "Conflicts of interest declared", Nature 360, 205 (19 November 1992).

[14] Välikohtaus kokouksessa Fourth International Lymphokine Wokshop, October 1984, Schloss-Elmau, Germany . Ks. esim. viite /11/ tai verkkosivu http://apollo.iwt.uni-bielefeld.de/~ml_robot/Scifraud-1996/2665.html. 

[15] Philip C. Swain, The Lead Attorney for Cistron Biotechnology, "losing some legal loopholes in the peer-review process", International Congress on Biomedical Peer Review and Scientific Publication,Sept. 18-20, 1997, Prague, Czech Republic.

Ks. Journal of American Medical Association, July 15, 1998; verkkosivu

http://www.ama-assn.org/public/peer/7_15_98/toc.htm

[16] John Maddox, "Plagiarism is worse than mere theft", Nature 376, 721 (31 August 1995).

[17] Niklas Bruun, "Kuka omistaa tiedon?", Tieteessä tapahtuu, 2/2001.
 
 

Kirjoittaja, on TkT ja dosentti Teknillisen korkeakoulun Optoelektroniikan laboratoriossa. Hän on harrastanut viime vuosina mm. tiedemiesten ja -naisten tekijän- ja tekijyysoikeuksiin liittyvää historiantutkimusta. 
 
 
 

Tekijyys ja avustajuus kollektiivisessa tutkimuksessa  (Janne Hukkinen – Henrik Bruun)
 

Luimme kiinnostuksella Leila Ristelin ansiokkaan kirjoituksen "Tekijyys tutkimuksessa" (Tieteessä tapahtuu 2/2001). Koska kysymys tekijyydestä on tutkimusyksiköllemme hyvin ajankohtainen, olemme pyrkineet ratkaisemaan siihen liittyviä pulmia konkreettisilla suosituksilla, jotka haluamme tuoda laajemman tiedeyhteisön keskusteltavaksi.
 

Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorio on nuori tutkimus- ja opetusyksikkö, joka keskittyy ympäristöstrategisesti merkittävien teknologioiden poikkitieteelliseen tutkimukseen. Nykyisellä teknologiatutkimuksen painotuksella laboratorio on toiminut vuoden 1999 alusta ja kasvanut sinä aikana professorin ja assistentin muodostamasta pienestä opetusyksiköstä professorin, assistentin ja seitsemän ulkopuolisen rahoituksen turvin toimivan päätoimisen tutkijan opetus- ja tutkimusyksiköksi. Jatko-opiskelijoita on yhteensä kaksitoista.

Kokemuksemme mukaan poikkitieteellinen teknologiatutkimus edellyttää lähes aina erilaisiin tutkimusperinteisiin perehtyneiden tutkijoiden yhteistyötä. Koska nuori laboratoriomme elää yhteisen tutkimuksen tekemisestä, koimme tarpeelliseksi luoda suositukset kollektiiviselle kirjoittamiselle. Suositusten tavoitteena on edistää avointa keskustelua tekijöiden mainintaan liittyvistä ongelmista. Samalla ne tähtäävät selkeään ja yhtenäiseen käytäntöön tekijöiden maininnassa silloin, kun ympäristönsuojelun laboratoriossa tuotetaan kollektiivisia tekstejä. 

Suosituksemme tekevät jaottelun tekstin tekijöihin ja avustajiin. Tekstin tekijät ovat osallistuneet varsinaiseen tieteelliseen työhön, kuten esimerkiksi teoreettiseen työhön, empiiriseen tutkimukseen ja/tai tekstin kirjoittamiseen. Tekstin tekijät voidaan luokitella työpanoksen mukaan. Eniten työtä tehneitä kutsutaan ensisijaisiksi tekijöiksi. Vähemmän työtä tehneitä kutsutaan toissijaisiksi tekijöiksi, jne. Työpanoksen arvioinnissa huomioidaan se työ, joka on tehty kyseessä olevaa tekstiä varten - ei sen sijaan aikaisempaa työtä, joka on tehty muita tekstejä varten mutta jota hyödynnetään myös kyseessä olevassa tekstissä. Luokittelu ei perustu työtuntien tarkkaan laskuun vaan tekijöiden yhteisesti sopimaan yleisluontoiseen arvioon. Luokittelu tehdään vain, milloin työpanoksissa on huomattavia eroja. Tekstin avustajat puolestaan ovat osallistuneet tieteellistä työtä avustavaan työhön, kuten esimerkiksi tutkimustyön avustamiseen, tekstin kielelliseen tarkastukseen, kääntämiseen, ja/tai antaneet palautetta tekstistä. 

Ympäristönsuojelun laboratorion kollektiivisen kirjoittamisen suositukset koostuvat tällä hetkellä yhdeksästä periaatteesta: 
 

1. Kaikkien tekstin tekijöiksi mainittujen henkilöiden tulisi osallistua aktiivisesti tekstin tuotantoon. Kaikki työpanokset ovat laadullisesti yhtä arvokkaita (teoreettinen työ, empiirinen tutkimus, kirjoittaminen, jne.). Periaatteen tarkoituksena on alusta pitäen tehdä selväksi, että kollektiivisella kirjoittamisella ei tarkoiteta kollektiivista 'julkaisukonetta', jolla tutkijaryhmän yksilöt voisivat lisätä julkaisujensa määrää osallistumatta varsinaiseen tekstin tuotantoon. 

2. Tekstin aloitteentekijä mainitaan aina ensimmäiseksi - olettaen, että hän kuuluu ensisijaisiin tekijöihin. Tekstin aloitteentekijä on henkilö, joka vastaa ensimmäisestä merkittävästä työpanoksesta (esimerkiksi runkotekstin kirjoittamisesta) tekstin tuotannossa. Tällä käytännöllä laboratorio haluaa kannustaa aloitteita kollektiivisten tekstien kirjoittamiseen. On myös oleellista, että kirjoitushankkeella on vetäjä, joka ottaa vastuun sen edistymisestä.

3. Samaan tekijäluokkaan kuuluvat henkilöt mainitaan aakkosjärjestyksessä. Kun kaikki kirjoittajat ovat samassa tekijäluokassa, on selvyyden vuoksi perusteltua noudattaa yleistä käytäntöä ja perustella erikseen poikkeamat siitä. 

4. Muuten tekijät mainitaan tekijäluokan mukaisessa järjestyksessä. 

5. Kaikkien tekijöiden työpanos selostetaan tekstissä, esimerkiksi alaviitteessä. Nippuväitöskirjoihin sisällytettävissä teksteissä tämä on erityisen tärkeää jatko-opiskelijoiden oikeusturvan kannalta. Periaatteella pyritään myös varmistamaan aito tekstin tuottaminen pakottamalla kukin tekijä artikuloimaan, mitä on tekstin eteen tehnyt. Lisäksi periaatteella halutaan korostaa yhteisen tekstin tuottamisen hyötyjä poikkitieteellisessä työssä, missä kokonaisuus harvoin syntyy ilman yksilöllisiä työpanoksia.

6. Ensimmäisenä mainittu tekijä hoitaa yhteydet julkaisuun, ellei muusta päätetä tekijöiden kesken. Periaatteella pyritään varmistamaan selkeä kommunikointi tekstin tuottamisessa toisaalta julkaisijan suuntaan, toisaalta tekijöiden kesken. 

7. Kaikki tekstin tekijät osallistuvat tekstin mahdolliseen muokkaamiseen asiantuntija-arvioinnin perusteella. Kunkin tekijän tekstin muokkaamiseen käyttämä työpanos on suhteellisesti yhtä suuri kuin aikaisemmin tekstin tuotannossa. Päävastuu on siis ensisijaisilla tekijöillä. On tärkeää sopia etukäteen tekstin jatkohoidosta ja työnjaosta sen jälkeen, kun teksti on luovutettu arvioitavaksi julkaisuun. Tekstin tuottamisen vaikein ja työläin vaihe alkaa usein vasta ensimmäisen arvioinnin jälkeen, etenkin jos teksti edellyttää useita kierroksia ajatuksenvaihtoa tekijöiden ja arvioitsijoiden välillä. 

8. Tekstin avustajia kiitetään tekstissä, esim. loppu- tai alaviitteessä. 

9. Avustajien työpanos selostetaan kiitostekstissä (esim. tutkimustyön avustaminen, tekstin kielellinen tarkastus, käännös, palautteen antaminen tekstistä, jne.). Avustajien merkitystä ei pidä väheksyä tutkimuksen tekemisessä eikä tekstin tuottamisessa. Tutkimusavustajien huomioiminen erikseen saattaa myös rohkaista tutkijanuralle. 

