Nykysuomen sanakirja (1962) määrittelee sukupuuton tilaksi, jolloin joku suku tai laji on kuollut viimeistä myöten. Otavan Isossa Tietosanakirjassa (1966) sukupuutto määritellään seuraavasti: Kaikkien samaan eliölajiin kuuluvien luonnonvaraisten yksilöiden kuoleminen, kyseessä olevan lajin häviäminen maapallolta [...]. Olli Järvisen ja Kaarina Miettisen kirjassa Sammuuko suuri suku (1987) sukupuutosta sanotaan: Laji kuolee sukupuuttoon, kun lajin viimeinen yksilö kuolee. 

Ruotsalaisen tietosanakirjan Nationalencyklopedin (1996) määritelmä on seuraava: Utdöende, det att en art helt försvinner från jorden. Sukupuutto on siis lajin tai lajiryhmän häviäminen viimeistä (luonnonvaraista) yksilöä myöten maailmasta. Sukupuuttoa on myös kutsuttu lajin tai lajiryhmän sammumiseksi.

Niin kuin Otso Ovaskainen kirjoittaa, suuri osa maapallon nykyisistä eliölajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon ihmisen tuhotessa niiden elinympäristöjä. Trooppiset alueet ovat maapallon lajirikkaimmat ja jopa useiden kymmenien tuhansien lähinnä trooppisten lajien arvioidaan joka vuosi kuolevan sukupuuttoon. Vaikka trooppiset sademetsät eivät ilmeisesti kokonaisuudessaan ole olleetkaan niin vakaita kuin aikaisemmin otaksuttiin, ovat ne kuitenkin tarjonneet eliöille hyvin pitkäikäisiä elinympäristöjä, missä ne ovat voineet kehittyä vuosimiljoonien kuluessa. Nykyisen käsityksen mukaan uudet lajit syntyvät yleensä lajin levinneisyysalueen toisistaan eristyneissä osissa. Trooppisissa sademetsissä lajiutumista on tapahtunut erityisesti silloin kun yhtenäiset sademetsäalueet ovat ilmaston kuivumisen vuoksi hajonneet pienemmiksi ja eristyneet toisistaan; näin tiedetään tapahtuneen viime jääkausien aikana muun muassa Etelä-Amerikassa. Kaukaisilla valtamerten saarilla saattaa suurin osa lajeista olla vain yhdellä tai lähisaarilla esiintyviä saarille endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja. Lajiutuminen on kuitenkin verraten hidas tapahtuma ja sen on arvioitu vaativan eläimillä ja kasveillakin, eräin poikkeuksin, useiden kymmenien tuhansien vuosien tai vieläkin pitemmän eristyneisyyden. 
 
 

Nykyinen eliöstö on tullut vastikään Suomeen
 

Viimeisen jääkauden lopulla Luoteis-Eurooppa, mukaan lukien koko Fennoskandia, oli paksun mannerjään peitossa. Tämä Pohjois-Euroopassa Veiksel-jääkaudeksi kutsuttu vaihe katsotaan uusimman tiedon mukaan päättyneen noin 11 500 vuotta (10 000 radiohiilivuotta) sitten, jolloin Suomessa Salpausselille pysähtynyt mannerjään reuna alkoi uudelleen vetäytyä ilmaston lämmettyä nopeasti Nuoremman Dryas-kauden jälkeen. Suomen nykyinen eliöstö on siis vaeltanut tänne noin kahdentoista vuosituhannen kuluessa. Tämä aika on uusien lajien kehittymiselle yleensä aivan liian lyhyt ja Suomessa tai koko Fennoskandiassakaan ei täällä kehittyneitä kotoperäisiä lajeja esiinny lukuunottamatta risteytymällä tai polyploidian seurauksena syntyneitä tai apomiktisesti (siitoskatoisesti) lisääntyviä kasvilajeja ja eräitä harvoja osittain kiistanalaisia muita lajeja.

Käytännöllisesti katsoen koko Suomen alue kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen, jota luonnehtivat enimmäkseen pohjoiset havumetsät. Vyöhyke kulkee yli tuhannen kilometrin levyisenä läpi Euraasian ja Pohjois-Amerikan. Suomeen pohjoinen havumetsä on levittäytynyt jääkauden jälkeen kaakosta tai idästä, ja jotkut sen keskeisetkin lajit, kuten kuusi, ovat saapuneet tuhansia vuosia toisia lajeja myöhemmin. Metsiemme lajisto on eliöhistoriallisesti aivan äskettäin tänne tullutta ja ennen voimakasta ihmistoimintaa se on ollut kiinteästi yhteydessä muuhun boreaalisen vyöhykkeen eliöstöön. Havumetsiemme lajit ovat Euraasiassa yleensä laajalti levinneitä, monet jopa läpi koko vyöhykkeen Tyynelle valtamerelle asti. Todennäköisesti yksikään Suomesta hävinneeksi luokitelluista pohjoisten havumetsien lajista ei ole kuollut sukupuuttoon, sillä näillä lajeilla on vielä runsaasti elinympäristöjä Suomen rajojen ulkopuolella Pohjois-Venäjän ja Siperian metsissä. On kovin harhaanjohtavaa verrata trooppisten sademetsien sukupuuttoja metsälajien katoamiseen Etelä-Suomesta ja todeta samantien, että Suomessa tiedetään noin 60:n metsälajin kuolleen kokonaan sukupuuttoon. 

Boreaalisen vyöhykkeen alkuperäisen lajiston lisäksi hyvin moni Suomen kasvi- ja eläinlaji on levinnyt tänne aikojen kuluessa ihmistoiminnan tuloksena ja sen luomiin uusiin elinympäristöihin tai on ainakin ratkaisevasti hyötynyt asutuksesta, maataloudesta ja liikenteestä, vaikka olisikin Suomessa alkuperäisenä esiintynyt. Ahvenanmaalla paljon tutkittu täpläverkkoperhonen kuuluu sekin vanhasta maatalouskulttuurista hyötyneisiin lajeihin ja sen toukkien ravintokasvit tähkätädyke ja varsinkin heinäratamo, kuten tietysti itse perhonenkin voivat olla muinaisia kulttuuritulokkaita. Nämä lajit ovat yleensä levinneet Suomeen etelämpää ja näiden joukossa on lajeja, joiden levinneisyys rajoittuu vain tai lähes ainoastaan Eurooppaan, ja jotka ovat taantuneita niin Suomessa kuin suuressa osassa koko levinneisyysaluettaan, mutta silti tuskin vielä lähellä sukupuuttoa. 
 
 

Suomen uhanalaisten lajien eloyhteisöjä on suojeltava
 

Edellä kerrotulla en missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei Suomessa pitäisi suojella täällä uhanalaisiksi todettuja lajeja. Ehdoton velvollisuutemme on säilyttää Suomessa riittävän laajoilla ja monipuolisilla suojelualueilla mahdollisimman alkuperäisiä boreaalisen vyöhykkeen eloyhteisöjä. Valitettavasti Etelä-Suomen osalta tätä on enää mahdotonta toteuttaa, koska suojeltavaa on jäljellä kovin vähän. Myös perinteisen maatalouskulttuurin ainakin edustavimpia ympäristöjä täytyy ylläpitää niitä hoitamalla, vaikka se ei pitemmän päälle olekaan kovin helppoa. 

Vaikka Suomessa ei kotoperäisiä lajeja juuri ole, eliöstöllämme on kuitenkin oma ainutlaatuinen perinnöllinen rakenteensa, joka tosin lienee vähemmän eriytynyt boreaalisen vyöhykkeen alkuperäisellä lajistolla kuin kulttuuritulokkailla. Eristyneitä, taksonomisiksi alalajeiksi katsottavia kasvien ja eläinten esiintymiä Suomessakin on, joista tunnetuin on saimaannorppa. Näiden ja muidenkin eristyneiden esiintymien suojelu on erityisen tärkeää, vaikka laji ei olisikaan mitenkään sukupuuton uhkaama. Toisaalta on syytä korostaa, että lajin suojelu on yleensä mahdotonta ilman koko sen eloyhteisön suojelua. 
 
 

Paikallinen häviäminen ei ole sukupuuttoa
 

Otso Ovaskainen ja Marko Nieminen tarkoittavat sukupuutolla mitä tahansa lajin esiintymän häviämistä, joka voi johtua vaikkapa yksilöiden poismuutosta toiselle niittylaikulle! Tämä käsitesekaannus saattaa johtua osaltaan siitä, että englannin sanaa extinction käytetään paitsi lajien sukupuuttoon kuolemista, myös muunlaista häviämistä tarkoittavana. Monissa muissa eurooppalaisissa kielissä sukupuutto ilmaistaan kuitenkin suomen tapaan selkeästi yksimerkityksellisellä sanalla. Maapallolla on erityisesti tropiikeissa ja valtamerten saarilla käynnissä valtaisa ja äärettömän murheellinen ihmisen aiheuttama sukupuutto. Lajien paikallisten esiintymien häviämiset Suomesta voivat olla korvaamattomia menetyksiä luonnossamme, mutta niitä ei pidä sekoittaa sukupuuttoon. 
 

Kirjoittaja on eläintieteen dosentti Helsingin yliopiston Ekologian ja systematiikan laitoksella sekä Suomen Hyönteistieteellisen Seuran puheenjohtaja.

antti.pekkarinen@helsinki.fi
 
 

Käsitteellisiä sekaannuksia, osa 2 (Anne Ollila)
 
 

Matti Kamppinen esittelee laajasti tämänhetkistä aika-tutkimusta kirja-arviossaan "Aika, teknologia ja kulttuuri" (Tieteessä tapahtuu 2/2001). Olen joiltakin osin samaa mieltä Kamppisen kanssa, mutta arvionsa lopuksi Kamppinen esittää hieman kummallisia tulkintoja omasta tutkimuksestani Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa, joten on syytä kommentoida Kamppisen näkemyksiä.
 

Kamppisen mielestä olen käyttänyt käsitteitä sekavasti ja väärin, joten katsotaanpa nyt tarkemmin, mihin Kamppisen kritiikki perustuu. Mielestäni Kamppinen on tulkinnut tutkimustani tarkoitushakuisesti ja harhaanjohtavasti, sillä hän laittaa nimiini väitteitä, joita en ole esittänyt ja joita en hyväksy.

Kamppisen mukaan olen ymmärtänyt kronologian väärin, kun esitän tutkimukseni johdannossa muutamia kriittisiä kommentteja historiantutkimukseen sisältyvästä kronologiasta. Kamppiselta jää tässä yhteydessä huomaamatta eräs keskeinen täsmennys: Totean, että lineaarisuutta korostava kronologia käy ongelmalliseksi, kun tutkimme eri kulttuureja ja eri aikakausina eläneiden ihmisten toimintaa. Jos tutkija jäsentää menneisyyttä lineaarisen kronologian mukaisesti, hän projisoi oman aikakäsityksensä menneisyyteen huomaamatta toisen aikakauden tai kulttuurin erilaista tapaa jäsentää aikaa. 

Mitä tämäntyyppinen kronologia tarkoittaa ja minkälaista tietoa se tuottaa? Kamppinen on itse esittänyt tästä asiasta varsin osuvan määritelmän: "Lineaarisen aikakäsityksen mukaan prosesseilla on alku ja loppu, ja niiden väliin sijoittuvat tapahtumat ovat ainutkertaisia. - Historiankirjoituksemme tarjoilee todellisuuden lineaarisena. Kaikille tapahtumille on oma lokeronsa, ja koulun historiantunneilla pääsevät loistamaan ne, jotka muistavat milloin paavius rappeutui tai milloin ensimmäinen ristiretki tehtiin."⁽¹⁾ Juuri tällaista historiantutkimukseen sisältyvää kronologiaa olen kritisoinut, koska se latistaa ajan lineaariseksi jatkumoksi. Historioitsijat eivät kai yleensä tulkitse aikaa näin yksioikoisesti, mutta historiantutkimuksessa käytetyt aikajanat ja useita tutkimuksia hallitseva kronologinen esitystapa lokeroivat historialliset tapahtumat ja ilmiöt lineaariseksi kehityskertomukseksi, mikä on mielestäni ongelmallinen näkökulma menneisyyteen. 

Periaatteessa historioitsijat voisivat analysoida erilaisia ajallisia prosesseja ja aikakäsityksiä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska historioitsijat eivät yleensä problematisoi aikaa omissa tutkimuksissaan. Historiantutkimuksessa toteutettu kronologia ei siis tarkoita oppia ajasta vaan se rakentuu lineaariseksi aikajanaksi.

Yksi esimerkki toisenlaisesta tavasta analysoida menneisyyttä on Fernand Braudelin Välimeri -tutkimus, jossa Braudel jakaa ajan kolmeen tasoon (geohistoria, konjunktuurit ja tapahtumahistoria). En pidä Braudelia auktoriteettina ja esikuvana kuten Kamppinen näkyy luulevan, sillä oma tulkintani ajasta poikkeaa huomattavasti Braudelin rakennehistoriallisesta analyysistä. Esittelen työssäni lyhyesti Braudelin näkemyksiä, koska Braudelin tutkimus on historioitsijapiireissä niin tunnettu, että sitä on syytä kommentoida.
 

