Ihmisen voimakkaita vaikutuksia lukuun ottamatta ilmaston erityispiirteet ovat yhteisiä Fennoskandiassa 60. leveysasteen pohjoispuolella, lännestä Norjan vuononpohjukoista itään Syvärille ja Ääniselle. Suomi kuuluu myös alueeseen, jossa monivuotiset voimakkaiden lounaisvirtausten jaksot nostavat ajoittain talvikauden keskilämpötiloja, kuten viimeksi kuluneena vuosikymmenenä. Koska tällaisten jaksojen pituuksia ei voi ennustaa - tosin globaali ilmastonmuutos kasvattanee niiden esiintymistodennäköisyyttä - ja koska jaksot keskeytyvät ajoittain, on ilmastollisten riskilaskelmien muuttamisessa oltava hyvin varovaisia. Esimerkiksi vuonna 1999 Suomessa mitattiin kaikkien aikojen kovimmat pakkaset, ja samana vuonna kovat pyryt niin sanotusti "yllättivät" Uudenmaan.
 
 

Suomi osana boreaalista päävyöhykettä ja sen osavyöhykkeitä
 

Suomi kuuluu ilmastonsa ja muun luontonsa puolesta sirkumpolaariseen Boreaaliseen suurvyöhykkeeseen. Boreaalisella vyöhykkeellä vallitsevat havumetsät lukuunottamatta eräitä vähäisiä oseaanisia tai kuivia ruohostoalueita. Kaikki Boreaalin osavyöhykkeet, etelästä lukien Hemi-, Etelä-, Keski- ja Pohjoisboreaali, esiintyvät Suomessa, ensin mainittu tosin vain Eteläboreaalin rajakaistaleena (ks.kuva). Fennoskandian boreaali, joka ulottuu Norjan vuonojen pohjista Syvärille ja Ääniselle, muodostaa oman, ilmastonsa ja muun luontonsa puolesta melko yhtenäisen lohkonsa. Kaikilla manneralueilla Boreaali ja sen osavyöhykkeet sijaitsevat 500-1000 km etelämpänä kuin Fennoskandiassa, ja ovat siitä huolimatta ilmastoltaan monessa suhteessa epäedullisempia. Tähän liittyy se omituisuus, että Fennoskandiassa on boreaalinen luonto mutta arktinen valaistus. Toinen omituisuus on ihmisen voimakas vaikutus maankäyttöön ja sitä kautta ilmastoon; Suomessa tällainen ilmastoon vaikuttaminen on erityisen voimallista

.

Boreaalinen suurvyöhyke ja sen osavyöhykkeet määräytyvät pääosin tehoisan lämpötilan summan, osittain myös roudan ja kasvukauden pituuden mukaan; kasvukauden lämpöolot ovat siten tässä suhteessa keskeisiä tekijöitä. Ilmasto ja kasvillisuus ovat vuorovaikutuksessa keskenään vieläpä siten, että kasvillisuusvyöhykkeiden rajoilla keskeiset ilmastomuuttujat muuttuvat jyrkästi rinnan kasvillisuuden kanssa. Esimerkiksi pakkasettoman kauden pituus muuttuu jyrkästi Etelä- ja Keskiboreaalin rajalla, mutta pysyy rajan pohjoispuolella jokseenkin samana Utsjoelle asti. Siten kasvukauden ilmastolle ja kasvillisuudelle on luontevaa käyttää samaa aluejakoa.
 
 

Meren vaikutus suuri Suomen ilmastoon
 

Siitä huolimatta, että Fennoskandiassa Boreaali sijaitsee pohjoisempana kuin muilla manneralueilla, on talvi täällä olennaisesti lauhempi; siten talvi ei ole kesäänkään nähden niin kylmä kuin muualla, eikä ilmasto ole mantereinen, kuten se on muualla. Erotukseksi oseaanisesta ja mantereisesta ilmastosta sanotaan Fennoskandian ilmastoa ns. väli-ilmastoksi. Meri vaikuttaa voimakkaasti monella tavoin boreaalisen Fennoskandian ilmastoon. Talvien lauhuus johtuu siitä, että vallitsevat lounaisvirtaukset tuovat Atlantilta ja Itämeren lahdilta lauhaa ilmaa. Tämä ilma on myös kosteaa, ja sateet ovat runsaita. Tämä mereinen kylmän vuodenajan sateisuus kasvaa Suomessa kaakkoa kohti Kölin kuivattavan vaikutuksen vuoksi. Koska loka-huhtikuussa lämpötila laskee, talvi pitenee ja suojat vähenevät ja koilliseen päin, kasvaa lumipeite itäkoilliseen ja routa taas luoteeseen päin. Koska kosteat ilmamassat jäähtyvät Atlantilta mantereelle saavuttuaan alhaalta päin, ovat pilvet varsin matalalla ja melko vähäisetkin korkeuserot, mikäli ovat usean neliöpeninkulman alalla, pystyvät, pakottaessaan alimman ilmakerroksen nousemaan, lypsämään siitä sateita. Siten sademäärän alueelliset erot ovat pieniin korkeuseroihin nähden hyvin suuret.