Kollektiivisen kirjoittamisen suositukset eivät ole pysyvä normisto, vaan pikemminkin keskustelunavaus. Suosituksia tulee siis voida muuttaa yhteisesti saatujen kokemusten pohjalta. Ristelin kuvaamien tekijyyttä koskevien kiistojen valossa uskomme keskustelevalle muutokselle alttiiden suositusten olevan parempi vaihtoehto kuin suositusten puute.
 

Kirjottajista Janne Hukkinen on Teknillisen korkeakoulun professori, opetusalanaan ympäristöstrategiat ja teknologian arviointi, Henrik Bruun taas Teknillisen korkeakoulun tohtoritutkija. 

janne.hukkinen@hut.fi
henrik.bruun@hut.fi
 
 

Elämän kunnioittamisen etiikka: Yritys antroposentrisen ja biosentrisen etiikan yhdistämiseksi (Petter Portin)
 
 

Klassillinen etiikka on antroposentristä, ihmiskeskeistä. Se tarkastelee kahden tai useamman rationaalisen toimijan, siis aikuisten ihmisten tai heidän muodostamiensa ryhmien välisiä arvojen vastakkainasetteluja. Antroposentrisessä etiikassa luonto on ihmiselle alisteinen. Viimeaikainen biotieteiden kehitys on puolestaan nostanut esiin biosentrisen etiikan, joka tarkoittaa kaikkien elollisten olentojen yhtäläistä ottamista huomioon - siis ihminen yhtenä lajina. Tähän on johtanut esimerkiksi biologisen luonnon valtava tuhoutumisvauhti ihmisten toiminnan takia sekä aivan viime vuosina geenitekniikan huima kehitys. Klassiseen etiikkaan nähden biosentrisessä etiikassa on uutta mm. lasten, sikiöiden, muiden eläinten kuin ihmisen, kasvien sekä kokonaisten ekosysteemien oikeudet. Näihin kysymyksiin klassinen etiikka ei anna minkäänlaista vastausta.
 

Biosentristä etiikkaa, kaiken elollisen ehdotonta koskemattomuutta, ei sitäkään kuitenkaan yksin voi nostaa eettisen toiminnan ohjenuoraksi jos myös ihmisten ja ihmislajin elämän jatkuminen katsotaan sinänsä arvokkaaksi eettiseksi päämääräksi. Elääksemme meidän on ravinnoksemme ja vaatetuksemme väistämättä tuhottava muita eläimiä tai ainakin kasveja. Terveytemme ylläpitämiseksi meidän on taisteltava mikrobeja ja loiseläimiä vastaan eikä ainakaan vielä ole keksitty menetelmiä, joita käyttämällä biolääketieteessä voitaisiin kokonaan luopua eläinkokeista.

Näiden ristiriitojen ratkaisemiseksi monet käytännöllisen filosofian edustajat ovat nähneet välttämättömäksi antroposentrisen ja biosentrisen etiikan yhdistämisen jonkinlaiseksi elämän kunnioittamisen etiikaksi. Eräs tällainen yritys on evolutiivinen etiikka, jossa arvopohja eettisille ratkaisuille etsitään evoluutioteoriasta. Pisimmälle tämän on vienyt kanadalainen filosofi Michael Ruse kirjassaan Taking Darwin Seriously (1986), jossa hän on päätynyt esimerkiksi tahdon vapautta koskevassa tarkastelussaan samoille linjoille kuin Immanuel Kant kirjassaan Kritik der praktischen Vernuft (1788). Rusen mukaan aito etiikka on evoluutioteorian valossa mahdollista, jopa välttämätöntä. Hän ajattelee, että on tosin niin, että biologiamme määrää moraaliset arvomme eivätkä ne vaadi henkilökohtaista valintaa. Aivan samoin kuin emme voi valita raajojemme lukumäärää emme myöskään voi valita moraalista tietoisuuttamme. Emme ole vapaita valitsemaan mikä on hyvää ja mikä pahaa. Sen sijaan voimme Rusen mukaan vapaasti valita toimimmeko väärin vai oikein; siis noudatammeko biologisen evoluution meihin luomaa moraalilakia vai emme. Vapaa tahto ja moraalilakien alainen tahto ovat identtisiä. Tämä on täsmälleen sama johtopäätös kuin Kantin kategorinen imperatiivi.

Evoluutioteoriasta voidaan kuitenkin johtaa täysin vastakkainenkin käsitys, nimittäin itsekkyyden ja heimokuntaisuuden ohjaama eettinen ohje, kuten Edward O. Wilson on kirjassaan Sosiobiology (1975) tehnyt. Kirjassaan On Human Nature (1978, s. 197) hän kirjoittaa:
 

"Because natural selection has acted on the behavior of individuals who benefit themselves and their immediate relatives, human nature bends us to the imperatives of selfishness and tribalism."
 

Näyttää siis siltä, että evoluutioteoria voi johtaa ajattelijoiden erilaisista agendoista riippuen täysin vastakkaisiin moraalisiin johtopäätöksiin. Tämän vuoksi, koska evoluutioteoria on biologian keskeisin paradigma, meidän on pyrittävä etsimään oikea agenda elämän kunnioittamisen etiikalle, sillä tällaisen etiikan täytyy käsittääkseni olla sopusoinnussa modernien biologisten teorioiden kanssa. Tällainen agenda on se, että kaiken elämän tarpeetonta tuhoamista on vältettävä. Pohjaa tällaiselle etiikalle on luonut meidän aikanamme saksalainen lääkäri Albert Schweitzer kirjassaan Elämän kunnioitus (1956); Schweitzer pyhitti aikuisen elämänsä kaikkein kurjimmassa asemassa elävien ihmisten auttamiseen Afrikassa.

Elämän tarpeetonta tuhoamista on vältettävä ihmiskunnan elämän jatkumisen turvaamiseksi. On arvioitu, että maapallolla koskaan eläneistä lajeista 99,999 % on kuollut sukupuuttoon. Niinpä siis jokaisen lajin lopullinen kohtalo - omamme mukaan lukien - on kuolla sukupuuttoon todennäköisyydellä yksi.

Paleontologinen aineisto osoittaa, että maapallolla on kosmisten katastrofien takia sattunut massasukupuuttoja suunnilleen 220 miljoonan vuoden välein; näistä viimeisin 60 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurukset tuhoutuivat ja nisäkkäiden evoluutio kävi mahdolliseksi kun ne saattoivat täyttää dinosauruksilta vapautuneet ekologiset lokerot.

Parhaillaan on käynnissä massasukupuutto; ei kosmisen katastrofin takia, vaan ihmisen toiminnan takia. On arvioitu, että luonnollinen sukupuuttovauhti on suunnilleen 1 laji vuodessa, mutta ihminen aiheuttaa nykyään ainakin tropiikissa 3-7 lajin sukupuuton tunnissa. Ihminen aiheuttaa siis toiminnallaan 10.000 kertaa nopeamman sukupuuttovauhdin kuin mitä tapahtuisi ilman ihmisen vaikutusta (Wilson 1995). Ihminen aiheuttaa, jos nykyinen meno jatkuu, 12 000-16 000 vuodessa sen, että 96 % lajeista tuhoutuu. Jos nykyinen sukupuuttovauhti jatkuu, häviävät kaikki nisäkkäät 7000 vuodessa ja kaikki linnut 12 000 vuodessa (Wilson 1995). Myöhäisellä kvartäärikaudella, siis nykyisellä geologisella maailmankaudella, enemmän kuin puolet maapallon 167 suurista (yli 44 kg painavista) maanisäkässuvuista on kuollut sukupuuttoon pääasiassa maapalloa kolonialisoivan ihmislajin metsästystoiminnan takia (Gittleman & Gompper 2001).

Paleontologin kannalta uhanalainen laji on jo kuollut sukupuuttoon. Yli 50 % kädellisistä, joita on yhteensä n. 250 lajia, on uhanalaisia. Luonnollisessa sukupuuttovauhdissa lajien keskimääräinen elinikä on yleensä n. 4 miljoonaa vuotta; nisäkkäiden 2 miljoonaa vuotta (Niemelä 2001).

Maapallon biosfäärin, sen eri ekosysteemien nykyisenkaltainen toiminta lienee välttämätöntä ihmislajin säilymiseksi. Yhdenkin lajin poistuessa eliöyhteisöstä myös jäljelle jäävien lajien keskinäiset suhteet muuttuvat. Tämä voi johtaa myös siihen, että muitakin lajeja katoaa yhteisöstä. Seurauksena on pahimmillaan eräänlainen ketjureaktio, kaskadi, jonka seurauksena koko lajiyhteisön rakenne muuttuu ja lajimäärä pienenee (Lundberg, Ranta & Kaitala 2000). Aiemmin on havaittu, että lajiyhteisön monimuotoisuus ikään kuin puskuroi sitä useiden lajien dramaattista katoamista vastaan. Etukäteen on hyvin vaikea luotettavasti ennustaa, miten suuria muutoksia jonkin tietyn lajin poistuminen yhteisöstä aiheuttaa. Vaikka kyse ei olisikaan mistään näyttävästä avainlajista, sen suhteet muihin lajeihin voivat tehdä siitä kriittisen monien muiden lajien säilymisen tai koko eliöyhteisön kannalta (Lundberg ym. 2000). Nykyaikaisten ympäristötutkimusten pääasialliseksi lähestymistavaksi onkin tullut holistinen näkemys ihmisen ja ekosysteemien välisestä suhteesta (Clayton 2001).