*
 

Kamppinen pitää esittämääni ajan kolmijakoa (syklinen, subjektiivinen ja lineaarinen aika) kyseenalaisena ja sen tilalle hän tarjoaa oman tulkintansa ajasta. Kamppisen mukaan olisi hyödyllisempää erotella aikaa tiettyjen vastakohtaparien kautta: syklinen - lineaarinen, relatiivinen - absoluuttinen sekä subjektiivinen - objektiivinen muodostavat sen analyysimallin, jonka puitteissa aikaa olisi tulkittava. Tässä tapauksessa tutkimuksellista esikuvaa ei tarvitse hakea kaukaa, sillä Kamppinen on itse käyttänyt juuri näitä käsitepareja omissa tutkimuksissaan.⁽²⁾ Kun Kamppinen syyttää minua käsitteellisestä tumpuloinnista, tosiasiassa syytös taitaa kohdistua siihen että en ole käyttänyt samoja käsitteellisiä välineitä kuin hän itse on tehnyt.

Dualistiset käsiteparit voivat olla käyttökelpoisia, jos tutkimuksen tarkoituksena on luokitella ja lokeroida tutkittavia ilmiöitä. Oma lähestymistapani on kuitenkin toisenlainen. Tutkimuksessani analysoin niitä merkityksiä, joita ajalle annettiin eri tilanteissa ja toiminnoissa. Mielestäni tutkimukseni kiinnostavin osuus löytyy niistä käsittelyluvuista, joissa analysoin muistin merkitystä ajan ymmärtämisessä ja uskonnolliseen ajatteluun perustuvia pohdintoja ikuisuudesta Uskonnollisuus merkitsi velvoitetta pelastaa sielu kuoleman kautta ikuisuuteen ja usko tuonpuoleiseen määritteli sen, miten ihmisten tuli elää maanpäällinen elämänsä.1800-luvun lopun tilanne on erityisen kiinnostava, koska maallistuminen oli voimistumassa. Uskonnollisen ajattelun rinnalla oli siis muotoutumassa toisenlainen tulkinta ajasta, jossa ikuisuudelle ei enää ollut tilaa.

Lisäksi Kamppinen näyttää tarkoituksellisesti jättäneen huomioimatta sen, että tutkimukseni johdannossa sanoudun irti sellaisesta lähestymistavasta, jossa todellisuutta jäsennetään dualististen vastakohtaparien kautta Dualistinen kahtiajako on ongelmallinen, koska siinä sitoudutaan vastakkainasetteluun, joka voi olla tutkimuksellisesti harhaanjohtava: se estää näkemästä niitä asioita ja ilmiöitä, jotka eivät toimi vastakohtaparien ehdoilla. Käsitteitä voidaan tietysti käyttää monella eri tavalla, mutta olennaista on, miten ne toimivat tutkittavien ilmiöiden jäsentämisessä ja ajattelun apuvälineinä sekä minkälaista tietoa niiden avulla tuotetaan. Kamppiselle on ilmeisesti tärkeämpää luokitella ja lokeroida ilmiötä tiettyjen käsiteparien avulla kuin pohtia niitä rajoja ja mahdollisuuksia, joita näiden käsitteiden käyttöön liittyy. "Kätevät" käsitteelliset erottelut sisältävät samalla tietoteoreettisia sitoumuksia, joita Kamppinen ei näytä olevan halukas pohtimaan ja erittelemään. 

Syklisyys ja lineaarisuus ovat silti käyttökelpoisia käsitteitä, koska analysoimastani aineistosta käy ilmi, miten nämä kaksi aikajärjestelmää jäsensivät ihmisten elämää 1800-luvun lopussa. Mutta olennaista on huomata, että niitä ei pidetty toisilleen vastakkaisina ilmiöinä vaan ne toimivat limittäin ja lomittain, joten aika oli samanaikaisesti sekä syklistä että lineaarista. Tämä ei tietysti ole mikään uusi tulkinta, koska monet tutkijat ovat huomanneet saman asian kuten tuon tutkimuksessani esille.
 

*
 

Kamppinen ei myöskään hyväksy tulkintaani, että tietyissä tilanteissa aika pysähtyi tai pysäytettiin. Kumpaa on siis uskottava, Kamppista vai lähteitäni? Analysoimassani kirjeenvaihdossa todetaan, että sairaus ja pitkä toipilaskausi merkitsivät potilaalle ajan pysähtymistä ja hiljenemistä. Samalla sairautta pidettiin muistutuksena kuolemasta ja katoavaisuudesta. Kuolema puolestaan tulkittiin maallisen ajan pysähtymiseksi. Kristillisen tradition mukaisesti kuolemasta puhuttiin unena ja välitilana ennen ikuisuuteen siirtymistä, mutta surevien omaisten elämä jatkui tietysti entiseen tapaan sen jälkeen kun hautajais- ja muistamisrituaalit oli suoritettu. Ajan pysähtyminen tarkoittaa siis sitä, että kun tietyt toiminnat lakkaavat, aika pysähtyy ja menettää merkityksensä. Vai onko niin, että Kamppiselle ajan pysähtyminen on ajatuksellinen mahdottomuus, koska itse asiassa hän asettaa absoluuttisen ajan mittatikuksi kaikille muille aikakäsityksille: erilaiset tulkinnat ja käsitykset ajasta ovat toissijaisia sen rinnalla ja absoluuttinen aika toimii objektiivisena kehikkona, joka jatkaa kulkuaan riippumatta siitä mitä ihmiset ajattelevat tai tekevät. Tämähän merkitsee paluuta newtonilaiseen aikakäsitykseen.

Kamppinen syyttää minua myös absoluuttisen ja lineaarisen ajan sekoittamisesta. Kamppisen olisi ollut syytä lukea tarkemmin, mitä sanon näistä kahdesta aikakäsityksestä. Johdannossa totean, että absoluuttinen aika virtaa itsestään ja tasaisesti ilman suhdetta mihinkään ulkopuoliseen (newtonilainen aikakäsitys). Analysoidessani lineaarista aikaa korostan sen sijaan näkemystä, että erilaiset aikataulut ja ajanlaskutavat (kuten myös historiantutkimuksessa käytetyt aikajanat ja aikakausijaottelut) ovat ihmisten luomia ja siksi sopimuksenvaraisia sekä muutettavassa.

Tietysti näillä aikajärjestelmillä on myös alkunsa ja loppunsa kuten Kamppinenkin toteaa. Käsitteellinen ero absoluuttisen ja lineaarisen ajan välillä on mielestäni selvä, koska absoluuttinen aika on abstraktio eikä se kuulu sopimuksenvaraisiin järjestelmiin. Kello on tärkeä lineaarisessa aikajärjestelmässä, sillä se on mahdollistanut entistä tarkemmat aikataulut. 1800-luvun lopussa tapahtunut ajan yhdenmukaistaminen on malliesimerkki aikataulujen ja ajanlaskutapojen sopimuksenvaraisuudesta, mutta se oli ennen kaikkea hallinnollinen toimenpide - kaikille määrättiin ja määriteltiin sama yhtenäinen aika. Silti yhdenmukaistettu ja aikatauluilla säädelty aika ei hallinnut ihmisten elämää totaalisesti vaan ainoastaan tiettyjä osa-alueita ja toimintoja.

Olen samaa mieltä Kamppisen kanssa siitä, että tässä näyttää tosiaankin tapahtuneen käsitteellisiä sekaannuksia. Mutta kun etsitään syytä näihin sekaannuksiin, Kamppisen on parasta katsoa peiliin.

1. Matti Kamppinen: Ajat muuttuvat. Esseitä ajasta, riskeistä ja tieteellisestä maailmankuvasta. Helsinki 2000, 13-14.

2. Matti Kamppinen: Enkelten aika. Aikakäsityksistä ja elämän tarkoituksesta. Helsinki 1999, 10-11, 101-102; Kamppinen 2000, 11-14, 51.
 

Kirjoittaja on kulttuurihistorian dosentti, joka toimii tällä hetkellä kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa.
 
 
 

Lainaako vain?  (Eino Koponen)
 

Siinä, että itämerensuomalaisten kielten asiantuntija tutkii itämerensuomen sanaston alkuperää osaksi toisista lähtökohdista kuin indoeurooppalaisten kielten (tai samojedikielten) asiantuntija, ei ole mitään merkillistä eikä mitään pelottavaa. Huolestumiseen on aihetta vasta sitten, jos joku yksittäinen tutkija tai koulukunta alkaa esittää vaatimuksia, että etymologista tutkimusta saa harjoittaa vain kyseisen koulukunnan hyväksymin menetelmin.
 

Päätin eteläviron murteiden sanaston alkuperää ja itämerensuomalaisten kielten sananmuodostusopin kysymyksiä käsittelevän väitöskirjani (SUST 230; 1998) seuraaviin sanoihin: "Olen tutkimuksessani ... hahmotellut uuden omaperäisen sanaston mahdollisia syntytapoja ja päätynyt siihen, että äänteellisesti motivoidun sanaston osuus vanhemmissakin sanastokerrostumissa olisi kenties suurempi ja lainasanaston osuus vastaavasti pienempi kuin nykyisin usein on tapana ajatella. Myös näistä kysymyksistä toivon työni virittävän keskustelua." Niinpä minulla ei pitäisi olla syytä mielipahaan sen johdosta, että ansioitunut lainasanatutkija Jorma Koivulehto on tarttunut esittämääni haasteeseen ja lausunut tämän lehden numerossa 1/2001 asiasta oman painokkaan käsityksensä. 

Nurjamielinen tapa, jolla Koivulehto kirjoituksessaan käsittelee tutkimustani, ei mielestäni tee työlle ja siinä käytetyille metodeille oikeutta. Tästä ei tosin ole suurta vahinkoa, koskapa teos on kaikkien asiasta kiinnostuneiden helposti luettavissa. Työni teoreettisia lähtökohtia ja niiden kytköksiä itämerensuomalaista etymologiaa käsittelevään varhempaan ja nykyiseen kirjallisuuteen olen lisäksi esitellyt useissa lyhyemmissä kirjoituksissani. Näistä uusin on Virittäjän numerossa 1/2001. Yritän tässä yleistajuisesti ja raskasta tieteellistä viiteaparaattia välttäen vastata lyhyesti joihinkin Koivulehdon kriittisiin huomautuksiin; lähdeteoksista käyttämäni lyhenteet, sikäli kuin ne eivät ole lukijoille itsestään selviä, löytyvät edellä mainitusta tai Virittäjässä 4/1999 julkaistusta artikkelistani.
 
 

*
 

Kiistämättä Koivulehdon asiantuntemusta lainasanatutkijana en voi olla hämmästelemättä hänen innokkuuttaan esiintyä myös itämerensuomalaisen ja suomalais-ugrilaisen sananmuodostusopin ylimpänä asiantuntijana. Esimerkiksi väite, että (itämeren)suomessa ei esiinny s-loppuisia onomatopoeettis-deskriptiivisiä juuria, on puhdasta diletantismia. Pitää tosin paikkansa, että suomen yleiskielessä tyyppiä CVs- ei kontinuatiivisen -ise-johtimen edellä suosita; momentaanisen AhtA-johtimen edellä tyyppi on suomen yleiskielessäkin käypä: posahta-, risahta-, räsähtä-, äsähtä-. Kuten vaikkapa Eero Kiviniemen väitöskirjasta käy ilmi (SKST 295 s. 25), suomen murteissa tyyppi CVsise- on harvinainen, mutta ei suinkaan tuntematon. Virossa (sekä yleiskielessä että murteissa) puheena oleva tyyppi on tuiki tavallinen: susise-, sosise-, posise-, pusise-, visise-, vusise-, kõsise-, kisise-. 

Sama onomatopoeettinen kis-juuri kuin (murteellisessa) kisiseda-verbissä (merkitys Wiedemannin sanakirjan mukaan 'rascheln') on mm. viron verbeissä kisendada 'kirkua, huutaa' (murteissa myös kisendele-), kisada 'huutaa, melskata, reuhuta' ja substantiivissa kisa 'huuto, melske, (lasten) äänekäs leikki'. Viimeksi mainittu sana on luonnollisesti sama kuin suomen kisa, jonka nykykielessä tavallisimmasta merkityksestä '(huomattava) urheilukilpailu' ei heti tule ajatelleeksi, että sana on alkuperältään onomatopoeettinen. On pidetty mahdollisena, että kisa-vartalolla (tai sen juuriosalla kis-) olisi vastineita myös obinugrilaisissa kielissä (näistä ks. SSA ja UEW). Olipa tämä arvelu oikea tai väärä, substantiivi kisa on joka tapauksessa sananmuodostusopillisesti onomatopoeettisen juuren kis- (?? < *ki/s- ) a-vartalo.