Pysyvä lumipeite muodostuu noin -3 tai -4 asteen keskilämpötiloissa. Suomen Eteläboreaalissa ja Keskiboreaalin länsiosissa tämä vaihe saavutetaan niin myöhään syystalvella, että lämpötilan lasku keskitalvea kohti on jo paljon hitaampaa kuin syksyllä. Tästä seuraa se, että pysyvän lumipeitteen tulon ajankohta vaihtelee kovasti sekä talvesta toiseen että alueellisesti. Keskiboreealin itäosassa ja Pohjoisboreaalissa lämpötila laskee syksyllä pysyvän lumipeitteen tulolle otollisissa keskilämpötiloissa nopeammin, niin että ajallinen vaihtelu on vähäisempää.

Maaston nousu koilliseen lisää kuitenkin sekä orografisia alueellisia eroja sademäärissä että sitä lämpötilagradienttia, jonka kasvava etäisyys Itämerestä tässä suunnassa aiheuttaa. Pysyvän lumipeitteen tulon ajankohdan alueelliset vaihtelut ovat myös täällä melko suuria. Suomessa myös lumen syvyyden ja vesiarvon (eli keväällä sulatettavan lumimäärän) sekä maiden paljastumisajankohdan alueelliset ja ajalliset vaihtelut ovat maan tasaisuuteen nähden varsin suuria. Koska sademäärä ja lumensyvyys ovat pakkasiin nähden suurehkoja, on routa aika vähäistä sekä alueellisesti ja ajallisesti suuresti vaihtelevaista.

Suomessa on 20 maakuntaa. Pysyvän lumipeitteen kestoajan haarukka yhden maakunnan rajojen sisällä oli kautena 1961 - 90 keskimäärin peräti 37 päivää. Tämä ero on yhtä suuri kuin pysyvän lumipeitteen tulon ajankohdan lyheneminen keskimäärin Suomessa siinä tapauksessa, että talven keskilämpötila nousisi 3 ^oC kauden 1961-1990 tasosta, minkä odotetaan tapahtuvan noin vuonna 2070. Jos vielä sademäärä kasvaisi, kuten ilmastomallien mukaan näyttää, olisi em. keskimääräinen alueellinen haarukka isompi kuin 37 päivää, mutta muutos Suomessa keskimäärin sitä pienempi. Nykyäänkään emme voi luonnehtia ilmastoa (tai esim. antaa kelivaroituksia sääennustuksissa) ilman suuria virheitä mikäli noudatamme maakuntajakoa, mutta vielä vähemmän voimme tehdä sitä tulevaisuudessa.
 
 

Tavallista säyseämpää Boreaalin lajia 
 

Fennoskandian Boreaalin luonnolla on useita olennaisia ilmastollisia etuja verrattuna muihin boreaalisiin alueisiin, joilla tehoisan lämpötilan summa on samaa luokkaa. Ensinnäkin terminen kasvukausi on pitempi. Toiseksi kevään ja kevätkesän kylmänpurkaukset ovat verraten kesyjä ja häiritsevät huomattavasti vähemmän kasvillisuuden kehitystä. Fennoskandian pohjoispuolella on läpi vuoden sulana pysyvä Barentsinmeri, joka esilämmittää napajäiltä tulevat arktiset ilmamassat toisin kuin muualla Boreaalissa, missä napajäät jäätävine ilmamassoineen ulottuvat lähes kiinni mantereeseen, tunkeutuen Hudsonin lahdella jopa syvälle mantereen sisään ja tuoden tundran eli arktisen alueen rajan jopa Helsinkiä etelämmäs. Kolmanneksi Fennoskandiassa routa ei jäädytä talvella puiden juuria eikä ylintä maakerrosta ja sen eliöstöä ollenkaan siinä määrin kuin muualla Boreaalissa. Oseaanisilla alueilla taas myrskyt ja liiallinen kesämärkyys ovat vaivana, samoin hitaan keväisen lämpötilannousun ja hitaan syksyisen lämpötilanlaskun seuraukset: tehoisan lämpötilan summa ja kasvukauden pituus reagoivat siellä tavattoman voimakkaasti vähäisiinkin keskilämpötilan muutoksiin. Edelleen mantereelta peräisin olevien kasvilajien on vaikea "ymmärtää" vuodenaikojen vaihtuminen, joka määrää niiden olemassaololle välttämättömän elinolojen rytmiikan. 
 