Kysymys on ihmisen kannalta olennaisesti luonnonvarojen riittävyydestä. Onko meidän siis noudatettava "pelastusvenemoraalia", jota Pentti Linkola on monissa kirjoissaan suositellut (viimeksi teoksessaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun, 1989) vai onko muuta ratkaisua? Mielestäni on.

Kysymys luonnonvarojen riittävyydestä on loppujen lopuksi poliittinen solidaarisuuskysymys. Ruokaa on kyllä tarpeeksi, mutta se on epäoikeudenmukaisesti jaettu. Maailmassa on miljardi aliravittua ihmistä, mutta yhtä monta ylipainoista. Maailman nykyiset ravintovarat riittävät 12 miljardille ihmiselle, siis kaksinkertaisesti nykyiselle väestölle. Tämä arvio perustuu mm. siihen, että Kiinassa, missä ei tiettävästi ole nälänhätää, on 1/5 maapallon asukkaista, mutta vain 1/10 viljellystä maapinta-alasta.

Hollantilainen primatologi Frans de Waal on kirjassaan Hyväluontoinen: Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä (1998) kuvannut ihmisen moraalisen toiminnan ja luonnonvarojen riittävyyden välistä suhdetta eräänlaisen kelluvan pyramidin mallin avulla. Pyramidissa ylinnä on ihmisyksilö, sitten tulevat perhe ja klaani, ryhmä ja yhteisö, heimo ja valtio, ihmiskunta ja pohjimmaisena kaikki elämänmuodot. Pyramidi kelluu sitä ylempänä mitä enemmän luonnonvaroja on. Jos luonnonvaroja on hyvin niukasti, ihminen välittää vain itsestään. Kun luonnonvarojen runsaus kasvaa, alkaa ihminen välittää yhä laajenevasta elämänpiiristä kunnes hän lopulta kun luonnonvaroja on yltäkylläisesti, alkaa välittää kaikista elämänmuodoista.

Tämän vuoksi antroposentrisen ja biosentrisen etiikan yhdistäminen elämän kunnioittamisen etiikaksi on välttämätöntä, ja antroposentrinen ja biosentrinen etiikka ovat siis myös toisistaan riippuvaisia.

de Waalin näkemys tuntuu ensi katsomalta utopistiselta ja mahdottomalta toteuttaa, koska luonnonvarat ovat joka tapauksessa rajalliset - ainakin abioottiset luonnonvarat. Onkin niin, että ellei ihmiskunta melko pian keksi käytännössä ilmaista, mutta saasteetonta energialähdettä, on edessä paluu primitiiviseen maanviljelysyhteiskuntaan. Ilmaista ja saasteetonta energialähdettä voitaneen etsiä vain aurinkoenergiasta sekä sen välittömistä seurannaisista kuten bio- ja tuulienergiasta. Maailman energiaongelman ratkaisu on siis avainasemassa myös elämän kunnioittamisen etiikan kannalta. Sen vuoksi sen ratkaisemiseen suunnatuissa voimavaroissa ei pidä säästellä. Luonnontieteiden ja niiden sovellutusten edistymistä on siis kaikin voimin tuettava, mutta tämä ei saa tapahtua pelkästään antroposentrisen etiikan vaan samanaikaisesti myös biosentrisen etiikan periaatteita noudattaen.
 

KIRJALLISUUTTA

Clayton, Philip (2001): "In seach of unity: Is the poetry in science or in its appropriation?" Nature 409, 979-978. 

Gittleman, John L. & Gompper, Matthew E. (2001): "The risk of extinction - what you don't know will hurt you". Science 291, 997-999.

Kant, Immanuel (1788): Kritik der praktischen Vernuft. J.F. Hartknoch (Riga)

Linkola, Pentti (1989): Johdatus 1990-luvun ajatteluun. WSOY, Juva.

Lundberg, Per, Ranta, Esa & Kaitala, Veijo (2000): "Species loss leads to community closure". Ecology Letters 3, 465-468.

Niemelä, Jari (2001): "Elinympäristöt häviävät - sukupuuttoaalto vyöryy". Teoksessa Jan Rydman (toim.), Tiede ja elämä. Tieteen päivät 2001, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Helsinki. (Ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.)

Ruse, Michael (1986): Taking Darwin Seriously: A Naturalistic Approach to Philosophy, Basil Blackwell, Oxford, New York.

Schweitzer, Albert (1956): Elämän kunnioitus. Suom. Juha Tervonen. WSOY, Porvoo,.

de Waal, Frans (1998): Hyvänluontoinen: Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Wilson, Edward O. (1975): Sociobiology: The New Synthesis, Harvard University Press, Cambridge Ma., London.

Wilson, Edward O. (1978): On Human Nature. Harvard University Press, Cambridge Ma., London.

Wilson, Edward O. (1995): Elämän monimuotoisuus. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House, Helsinki,
 

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori.

petter.portin@utu.fi
 
 

John Deweyn idealismista (Pentti Määttänen)
 
 

Sami Pihlström puolusti "idealismia" Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 4/2000 ja mainitsi John Deweyn Pyrkimys varmuuteen -teoksen esimerkkinä idealistisesta ajattelusta. Kyseisen teoksen suomentajana katson velvollisuudekseni puhua Deweyn puolesta ja puuttua tähän väitteeseen, joka mielestäni perustuu virheelliseen käsitykseen kirjan sisällöstä. Myös idealismin käsite kaipaa selvittelyä.
 

Pihlströmin mukaan Dewey ei koskaan luopunut idealistisesta oletuksesta, että "tiedon tai tutkimuksen kohteet syntyvät tiedostamisen tai tutkimuksen kautta eivätkä ole olemassa 'valmiina' ennen tutkimusta, tutkijoista ja heidän päämäärähakuisesta toiminnastaan riippumattomassa metafyysisessä todellisuudessa" (Pihlström 2000, s. 6). Väitteensä vakuudeksi hän siteeraa Deweya: Fysikaaliset objektit ovat "reflektiivisen tutkimuksen taidokkaita tuotteita" (Dewey 1929, s. 172). Fysiikka tuottaa operaatioidensa kautta "ajattelun objekteja" (s. 211). Osoittavatko nämä ja muut vastaavat sanonnat Deweyn idealistiksi?

Asia riippuu tietysti hieman siitä, mitä idealismilla tarkoitetaan. Pihlströmin tapaa ymmärtää idealismi voi tarkastella seuraavan lainauksen avulla: "Olettaessamme realisteina mielestä riippumattoman objektiivisen todellisuuden sitoudumme metatasolla idealismiin myöntäessämme, että tällainen kaikkea tutkimusta ja kommunikaatiota suuntaava oletus tehdään viime kädessä vain sen nojalla, millainen maailmaa tutkiva ihmismieli on" (s. 7).

Voimmeko tehdä ensimmäistäkään oletusta yhtään mistään muutoin kuin "sen nojalla, millainen maailmaa tutkiva ihmismieli on"? On triviaalia, että käytämme ajattelussamme ja oletuksissamme ihmismieltä. Ajattelijaksi itseään kutsuvalle ei ole eduksi väittää, että ajattelua ei ole. Idealismin perustelun tästä lainauksesta saakin irti vain sillä oletuksella, että "maailmaa tutkiva ihmismieli" on jo etukäteen sijoitettu maailman ulkopuolelle, josta se sitten vaikuttaa riippumattomaan todellisuuteen, muokaten sitä oman luonteensa mukaisesti. Pihlströmin seuraava lause kuuluukin: "On ikään kuin mieli sittenkin 'rakentaisi' objektikseen reaalisen maailman." Jos mieli jotenkin on jo materiaalisen maailman ulkopuolella, on kyseessä idealistinen oletus. Tässä tapauksessa Pihlström olettaa sen, minkä pyrkii osoittamaan. Jos taas mieli on materiaalisen maailman sisäpuolella toimivan fyysiseen olentoon liittyvä piirre, ei väite tue idealismia.