Sinänsä oikeansuuntainen on Koivulehdon toteamus, että vokaali e on nyky(itämeren)suomen ensi tavun vokaaleista "neutraalein" (vähiten ekspressiivinen). Vokaaleista ekspressiivisin on puolestaan vokaali ö (mölö, tökerö, törkeä, törppö, töröttää jne.). Asia on helposti ymmärrettävissä, kun muistamme, että vokaali ö on nykysuomen vokaaleista nuorin ja syntyjään ainakin osaksi nimen omaan vokaalin e ekspressiivinen variantti. Hieman yksinkertaistaen sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että sanat, jotka myöhäiskantasuomalaisen kielitajun mukaan ovat olleet ekspressiivisiä, ovat olleet alttiina muutokselle e > ö, kun taas ei-ekspressiiviseksi mielletyssä sanastossa tällaista tendenssiä ei ole ollut. 

Kuten Koivulehto aivan oikein toteaa, sanat tora ja terä periytyvät kieleemme myöhäiskantasuomea paljon varhemmalta kielikaudelta (ehkä suomalais-ugrilaisesta tai sitäkin vanhemmasta uralilaisesta kantakielestä). Siitä, miten ne ovat kieleemme tulleet, voi esittää korkeintaan arveluja. Voimme Juha Janhusen tapaan tunnustaa voimattomuutemme ylivoimaisen tehtävän edessä ja viitata siihen mahdollisuuteen, että sanat on lainattu jostakin tuntemattomasta ja sittemmin kadonneesta kielestä. Indoeurooppalaisten kielten asiantuntija voi kaivaa esiin indoeurooppalaisten kielten (etymologiset) sanakirjat ja etsiä arvoituksen ratkaisua siltä suunnalta. 
 
 

*
 

Tutkija, joka haluaa pohtia kysymystä, minkälaisten kielensisäisten prosessien tuloksena puheena olevat sanat olisivat voineet syntyä, kiinnittää ensinnä huomionsa siihen seikkaan, että todennäköisen syntyaikansa kielimuodossa tora ja terä ovat muodostaneet äännerakenteensa puolesta samanlaisen taka- ja etuvokaalisen parin kuin vaikkapa etymologisesta kirjallisuudesta (ks. Saukkonen Virittäjä 1962 ja SSA sub törkätä) tutut esimerkit turtua ja tyrtyä, tarkka ja tärkkä, torottaa ja töröttää tai torkkia ja törkkiä; kunkin sanaparin jäsenet ovat merkitykseltään (suunnilleen) samoja, minkä yhdessä äänteellisen samankaltaisuuden kanssa on tulkittu viittaavan siihen, että kunkin parin sanat ovat samaa tai läheistä (todennäköisimmin deskriptiivistä) alkuperää. 

Niin erilaisilta kuin nykysuomen sanat tora ja terä merkityksensä puolesta tuntuvat, kummankin sanan yhdeksi vanhaksi merkitykseksi voi olettaa 'teräväkärkinen ase, teroitettu seiväs, keihäs, piikki tms.' (vrt. torahammas ja jäätoras 'jääpuikko, jääpuras';ks. myös kirjoitustani Virittäjä 1/2001). Merkitys 'riita, kiista, kamppailu' (tämäkin sukukielten perusteella jo hyvin vanha) liittää sanan tora onomatopoeettisen juuren tor(ise)- yhteyteen samalla tavalla kuin edellä käsitellyssä tapauksessa kisa ja kis(ise)-. Sama tor-aines on ilmeisesti myös sanassa torkkia 'sohia, tökkiä, "pistellä toralla"'. Tämän etuvokaalinen pari törkkiä lienee syntyjään takavokaalisen sanan myöhäinen variantti. Mahdollista joskin vähemmän todennäköistä on, että sana palautuisi suoranaisesti asuun *terkkiä, jolloin sen tör-aines olisi syntynyt samoin kuin sanassa törmä < (*)termä. Viimeksi mainitun on Osmo Nikkilä (FFL 21) uskottavin perustein liittänyt sanan terä yhteyteen. 

Onomatopoeettista juurta ter- liittyneenä kontinuatiiviseen ise-johtimeen (eli vartaloa *terise-) ei todellakaan näytä esiintyvän sen enempää suomessa kuin muissakaan itämerensuomalaisissa kielissä (törise- on yleinen). Sen sijaan suomen murteiden sanakokoelmat samoin kuin suomen kielen vanhat sanakirjat Gananderista Lönnrotiin tuntevat verbin terennellä 'ärhennellä, uhitella; yrittää', joka sananmuodostusopillisesti on edellä puheena olleen viron kisendele-verbin tarkka rinnakkaistapaus. Samoissa tai läheisissä merkityksissä tunnetaan edelleen hieman toisella johtimella muodostetut verbit teristää, teristellä sekä (laajennetun juuren terh-, terj- sisältävät) verbit terhennellä, terhistellä ja terjua. Sekä morfologisesti että semanttisesti edellä luetellut verbit muodostavat samanlaisen pesyeen kuin onomatopoeettisesta är-juuresta muodostetut verbit äristä, äristellä, ärhennellä ja ärjyä. Laajennetun terh-juuren yhteyteen kuuluu myös mm. terhakka, jonka Nikkilä (mp.) yhdistää sanaan terä merkityksissä 'terävyys, teho, voima, tarmo'.

Sanojen tora ja terä laaja merkityskirjo (yhtäältä 'terävä ase' ja toisaalta mm. 'kamppailu; voima') ja suhde edellä mainittuihin tor-, ter-, tör- alkuisiin (onomatopoeettis-deskriptiivisiin) sanoihin saavat mielestäni luontevan selityksen olettamalla, että tora ja terä ovat syntyjään onomatopoeettis-deskriptiivisten juurten tor- ja ter- A-vartaloita. Lähimpiä sananmuodostusopillisia rinnakkaistapauksia ovat (edellä käsitellyn kisa-sanan ohella, jolla on virossa myös merkitys 'väkä') vaikkapa jyrä (yleisen käsityksen mukaan samaa alkuperää kuin jyristä) tai pura. Viimeksi mainittu etävastineiden perusteella ikivanha 'naskalia tm. terävää työvälinettä' merkinnyt sana perustuu - Koivulehdon vastakkaisesta käsityksestä huolimatta - uskoakseni samaan onomatopoeettiseen pur-juureen kuin verbit purra ja purkaa (ja tietysti purista). Alkuperältään onomatopoeettisena pitää pura-sanuetta jo SKES, ja käsitykseen yhtyy UEW.
 
 

Sanojen kehä ja kehrä mahdollista yhteenkuuluvuutta koskevat pohdintani ovat Jorma Koivulehdon käsittelyssä redusoituneet ad absurdum. Lähtökohtanani on Terho Itkosen esittämä ajatus, että suomen sanassa kehkerä 'pyöreä, ympyriäinen, kehämäinen' (< *keVckerä) on sama keh- (< *keVc-) -aines kuin sanassa kehä (< *keVcä). Uralilaisten kielten etymologisen sanakirjan (UEW) mukaan ensin mainittu sana on alkuperältään onomatopoeettinen (oikeammin: onomatopoeettis-deskriptiivinen). Jos kumpikin oletus on oikea, niin myös sanan kehä (< *keVcä) täytyy olla alkuperältään onomatopoeettis-deskriptiivinen (eli käyttämäni terminologian mukaisesti *keVc-juuren ä-vartalo). -- Rekonstruktio *keVcrä (>> kehrä, keträ) on suoraan UEW:sta; väite, että äänneyhtymä *-Vcr- olisi mahdoton, on Koivulehdon yksityisajattelua. 

Kuten jo väitöskirjassani totean, on täysin mahdollista, että kehrä on indoiranilaiselta taholta tullut laina, aivan kuin Koivulehto (ja hänen selitykseensä olennaisilta osin yhtyen UEW) esittää. Väitän kuitenkin edelleen, että sana sekä merkityksensä että äännerakenteensa puolesta voisi hyvin olla myös omaperäinen. Siinä tapauksessa sen alkuosa *keVc- on identtinen sanojen kehä (< *keVcä) ja kehkerä (< *keVckerä) samanasuisten sekvenssien kanssa ja jälkiosa puolestaan sama kuin -rä sanoissa kehkerä, ympyrä, hyrrä ja pyörä.

Puheena olevien sanojen merkityksen kannalta huomion arvoista on ensinnäkin, että sanaa kehrä käytetään suomen kielessä (ks. SMS) myös konneksiossa auringon kehrä merkityksissä 'aurinko (kiekkomaisena taivaankappaleena)' ja 'auringon ympärillä oleva rengas, auringon kehä'; juuri nämä ovat kehä-sanan vastineiden merkitykset mordvassa ja syrjäänissä. - Konneksioiden auringon (t. kuun) kehä ja auringon (t. kuun) kehrä lisäksi suomen murteissa tunnetaan samassa merkityksessä myös auringon (t. kuun) kehto; sanat kehä ja kehto '(myös:) kehikko, kehys' liittää toistensa yhteyteen Osmo Nikkilä (mp.)

Toisekseen on syytä huomata konneksio kissa kehrää; erityisesti kissan mutta myös muiden eläinten (ja teknisten laitteiden kuten rukin ja moottorin) ääntä kuvaava kehrätä-verbin käyttö on yleistä muissakin itämerensuomalaisissa kielissä. Kissan (tai muun eläimen) ja moottorin (tai muun teknisen laitteen) ääntä kuvaava on myös verbi hyrrätä, joka mitä ilmeisimmin on omaperäinen ja perustuu onomatopoeettiseen juureen hyr(ise)-. Samaan sanueeseen kuuluvan substantiivin hyrrä päämerkitykset 'kiekko(mainen kappale)' ja 'pyörivä esine, jossa on varsi ja vauhtipyörä' ovat samat kuin sanalla kehrä. - SMS:ssa on Inkerinmaalta peräisin oleva tieto myös verbin hyrrätä käytöstä merkityksessä 'kehrätä lankaa'.

On toki mahdollista, että kehrä(tä)-sanueen onomatopoeettinen käyttö on sekundaaria ja merkityksen kehitys on kulkenut vastakkaiseen suuntaan kuin hyrrä(tä)-sanueessa. Samaten on mahdollista, että kehrä-sanueen semanttiset yhtäläisyydet sanueisiin kehä, kehkerä (ja kehto) ovat satunnaisen äänneyhtäläisyyden aiheuttamaa myöhäistä sekaantumaa. Jos kehrä on alkuaan 'värttinää' merkinnyt lainasana, asian täytyykin olla juuri niin. Sanan liittäminen jonkin (onomatopoeettis-deskriptiivisen) pesyeen tai sikermän yhteyteen ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kyseessä on (sekundaarisen äänteellisen motivaation kautta pesyeeseen tai sikermään integroitunut) lainasana. Sitä muut mahdollisuudet pois sulkevaa ehdottomuutta, millä mm. Jorma Koivulehto lainaetymologioitaan taritsee, tämä tarkastelutapa tietysti lieventää.
 
 

*
 

Juha Janhusen kanssa olen samaa mieltä mm. siitä, että usko historiallisen kielitieteen mahdollisuuksiin riidattomasti ja jäännöksettömästi selvittää kielikuntamme sanaston alkuperä on katteetonta optimismia. Suurin ongelma ei mielestäni kuitenkaan ole se, että uralilaisen omaperäisen sanaston ja indoeurooppalaisten lainojen ohella sanojen joukossa voi piillä lainoja sittemmin jäljettömiin kahdonneista kieli(ryhmi)stä. Ongelma on paljon lähempänä. Jos nimittäin perinteiseen tapaan oletamme, että uralilainen ja/tai suomalais-ugrilainen kantakieli on ollut normaali täysin kehittynyt kieli (eikä mikään lingua franca, kuten eräät tutkijat ovat väittäneet), joudumme ensimmäisenä toteamaan, että yli 90 % sen sanastosta on joko kadonnut jäljettömiin tai ainakin komparativistisen uralistiikan metodien tavoittamattomissa. Lienee siten ilmeistä, että käsityksemme näiden kantakielten sananmuodostusopista ja äännerakenteesta olisivat koko lailla toiset, jos päätelmiemme pohjana olisi nykyisin tunnetun fragmentin sijaan kielen koko sanasto.

Kielikuntamme sanaston ja sen alkuperän tutkimuksessa on usein liian yksioikoisesti lähdetty siitä, että omaperäisiä sanoja syntyisi vain agglutinaation - kielessä ennestään olevan kantavartalon ja johtimen yhteenliittämisen - kautta, kun taas kaikki rakenteeltaan muuntyyppiset sanat - viime kädessä itse kantavartalotkin - olisivat todennäköisimmin lainasanoja ("tyhjästähän sanoja ei synny"). Tätä lähtökohtaa olen väitöskirjassani ja muissa kirjoituksissani kritisoinut. Uusia (perus)sanoja on kielen kaikissa kehitysvaiheissa syntynyt myös kielensisäisten prosessien tuloksena - agglutinaation ohella uusien omaperäisten sanojen syntytapoja ovat muokkaaminen (modifikaatio), risteytyminen (kontaminaatio) ja äänteellinen motivaatio (onomatopoeesi) -, eikä näiden prosessien tutkiminen sinänsä voi olla sen epätieteellisempää kuin lainasanatutkimuskaan. 