 

Ihmisen vaikutus erikoista
 

Edellä mainittujen seikkojen takia Etelä-, Keski- ja Pohjoisboreaalin väestö ja etenkin agraariasutus ja metsätalous keskittyvät ja ovat keskittyneet voimakkaasti Fennoskandiaan. Viljanviljely on Suomessa juurtunut jopa Keskiboreaaliin, missä se on etsiytynyt kesähalloilta turvassa oleviin maastoihin, vesistöjen rannoille ja mäille. Ainutlaatuista Suomessa on myös voimaperäisen metsätalouden harjoittaminen Pohjoisboreaalissa. Suomessa pellon osuus maapinta-alasta on sekä Etelä- että Keskiboreaalissa suurempi kuin missään muualla maailmassa näissä vyöhykkeissä. Peltoa on Suomen maa-alasta peräti kymmenesosa; Eteläboreaalin länsi- ja eteläosissa, missä pellon osuus maa-alasta on 30 %, on pellonraivuulla ollut merkittävä osuus haihdunnan vähentäjänä ja valunnan kasvattajana.

Eteläboreaalin itäosissa, Päijänteestä itään, ihminen vaikutti samansuuntaisesti mutta vieläkin voimakkaammin ilmastoon hävittämällä metsät liikakaskeamisella 1700-luvun loppu- ja 1800-luvun alkupuoliskolla. Kautena 1950-1990 ihminen taas on toimenpiteillään muuttanut Keskiboreaalin ilmastoa sellaisella tavalla ja sellaisella voimalla, jota ei tunneta millään muulla maailman boreaalisella alueella; voidaan siis puhua kansallisesta ilmastonmuutoksesta. Keskiboreaalin maa-alasta ojitettiin 30 % metsänkasvulle. Ojitusalasta oli 70 % puutonta tai vähäpuustoista suota; kun siitä onnistuttiin metsittämään 85 %, on metsäala Keskiboreaalissa kasvanut 30 %, mikä vastaa 18 %:a maa-alasta. Ojittaminen alentaa kasvukauden vuorokausiminimejä eniten 15 ensimmäisenä ojitusta seuraavana vuotena. Kautena 1973-1982, jolloin tuoreita ojikkoja oli eniten, lyhensi tämä efekti pakkasetonta kautta Keskiboreaalissa keskimäärin 17 vuorokaudella, Suomenselän vierillä noin 30 vuorokaudella. Toisaalta metsäalan tavaton kasvu on muuttanut Keskiboreaalin säteilytasetta niin, että tämä efekti on nostanut lämpötilan vuosiminimejä vyöhykkeellä keskimäärin kaksi astetta; Suomenselän vierillä 3-4 astetta; tämä vaikutus on pysyvä. Noin vuonna 2005 kaikki suot ovat jo metsittyneet, jotka ovat metsittyäkseen. 
 
 

Elämmekö entistä vai uutta ilmastoa
 

Miten kauden 1931-2000 ilmastotilastoihin perustuvat ilmastomuuttujien jakautumat soveltuvat riskiarviointeihin kautena 2000-2020? Viimeisenä 70 vuotena kasvukauden keskilämpötila on ollut vakaa koko Suomessa Keskiboreaalia lukuunottamatta; päivät ovat hiljaksiin jäähtyneet ja yöt lämmenneet. Kausi 1999-2000 poikkesi standardinormaalikaudesta 1961-1990 merkittävästi ainoastaan joulu-maaliskuun keskilämpötilan puolesta; joulu-maaliskuussa sen sijaan keskilämpötilat olivat Suomessa kautena 1991-2000 vajaat kaksi astetta korkeammat kuin 1961-1990. Koska 90-luvun talvien lämpimyys kauteen 1961-1990 verrattuna on ollut suurin, yli 3 astetta, tammikuussa, mutta marras- ja huhtikuussa vain 0,5 astetta, on lämpimyys vaikuttanut pysyvän lumipeitteen kestoaikaa lyhentävästi täydellä voimallaan vain maan lauha- ja lyhyttalvisimmalla alueella, mutta maan kylmä- ja pitkätalvisimmissa osissa ei juuri lainkaan. Pysyvän lumipeitteen kausi on lyhentynyt syksypäästä suunnilleen yhtä paljon tai hieman enemmän kuin kevätpäästä. Pysyvän lumipeitteen kestoaika on lyhentynyt suurimmassa osassa Suomea 0-2 viikkoa, noin 100 km leveällä rannikkokaistalla Suomenlahden keskiosan ja Merenkurkun välillä 3-4 viikkoa, mutta on Lapissa jopa pidentynyt muutamia päiviä. Lyhenemisen alueellinen jakautuma on johtanut esimerkiksi siihen, että Etelä-Pohjanmaan maakunnassa pysyvän lumipeitteen kestoajan alueellisen eron haarukka on kasvanut kauden 1961-1990 45 päivästä 90-luvun 70 päivään.