*

Ontologinen materialisti lähtee siitä, että ihminen on maanpäällisen todellisuuden tuote. Luonnonevoluutio tuotti jossakin vaiheessa joukon kädellisiä biologisia organismeja, joista yksi luonnonoikku alkoi käyttää työkaluja, kehittää kulttuuria, puhua, kirjoittaa, maalata ja sen sellaista. Kyky ajatella, käyttää ihmismieltä, on selitettävä vain tästä alkuoletuksesta lähtien. Kyse on pikemminkin siitä, että maailma on rakentanut itselleen "subjektin". Näin rakentunut ihminen voi havaita maailmaa vain omilla aistielimillään ja ajatella vain omilla käsitteillään, mutta tällä ei ole mitään tekemistä idealismin kanssa. Ei edes sillä perusteella, että ihminen myös muuttaa maailmaansa. Tällaista materialismia kutsutaan Deweyn tapaan myös naturalismiksi.

Deweyn kanta, että fysikaaliset objektit ovat reflektiivisen tutkimuksen tuotteita, on idealistinen käsitys vain sillä oletuksella, että itse reflektiivinen tutkimus ymmärretään idealistisesti - siis sellaiseksi, että ulkoisesta todellisuudesta riippumaton ajattelu jotenkin omin voimin tuottaa tai rakentaa todellisia yksittäisiä objekteja. Tämä ei ollut Deweyn käsitys. Hän hylkäsi ruumiin ja tietoisuuden jyrkän erottamisen toisistaan. Tämä ei tarkoita nykyään usein esitettyä ajatusta, että tietoisuuden voisi palauttaa aivotoiminnaksi. Dewey lähti mielenfilosofiassaan ihmisen ja maailman vuorovaikutuksesta, ajattelu on maailmassa toimimisen ennakointia (ks. Määttänen 1995, 5. luku). Tässä katsannossa tietoisuuden rakenteiden vaikutus kokemukseen perustelee idealismia yhtä huonosti kuin silmän vaikutus värien havaitsemiseen. Kokemuksen käsitteellisyys oli Deweylle selviö. Hän vain ymmärsi käsitteet operationaalisesti, kuten suomennetun teoksen sivuilta käy ilmi. Pihlström toimisi lukijoita kohtaan huomaavaisesti, jos esittäisi lyhyen ja ytimekkään selvityksen siitä, mitä hän tarkoittaa käsitteillä.

Deweyn toteamus, että fysiikka tuottaa operaatioidensa kautta ajattelun objekteja, voi tarkoittaa kahta asiaa riippuen siitä, tarkoitetaanko ulkoista konkreettista toimintaa vai pelkästään ulkoisen toiminnan ennakointia, teoreettista ajattelua. Yhtäältä siis tutkimus on konkreettista kausaalista vuorovaikutusta tutkittavan kohteen kanssa. Kokeellinen tutkimus on kohteeseen vaikuttamista. Ajattelun eli reflektion tehtävä on ohjata ja suunnata tuota toimintaa. Vaikutus muuttaa kohdetta, joten tutkimuksen tuloksena saadaan tietoa toiminnan lopputuloksesta, siitä miten tutkimusoperaatiot ovat vaikuttaneet kohteeseen. Dewey käyttää esimerkkinä Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta (Dewey 1929, s. 178-178). Hiukkasen nopeuden mittaaminen on hiukkaseen vaikuttamista, minkä jälkeen ei enää voi tarkasti selvittää paikkaa, jossa se oli, ja päinvastoin. Deweyn näkökulmasta ei myöskään ole ihmisjärkeä ravisuttava mysteeri, että hiukkanen on epämääräisessä tilassa ennen mittausta ja tietyssä tilassa vasta mittauksen jälkeen. Reflektiivisen tutkimuksen tuote on tässä tapauksessa mittausoperaation tuote, muuttunut kohde. Tutkittavilla kohteilla ei ole pysyviä ja muuttumattomia ominaisuuksia, joita ajattelu vain jotenkin asettuisi vastaamaan. Tämä on tärkein ero Newtonin luonnonfilosofiaan, jossa atomien ominaisuudet oletettiin pysyviksi ja muuttumattomiksi.

Kun siis Dewey toteaa, että fysikaaliset objektit eivät ole olemassa tiedostuksesta riippumatta, hän ei tarkoita, ettei reaalinen todellisuus ole olemassa tiedostuksesta riippumatta. Kysymys on siitä, meillä voi olla tietoa todellisesta olemassaolosta vain reaalisen, kausaalisen vuorovaikutuksen perusteella. Faktat ovat joko läsnä tai ne eivät ole läsnä. Jos ne ovat läsnä, meillä on tietoa niiden olemassaolosta ja ominaisuuksista konkreettisen vuorovaikutuksen perusteella. Jos ne eivät ole läsnä, niistä on turha puhua. Sama kuin keskustelisi enkeleistä ja riihitontuista. Dewey on itse asiassa varsin heideggerilainen: Me olemme jo maailmassa sisällä, kortit on jaettu ja panokset on asetettu - uloskäynti vain ruumishuoneen kautta. Me ja meidän maailmamme olemme yhtä ja samaa reaalista todellisuutta.

Operaatioilla voi myös tarkoittaa mentaalisia operaatioita. Dewey ei tietenkään tarkoita, että pelkkä ajattelu voi tuottaa todellisia objekteja, "rakentaa" reaalista maailmaa objektikseen. Tämä on selvästi sanottu pari riviä ennen Pihlströmin lainaamaa kohtaa: "fysikaaliset objektit eivät voi olla yksittäisiä todellisia objekteja" (Dewey 1929, s. 210). 

Fysikaaliset objektit teoreettisina objekteina eivät voi olla yksittäisiä todellisia objekteja, koska tieto todellisesta olemassaolosta voi perustua vain konkreettiseen kausaaliseen vuorovaikutukseen. Minulla on esimerkiksi juuri nyt tieto edessäni olevan pöydän todellisesta olemassaolosta sillä perusteella, että olen sen kanssa vuorovaikutuksessa. Mittailen sitä katseellani ja käsilläni kun kirjoitan tätä. Se ei ole fysikaalinen objekti Deweyn tarkoittamassa mielessä, siis fysiikan "reflektiivisten operaatioidensa" kautta tuottama objekti. Se on todella olemassa oleva arkikokemuksen objekti. Hän kirjoitti varsin suorasukaisesti, että on naurettavaa ja ällistyttävää, että joidenkin mielestä tieteellinen ajattelu kertoo objektien sisäisen luonteen ja arkiajattelu on jotenkin väärää (s. 122). Edelleen: "On turvallista väittää, ettei kukaan fyysikko työtään tehdessään ole koskaan ajatellut kieltävänsä arkikokemuksen olioiden täyttä todellisuutta" (s. 211). Luottamus fyysikoiden harkintakykyyn oli kyllä turhan suuri, kuten kohta huomaamme.

*

Tämä konkreettinen pöytä ei ole minulle todellinen fysikaalinen, fysiikaksi kutsutun luonnontieteen määrittelemä objekti, koska minulle ei ole tämän pöydän kanssa konkreettista kausaalista vuorovaikutusta fysikaalisten välineiden kanssa. Joudun tyytymään raajoihini ja aisteihini. Voin kyllä ajatella tätä pöytää alkeishiukkasten kimppuna, jollaiseksi sen voi hyvällä syyllä olettaa, mutta pelkän ajattelun perusteella ei voi luoda tai poistaa todellista olemassaoloa. Ajattelu yksin ei tuo tämän arkikokemuksen pöydän tilalle tai rinnalle toista todellista tai vielä todellisempaa pöytää. Arkikokemuksen pöydän ajatteleminen alkeishiukkasten kimppuna tarkoittaa ainoastaan, että halutessani voin vuolla siitä palan, siirtää vaikkapa spektrometriin, ja saan tietää jotakin kyseisen palan koostumuksesta.

Fysikaaliset objektit teoreettisina objekteina ovat vain ajattelun, eivät todellisen tiedon objekteja Deweyn tarkoittamassa mielessä. Teoksensa ensimmäisessä luvussa Dewey pyrkii perustelemaan, että käsitys ideaalisten objektien, siis vain ajattelun vaan ei empiirisen kokemuksen kohteina olevien pysyvien ja muuttumattomien objektien olettaminen on seurausta alkukantaisesta tarpeesta päästää turvaan elämää uhkaavilta vaaroilta. Se on rationaaliseen asuun puettua taikauskoa ja magiikkaa. Deweyn terminologiaa soveltaen tätä realismin muotoa voi sanoa maagiseksi realismiksi: Tosiolevainen on olemassa ajattelun maagisen voiman vaikutuksesta.