Höperöimpiä kohtia Jorma Koivulehdon kirjoituksessa on hänen kisahduksensa (kisahtaa 'sanoa äsähtää', suomen murteiden sanakokoelmat) sen johdosta, että sanan ihminen alkuperää koskevassa tutkimuksessani sovellankin toista sananselitysmetodia (kontaminaatio), "se kun sattuu tällä kertaa paremmin sopivan". Äänteellinen motivaatio ja sitä havainnollistava "juuriteoria" ei luonnollisestikaan ole mikään viisastenkivi, joka yksinään selittäisi koko kielikuntamme sanaston alkuperän. 

Ajatus, että osa nykysuomen "neutraaleista" sanoista kuuluu etymologisesti samaan yhteyteen kuin kielemme runsaslukuinen onomatopoeettis-deskriptiivinen sanasto, ei 1900-luvunkaan itämerensuomalaiselle etymologialle ole niin vieras, kuin Koivulehto uskottelee. Tätä mieltä ovat olleet itämerensuomalaisten kielten parhaista asiantuntijoista ainakin Lauri Kettunen, Lauri Hakulinen ja Julius Mägiste. Asiaa havainnollistakoon Lauri Kettusen vuosikymmenten takainen mutta yhä ajankohtainen toteamus (Virittäjä 1957, Kimalaisen etymologia): "luonnonäänistä johdetut sanat ovat suomessakin uskomattoman monilukuiset, vaikka niihin perustuvat selitykset ovat saaneet ja saavat edelleen asiantuntemattomien naurua ja pilkkaa osakseen."
 

Kirjoittaja on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija ja Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten ja saamen kielen dosentti. Hän toimii tällä hetkellä Suomen kielen ja kulttuurin vierailevana professorina Göttingenin yliopistossa.
 
 

Juurihoitoa (Jorma Koivulehto)
 
 

Etymologisen tutkimuksen osittaisesta rappiotilasta raportoiva kirjoitukseni "Merkillistä sananselitystä" (Tieteessä tapahtuu 1/2001, s. 50-56), jonka toimitus oli sijoittanut "Keskustelua"-osastoon, on provosoinut lehden seuraavaan numeroon kaksi vastaväitteitä sisältävää vastinetta (2/2001, s. 47-50). Vastineet ovat masentavia lukea. Kun nimittäin vastineiden kirjoittajat ovat muita kuin kriitikin kohteita, ne osoittavat, että diagnoosini "taudin", tai pikemminkin "tautien" leviämisen asteesta (ks. s. 56) oli liian optimistinen.
 

Kirjoitin heti perään: "Jos vakavissaan ruvetaan esittämään, että sanat tarjota, tarmo, turha, turmella, turva jne. ovat jonkinlaisen "deskriptiivisen juuren" *tVr- "laajenteita" (*tVrC-) tai että noki juontuu baltin 'kynnestä' ja Suomi on syntynyt baltin 'vartaloa' tarkoittavasta sanasta, niin onhan jonkun sanottava jotain. Hyssyttelyä ei voi rajattomiin jatkaa, jonkun on puhkaistava kupla." Kritisoin siis toisaalta "juurimetodia", toisaalta mm. etymologioiden semanttista mielivaltaisuutta. Koposella havaitsin molemmat rikkeet, Liukkoselta jälkimmäisen (muutamien muiden lisäksi).

Asian olisi luullut olevan tällä selvä. Eikä vastineissa ollutkaan mitään, mikä pakottaisi muuttamaan arviointiani. Ne sisälsivät erityyppistä asiatietoa, järkeviä toteamuksia asioista, joita ainakaan minä en ole kiistänyt; kuitenkin lisäksi perustelemattomia väitteitä (erityisesti Juha Janhusen vastine), joissa ei esitetä varsinaisia argumentteja puhumattakaan evidenssistä. Siksi niihin ei oikeastaan tarvitsisi reagoida. Mutta toisaalta asiat ovat sen verran tärkeitä, että vastine on paikallaan. Etymologian kysymyksistähän ei juuri olekaan keskusteltu. Nostetaan siis kissa pöydälle.
 

Juurista ja deskriptiivisyydestä
 

Kun professori Ulla-Maija Kulonen pahoittelee, että en ole kiinnittänyt huomiota Koposen väitöskirjaan kokonaisuutena, niin totean, että nimenomaan kirjoitin, että "en ota kantaa hänen väitöskirjansa pääsisältöön, eteläviron sanaston alkuperään" (s. 51); kirjoitukseni ei ollut väitöskirjan arvostelu, kysymys oli vain tuosta Koposen "juurimetodista" tai miten sitä nyt haluaa nimittää. Kirjoittaja esittelee sen väitöskirjansa kappaleessa "4. Etymologian teorian ja metodiikan kysymyksiä; 4.1. Sanojen alkuperästä ja etymologisesta yhteenkuuluvuudesta" (s. 51-58). Jos metodiikka professori Kulosen, kuten kyllä minunkin mielestäni, liittyy "elimellisesti" "väitöskirjan aineistona olleeseen eteläviron sanastoon", niin sitä pahempi. Siihenhän itsekin viittasin. Kulonen ehkä tarkoittaa, että "juurimetodi" olisi vain yksi äärimmilleen viety kehitelmä "äänteellisesti motivoitujen sanojen tutkimuksen" metodiikasta. Tällaista toteamusta en Koposen kirjasta kuitenkaan löydä. Tosin hän aikaisemmin kirjassaan puhuu "onomatopoeettis-deskriptiivisistä sekä ekspressiivi- ja affektisanoista" (s. 46-50), mutta jo se kappale päätyy lihavoituun käsitteeseen "onomatopoeettis-deskriptiivinen juuri" (s. 50), josta sitten mainitsemassani kappaleessa jatketaan juuri-selitystä vielä laajentamalla. Minusta mahdollinen ero on veteenpiirretty viiva. Koponen viljelee sanaluettelossaan termejä "deskriptiivinen juuri", "juuren laajenne", "desktiptiivinen sikermä", ja juurten rakenne on juuri sellainen kuin hän (Koponen) ja minä esitämme. Väitöskirjalle annettu sangen korkea arvosana tietenkin panee ihmettelemään, mutta eihän asia kuulu minulle. -Kirjalla on kyllä eittämättömiä ansioita muissa suhteissa, ennen kaikkea materiaalin keruussa, taulukoinnissa ja sanojen seulonnassa ja levikistä tehdyissä johtopäätöksissä. 

Koponen (ja Kulonen) esittelee etymologian metodiikassaan monentasoisia sanaryppäitä, joita kyllä voi pitää deskriptiivisen/ekspressiivisen rönsyilyn ja muun kielellä leikittelemisen (mm. ns. hoivakieli) aikaansaannoksina: (vrt. Kulonen:) tarrautua, tarttua, tarra; känny, kännykkä, voisi lisätä myös vaikka pääppä 'pää', peppu jne. Näitähän en varsinaisesti moittinutkaan. Niiden kuvailuun ei kuitenkaan tarvita "juuria": yleinen äännesymboliikan toteaminen riittää. (Ks. kirjoitustani, s. 50.)

Sen sijaan Koposen "juuria" tarvitaan välttämättä avuksi, jos halutaan väittää tai edes olettaa, että tarjota, tarmo, turha, turmella, turva - lisäksi Koposen mukaan myös terä, turvota, tarpoa jne. - ovat jonkun mystisen "juuren" *tVr- laajenteita. Tällä tavallahan voidaan "selittää" tarvittaessa kaikki sanat, jotka alkavat t:llä, jota seuraa mikä hyvänsä vokaali ja vokaalin jälkeen r. Eli metodi vie täydelliseen mielivaltaan, kuten edellisessä kirjoituksessani totesin: kaikki voidaan haluttaessa lähes jäännöksettä "selittää" yhdellä ja samalla konstilla. 

Koponen viittaa mm. indoeurooppalaisiin juuriin (s. 52). Ja Janhunen taas kyseenalaistaa minun etymologioitani, koska sovellan indoeurooppalaista juuriteoriaa. Hänen ja varsinkin laajemman lukijakunnan tarpeiksi on syytä kerrankin (yrittää) selvittää, mistä indoeurooppalaisissa juurissa on kyse. 

Indoeuroopassa on todella ns. juuria. Ne ovat niitä pienimpiä "palikoita", jotka jäävät jäljelle, kun sanoista erotetaan kaikki johtopäätteet (= johtimet); ja tietenkin myös kieliopilliset taivutuspäätteet. Juuret esitetään tavallisesti jossain määrin abstrahoituina, eli niihin otetaan vokaaliksi /e/, joka on eräänlainen perusvokaali. Rinnalla on sitten ablautvariantti /o/ ja ns. katoaste (nolla-aste), eli 0 ="tyhjää". (Lisäksi on /e, o/:n ns. "venytysasteita", "Dehnstufen", mutta ne ovat yleensä sekundaareja ja sivuutan ne tässä.). Vokaali ei suinkaan siis vaihtele mielivaltaisesti (ei myöstään merkitys), kuten Koposen "juurilaajenteissa", ja suffiksit ovat tunnistettavia suffikseiksi. Sitä paitsi juuretkin ovat kerran olleet sanoja, ne ovat vain kehityksen kuluessa hautautuneet suffiksiensa alle. Mutta suuri osa juurista on indoeuroopan kantakielessä vielä sellaisinaankin sanoja, jopa usein nykypäivään saakka. Niinpä ruotsin verbi (infinitiivi) bära 'kantaa' sisältää kielihistoriallisesti tarkastellen juuren *bher- 'kantaa' - se on siis samalla sana, eli verbivartalo - ynnä infinitiivin suffiksin ja sitä edeltävän ns. "temaattisen taivutuksen" välivokaalin /o/: indoeur. *bher-o-no- (tosin kantakieleen ei voi rekonstruoida riidattomasti infinitiiviä, ei ainakaan vain yhdenlaista). Tästä verbivartalosta voi nyt muodostaa johdoksen ("johdannaisen", niin kuin ennen sanottiin), esim. johtimella /-no-/, ja perusvokaali /e/ on nyt vaihtunut ablautparikseen /o/, joten saadaan indoeur. *bhor-no-, motivaatioltaan 'kannettu, kanto', jota taas edustaa nykyruotsin barn 'lapsi'. Semanttinen suhde 'kannettu, kanto' ~ 'lapsi' voi äkkiseltään näyttää mielivaltaiselta, mutta ei sitä ollenkaan ole. Lapsihan on äidin kohdussaan kantama ja synnyttämä. Aivan samalla tavalla on motivoitunut suomen runollinen johdos kantamoinen 'lapsi'; sanotaan myös, että lehmä kantoi (= synnytti, poiki) sonnivasikan yms. Tämä semanttinen yhteys - joka on yleinen ja tyypillinen - näkyy myös saksasta. Siellä on kantaverbi jo ehtinyt kadota (syrjäytynyt tragen-verbin tieltä), mutta edelleen on olemassa ge-etutavulla muodostettu ge-bären 'synnyttää' (oik. 'kantaa loppuun asti, tulokseen asti'). Jälleen uusi johdos on esim. saksan Ge-burt 'syntymä', ruotsin börd 'syntyperä, suku' jossa näkyy tuo ieuroopan kato-aste ynnä suffiksi /-ti-/ (ieur. *bhr-ti-); "tavunmuodostavasta", vokaalisesta /r/:stä on germaanissa tullut äännelaillisesti /ur/.

Eri indoeurooppalaisissa kielissä on tietenkin paljon enemmän johdoksia tästä samasta verbivartalosta ("juuresta") - myös germaanisissa kielissä -, mutta ne on muodostettu säännöllisesti suffikseilla ja niiden merkitys voidaan luontevasti johtaa perusmerkityksestä 'kantaa'. Semanttista, äänteellistä tai morfologista mielivaltaa ei suvaita. Jos epäsäännöllisyyttä esiintyy, siihen täytyy löytää joku luonteva selitys; muussa tapauksessa selitys katsotaan epäilyttäväksi tai vääräksi ("huonot juurietymologiat").

Koposen "selityksen" kaltaista tilannetta ei siis indoeuroopan puolella ole, eikä tuontapaista tulkintaa alkuunkaan hyväksyttäisi. Hänellähän vokaali on mikä tahansa - sehän johtuu "juuren" väitetystä deskriptiivisyydestä - ja konsonanttia /r/ saa seurata mikä hyvänsä vokaali tai konsonantti (tarmo, turva, tarjota jne.). Tällaisia sanoja ei mitenkään voisi mielekkäästi yhdistää jonkun juuren alle, kaikkein vähiten sellaisen, joka olisi muka deskriptiivinen. Eli "selitys" on täysin subjektiivinen ja mahdoton. 