Viime vuosikymmenen lauhat talvet johtuvat voimakkaista lounaisvirtauksista. Voimakkaiden lounaisvirtausten ajoittain mutta epäsäännöllisesti toistuvat monivuotiset jaksot kuuluvat kuitenkin olennaisena osana ilmastoomme; esimerkiksi 1930-luku oli lauha ja vähäluminen. Niinpä 80-vuotiskauden 1919-1998 lumensyvyyssarjoissa ei ole mitään selviä trendejä, ja suurimmat lumensyvyydet ovat koko maassa sattuneet kauden viimeisenä 40-vuotispuoliskona. Vuosisadan kovimmat pakkaset sattuivat laajalti Etelä-Suomessa vuonna 1987, ja vuonna 1999 yltyi pakkanen Lapissa sellaisiin lukemiin ettei Suomessa ole moisia koskaan ennen havaittu. Keväällä 1999 taas kunnon pyryt "yllättivät" Uudenmaan. Voimakkaiden lounaisvirtausten kausikin sisältää aivan riittävästi itä- ja pohjoistuulten luonnehtimia keskeytyksiä sellaisten kylmien ja lumisten jaksojen synnyttämiseen, joihin on järkevää varautua kauden 1961-1990 tilastojen pohjalta - huolimatta siitä, että ilmastomallien mukaan globaalinen ilmastonmuutos saattaa merkitä lounaisvirtausten kausien yleistymistä ja pitenemistä. Ainakaan toistaiseksi ei 1900-luvun tilastoihin perustuvia "kylmän ja lumisen pään" riskilaskelmia tule korjata hylkäämisestä puhumattakaan. Kokeneidenkin meteorologien on hyvin vaikea saada ilmastotutkimuksen soveltajia ja rahoittajia ymmärtämään tätä. Niinpä nykyilmaston tutkimista ja soveltamista on Suomessa laiminlyöty pahoin keskittämällä huomio ja resurssit yksipuolisesti sen selvittämiseen, mitä sadan vuoden päästä tapahtuu. Tämä on tuottanut taloudellista vahinkoa. Suomalaisten itsensä aiheuttama "kansallinen ilmastonmuutos" on taas osoittautunut poliittisesti araksi asiaksi Maa- ja Metsätalousministeriölle sekä Ympäristöministeriölle - vastuuta ei voi jakaa kansojen kesken kuten globaalisen muutoksen suhteen, vaan päinvastoin voi joutua muiden kansojen silmätikuksi. 
 
 

Loppusanasia
 

On tärkeää tarkkailla globaalimuutoksen edistymistä niin maailmanlaajuisesti kuin Suomessa, jotta olisimme varautuneet tilastojen uudelleen reivaukseen aina kun tarve tulee. Tämä taas edellyttää vähintään nykyisenlaisen havaintoverkoston säilyttämistä. Ei riitä että huolehditaan pitkien sarjojen jatkumisesta. Sademäärien kasvaessa koko maassa ja talven tulon hidastuessa Pohjoisboreaalissa tulevat orografiset piirteet lumipeitteitä, roudanpaksuutta sekä syys-, talvi- ja kevättulvia kuvaavien muuttujien alueellisissa jakautumissa voimistumaan, mikä vaatii sade- ja ilmastohavaintoverkostoilta entistä parempaa alueellista kattavuutta.
 
 

KIRJALLISUUTTA:
 

Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla (2000). Etelä-Suomen metsien suojelutarve-työryhmä. Ympäristöministeriö. Helsinki, 288 s. 

Solantie, R. (1999): Charts of the climatic impact of the drainage of mires in Finland. Suomenkielinen tiivistelmä: Karttoja suo-ojitusten vaikutuksesta Suonen ilmastoon. Suo 50 (3-4): 103-117. 

Solantie, R., Drebs, A. (2000): Kauden 191-1990 lämpöoloista kasvukautena alustan vaikutus huomioiden. Raportteja 200:1. Ilmatieteen laitos. 

Solantie, R., Drebs, A., Hellsten, E. & Saurio, P. (1996): Lumipeitteen tulo-, lähtö- ja kestoajoista Suomessa talvina 1960/1961-1992/1993. Meteorologisia julkaisuja 34, 159 s. Ilmatieteen laitos.

Tuhkanen, S. (1984): A circumpolar system of climatic-phytogeographical regions. Acta Botanica Fennica 127, 50 s. 
 

Kirjoittaja on fil. tri ja Ilmatieteen laitoksen ylimeteorologi.