Suomessa tämmöistä realismia kannattaa ainakin Kari Enqvist, jonka mukaan rautakangen kovuus ei ole "raudan 'todellinen' ominaisuus. Se ilmentää rauta-atomien välistä sidosvoimakkuutta ja on toki olemassa, mutta vain meille" (Enqvist 1998, s. 67). Siis "vain meille" oleminen ei ole "todellista" olemista. Todellinen olemassaolo on hänen mukaansa vain alkeishiukkasten kimpulla. Arkikokemuksen objektit ovat siis jotenkin epätodellisia. Enqvistillä ei kuitenkaan ole eikä voi olla olemassa todelliseen kausaaliseen vuorovaikutukseen perustuvaa tietoa vajansa nurkassa lojuvan, ihan tietyn konkreettisen rautakangen "todellisesta" olemassaolosta alkeishiukkasten kimppuna? Syyn hän kertoo omassa kirjassaan: Schrödingerin kissan kvanttitilan täsmälliseen mittaamiseen tarvittavan mittarin "pitäisi olla niin suunnaton, ettei koko universumin atomien määrällä saisi siitä rakennettua edes yhtä nurkkaa" (s. 215). Mikä pätee Schrödingerin kissaan, pätee myös Enqvistin rautakankeen. Kukaan ei koskaan saa todelliseen vuorovaikutukseen perustuvaa tietoa yhdenkään arkikokemuksen esineen tarkasta koostumuksesta ja tilasta alkeishiukkasten kimppuna.

Deweyn fysikaalinen objekti ja todellinen yksittäinen objekti lankeavat yhteen esimerkiksi tapauksessa, jossa yksittäistä elohopea-atomia pidetään paikallaan samalla kun siihen kohdistetaan sopivaa laser-säteilyä. Kuvaruudussa tuikkiva valo kertoo, että atomi on paikallaan ja että kvantittuminen on todellinen ilmiö. Viime vuosisadan alussa tällaisesta ei ollut tietoa, mutta periaate on Deweyn esittämä: tieto todellisesta olemassaolosta perustuu konkreettiseen kausaaliseen vuorovaikutukseen.

"Pelkkä ajattelu ei määritä olemassaolon rajoja", kuten Enqvist toteaa (s. 221), mutta tämä pätee myös fyysikon ajatteluun, ellei se johda konkreettiseen kausaaliseen vuorovaikutukseen empiirisen todellisuuden kanssa. Pelkän ajattelun nojalla emme esimerkiksi voi tietää, että kello Alfa Centaurissa on, sikäli kuin se käy oikein, tasan yhtä paljon kuin täälläkin, kuten Newton otaksui. Deweyn mukaan Einsteinin ajattelun filosofinen merkitys liittyy vaatimukseen, että samanaikaisuuden määrittelyn täytyy perustua kokeelliseen menetelmään (Dewey 1929, s. 129), mikä vaatimus vie pohjan pois Newtonin absoluuttiselta ajalta ja avaruudelta. Einsteinille ei pelkkä fyysikonkaan ajattelu riittänyt.

Kokeellisen menettelyn vaatimus tuo välttämättä mukaan myös näkökulman. Konkreettisen mittauksen tekee aina joku, jossakin paikassa ja joillakin laitteilla. Tieteellisen objektiivisuuden vaatimus tarkoittaa tässä vain, että kuka tahansa, jolla on tarvittava koulutus ja riittävät resurssit, voi toistaa mittauksen ja päätyä samaan tulokseen. Näkökulma on aina olemassa ja todellinen, se on "meidän" näkökulmamme. Myös tämä on keskeinen ero Newtonin ja modernin fysiikan välillä. Näkökulma ei sinänsä tee mitään "epätodelliseksi". Pekan näkökulma maailmaan on kenties erilainen kuin Pirkon ja taatusti erilainen kuin lepakon, mutta edes tämä erilaisuus ei tee näitä näkökulmia ja niiden kautta koettuja objekteja epätodellisiksi.

Tämä asettaa erikoiseen valoon Enqvistin yllä siteeratun näkemyksen, jonka mukaan rautakangen kovuus on "epätodellista", koska kovuus on olemassa "vain meille". Tästä seuraa loogisesti, että kaikki näkökulmaan sidotut ominaisuudet ja objektit ovat epätodellisia. Jos otamme vakavasti Einsteinin vaatimuksen kokeellisesta menettelystä ja sen myötä väistämättä tulevasta näkökulmasta, Enqvistin "epätodellisuuden" kriteeristä kehkeytyy varsinainen musta aukko, joka nielee kaiken konkreettisen mittaustoiminnan ulottuvilla olevan tavaran. Jäljelle jäävät vain pelkän ajattelun nojalla todellisiksi otaksutut alkeishiukkasten kimput. Deweyn kanta olisi, että Enqvistin ajattelu on tältä osin lähempänä Newtonin luonnonfilosofiaa kuin modernin fysiikan vaatimuksia. 

Tämmöinen ajattelun maagisen voimaan uskova realismi on idealismia, jota Dewey arvosteli kärkevästi. Deweysta itsestään ei saa idealistia muutoin kuin olettamalla, että aina kun hän käyttää sanoja 'ihmismieli', 'ajattelu' tai 'käsite', hän on samalla sitoutunut näiden ilmiöiden idealistiseen ontologiaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ajattelu on Deweylle toiminnan ennakointia. Toimijana on lihaa ja verta oleva biologinen organismi, näkökulmaansa sidottu ja historiallisesti rajallinen olento, nykytietämän mukaan ypöyksin universumissa. Pyrkimys teoreettiseen varmuuteen voi lohduttaa, mutta se ei muuta tosiasioita miksikään.
 

KIRJALLISUUTTA
 

Dewey, John (1929): Pyrkimys varmuuteen: Tutkimus tiedon ja toiminnan suhteesta, Gaudeamus, Helsinki 1999.

Enqvist, Kari (1998): Olemisen porteilla, WSOY, Helsinki.

Määttänen, Pentti (1995): Filosofia. Johdatus peruskysymyksiin, Gaudeamus, Helsinki.

Pihlström, Sami (2000): "Idealismin paluu?" Tieteessä tapahtuu, 4/2000, s. 5-11.
 

Kirjoittaja on FT ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston Filosofian laitoksella.
 

Purinaa ja purskahduksia (Eino Koponen)
 

Mitä muuta kuin Koposen juurimetodia on Suomen sanojen alkuperä -teoksen väite, että vihta on todennäköisimmin deskriptiivistä alkuperää, vrt. vihma ja vihistä, kysyy professori Jorma Koivulehto (Tieteessä tapahtuu 3/2001 s. 60). Tähän voi mielestäni vastata Koivulehdon omaa toteamusta (Tieteessä tapahtuu 1/2001 s. 50) mukaillen: siihen - yhtä vähän kuin sanojen purskia, pirskua, tirskua ja turskua selittämiseen - ei tarvita mitään erityistä "juuriteoriaa"; tällaiset sanat ovat usein äännesymbolisia, kuten vanhastaan on nähty. 

Sanojen vihma ja vihistä lähin rinnakkaistapaus on pesye, johon kuuluvat mm. sanat tihistä 'kihota, tihkua', tihuttaa, tihkua, tihku(sade) ja viimeksi mainitun synonyymi tihma, joka esiintyy paikoin murteissa ja suomen kielen vanhoissa sanakirjoissa. Viron osalta sopii tässä yhteydessä mainittavaksi erityisesti Wiedemannin sanakirjan esimerkki vihistab vihma 'es regnet fein und dicht; s. o. tihuttaa tihkua (t. "tihistää tihmaa")'. 

Sanan vihta kuuluminen samaan yhteyteen on tietysti hiukan epävarmempaa. Samaan sanueeseen kuuluvaa verbiä vihtoa sopii verrata sekä merkityksensä että äännerakenteensa puolesta läheiseen verbiin huitoa, joka SSA:n mukaan on deskripiivinen sana ja verrattavissa merkitykseltään läheisiin sanoihin huimia ja huiskia. Näiden ja samaan pesyeeseen kuuluvien sanojen hujauttaa, hujahtaa suhde toisiinsa on sama kuin vaikkapa pesyeissä läimiä, läiskiä, läjäyttää, läjähtää ja räimiä, räiskiä, räjäyttää, räjähtää. 

Viimeksi mainittuun onomatopoeettiseen pesyeeseen kuuluvat edelleen mm. verbit räikyä, räikkyä ja - kuten Valmen Hallap on osoittanut - adjektiivi räikeä. Sanoissa räikeä, virkeä (vrt. vireä), tihkeä (vrt. tiheä) ym. esiintyvä k-aines on Hallapin terminologian mukaan konsonanttivartaloon tai juureen liittynyt johdinaines tai infiksi. Tämä Keel ja Kirjandus -lehdessä (8/1983) julkaistu vironkielinen artikkeli on, kuten Osmo Nikkilä (FFL 21 s. 79) toteaa, jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Yhtenä syynä saattaa olla se, että kaikki itämerensuomalaisen etymologioinnin harjoittajat eivät viron kieltä hallitse. 