Kulosen mainitsemat ryppäät, kuten jo mainittu tarra, tarttua, tarrata, tai tahdas (indoeur. laina), tahma, tanha ovat toisentyylisiä, semantiikan yhteensitomia, ja niiden keskinäisistä suhteista olen suunnilleen samaa mieltä kuin hän. Näitä ryppäitä on tutkinut Mauno Koski ja nyttemmin erityisesti Osmo Nikkilä, joiden näkemyksiä käsittelin esitelmäni kolmannessa osassa, lähinnä arvostavasti. Erityisesti lainasanat deskriptiivistyvät helposti (nehän ovat uusia, outoja sanoja) ja kasvattavat sitten helposti ympärilleen deskriptiivisiä rönsyjä.(kuten Kulonenkin mm. toteaa: s. 48). Näin käy tietenkin myös "alun perin" "deskriptiivisille" sanoille (vaikka niiden lukumäärää varmasti liioitellaan). 

Suomessa ja yleensä suomalais-ugrilaisissa kielissä indoeuroopan juuria vastaavat ns.

perusvartalot, kuten mene- 'mennä', näke- 'nähdä', käte- 'käsi', ja uralilainen perusvartalo *kane- 'mennä, lähteä' (Juha Janhunen). Tallaisista on tietenkin taas monia johdoksia: meno, menettää, menehtyä, menneisyys; näkö, näky, näkyä, näyttää, näyttö, näytelmä; käsittää, käsitys, käsitellä, kätellä jne); perusvartalosta *kane- 'mennä' on jo varhain muodostettu kausatiivijohdos kan-ta- 'kantaa' (Juha Janhunen), josta taas epälukuinen määrä johdoksia. 

Professori Kulosen väitettä, että (Koposen deskriptiivisyyteen perustuvaa) juurimetodia ei uudessa etymologisessa sanakirjassa olisi sovellettu, en täysin ymmärrä. Esitinhän nimenomaan tästä soveltamisesta esimerkkejä (s. 56). Mitä muuta kuin sovellusta on toteamus, että vihta "todennäköisemmin - - on deskr. alkuperää, vrt. vihistä, vihma (et. johd. vihmoa 'piestä'), viuhua (ja mahd. myös vihko)." (SSA III 439); vrt. Koposen turista - turta - turva - turvota - jne. (Tosin vihistä-selityksen oletetut sanat kyllä semanttisestikin jollain tavalla saadaan sopimaan yhteen.) Ja mitä sanaan vihko 'kimppu, nippu, huosiain' (= pesuvihko) tulee, niin on turha kyseenalaistaa sitä, että se on germaaninen laina: vrt. nykyruotsin viska 'huisku, viuhka, huosiain', muinaisruotsin visk '(luutamainen) huisku', muinaisislannin visk 'kimppu, nippu' (< germ. *wisk5o). Lainaetymologiahan on sekä äänteellisesti että semanttisesti mahdollisimman moitteeton (vanhoissa germ. lainoissa germ. /-sk-/ on normaalisti korvattu yhtymällä /-Vsk-/ > suomen /-hk-/ syystä, johon en tässä voi paneutua). 
 

"Ei vain yhtä oikeaa metodia"
 

Tämä profesori Kulosen väittämä on tietenkin oikea. Enhän minäkään ole muuta väittänyt. Etymologioinnissa on pyrittävä käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja (huom. kreikan méthodos: hodós 'tie, keino, metodi') - varsinkin mahdollisia lainasanoja jäljitettäessä. Niitä ovat esimerkiksi (1) etymologioitavan sanan äännestruktuurin (fonotaksi) tarkastelu, (2) "lainanottajakielen" ja "lainanantajakielen" äännejärjestelmän huomioonotto, (3) sanan muoto-opillinen tarkastelu (selittyykö vanhaksi hämärtyneeksi johdokseksi omaperäisestä sanasta tai lainasta), (4) sanan levikin (= etymologiset vastineet eri sukukielissä) tarkastelu, (5) (etä)sukukielten sanavaraston "haravointi": löytyykö etäsukukielissä vastineita, joita ei tähän asti ei ole huomattu (näitä etymologisia rinnastuksia [etymologische Gleichsetzungen] löytyy joskus vielä lisää, vaikka aluetta on jo kauan haravoitu, ja paljon kestämätöntä on hylätty), (6) sanan semantiikan antamien vihjeiden huomioon otto, (7) sanan mahdollisten synonyymien (suunnilleen samaa merkitsevien sanojen) huomioon otto (suunnilleen samaa merkitseviä sanoja on usein toistuvasti lainautunut), (8) sanan "deskriptiivisyysasteen" ja siihen mahdollisesti liittyvien deskriptiivisten ryppäiden tarkastelu (tämä on tosin aina enemmän tai vähemmän subjektiivista) jne. Olen käyttänyt kaikkia näitä metodeja (ja varmaan vielä muitakin), en siis suinkaan vain yhtä metodia. Ja kaikkia näitä metodeja voi periaatteessa käyttää sekä omaperäisten että lainasanojen etymologioinnissa: ts. emmehän edes ennakolta tiedä, onko sana omaperäinen vai laina. Lainaetymologiaan vaaditaan tietenkin vielä vieraan originaalin löytyminen, sellaisen, joka on äänteellisesti ja semanttisesti sopiva. 

Tietyssä mielessä nämä kaikki metodit ovat yhden ainoan päämetodin alalajeja. Eli: sanan etymologiointi on pääsääntöisesti ongelman ratkaisemista, ja ratkaisuun on käytettävä kaikkia mahdollisia keinoja eli metodeja; voisi myös sanoa, käytettävä kaikkia mahdollisia kriteereitä. Mutta metodi, joka selittää aina heti kaiken, ei ole mikään oikea metodi. Siksi Koposen "juurimetodi" ei ole metodi; ei indoeuropeistiikassa eikä fennougristiikassa. 

Sanan virta (joka Koposen metodin mukaan on siis deskriptiivisen juuren laajenne) etymologioimiseen voi käyttää mm. metodeja (1), (3), (5), (6), (7), (8). Metodit (6) ja (7) kiinnittävät huomion siihen, että myös sellaiset sanat kuin rauma 'merivirta; kapea virtaava salmi', Agricolan käyttämä luode 'tulva', murt. sunti 'salmi' ja vihdoin väinä joennimessä Väinäjoki, viron Väinajõgi ja väin(as) '(meren)salmi', liivin v5ena 'leveä joensuu; Väinäjoki; satama' ovat myös lainoja. Viimeksimainittu väinä jopa - originaalin levikistä päätellen (vain slaavissa, kuten virtakin) - samasta varhaisesta slaavilaisesta (tai sitten vielä vanhemmasta) kielimuodosta: ¨ varhaisslaavin *dvein5a < indoeur. *dhwein5a ( = venäjän Dviná 'Väinäjoki'), jota on otaksuttu katoasteiseksi johdokseksi *dhw-ein5a indoeuroopan verbijuuresta *dhew- 'juosta, virrata': *dhew-e-ti 'juoksee, virtaa'(> muinaisintian dhávati 'juoksee, virtaa'). Nimi on joka tapauksessa hyvin vanha ja erittäin todennäköisesti indoeurooppalainen. Huomattakoon, että slaavin e:tä normaalisti vastaa vanhoissa lainoissa suomen ä (esim. värttinä, pätsi); siten suomen sanan diftongi äi on odotuksen mukainen ja viittaa nimenomaan varhaiseen (esi)slaavilaiseen lainanantajakieleen. Selitys, jonka mukaan slaavilainen nimi olisi lainattu germaanista, vrt. muinaisislannin Dvína, D/yna 'Väinäjoki' (K. B. Wiklund, T. T. Karsten: nimen motivaatio olisi muka 'vähenevä, riutuva (joki)'!: vrt. muinaisislannin dvína 'vähetä, riutua'), ei tunnu mielekkäältä (ks. myös Max Vasmer, "Russisches etymologisches Wörterbuch"). Ei voine kuitenkaan sulkea kokonaan pois mahdollisuutta, että skandinaavinen ja slaavilainen sana olisivat kumpikin peräisin samasta indoeuroopan sanasta.

Joka tapauksessa tarkastelu johtaa siihen ratkaisuun, että virta ja väinä ovat kumpikin lainoja samalta (balto-)slaavilaiselta taholta, väinä on ehkä vielä vanhempi laina. Kummankin sanan originaalit nähdään edelleen joennimissä: puolan Warta (< *virt5a) ja venäjän Dviná.
 

Janhusen väitteistä
 

Professsori Juha Janhunen siirtyy vastineessaan käsittelemään minun tuotantoani - minkä ei tietenkään pitänyt kuulua asiaan. Joudun siksi käsittelemään joitakin hänen väitteitään.

(1). "Koivulehto operoi - - monimutkaisilla äännekehityksillä". - "Monimutkaisia" äännekehityksiä on tietenkin ehtinyt tapahtua äännelaillisesti sekä "suomen" puolella että varsinkin indoeurooppalaisessa lainanantajakielessä. Janhunen tarkoittanee "monimutkaisuudella" kuitenkin kai jonkinlaista epäsäännöllisyyttä ja ad hoc -oletuksia, ja näitä löytyy juuri hänen arvostamansa Liukkosen esimerkeissä, joita mm. siksi kritisoin. Itselläni on kyllä ollut esittämishetkellä uusia äännesubstituutioita, mutta olen tietenkin perustellut niitä mm. äännesysteemiin (foneemiparadigmaan), sanan äännerakenteeseen (fonotaksiin) ja muoto-opilliseen rakenteeseen (morfologiaan) perustuvin argumentein (joita tässä ei voi ruveta selostamaan), ja - ennen kaikkea - paralleeli- eli rinnakkaistapauksin. Muuta tietähän (eli metodia) ei ole. Näinhän kielensisäisessäkin äännehistoriassa menetellään. 

(2) "Esigermaaniset etymologiani" ovat Janhusen mukaan "vielä hypoteesin asteella, sillä niihin liittyviä kronologisia, areaalisia ja typologisia [mitähän ne ovat?] ongelmia ei toistaiseksi ole uskottavasti ratkaistu." - Tieteessä nimitetään hypoteesiksi ymmärtääkseni sellaista ajatusta tai oletusta, johon ei ole toistaiseksi mitään evidenssiä. Tutkijalla on vain intuitio: noinhan se tuntuu olevan (vrt. "työhypoteesi"). Itse olen kuitenkin esittänyt varsin paljon evidenssiä, jota ei noin vain, täysin perusteluitta voi sivuuttaa. Kuinkahan paljon evidenssiä Janhunen kaipaisi, jotta esittämäni johtopäätökset eivät enää olisi "hypoteesin asteella"? Janhunen puhuu hypoteesista näköjään sen takia, että uusi evidenssini ei sovi hänen skenaarioonsa suomalais-ugrilaisen kielimuodon ja varsinkin itämerensuomen kovin myöhäisestä läntisyydestä (vrt. Kanava 1/ 2001 s. 67-68). Tieteessä on kuitenkin niin, että uusi evidenssi, todistusaineisto, voi muuttaa vallinnutta kuvaa - ja kuvahan on tunnetusti ainakin jo Suomessa aika päiviä sitten muuttunutkin, eikä tietenkään yksin minun ansiostani (alku jo Tvärminnen tieteidenvälisessä symposiossa v. 1980); vrt. myös Kaisa Häkkisen kokonaisesitystä hänen kirjasssaan "Suomalaisten kielihistoriaa kielitieteen valossa" (1996) tai Pekka Sammalahden käsikirjaa The Saami languages. An Introduction (1998). Minulta ja muutamalta muulta kielentutkijalta on kuitenkin peräisin kielikontakteihin perustuva evidenssi. Janhunen lienee näin Suomessa aika lailla yksin käsityksineen. Väite on tyypillinen kehäpäätelmä: (a) Koska moisia kontakteja ei voi (Janhusen näkemyksen mukaan) olla, niin (b) esitetty kielellinen evidenssi ei pidä paikkaansa. Suomen ulkopuolella minulla on kyllä joitakin kovaäänisiä vastustajia, jos toisaalta tuloksieni hyväksyjiäkin. Jälkimmäiset eivät vain pidä melua asiasta. Vastustajien näkemys noudattelee paljolti Janhusen kehäpäätelmän linjoja. Ns. nostraatikkojen mielestä indoeurooppalaisia lainoja ei yleensäkään saa olla, koska ne haittaavat ns. nostraattista hypoteesia.

Pahin kanto kaskessa ovat Janhusen kannalta kylläkin itse asiassa - eivät niinkään esittämäni läntiset esigermaaniset (= indoeurooppalaiset) lainat - vaan varhaiset varsinaiset germaaniset lainat, koska niitähän ei oikein voi olettaa saaduiksi muualla kuin Itämeren rannikkoalueella, etenkin Suomessa, mutta myös Virossa. Arkeologian evidenssi viittaa lähinnä Suomeen (rannikon pronssikautinen kulttuuri). 

(3) Liukkosen balttilais-etymologiat ovat taas Janhusesta paljolti hyväksyttäviä, jopa minun etymologioitani parempia. - Onhan aikamoinen provokaatio. Syy siihen on se, että balttilais-kerrostuma on jo ennakolta tunnettu eikä aiheuta siten ongelmia Janhusen skenaariolle. Hänen mielestään olen liikaa karsinut Liukkosen etymologioita; vaikka suhteellisesti mainitsin paljon enemmän onnistuneita kuin epäonnistuneita selityksiä (enhän voinut kaikkia kommentoida!). - Luulenpa että Janhunen on tässäkin arvioinnissaan aika yksin, ainakin siinä pienessä joukossa tutkijoita, joka on todella lukenut Liukkosen kirjan ja tuntee lähemmin myös minun tuotantoani. 

(4) "Ehkä mielenkiintoisinta on, että juurietymologiat ovat aina olleet erityisen ominaisia Koivulehdon omalle erikoisalalle, vertailevalle indoeurooppalaiselle kielentutkimukselle."- En oikein käsitä, mitä Janhunen tarkoittaa. Ja mm. siksi jo vastineeni alkupuolella koetin tehdä fennnougristeille selväksi indoeurooppalaisen kielen rakennetta. Ei ole mitään kummallisia juurietymologioita, vaan kyse on yksinkertaisesti indoeurooppalaisen kielen rakenteesta: juuret vastaavat lähinnä suomalais-ugrilaisia/uralilaisia perusvartaloita, jotka nekin ovat voineet ehtiä ja hautautua esim. itämerensuomessa johdostensa alle (vrt. esim. uralilainen *kane- 'mennä', joka elää itämerensuomessa vain kausatiivijohdoksena kan-ta- 'kantaa'; tai suomen nomini salama, joka on johdos perusvartalosta, jota vastaisi suomen *sala- 'salamoida' ja jolle Ante Aikio (tulossa) on löytänyt vastineen samojedista asti. Indoeuroopassa tätä "hautautumista" on tapahtunut enemmän. Näin voi käydä aikojen kuluessa kielissä, jotka uusintavat sanavarastoaan pääasiallisesti omalta pohjalta (siis johtamalla uusia sanoja vanhoista).

(5) "Myös Koivulehto soveltaa juuriteoriaa "esigermaaniseen" korpukseensa". - Entä sitten? Jotta voisin riidattomasti osoittaa, että käsittelemäni sana on indoeurooppalainen - eikä esim. indoeurooppaan muualta (vaikkapa suomalais-ugrilaiselta puolelta) lainattu -, minun on tietenkin mainittava, mistä indoeurooppalaisesta juuresta johdettuun pesyeeseen kyseinen sana johdoksena kuuluu, tai mihin sen on ainakin tähän asti ajateltu kuuluvan. Mistään muusta hämäräperäisestä "sovelluksesta" ei ole kyse. Mutta tätä on kai vaikea käsittää sen, joka ei ole alalla työskennellyt. 

Tietenkään en voi mitään sillekään, että jotkut indoeurooppalaiset sanat ovat niin vanhoja, että ne ovat itse juuri noita juuria, kuten useat verbit ja jotkut juurinominitkin. Eihän se tee mahdollista etymologiaani epäilyttäväksi.

Epäilyttäviäkin indoeuroopan juurietymologioita tietenkin on. Aina ei juuriliittymä ole semanttisesti tai morfologisesti riidaton. Sekä indoeuroopan että lainasanaetymologian kannalta huono juurietymologia on aikaisemmin hyväksytty suomen suoni sanan selitys (ks. SSA s.v. suoni). "Epäilyttäväksi" juurietymologiaksi voi lainasanatutkimuksen kannalta myös nimittää selitystä, jossa äänteellisesti tukeudutaan pelkkään indoeurooppalaiseen juureen, mutta semanttisesti otetaan pohjaksi joku tämän juuren johdoksen erikoismerkitys. 

(6) Janhunen väittää minun erikoisesti etsineen germaanisia etymologioita. - Väite ei pidä paikkaansa. Juuri välttääkseni yksisilmäistä lainasanojen originaalin etsimistä germaanista, olen jo aikoja sitten siirtynyt tutkimuksissani etsimään ja tarkastelemaan myös balttilaisia ja indoeurooppalaisia, hieman myöhemmin myös iranilaisia ja indoiranilaisia lainoja.Tähän puoleen voi kätevimmin tutustua lukemalla Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksissaan (SUST 237, 1999) minulle omistaman juhlakirjan (josta vielä kunnioittava kiitokseni Seuralle!) "Verba mutuata" johdannon - ja kenties vähän sisältöäkin. Teoksessa on myös laatimani yksityiskohtainen sanaluettelo. Viittaan myös seuraaviin viimeaikaisiin julkaisuihini: Finno-Ugric Reflexes of North-West Indo-European and Early Stages of Indo-Iranian (Proceedings of the Eleventh Annual UCLA Indo-European Conference, 2000) ja Reflexe des urbaltischen *5a in baltischen Lehnwörtern des Ostseefinnischen (Linguistica Baltica 8/2000).
 

Lopuksi
 

Molempien kommentoijien vastineita leimaa mielestäni etymologioinnin ankarien kriteereiden ja metodien suhteellistaminen, pitkälle menevän mielivaltaisuuden ainakin jonkinasteinen hyväksyntä - ikään kuin välttämättömänä tutkimuksen vaiheena, kokonaiskuvan kannalta. Eli: anything goes. Ehkä tämä johtuu siitäkin, että etymologiointi ei humanistisena tieteenä ole, eikä voi olla, sillä tavoin ankaran empiiristä kuin luonnontieteet. Anything goes -asenne on havaintojeni mukaan kyllä yleistymässä humanistisessa tutkimuksessa muutenkin, mutta juuri etymologioinnissa se on tuhoisa, koska tutkimuksen laatu jo sinänsä houkuttelee vilkkaan mielikuvituksen käyttöön ja maallikkomaiseen arvailuun. Mutta ehkä etymologian "dialektisen luonteen" (Janhunen) takia Koposen ja Liukkosen esiintyminenkin on ollut jollain lailla tarpeen, rajojen koettelemiseksi. Sitäkin tarpeellisempi oli minun reaktioni. Onneksi on selviä merkkejä siitä, että joitakin nuoria, innovatiivisia, mutta silti arvostelukykyisiä tutkijoita on tulossa. Alalla siis on kuin onkin tulevaisuutta, "taudit" ovat voitettavissa.
 

*

Eino Koposen vastineen johdosta

Valmistautuessani jättämään ylläolevaa vastinetta toimitukselle sain vielä lyhyesti tutustua Eino Koposen vastineeseen, joka myös ilmestyy tässä numerossa. Hänen kirjoituksensa ei aiheuta kannanottoihini muutoksia. Silti muutama kommentti:

- En ole pyrkinyt esiintymään "itämerensuomalaisen ja suomalais-ugrilaisen sananmuodostusopin ylimpänä asiantuntijana." Pikemminkin nojaudun terveeseen järkeen, loogiseen ajatteluun ja olemassa oleviin lähteisiin. Olen kyllä vuosikymmenten kuluessa perehtynyt vähitellen yhä enemmän myös itämerensuomalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen puoleen, mutta en tietääkseni ole juuri pyrkinyt mestaroimaan sananmuodostusopin kysymyksiä. Poikkeuksena voin mainita permiläiskielten 'seulomista' ja 'jauhon sirottamista' merkitsevät verbit (johdoksia vastaavista substantiiveista 'seula' ja 'jauho'), joista mielestäni pystyin osoittamaan, että niiden -n- aines (joka oli siihen asti epäselvä, koska muita vanhoja tapauksia ei juuri löytynyt) ei ollut johdinta, vaan indoeurooppalaisten lainaoriginaalien (*pewH-eno- > muinaisintian pávana- 'seula'; *pis-eno- > muinaiskirkkoslaavin pöVseno 'jauho') -n-aineksen refleksi, joka verbeissä oli äännelaillisesti säilynyt, mutta substantiiveissa sanan lopussa äännelaillisesti kadonnut (äänteellisenä paralleelina vielä suomen jäsen-sanan edustus permiläiskielissä substantiivina ja verbijohdoksena: ks. Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie, Wien 1991, s. 87-91). Jotain muutakin voi olla tililläni. Muuten olen yleensä turvautunut suoraan lähteisiin, jotka sananmuodostuksesta kertovat. Näinhän tutkija toki aina muutenkin tekee. Olen yleensäkin perehtynyt nimenomaan niihin seikkoihin, jotka ovat tärkeitä kielikontaktien tutkimuksessa. Enhän muuten olisi voinutkaan harjoittaa tutkimusta. Jokainen asiasta kiinnostunut voi itse tarkistaa, olenko tehnyt tässä suhteessa asiavirheitä. 

- En pitäisi kovin suurena "diletantismina" sitä, että en tullut ottaneeksi selvää (Robert Hindelingin viron käänteissanakirjasta), että suomessa lähes tuntematon deskriptiivinen CVsise- verbityyppi on virossa tavallinen: susise-, sosise- jne. (huomio oli viime hetkessä lisäämäni mitätön yksityiskohta ja tarkoitti oikeastaan vain suomea: ks. sivu 50). Jos tälle tielle lähdetään, niin eiköhän niitä diletantteja löydy vähän muilta suunnilta (en tarkoita Koposta). Huomautan vielä, että tarkoitukseni ei ollut syventyä kaikenlaisiin deskriptiivisiin sanaryppäisiin, vaan yksinkertaisesti todeta se, minkä jo toistin edellä vastineeni alussa. 

- Se, että olen tutkinut lainakontakteja, ei suinkaan merkitse, että en ymmärtäisi ns. omaperäisten etymologioiden arvoa. Olen niitä itsekin mielestäni löytänyt. En kuitenkaan ole voinut syventyä niiden tutkimiseen, ymmärrettävistä syistä. Sen sijaan olen kohdistanut tarkkaavaisuuteni lainakontakteihin, joissa on ja tulee olemaan vielä paljon selvittämistä, minunkin jälkeeni. Fennistithän tunnetusti eivät tätä työtä nykyisin juuri tee. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston germaanisen filologian emeritusprofessori ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran kunniajäsen. 
 
 

Vainaja voi hyvin (Jukka Relander)
 
 

Petteri Pietikäinen ja Janne Kivivuori julkaisivat edellisessä Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2001) vastineensa yhdessä Marja Jalavan kanssa laatimaamme kritiikkiin (1/2001), mikä kohdistui tässä lehdessä julkaistuun Kivivuoren psykotrilogiaa käsittelevään Pietikäisen laatimaan esittelyyn (8/2000). Jalavan oleskellessa ulkomailla vastaan yksin.
 

Kivivuori ei omassa vastineessaan esitä yhtään keskusteluargumenttia vaan tyytyy vaatimaan vakavaa harkintaa sen suhteen pitäisikö psykoanalyyttista näkökulmaa hyödyntäviä tutkimushankkeita lainkaan rahoittaa. Näin tehdessään Kivivuori korvaa tieteelliseen keskusteluun kuuluvan argumentaation valtarakenteisiin suuntautuvalla vetoomuksella. Itse en pätkittäisten apurahojen turvin väitöskirjaa tekevänä tutkijana ole asemassa, josta tohtisin evästää rahoituspäätösten tekijöitä, joten en kommentoi Kivivuoren purkausta sen enempää.

Pietikäinen sen sijaan vie omassa kirjoituksessaan keskustelun tasolle, jossa sitä on mahdollista jatkaa. Ensimmäistä kirjoitustaan argumentoivammassa puheenvuorossaan Pietikäinen perustelee ajatuksiaan, esittää kaivattuja täydennyksiä ja täsmentää psykokulttuuriksi kutsuttuun ilmiöön kohdentamaansa kritiikkiä. Kaikkea tätä oli miellyttävää lukea.

Varsinaisen erimielisyyden aiheeksi tuntuisi jääneen psykoanalyysin asema akateemisessa tutkimuksessa, sekä hieman monisyisempi tematiikka liittyen siihen, mitä kaikkea inhimillisen toiminnan motivaatioperusta ylipäätään pitää sisällään. Näiden kysymysten osalta muutama huomautus on nähdäkseni vielä paikallaan.
 

*
 

Käynnistimme keskustelun alun perin saatuamme Pietikäisen psykotrilogia-esittelystä vaikutelman, että osa ihmistieteellisistä teoriaperinteistä haluttaisiin jo lähtökohtaisesti nihiloida pelkiksi ideologioiksi. Ajatus on keskustelevalle tiedeyhteisölle vieras.