Verbin jyrsiä ja samaa merkitsevän viron jürada-verbin sananmuodostusopillisia suhteita 

Julius Mägiste (EEW sub jürama) luonnehtii seuraavaan tapaan: sanat ovat onomatopoeettista alkuperää, ja suomen sanan vartalossa on deskriptiivinen s-laajenne (mit der deskr. ostseefi. Formans -s- erweitert). Näissä sanoissa oleva onomatopoeettinen jyr- on luonnollisesti sama kuin sanoissa jyristä, jyrätä, jyrä. Viime kädessä samaa alkuperää lienee myös jyrä merkityksessä 'korkearantainen puro; syvä notko; iso mäki' (merkityksen puolesta vrt. puro, jonka motivaationa on joko virtaavan veden ääni tai veden aiheuttama maan "syöpyminen", ks. SSA) samoin kuin adjektiivi jyrkkä (ks. Nikkilä mts. 88). Läheinen rinnakkaistapaus on järistä, järsiä, viron järada 'järsiä, jyrsiä', järsk (murteissa myös järk ) 'jyrkkä, äkillinen' (näitä viron sanoja vastaisivat suomessa lähinnä järätä,järskö ja järkky).

Viron pird 'päre' (jota suomessa vastaisi pirto; Wiedemannin sanakirja tuntee myös pirta-tyyppisen variantin) on EEW:n mukaan deskriptiivinen sana ja verrattavissa lähinnä suomen sanoihin pirsta(le) ja pirta 'ihon alle mennyt tikku' (eri sana kuin kangaspuiden osaa merkitsevä samanasuinen sana, joka on lainaa venäjästä). Näitä voidaan edelleen verrata äänneasunsa ja merkityksensä puolesta läheisiin sanoihin pirkale 'pärepuu; sälö', piraste 'sälö, pirstale', pira 'muru, siru', pirakka eli pireä 'murea, hauras, helposti halkeava', pirahtaa 'pärähtää, räsähtää, sälähtää, tirahtaa', pirske 'pärske, roiske' (vrt. SKES sub pirata, pireä, pirskua). Sanojen onomatopoeettinen motivaatio on ilmeinen: pärähdyksessä syntyy päreitä, sälähdyksessä säleitä, sälkkyä ja muuta sälää, pirahduksessa taas pirasteita, pirkaleita, pirstaleita, pirskettä ja muuta piraa. 
 

"Koposen juuriteoria"
 

Oikein ymmärrettynä "Koposen juuriteoria" ei ole mikään normaalit sananmuodostussäännöt ja sanojen äänteelliset ja morfologiset analyysit tarpeettomaksi julistava mutu-metodi, vaan elimellistä jatkoa sille, mitä alan kirjallisuudessa erilaisin termein ja painotuksin on tähänkin asti kirjoitettu. "Juuriteoriani" mukaisin termein edellä tarkasteltujen sanojen sananmuodostusopilliset suhteet saavat seuraavantyyppiset luonnehdinnat: Sanoissa läiskiä, räiskiä, huiskia, purskia, pirskoa on ytimenä omatopoeettis-deskriptiivinen juuri läj-, räj-, huj-, pur-, pir-, jota on laajennettu konsonanttiaineksella -sk-; laajennettuun juureen liittyy vielä funktioltaan iteratiivinen johdinaines -i-, -o-. Samaan laajennettuun juureen perustuvat myös nominit läiskä, huiska ja (toisen vartalovokaalin avulla muodostettu) huisku. 

Sama suffiksaalinen -skV on nomineissa myrsky, tuisku (vrt. tuima, tuikea, viron tuju 'mieliala'; ks. Nikkilä mts. 88, 96 ja EEW sub tuiskama), mäiskä, murska, viron järsk ym. Perusjuuria on voitu laajentaa myös aineksilla -k- (räikyä, purkaa), -kk- (räikkyä, läikkyä),-m- (läimiä, räimiä, huimia), -st- (pirstoa) ja -t- (huitoa); nämäkin ainekset voivat esiintyä nominisuffiksin osina: uhka (vrt. uho, uhista), tihku, räikkä, virkku, jyrkkä, uhma, vihma, huima, pirsta, rusto (vrt. rusahtaa; ks. myös Nikkilä mts. 97), vihta - ja virta (vrt. viri 'pieni laine, kare, väre', vira, vire id., viristä 'liristä, solista (puro)'), sikäli kuin sana ei ole baltoslaavilainen laina (ks. SSA sub virta ja sen yhteydessä mainittuja lähdeviittauksia Koivulehto 1979 ja 1999; jälkimmäinen on julkaistu vasta väitöskirjani ilmestyttyä).

Itämerensuomen onomatopoeettisen vir-juuren yhteyteen kuuluu vielä viron virtsuda 'roiskua', virtsata: mätaste vahelt virtsas roostest vett 'mättäiden alta pursusi (t. purskahti) ruosteista vettä' (Eesti keele sõnaraamat 1999). Lähimpiä rinnakkaistapauksia ovat viron lirtsuda (vrt. lirise-), vurtsuda (vrt. vurise-, EEW), pirtsata ja purtsata; kaikkien merkitys 'roiskua, purskua, purskauttaa'. Ensin mainittujen kanssa samaa alkuperää on tietysti suomen virtsa(ta) itämerensuomalaisine vastineineen. Äännesuhteiden kannalta huomion arvoinen on (onomatopoeettisen kär-juuren yhteyteen kuuluva; ks. SSA) pesye, johon viron verbin kärtsata 'kärtsätä, palaa (pohjaan)' ohella kuuluvat suomen käry ja sen (nykykielessä harvinaiset) synonyymit kärsky ja t-laajenteinen kärty (ks. Nikkilä mts. 96). 

Kuten SSA:n artikkeleista huiska ja huiskua käy ilmi, on myös ajateltu, että nominit huiska ja huisku olisivatkin skandinaavista lainaa (samasta sanasta, jonka aiemmasta muodosta lainatuksi on selitetty vihko). SSA (= artikkelin kirjoittaja professori Aulis J. Joki ja 1. osan päätoimittaja akateemikko Erkki Itkonen; tiedossani ei ole, kuuluvatko he Koivulehdon luokituksessa järkeviin etymologeihin) ei täysin torju sitäkään mahdollisuutta, mutta asettaa omaperäisen deskriptiivisen alkuperän tässä tapauksessa etusijalle. Varteen otettava on myös mahdollisuus, että sanueessa on sekä laina- että omaperäisiä aineksia.

Etymologisen sanakirjan toimitustyössä tällaiset yhtäältä lainasanoilta ja toisaalta omaperäisiltä muodosteilta näyttävät tapaukset eivät ole mitenkään harvinaisia, vaan niihin törmää tavan takaa. SSA on pyrkinyt tällöin esittämään molemmat vaihtoehdot, eikä sitä voi pitää huonompana ratkaisuna kuin sellaista, että jompikumpi mahdollisuus jäisi maininnatta. Luonnollisesti SSA:n artikkelien kirjoittajat tuovat esille oman kantansa. Jos se ei aina käy yksiin Koivulehdon käsitysten kanssa, syynä ei ole "Koposen juuriteoria", vaan se Juha Janhusen mainitsema objektiivinen tosiseikka, että kaikki Koivulehdonkaan etymologiat eivät ole saaneet yleistä (tai sanoisin lievemmin: kaikkien varauksetonta) kannatusta.
 
 

Umpipöhköyttä, sekavuutta - vai kyvyttömyyttä ymmärryksessä 
 

Jorma Koivulehto ei ole täysin väärässä kritisoidessaan minua (tarkoitan omia tutkimuksiani; SSA on eri asia) "mahdollisimman paljon omaperäisiä sanoja" -tendenssistä, joka ainoaksi totuudeksi julistettuna johtaisi tutkimusta yhtä lailla harhaan kuin Koivulehdon "mahdollisimman vähän omaperäisiä sanoja" -periaate. Kun Koivulehto (toisin kuin Ulla-Maija Kulonen) ei ole kirjastani löytänyt mitään siihen viittaavaa, että "juurimetodi" voisi olla vain äärimmilleen viety kehitelmä äänteellisesti motivoitujen sanojen tutkimuksen metodiikasta (Tieteessä tapahtuu 3/2001 s. 59), esitän seuraavan suoran lainauksen kirjani sivulta 57 (ks. myös mts. 52): 

"Kuten edellä oleva tarkastelu pintapuolisuudestaan, luonnosmaisuudestaan ja osittaisesta spekulatiivisuudestaan huolimatta osoittaa, puheena olevan äännerakenteen tVr(C)- sisältävät omaperäiset sanat muodostavat keskenään moneen suuntaan haarovan sananmuodostusopillisesti ja/tai semanttisesti toisiinsa liittyvien sanojen verkon, joka on tulkittavissa joko niin, että sanat ovat syntytapansa puolesta toistensa etymologisia etäsukulaisia, tai niin, että sanueet ainakin sekundaarisesti ovat vaikuttaneet toistensa äänneasuun ja merkitykseen (kontaminoituneet keskenään). Tällaista sanueiden joko primaaria tai sekundaaria yhteenkuuluvuutta kuvaamaan sopii deskriptiivis-onomatopoeettisen juuren ja juurisarjan käsite."

Sanojen sekundaaria yhteenkuuluvuutta selvitetään tarkemmin luvussa 4.3 (Omaperäisistä ja lainasanoista), missä Mauno Kosken esitystä (esimerkkinä sana virta) soveltaen nimen omaan todetaan, että sikermien sekundaarisina jäseninä voi olla myös lekseemejä, jotka todellisuudessa ovatkin lainasanoja. Kaikki omaperäisiltä näyttävät sanat eivät ole omaperäisiä, mutta myös toisinpäin: kaikki lainasanoilta näyttävät sanat eivät ole lainasanoja. Väitettä, että kehrä ja virta ovat (tai ainakin voivat olla) lainasanoja, voi perustella monin argumentein - ei kuitenkaan sillä, että kyseiset sanat eivät olisi voineet syntyä omaperäisesti. 

Professori Jorma Koivulehdon puheenvuoroista käy joka tapauksessa ilmi, että esittämäni itämerensuomalaista sananmuodostusoppia koskevat pohdinnat (jotka hän on nimennyt "Koposen juuriteoriaksi") ovat ainakin hänestä täysin käsittämättömiä. Tähän voi periaatteessa olla kolme syytä: (1) Esittämäni ajatukset ovat umpipöhköjä, eikä niitä ole järkevän etymologin (joita tosin nykyisin on kovin vähän) mahdollista käsittääkään. (2) Pohdintani ovat kyllä oikeansuuntaisia, mutta ne on esitetty niin sekavasti, ettei niiden kunnollinen ymmärtäminen sen vuoksi ole mahdollista. (3) Jorma Koivulehdon omat tiedot ovat sekä tutkimukseni kohteena olevan viron kielen että tutkimukseni teoreettisena perustana olevan kirjallisuuden osalta riittämättömät, jotta hänellä olisi edellytyksiä tutkimustani oikein ymmärtää. 

Kirjoittaja on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija ja Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten ja saamen kielen dosentti. Hän toimii tällä hetkellä Suomen kielen ja kulttuurin vierailevana professorina Göttingenin yliopistossa.
 
 

Miten kuvaannollisuus selittää sanoja? (Ante Aikio)
 

Viimeaikainen keskustelu etymologisen tutkimuksen tilasta (Tieteessä tapahtuu 1-3/2001) nostattaa esiin yleisiä kysymyksiä deskriptiivisyyden luonteesta kielissä ja sen asemasta etymologisessa tutkimuksessa. Deskriptiivisyyttähän on jo vanhastaan pidetty yhtenä etymologisen selityksen muotona ja nimenomaan sanan "omaperäisyyden" osoituksena. Sen osuutta etymologisen tutkimuksen teorianmuodostuksessa ei kuitenkaan ole liiemmin problematisoitu. On kysyttävä, mitä deskriptiivisyys sanan alkuperästä selittää ja mitä ei, ja mitä ylipäänsä voimme tietää muinaisten kantakielten deskriptiivisanastosta. Kommentit liittyvät Eino Koposen kirjoituksessaan ("Lainaako vain?" Tieteessä tapahtuu 3/2001: 55-58) esittämiin etymologioihin ja hänen teoreettis-metodologisiin lähtökohtiinsa. Muihin keskustelussa esille tulleisiin asioihin ei tässä oteta kantaa.
 

Sillä, mikä on deskriptiivistä nykyisissä suomalaiskielissä ja mikä on ollut deskriptiivistä kantasuomessa ei ole suoraa implikaatiota paljon varhaisempiin kielen tasoihin, kuten uralilaiseen kantakieleen. Vaikka sanat terä ja tora olisivat alun perin deskriptiivisiä, kuten Eino Koponen on esittänyt (s. 56), tällaista etymologista väitettä ei voida perustella nojautumalla vain suomalaiskielten deskriptiiviisiin malleihin. Sanoilla tora ja terä on, kuten Koponenkin toteaa, vastineita etäisissä suomen sukukielissä: sanan terä levikki ulottuu ainakin mariin saakka, ja samaan yhteyteen kuuluvat varsin todennäköisesti myös permiläiskielten 'reunaa jne.' ja unkarin 'tikaria' merkitsevät sanat. Sanalla tora taas on mm. 'painimista' merkitseviä vastineita jopa uralilaisen kielikunnan toisella äärilaidalla, samojedikielissä.

Tällaisissa tapauksissa olisi tarkasteltava kaikkien uralilaisten kielihaarojen deskriptiivi- ja ekspressiivisanastoa, jotta voitaisiin esittää perustellumpia oletuksia siitä mikä on ollut deskriptiivistä kantauralissa. On silti epävarmaa, saavutettaisiinko silloinkaan kovin selvää näkemystä kantauralin deskriptiivisten sanojen muodostuskeinoista. Koposen omin sanoin näet "käsityksemme näiden kantakielten [esim. kantauralin] sananmuodostusopista ja äännerakenteesta olisivat koko lailla toiset, jos päätelmiemme pohjana olisi nykyisin tunnetun fragmentin sijaan kielen koko sanasto". Tämä epätietoisuushan koskee myös deskriptiivisanojen muodostuskeinoja.
 
 
 

Deskriptiivisyyden kiemuroita
 

Asiaa valaisee suomalais- ja saamelaiskielten deskriptiivisanaston vähäinenkin vertailu. Deskriptiivisissä ja onomatopoeettisissa sanoissa esiintyvät runsaat vokaalivaihtelut (surista, sorista, siristä, säristä jne.) ovat tyypillisiä nimenomaan suomalaiskielille - saamessa tällaiset pesueet eivät ole yhtä lukuisia, ja osa niistä voi olla suomen kielen vaikutusta. Mitä tulee deskriptiivisanoille tyypillisiin konsonantteihin, saamessa erityisiä attraktiokeskuksia ovat dentaaliaffrikaatta c, z, suhusibilantti š ja palataalinasaali nj (vrt. esim. pohjoissaamen cizáš 'pikkulintu', cikcut 'nipistellä', cissat 'pissata', cirgut 'ruiskuta', njeazzi 'irvistys', njeašši 'rapakko', njoalccas 'litimärkä', šlinzi 'pehmennyt kala', šlietnjut 'kiilua'). Kielihistoriallisesti saamen affrikaattaa c, z vastaa kuitenkin suomessa klusiili t ja nasaalia nj suomen n, eivätkä nämä äänteet ole mitenkään ekspressiivisiä; konsonantti š taas on saamessa myöhäistä alkuperää eikä esiinny vanhassa sanastossa.

Vaikka saamelainen ja suomalainen kielihaara ovat toisilleen läheisimmät uralilaiset kieliperheet, niiden deskriptiivisanojen muodostuksessa on selviä eroja, joskin myös yhtäläisyyksiä. Joka tapauksessa suomalaiskielten deskriptiivisiä malleja ei sellaisenaan voida suoraan projisoida edes yhteiseen suomalais-saamelaiseen kantakieleen, saati vielä varhaisempaan kantauraliin. Muuten päädytään subjektiivisuuteen tai relativismiin, joka sallii eri kielten asiantuntijoiden vetävän erilaisia ja keskenään ristiriitaisia johtopäätöksiä siitä, mitä kantauralin sanoja olisi syytä pitää deskriptiivisinä.

Sama kritiikki voidaan myös kohdistaa Koposen oletukseen (s. 56-57) sanojen pura, purra, purkaa ja purista yhteenkuuluvuudesta. Sanoista kaksi ensimmäistä palautuu kantauraliin, kun taas viimeinen on selvästi kantasuomessa syntynyt onomatopoeettinen uudismuodoste eikä yksin sen nojalla voida rekonstruoida kantauraliin mitään "deskriptiivistä juurta" *pur-. Lisäksi nykyisten uralilaista äännehistoriaa koskevien teorioiden (Juha Janhunen, Pekka Sammallahti) mukaan sanoihin pura ja purra rekonstruoidaan eri vokaalit ensi tavuun (kantauralin *pura 'pura, naskali, pora', *pori- 'purra t. syödä'), joten niitäkään ei voida kytkeä toisiinsa ainakaan selittämättä tätä äännesuhdetta. Osa ongelmasta on ilmeisesti liian luottavainen suhtautuminen Uralisches Etymologisches Wörterbuchiin (UEW), joka ei ole äännehistorian (rekonstruktioiden) osalta ajantasainen. Pulmaa ei myöskään poista monenlaisten vokaalivaihteluiden salliminen deskriptiivisiksi väitetyissä sanoissa, sillä nämä vaihtelut ovat osittain suomalaiskielten erityispiirteitä eikä niitä voi ilman muuta yleistää (kanta)uralilaisiksi. Lisäksi tällaisessa ajattelussa on vahva kehäpäätelmän maku, kun oletettuja vaihteluita perustellaan juuri deskriptiivisyydellä.

Käsitellessään sanojen kehä, kehkerä ja kehrä suhdetta (s. 57) Koponen vetoaa kehän ja kehkerän väitettyyn yhteenkuuluvuuteen (Terho Itkonen) ja UEW:n näkemykseen sanan kehkerä alunalkuisesta deskriptiivisyydestä. Tällaisia oletuksia ei voida a priori ottaa etymologisen analyysin lähtökohdaksi eikä perustella niillä myös sanan kehä deskriptiivisyyttä, saati lähteä liittämään vielä sanaa kehrä edellä mainittujen yhteyteen. Kyseessä on circulus in demonstrando, sillä muitakin loogisesti mahdollisia lähtökohtia selvästi on. Ensimmäiseksihän analyysin olisi koeteltava nollahypoteesia, jonka mukaan sanat kehkerä, kehä ja kehrä eivät ole etymologisessa yhteydessä keskenään.

Lisäksi on huomattava, että jos sanat kehkerä ja kehä ovat yhteydessä keskenään, tämä suhde voidaan selittää monella tavoin: voihan kehä olla aivan neutraali sana, josta muodostettu hämärtynyt johdos kehkerä on sekundaaristi saanut deskriptiivistä väriä (tosin tämänkin johtosuhteen olettaminen sisältää eräitä äänteellisiä ongelmia). Etäisempien vertauskohtien etsintä ei etymologiaa pelasta, vaan päin vastoin: jos sanajoukkoon lähdetään vielä yhdistämään sanaa kehto, tämä vie vain monitulkintaisuuden lisääntymiseen eikä etymologian selkiytymiseen. Kysymykset näyttävät tulkintaprosessin mittaan vain kasautuvan, mutta tieteellisen metodin pitäisi päin vastoin vähentää niitä ja johtaa alkutilannetta selkeämpään lopputulokseen. Syntyvän monitulkintaisuudenhan Koponen itsekin myöntää, mutta jättää näköjään tämän seurauksen huomiotta: ongelma on nimittäin tuloksena oleva relativismi, joka nostaa löyhät deskriptiiviset pesueet samanarvoisiksi hyvin perusteltujen rinnastusten kanssa, tai tarjoaa heikkoa selitystä nollahypoteesin tilalle.
 
 
 

Kriteerien venytystä
 

Pitäisikö sanan deskriptiivisyys (todellinen tai oletettu) nähdä osoituksena sen alkuperästä? Deskriptiivisyys sinällään on vain toteamus sanan ominaisuuksista. Toki monet deskriptiiviset sanat ovat alkuperältään kielensisäisiä spontaaneja muodosteita, mutta näin ei ole suinkaan aina: sekä lainasanat että kielen neutraalit perintösanat voivat saada deskriptiivistä väriä. Affektiivisiin tarkoitteisiin viittaavissa sanoissa esiintyy viljalti äännevaihtelua, kuten alun perin lainalähtöiset perkele, pirkale, pentele, perskutti; helvetti, halvattu, hiivatti, helkkari. Deskriptiivisiä väännelmiä voi syntyä täysin neutraaleistakin sanoista, kuten esim. saamessa sanasta fanas 'vene' muodostetut pejoratiiviset variantit fanccis, vanca. Äännevaihtelua ja deskriptiivisyyttä ei sellaisenaan ole tarpeen pitää osoituksena sanan alkuperästä.

Deskriptiivisyyden korottaminen keskeiseksi sanojen selitysmalliksi on saanut Koposella tuekseen moninaisia merkityksen siirtymiä ja eriytymiä. Semanttinen aukko niinkin erilaisten sanojen kuin tora ja terä välillä on kyllä kurottavissa umpeen Koposen tapaan, mutta metodisesta näkökulmasta kyseessä on vain yksi löysä kriteeri lisää. Mikä hyvänsä semanttisen kriteerin höllennys johtaa mahdollisten yhdistelmien eksponentiaaliseen kasvuun, koska lähtömerkityksestä voidaan johtaa muita merkityksiä monin eri tavoin.

Tämä on helppo osoittaa tilastollisesti / matemaattisesti huolimatta siitä, että merkityksen läheisyyttä on tietysti mahdotonta määritellä eksaktisti. Oletetaan, että sanalla a on keskimäärin n läheistä merkitystä. Jos sallitaan semanttinen yhdistäminen yhden välimerkityksen kautta, a:sta lähtevien mahdollisten semanttisten polkujen määrän odotusarvo on n(n-1); kahdella välimerkityksellä taas n(n-1)², kolmella n(n-1)³ jne. Jos esimerkiksi n = 10 (ei järin suuri arvio), niin n(n-1)³ = 7290.

Eksponentiaalisesti kasvavien yhdistelymahdollisuuksien vuoksi sellaisten moniportaisten assosiaatioketjujen kuten 'tora, riitely' ~ 'sohia, törkkiä' ~ 'pistellä' ~ 'teräväkärkinen ase' ~ 'terä' hyväksyminen ei ole perusteltavissa. Kun tällainen metodi yhdistetään väljiin äännekriteereihin, saadaan etymologin käyttöön niin kaikkivoipa työkalu, että sillä saavutetut tulokset menettävät merkityksensä. Ajatusrakennelmien spekulatiivisuus kasvaa nopeasti sitä mukaa kun edetään kauemmas lähtökohdasta. Lopulta esitetyt sanavertailut päästään abstrahoimaan "deskriptiivisiksi juuriksi", kuten *tVr(C)-. Juurihypoteesin relevanssia onkin vaikea ymmärtää siksi, että se näyttää olevan pikemminkin käytetyn assosiatiivisen metodin tulos kuin etymologisen analyysin väline.

Tähän liittyy myös konsistenssin vaatimus. Etymologinen tutkimus muodostaa yhtenäisen tutkimuskentän, eikä selitysmallin hyväksyttävyyden kriteerejä voi asettaa kutakin alkuperätyyppiä varten erikseen. Jos semanttisesti ja äänteellisesti löyhät rinnastukset sallitaan kun sanoja yhdistellään kielen sisällä sanaperheiksi, ei ole perustetta vaatia tiukkoja kriteerejä muiltakaan etymologioilta - perustuvathan kriteerit viime kädessä siihen, millaiset merkityksen siirtymät ja äännekehitykset oletetaan mahdollisiksi ja todennäköisiksi. Deskriptiivisellä metodilla tuntuukin olevan yhtymäkohtia omnikomparativismiksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa pyritään vertailemaan maksimaalista määrää kieliä keskenään - siitäkin huolimatta, että metodien tavoitteet ovat jokseenkin päinvastaiset. Molemmissa nimittäin sallitaan sanavertausten kaikinpuolinen löyhyys. Ainoa selvä ero tuntuu olevan, että edellinen metodi pyrkii löytämään samantapaisia sanoja kielen sisältä, jälkimmäinen taas kielten väliltä.

Ilmeisesti deskriptiivisyyttä an sich ei pitäisi nostaa kovin korkealle hierarkkiselle tasolle etymologisessa tutkimuksessa, koska menetelmää vaivaa sekä metodinen heikkous että tulosten epämääräisyys. Lisäksi äänteellisen mielivallan salliminen kielen historian tulkinnassa vie pohjaa äännehistoriallisilta teorioilta ja tätä kautta koko yleisuralilaiselta etymologiselta tutkimukselta. Ovathan äännehistoria ja etymologia keskenään erottamattomassa riippuvuussuhteessa, ja edellistä on mahdotonta tutkia lähtemättä äänteenmuutosten yleisen säännönmukaisuuden oletuksesta. On toki myönnettävä, että myös varhaisissa kantakielissä on esiintynyt kaikenlaista äännemaalailua ja deskriptiivisyyttä, mutta sen yksityiskohtien selvittäminen ei näytä olevan kielihistorian nykyisin keinoin mahdollista.
 

Kirjoittaja on assistentti Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.