Tiedeyhteisön jäseninä tehtävämme ei ole etukäteen kaventaa tulkintahorisontteja, joista käsin empiriaa voidaan tarkastella, vaan avartaa niitä kyetäksemme kysymään yhä uusia kysymyksiä ja etsimään yhä uusia vastauksia havaittavissa olevan todellisuuden ilmiöille. Erilaisten yhteismitattomien ilmiöiden niputtaminen "psykokulttuuri" tai "psykoideologia" -otsakkeiden alle, sekä pyrkimys yliopiston puhdistamiseen näistä piirteistä -minkä Kivivuori tuo vastineessaan hyvin selväsanaisesti julki - edistää sensuurimentaliteettia, ei vakavaa tutkimusta. Huolestuttavaa tässä ei ole se, minkälaista kohtelua psykoanalyysi, tuo parjattu vanhus, saa osakseen vaan se, minkälaista tiedejulkisuutta olemme rakentamassa. Koulukuntakiistat ovat aina olleet osa tiedeyhteisöjen arkea, mutta pyrkimys rajata humanistiset tulkintatraditiot sallittaviin ja kiellettyihin jo ennen kuin teoriat ja empiria toisensa kohtaavat ei noudata tieteellisen keskustelun pelisääntöjä. Tähän halusimme puuttua, ja tähän haluan puuttua uudelleen.

Psykoanalyysin ja sen sovelluksien tulkitseminen ideologiaksi johtaa päätelmiin, joista minä en ainakaan Freudia lukevana tutkijana tunnista itseäni. Pietikäinen olettaa että suhtautuisimme Jalavan kanssa kevyesti hänen psykoanalyysin harharetkiksi kutsumiinsa ilmiöihin, ikään kuin psykoanalyysi todella olisi ideologia, jota joko kannatetaan tai vastustetaan, karvoineen päivineen. Tämä oletus on johtanut tarkastelukulman vääristymiseen. Havainnollistan väitettäni Pietikäisen omalla esimerkillä.

Kirjoituksessaan Pietikäinen toteaa, ettei psykoanalyysi ole avoin perusteidensa uudelleenarvioinneille. Tämän Pietikäinen tulkitsee merkiksi siitä, että psykoanalyysi muistuttaa enemmän uskonnollista liikettä kuin tieteellistä teoriaa. Ensimmäisille on ominaista dogmien varjelu harhaoppisilta tulkinnoilta, jälkimmäisille taas teoreettisten oletusten jatkuvat uudelleenarviointi niiden empiiristen testausten myötä.

Havainnollistavaksi esimerkikseen Pietikäinen valitsee Sandor Ferenczin ja "puhtaan opin puolustajien" välirikon, jonka hän kuvaa toisinajattelijan karkotuksena psykoanalyyttisestä heimoyhteisöstä. Esimerkki ei ole aivan onnistuneesti valittu. Ferenczi todella joutui Freudin epäsuosioon, sillä hän ei kyennyt pitäytymään hyväksyttävän psykoanalyyttisen tekniikan puitteissa, vaan muotoili oman analyysinsa liiankin osallistuvaksi. "Te ette ole salannut sitä tosiasiaa", Freud kirjoitti budapestilaiselle kollegalleen, "että te suutelette potilaitanne ja annatte heidän suudella itseänne". Tämä ei Freudin, eikä sen puoleen länsimaisen hoitoetiikankaan, periaatteiden mukaan ollut hyväksyttävää.

Ferenczin hellintätekniikka ei soveltuisi edes psykokritiikin välineeksi, saati analyysin. Psykoanalyysin historiaan laajasti perehtyneenä tutkijana Pietikäinen olisi voinut valita paremmankin esimerkin, sillä kuten tiedämme, valinnanvaraa todella olisi tarjolla. Freudin omassa, kuten myös hänen perintöään vaalineiden Anna Freudin, James Stracheyn ja Ernst Jonesin toiminnassa oli paljonkin auktoritatiivisia piirteitä ja dogmaattisuutta. Erityisesti nämä ilmiöt korostuivat Urvater Freudin kuoltua, kun eri suuntaukset alkoivat taistella hänen perinnöstään. Tämän jälkeen Melanie Kleinin kannattajat ja Anna Freudin johtamat vanhafreudilaiset eivät enää mahtuneet edes samaan yhdistykseen.

Pietikäinen esittelee asiantuntevasti Kleinin pyrkimystä pitäytyä freudilaisessa traditiossa. Klein todella yritti viimeiseen saakka välttää välirikkoa pitäytymällä freudilaisessa kielenkäytössä, vaikka näkemyksensä edustivat jo itseasiassa objektiteoriaa freudilaisen viettiteorian sijasta.

Psykoanalyysin kriitikoiden erilaisissa kansainvälisissä keskusteluissa esiinnostamat tulkintatradition historiaan liittyvät ristiriidat ovat tiedossani. En vain ymmärrä millä logiikalla niistä voidaan päätellä, ovatko jotkut psykoanalyysin traditiosta vaikutteita ammentaneet johtopäätökset hyviä vai huonoja, tai sitä, pitävätkö jotkut psykoanalyyttiset väittämät paikkaansa vai eivät.

Jos suhtautuisin psykoanalyysiin kuin fanaattinen kannattaja ideologiaansa, voisin tunteakin oloni kiusaantuneeksi esiteltäessä kaikenlaisia kummallisuuksia, joita psykoanalyysin historiaan todella mahtuu. Suhtaudun siihen kuitenkin teoriaperinteenä, josta käsin voi esittää empirialle sellaisia kysymyksiä, joita ei muuten tulisi kysyttyä. Jos aikoo ideologian kiivaaksi kannattajaksi, tekstien kaanonin ja sosiaalisen perimän muodostama traditio on kaiketikin nielaistava sellaisenaan, kaikkine ristiriitaisuuksineen. Näin ei ole tutkimuskäytössä, jossa Freudin, Lacanin tai vaikkapa Theodor Adornon - aivan siinä missä Marxinkin - tekstit aina avautuvat eri tavalla.

Tutkijalla on lupa valikoida. Vaikka suhtaudunkin esimerkiksi erittäin torjuvasti Janine Chasseguet-Smirgelin perversioteoriaan tai patologisoiviin näkemyksiin homoseksuaalisuudesta, pidän hänen tulkintojaan ideologioiden psyykkisistä funktioista oivaltavina. Sama koskee Freudia. Toteemissa ja tabussa esitetyt näkemykset alkuisän murhasta ovat ainakin kirjaimellisesti otettuna vähintäänkin omituisia, mutta Freudin kuvaama "yliminän paradoksi", esimerkiksi, on mitä käyttökelpoisin tutkimuksen apuväline selittäessään, miksi rajoitusten purkaminen tai kurinpidon höllentyminen usein lisäävätkin kapinallisuutta, eikä päinvastoin, kuten olettaa saattaisi.
 

*
 

Isaac Newton oli tieteellisen työnsä ohella innokas alkemisti. Tämän puolen "paljastaminen" ei kuitenkaan romahduta modernia fysiikkaa yhtään sen enempää kuin Freudin lapsusten erittely psykoanalyysia - saati psykoanalyysia valikoiden soveltavaa kulttuurintutkimusta. Psykoanalyysin korttitalo voisi romahtaa yksittäisen diagnoosin virheellisyyden vuoksi vain, mikäli se todella olisi korttitalo, ja lisäksi, mikäli juuri kyseinen kortti sijoittuisi alakerrokseen, josta ylemmät olisi deduktiivisesti johdettu. Näin ei ole. Psykoanalyyttisen teoriaperinteen pehmeä ydin on tavoissa, joilla ihmiset tuottavat ja yhdistelevät merkityksiä sekä sovittelevat yhtäältä itsensä ja ulkomaailman, toisaalta menneisyyden ja nykyisyyden välisiä konflikteja - sekä näiden tapojen eläytyvässä tulkitsemisessa.

Ajatus siitä, että kyseinen tulkintatraditio ylipäätään saattaisi romahtaa vaikkapa aivotutkimuksen edistymisen myötä perustuu skientistiseen näköharhaan, eli psykoanalyysin tulkitsemiseen samanlaiseksi totuusväitteiden järjestelmäksi kuin esimerkiksi kokeellinen neurotiede. Tässä katsannossa psykoanalyysille jäisi Jumalan paikka, eli sen selittäminen, mitä "tiede ei vielä ole selittänyt", samalla kun se jatkuvasti joutuisi perääntymään niiltä alueilta mille "tiede" on jo yltänyt. Jumalan tyhjäksi jättämälle istuimelle on niin kova tungos, että tokkopa parjattu vanhuksemme sinne edes mahtuisi. Omasta puolestani jätän vielä selittymättömän selittämisen mielihyvin aivotutkimukselle, genetiikalle ja evoluutiopsykologialle, joilta nyt odotetaan perimmäistä vastausta vielä ratkeamattomiin maailmankaikkeuden arvoituksiin. Tämän position valtaaminen kun ei ole psykoanalyysin tehtävä. Lähtökohdiltaan se on tulkitseva tutkimustraditio, ei selittävä tieteenhaara, vaikka sen nimissä on selityksiä pyritty esittämäänkin.

Erilaiset teoriaperinteet eivät sinällään ole ideologioita, mutta ne ovat ideologisoitavissa. Näin on varmastikin useassa tapauksessa käynyt myös psykoanalyysille. Sillä on ollut kiivaitakin kannattajia, jotka ovat kokeneet tehtäväkseen toimimisen psykoanalyysin puolesta jotakin muuta vastaan. Ideologisaatio ei kuitenkaan ole psykoanalyyttisesti informoituneen tutkimuksen yleinen piirre, vaan tutkimuskohde. Rohkenen väittää, että juuri psykoanalyyttinen käsiteapparaati tarjoaa parhaat eväät ideologisaation mekanismien tarkastelulle. Näille on ominaista meidän ja niiden välinen erottelu, näiden positioiden rakenteistaminen toistensa kategorisiksi vastakohdiksi, vastakkaiseen leiriin sijoitettavan pahan rajaaminen meidän edustamasta hyvästä, vihollisleirin niputtaminen yhden ja saman hahmon erilaisiksi ilmentymiksi, joilla on yhteinen, joskin verhottu päämäärä, ja niin edelleen.

Psykoanalyyttisen tutkimusperinteen oma historia tarjoaa toki osaltaan toditusvoimaisen havaintoaineiston näiden mekanismien olemassaolosta, mutta traditio on käsitetty väärin, mikäli siihen suhtaudutaan kannattajan hartaudella kyseisten mekanismien mukaisesti. Itse en suin surminkaan lähtisi pitämään kiinni dogmista, jonka mukaan Freud oli erehtymätön. Dogmaattinen psykokritiikki taas lähtee siitä, että Freud oli apriorisesti väärässä mitä ikinä sanoikin, ja että hänen seuraajansa ovat yhtä kuin Freud. En usko Pietikäisen yhtyvän edelliseen, vaan oletan hänenkin suhtautuvan vastustajiinsa analyyttisen erittelevästi.
 

*
 

Moitimme Jalavan kanssa laatimassamme vastineessa sekä Kivivuoren että Pietikäisen tapaa kritisoida psykoanalyysia epäsuorasti, sen erilaisten popularisaatioiden ja vulgarisaatioiden kautta. Suoran kritiikin osalta Pietikäinen huomauttaa viitanneensa Kivivuoren psykoanalyysin kritiikkiä esittelevään kirjoitukseen Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä. Olen siihen tutustunut, mutta en vakuuttunut. Nähdäkseni mielekkäämpi tapa keskustella teorioiden paikkansapitävyydestä on tarkastella niitä yhteydessä tulkittaviin ilmiöihin. Olen laatinut samaiseen lehteen Kivivuoren Psykokirkkoa ja Irma Sulkusen Liisa Eerikintytärtä rinnakkain esittelevän arvion, jossa vertailen kahden tutkijan tapaa selittää uskonnollisia herätyksiä. Sama ilmiö, kaksi tulkintaa. Sulkunen kytkee herätyskokemuksen yksilön yltyvään hätään, minkä laukaisivat säätyhierarkioiden orastava murtuminen sekä yhteisöllisiä rakenteita pirstonut isojako, muutaman muun tekijän ohella. Kivivuoren tulkinnassa erilaiset aitousretoriset uskonnolliset liikkeet redusoituvat puolestaan alistettujen sosiaalisten ryhmien valtastrategioiksi, tulkinnan painottaessa hyötyrationaliteettia sosiaalisen toiminnan motivaatiopohjana. Esitin, että Kivivuoren tulkinta oli monilta osin ansiokas, mutta liian kapea. Voimakkaat herätyskokemukset, hurmostilat, vapinakohtaukset ja kulovalkean tavoin kylästä kylään levinnyt sielunhätä eivät selity yksin sosiaalisilla intresseillä. Sulkusen yksilön sisäisyyteen nojautuva selitys on vivahteikkuudessaan todistusvoimaisempi, vaikka yksilön mielenliikkeitä tulkitsevana tutkijana hän todennäköisesti lukeutuukin moititun akateemisen psykokulttuurin piiriin.

Inhimillinen motivaatiopohja muodostaakin keskustelumme ytimen. Edellisessä kirjoituksessamme esitimme Jalavan kanssa, että ihmisen toimintamotivaatiota ei tulisi rajoittaa yksin oman edun ja itseintressin kannustamaksi hyötykalkyyliksi, vaan kyse on huomattavasti monimutkaisemmasta ilmiöstä. Vastaukseksi Pietikäinen esitti kantanaan, että me olemme naiiveja idealisteja. "tseintressi on ihmisen tyypillinen piirre kaikissa tunnetuissa kulttuureissa, mutta sen sijaan että se yksioikoisesti nähtäisiin vain jonakin pahana, sille voisi etsiä selityksiä". Pietikäisen siteeraaman Pinkerin selitys on tämä: vastavuoroisen altruismin ja itsekkäiden geenien teorioihin tukeutuen Pinker esittää, että esimerkiksi kahden ihmisen välinen ystävyys on palautettavissa evoluutioteorian luonnonmukaistamana vaihtokaupaksi, missä osapuolet hyötyvät toisistaan. Voi olla. Humanistisessa tutkimuksessa painotetaan kuitenkin selvästikin olemassaolevien itseintressien ohella myös sitä, mikä jää välttämättömyydestä yli.

Pietikäinen toteaa saaneensa kirjoituksestamme sellaisen käsityksen, että meidän mukaamme "ihmisen luonnolliset taipumuksen ovat hyviä ja näin ollen ihmisen alhaiset motiivit tulevat yhteiskunnasta". Lisäksi Pietikäinen toteaa, ettei erilaisista pyrkimyksistä uhrautua kokonaisuuden puolesta ole seurannut paljoakaan hyvää verisiä uhreja kysyneessä maailmanhistoriassa. En mitenkään voi estää Pietikäistä tekemästä tällaisia päätelmiä, vaikkei kirjoituksemme antaisikaan siihen minkäänlaista aihetta. Tällaisen käsityksen muodostaminen lienee mahdollista vain, mikäli inhimillistä toimintaa tulkitaan hyödyn ja altruismin - eli toiselle tuotettavan hyödyn - vastakkainasettelun kautta.

Se on toki yksi tapa tarkastella inhimillistä toimintamotivaatiota, mutta näin muotoutuva vastakohtapari sulkee huomattavan joukon ilmiöitä ulkopuolelleen. Käsittääkseni Pietikäinenkin pyrkii tämän dikotomian tuolle puolen vastavuoroisen altruismin teoriaan tukeutuen, mutta ihmistieteet tarjoavat muitakin reittejä. Esimerkiksi uskonnolliset herätyskokemukset eivät pyri tuottamaan hyötyä sen enempää itselle kuin toisille, vaan kyse on paljon monimutkaisemmista yksilönä ja yhteisön jäsenenä olemisen tuottamista psyyken mekanismeista. Kulttuurin sisällöllisten kysymysten äärellä Pietikäisen suosittelema evoluutiopsykologia ei ole paras mahdollinen apuväline: se ei kykene vastaamaan siihen, minkä takia tietyt evoluution myötä kehittyneet toimintamekanismit tai ominaisuudet laukeavat tietyissä historiallisissa olosuhteissa, joissakin muissa taas eivät.
 

*
 

Sosiaalisia intressejä ja tietyn yhteiskunnallisen ryhmän objektiivista etua painottava tutkimus on tuottanut paljon hyvää tietoa ja arvokkaita tuloksia. Tällä näkökulmalla on ehdottomasti paikkansa pyrittäessä ymmärtämään historiallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Minua ovat kuitenkin kiehtoneet myös sellaiset ilmiöt, joissa nämä selitykset eivät riitä; tilanteet ja olosuhteet joissa ihmiset aivan selvästi toimivat omaa objektiivista etuaan vastaan tai siitä mitenkään piittaamatta. Edellisellä en viittaa erilaisiin kansankokonaisuuden nimissä annettuihin uhreihin, jotka juuri palautuvat hyödyn ja altruismin kehään. Sen ulkopuolellakin on elämää. Jos esimerkiksi taiteilija ajattelee teosta luodessaan siitä itselle tai toisille koituvaa hyötyä, taiteen syntymisen edellyttämä tila romahtaa ja teos tuotteistuu jonkin taiteen ulkopuolisen tavoitteen välineeksi. Sama koskee tietyin rajoituksin myös tieteellistä työskentelyä. Sen tehtävänä ei ole osoittaa sitä taikka tätä, vaan tavoitella totuutta. Siinä työssä olkoot kaikki keinot käytettävissämme.
 

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksella.
 

Tiedon teosta ja omistuksesta (Aaro Tupasela)
 
 

Kysymykset 'tekijyyden inflaatiosta' ja 'tiedon omistuksesta' tulivat hyvin esille Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2001. Niin kutsuttu tietoyhteiskunta on luonut tieteellisessä yhteisössä joukon ongelmia, jotka liittyvät tiedon tuotantoon ja sen levittämiseen. Niklas Bruun kirjoittaakin osuvasti että 'tutkimustieto on edelleen yhteistä omaisuutta.' Mutta väite on liian ruusuinen, mikäli yliopistotutkimukseen kohdistuvia kaupallisia paineta tarkastellaan hieman lähemmin. Voidaankin kysyä, tarjoavatko nykyiset markkinatalouden mallit ja menetelmät sopivia tulevaisuuden kehitysnäkymiä vai aiheuttavatko ne enenevässä määrin ristiriitoja ja ongelmia tiedon tuotannossa, omistuksessa ja sen levityksessä.
 

Yliopistotutkimuksen kaupallistamisen malleihin on kiinnitetty runsaasti huomiota. Asiaa on pohdittu niin filosofian, sosiologian kuin kansantaloustieteenkin näkökulmasta. Tiedon tuotantoon ja sen kaupalliseen hyödyntämiseen on pyritty kehittämään malleja, jotka tehostaisivat tiedon käyttöä. Kansantaloustieteelliset teoriat ovat pyrkineet selittämään, minkälaisissa olotiloissa tietoa tuotetaan ja hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti. Oletuksena on, että kaupalliset mallit soveltuvat nykyisiin olosuhteisiin paremmin kuin muut vaihtoehdot.

Hyvä esimerkki tiedon kaupallistamisesta on yliopistotiedon patentointi (McBriety & Kinsella 1997). Suomalaisia yliopistoja patistetaan monelta suunnalta kehittämään kaupallisia palveluja ja patentoimaan ja lisensoimaan tutkimuslöydöksiä (Häyrinen-Alestalo et al. 2000). Patentointi nähdään yhtenä mahdollisuutena edistää tutkimusta ja sen rahoitusta sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Nykyinen kehitys yliopistoissa ja korkeakouluissa onkin menossa siihen, että kaikki suuremmat tutkimusyhteistyösopimukset yritysten ja julkisten rahoittajien kanssa evaluoidaan niiden kaupallisten mahdollisuuksien suhteen ennen kuin sopimus allekirjoitetaan. Tutkimustulosten mahdollisesta kaupallistamisesta ja tiedon omistuksesta sovitaan jo ennen tutkimuksen aloittamista. Voidaankin kysyä missä määrin ja millä ehdoilla tutkimustieto voisi säilyä kaikkien yhteisenä omaisuutena? Asia ei ratkea jättämällä kaupallistaminen tutkijoiden harteille, sillä omistajuusongelma pysyy ennallaan oli omistaja tutkija, yliopisto tai yritys. 

Mihin tiedon omistaminen ja oikeuksien allokointi sitten perustuvat? James Boyle (1996) on pohtinut tätä ongelmaa nimenomaan juridisesta näkökulmasta ja siitä miten omistusoikeuden jako hämärtyy tiedon omistuksen suhteen. Asia on tärkeä kun pohditaan julkisen sektorin panostusta tutkimukseen. Bruunin kirjoituksessa tuli hyvin esille, miten patentoinnin oletetaan mahdollistavan 'uusien innovaatioiden kaupankäynnin' ja yksinoikeuden antavan 'suojan sille, että patentinhaltija voi saada investoinnilleen taloudellisen hyödyn.' Oletuksena näissä argumenteissa on, että ilman patentointia kaupallistaminen olisi vaikeaa. Monopoliaseman tavoittelu on siis tarpeellista ja kannattavaa silloin kun se tuottaa taloudellista hyötyä ja jotta yliopisto saisi taloudellista hyötyä tutkimuksestaan, sen tulisi suojata keksintöjä patentilla. 

Bioteknologiassa ja ihmisperimän patentoinnissa Bruunin mukaan tiedon monopolit saattavat olla haitallisia, sillä ne estävät tieteellistä kehitystä ja biotekniikka-alan toimintaa. Miten patentointi voi yhtä aikaa tukea ja haitata kehitystä tieteen ja teknologian alalla? Antaako tieteellinen kehitys oikeuden estää yksityisen omistusoikeuden kun taas kaupallinen kehitys voi määritellä vapaasti patentoinnin kattavuuden ja laajuuden? Yritykset ovat innokkaita määrittelemään salassapito-aikoja tutkimustuloksille ja estämään muita hyödyntämästä tutkimustuloksia. Eikö tämäkin hidasta tieteellistä kehitystä? Kaupallisesta toiminnastahan on kehittynyt merkittävä tutkimuksen rahoittaja. En väitä, että patentointi olisi huono tai hyvä asia, vaan haluan pohtia kriteerejä joiden perusteella määritellään yliopistojen toimintoja kaupallisessa toiminnassa. 

Ei ole lainkaan selvää, etteikö kauppaa voisi käydä uusilla innovaatioilla joita ei ole suojattu. Suomesta löytyy useita yrityksiä, jotka kehittävät uutta teknologiaa ilman patenttisuojaa. Patentoiminen ei siten välttämättä takaa taloudellista hyötyä investoinneille, vaan saattaa monessa tapauksessa muodostua taloudelliseksi taakaksi (Tupasela 2000) ja jopa hidastaa innovaatioiden tuloa markkinoille (Takalo & Kanniainen 1998). Tiedon markkinat eivät ole niin itsestään selviä kun oletetaan, eivätkä perinteiset mallit riitä selittämään eroja tiedon kaupallistamisessa.

Julkisen yliopistotutkimuksen kaupallinen kehitys - perustui se sitten julkiseen tai yksityiseen rahoitukseen - nojaa liiasti markkinataloudessa kehitettyjen malleihin ja ehtoihin, jotka eivät anna muille vaihtoehdoille tarpeeksi tilaa. Toki perinteinen kaupallistaminen on tärkeä tulonlähde ja toimii monella sektorilla. Onko kuitenkaan kannattavaa kehittää yliopistopalveluja pelkästään estämään muita kehittämästä tai kiertämästä uutta kaupallista sovellutusta? Olisiko sittenkin kannattavampaa tehdä järjestelmästä avoimempi ja joustavampi, jotta vaihtoehtojen määrä lisääntyisi yhteiskunnassa? Hyvä esimerkki tästä on Linux käyttöjärjestelmä, sen levinneisyys ja kaupallinen merkitys maailmalla. Olisiko Linuxista kehittynyt haastajaa Microsoftille ilman vapaata ja avointa tiedon kulkua?

Markkinatalouden mallit eivät ole uusia. Patenttijärjestelmää on jo kutsuttu moneen kertaan epäkäytännölliseksi (Scotchmer 1991), mutta tarpeelliseksi työkaluksi teknologisen kehityksen edistämiseksi. On totta, että ylipistojen olisi osattava hallinnoida innovaatioitaan, mutta niiden pitäisi olla valmiit myös kehittämään uusia keinoja ja malleja, joiden avulla teknologiaa voidaan hyödyntää ja soveltaa. Perinteisiin menetelmiin nojautuminen ei ole edistyksellistä. Yliopistojen pitäisikin ottaa enemmän riskejä ja luoda uusia menetelmiä innovaatioiden käyttöönottamisessa. Yliopistojen tehtävään kuuluukin uuden luominen ja tutkiminen, eikä vanhan soveltaminen.
 
 

KIRJALLISUUTTA:
 

Boyle, J. (1996): Shamans, Software, and Spleens: Law and the Construction of the Information Society. Harvard University Press, Cambridge Massachusetts.

Häyrinen-Alestalo, M., Snell, K. & Peltola, U. (2000): Pushing Universities to Market their Products: Redefinitions of Academic Activities in Finland in Comparative Social Research 19, 165-212. JAI Press Inc., Stamford Connecticut.

MacBrierty, V. & Kinsella, R. (1997): Intellectual Property in a Knowledge Society: The Role of the Universities. Industry and Higher Education 11/6, 341-348.

Scotchmer, S. (1991): Standing on the Shoulders of Giants: Cumulative Research and the Patent Law. Journal of Economic Perspectives 5/1, 29-41.

Takalo, T. & Kanniainen, V. (1998): Do Patents Slow Down Technological Progress? Real Options in Research, Patenting, and Market Introduction. Research Reports, Kansantaloustieteen laitoksen tutkimuksia, 80:1999.

Tupasela, A. (2000): Intellectual Property Rights and Patenting: Can Centralized Technology Transfer Save Public Research? Science Studies 13/2, 3-22.
 

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksella.