Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia (SUST) on monografiasarja, jossa jo sadan vuoden ajan on julkaistu fennougristiikan ja itämerensuomalaisten kielten tutkijoiden väitöskirjoja. Tätä perinnettä on jatkettu viime vuosiin saakka ja näin haluttu tarjota julkaisufoorumi merkittäville uusille alan tutkimuksille. Väitöskirjat ovat rinnastettavissa mihin tahansa referee-arvioinnin läpäisseeseen tutkimukseen sillä perusteella, että ne ovat saaneet julkaisuluvan yliopiston puolesta esitarkastusprosessin kautta ja ovat näin kahden ansioituneen tutkijan tarkastamia ja hyväksymiä. Tällaisen esitarkastusprosessin jälkeen on myös Eino Koposen väitöskirja (Eteläviron murteen sanaston alkuperä; itämerensuomalaista etymologiaa SUST 230,1998) päätynyt Seuran julkaisusarjaan, ja se hyväksyttiin sitä paitsi väitöstilaisuuden jälkeen toiseksi korkeimmalla arvosanalla, joten kyseessä ei mitenkään voi olla muu kuin erinomainen alan tutkimus (selvennettäköön, että tämän kirjoittaja ei ole osallistunut arviointiprosessiin missään vaiheessa). 

Suomalais-Ugrilainen Seura on julkaisupolitiikallaan halunnut osaltaan myös edistää tieteenalaan liittyvää keskustelua. Tästä syystä Seura aktiivisesti kannusti Kari Liukkosta julkaisemaan osan balttilaisista etymologioistaan, joita sanastotutkijoiden sisäpiirin tiedon mukaan hänellä oli pöytälaatikossaan merkittäviä määriä. Etymologien yhteisö odotti nimittäin kiihkeästi näitä olemassa oleviksi tiedettyjä uusia ajatuksia, ja siksi kirja haluttiin julkisuuteen. Nyt kun se on ilmestynyt (Kari Liukkonen: Baltisches im Finnischen SUST 235, 1999), meillä on taas lisää aihetta keskustella itämerensuomalaisten kielten balttilaisista lainoista ja lainasanatutkimuksesta yleisemminkin, mikä on erityisen ilahduttavaa. Toivottavasti keskustelua voidaan jatkossa käydä ilman suuria affekteja.
 
 
 

Ei vain yhtä oikeaa metodia
 

Muusta kirjoituksen sisällöstä haluan puuttua yhteen keskeiseen asiaan: Minusta ei voida lähteä siitä, että etymologiassa olisi vain yksi sallittu metodi, vaikka sellainen, hyväksi havaittu, olisikin lainasanatutkimuksessa kehitetty. On ikävä, että professori Koivulehto on Eino Koposen kirjaa arvioidessaan irrottanut sen alkuosasta äänteellisesti motivoitujen sanojen tutkimuksen metodiikkaa käsittelevän jakson ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen, miten elimellisesti tämä metodi liittyy väitöskirjan aineistona olleeseen eteläviron sanastoon. Väitöskirjatutkimus on kokonaisuus, jossa metodi palvelee aineistoa ja päinvastoin. 

Tutkimus poikkeaa Koivulehdon itsensä harrastamasta etymologisesta tutkimuksesta olennaisesti aineistonsa puolesta samalla tavalla kuin siitä poikkeaa myös etymologinen leksikografia, nimenomaan kokoomateoksen laatiminen. Koposen väitöskirjassa sanastoa ei ole valittu etukäteen alkuperälajin mukaan (kuten lainasanatutkimuksessa) vaan levikkikriteerin nojalla. Sanakirjaa laadittaessa taas tarkastellaan kielen sanastoa kokonaisuutena. Tällaisessa työssä päällimmäiseksi havainnoksi muodostuu se, että äänteellisesti lähekkäiset sanat hyvin usein muistuttavat toisiaan myös semanttisesti. Sanat toisin sanoen hakevat toisiltaan sekä äänneasuja että merkityksiä ja kaikki kielen sanat eivät missään tapauksessa ole johto-opin sääntöjen mukaisia (esim. tarrautua, tarttua ja tarra, joista viimeinen on nuorin, sekä känny (ja sen johdos kännykkä; se, että sana on syntynyt lastenkielessä ei ole vasta-argumentti: hoivakielikin on spontaania puhetta, jossa sanoja muovataan tarpeen mukaan).

Minun mielestäni Koposen kirjassa ei esitetä kategorisia väitteitä, niinkuin Koivulehto antaa ymmärtää, vaan vaihtoehtoisia selitysmahdollisuuksia. Juurilla operointi on vain yksi keino yrittää selittää sitä ilmiötä, että sanat niin suuresti muistuttavat toisiaan muutenkin kuin todettujen sananmuodostussääntöjen mukaan.
 
 

Suomen sanojen alkuperä
 

Koivulehto harmittelee erityisesti sitä, että lainasanoiksi esitetyille sanoille esitetään kotoperäisiä vaihtoehtoja viittaamalla äänteellisesti läheisiin muihin sanoihin. SSA:ssa (Suomen sanojen alkuperä; etymologinen sanakirja 1-3 1992-2000), joka tässä saa osansa kritiikistä, tähän on käytetty mahdollisimman neutraalia ilmausta »vrt.». Tällä halutaan tuoda esiin juuri se seikka, että kielessä on selkeiden lainasanojen ohella myös paljon vuorovaikutusta sanojen välillä. Tällaisten äänteellisesti ja semanttisesti toisiaan muistuttavien sanaryppäiden taustalla voi olla monenlaisia kehityskulkuja, joista yksi mahdollisuus on se, että lainattu sana luo ympärilleen äänteellisesti ja semanttisesti läheisten sanojen verkoston (olisiko esim. tahdas 'taikina' sellainen, jonka vaikutuksesta sitten ovat syntyneet myös tahkea, tahmea, tahma ja tahra; kaksi viimeksi mainittua ovat taas selvästi myöhäisiä, mutta perusvartalon näköisiä sanoja). Toinen mahdollinen kehityskulku on se, että lainataan sana, joka valmiiksi sopii tällaiseen assosiaatioympäristöön. Kolmas mahdollisuus on se, että sana ei olekaan laina, ja neljäs se, että se ei assosioidukaan muuhun sanastoon muuten kuin sanastontutkijan mielessä. Erityisesti viimeksi mainittua mahdollisuutta ajatellen kritiikki on tervetullutta. Etymologiset vaihtoehdot ovat toisinaan todella tasavahvoja, esimerkkinä suomen sana tuhto, jolle on täsmälleen yhtä säännönmukainen ja uskottava selitys niin germaanisena lainana kuin kantakielen perintösananakin.

Varsinaiset deskriptiivisanat ovat luku sinänsä. Se, että SSA:ssa mainitaan deskriptiivisen sanan yhteydessä sitä muistuttavia sanoja, on tietoinen ratkaisu, joka johtuu selitystavan aiemmin saaneesta kritiikistä. Nimenomaan lainasanatutkijat ovat valittaneet, että deskriptiivinen alkuperä on usein vain heitto, joka ei semmoisenaan vielä ole sanan alkuperänselitykseksi riittävä, ellei sana ole selvästi äänteillään maalaileva. Vertailulla äänteellisesti läheisiin sanoihin voidaan osoittaa niitä mahdollisia assosiaatioyhteyksiä, joilla saattaa olla osuutensa sanan muotoutumisessa. Sitähän ei voitane kiistää, että deskriptiivisillä sanoilla sanamuodostu(mi)skeinot ovat monenlaiset. Toivottavasti muut sanakirjan lukijat eivät tulkitse annettuja selityksiä niin, että deskriptiivislähtöisten sanojen takana olisi aina ise-johtiminen verbi; ennemminkin on kyse äänteellisistä konventioista ja niihin liittyvistä mielleyhtymistä sekä jälleen sanojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta. 

Valitan, että Koivulehto pitää »pelottavana» sitä, että Eino Koponen on kuulunut Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan toimituskuntaan. Ehkä on lukijoillekin helpottavaa, jos kerron, että juurimetodia ei ole sanakirjassa sovellettu; ammattitaitoinen leksikografi ymmärtää toki, mikä asema tällaisella kokoomateoksella on. Eihän siellä ole muitakaan uusia ajatuksia haluttu esittää lopullisina totuuksina. Puolustettakoon tässä yhtä Koivulehdon pelottavana pitämää esimerkkiä: sanasta virta todetaan (Koivulehdon esittämän) balto-slaavilaisen alkuperänselityksen jälkeen, että »myös omaperäistä alkuperää on pidetty mahdollisena», ja kirjallisuusluettelossa viitataan tässä kohdin paitsi Koposeen myös häntä ennen mm. huomattavaan suomalaisen johto-opin tutkijaan Mauno Koskeen. Ellei sanan mahdollisesta (myöhäisestä? assosiatiivisesta?) yhteydestä sanoihin viri, vireä ja virkeä olisi mainittu tutkimuskirjallisuudessa useaan otteeseen ennen ja jälkeen lainaetymologian esityksen, se tuskin olisi pelkästään yhden tutkijan ideana päässyt sanakirja-artikkeliin.

Ja lopuksi vielä sanasta Suomi, vaikka en varsinaisesti haluaisikaan osallistua sanasta käytävään keskusteluun sen enempää kuin mitä olen jo julkisuudessa tehnyt (Helsingin Sanomat 5.12.00, Sananjalka 2000). SSA:n suhtautumista Kari Liukkosen esittämään etymologiaan ei voi pitää järin vakavana, mikä kyllä näkyy asianomaisesta artikkelista: sen kirjoittaja ainakin halusi tuoda esiin ajatuksen, että mitä enemmän selitysyrityksiä tulee, sen vähemmän todennäköistä on, että mikään niistä olisi ehdottomasti oikea. Innoittajani on itsekin esittänyt pari erilaista alkuperänselitystä, niikuin SSA:n Suomi-artikkelin kirjallisuusviitteistä näkyy, ja toinen niistä on sentään artikkelissa ensisijaisena annettu vaihtoehto!

Suomalais-Ugrilainen Seura arvostaa suuresti kunniajäsentään professori Jorma Koivulehtoa ja hänen elämäntyötään. Tästä osoituksena Seura julkaisi vuonna 1999 juhlakirjan, joka sisältää Koivulehdon merkittävimpiä etymologian alan artikkeleja yhteen koottuina ja tekijän uudelleen kommentoimina (Verba mutuata, SUST 237, 435 s.). Asiantuntevat sanastontutkijat kyllä osaavat panna nämä Seuran julkaisut painoarvonsa mukaiseen oikeaan järjestykseen. Mutta keskustelu jatkukoon.
 

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan päätoimittaja sekä Suomalais-Ugrilaisen Seuran esimies.
 
 

Etymologian menetelmistä (Juha Janhunen)
 

Jorma Koivulehto ottaa tämän lehden numerossa 1/2001 kantaa Suomessa harjoitetun etymologisen tutkimuksen viimeaikaisiin suuntauksiin esimerkkeinä Eino Koposen itämerensuomalaiset ja Kari Liukkosen balttilaiset etymologiat. Koivulehdon huoli etymologian tilasta on ymmärrettävä, mutta aivan niin huonosti eivät asiat sentään ole kuin hän esittää. Etymologinenkin tutkimus on nimittäin luonteeltaan dialektista, ja lopullinen totuus kiteytyy usein vasta kun kaikki vaihtoehdotovat tulleet puolueettomasti arvioiduiksi. 
 

Koivulehdon esitystä lukiessa tulee mieleen tarina unkarilaisesta kielentutkijasta Zoltán Gomboczista (1877-1935), jolta kerran kysyttiin jonkin erityisen kiperän sanan etymologiaa. Gomboczin vastaus oli: Milyen nyelvböl kéri?- Mistä kielestä haluatte? Gombocz hallitsi monia kieliä, mutta yksi hänen keskeisistä kohteistaan olivat ugrilaisten kielten turkkilaiset lainasanat. Tästä aiheesta hän kiisteli suomalaisen Heikki Paasosen (1865-1919) kanssa, joka myös oli perehtynyt sekä ugrilaisiin että turkkilaisiin kieliin.

Onkin niin, että etymologit yleensä tutkivat sitä mitä osaavat. Etymologian historia on täynnä tutkijoita, jotka "löytävät" etymologioita juuri niiden kielten väliltä, joihin he ovat itse perehtyneet. Hyvä esimerkki oli Y. H. Toivonen (1890-1956), joka tarpeeksi aherrettuaan K. F. Karjalaisen ostjakin sanakirja-aineiston parissa lähti lähes loputtomille "sanastohistoriallisille vaelluksille" (Wortgeschichtliche Streifzüge) juuri ostjakin suuntaan. Nykyisen käsityksen mukaan vain pieni osa Toivosen etymologioista pitää paikkansa. 

On siis varsin luonnollista, että Kari Liukkonen on balttilaisten kielten tuntijana ryhtynyt tutkimaan juuri itämerensuomen balttilaisia lainoja. Baltologina Liukkonen pystyy esittämään eräänlaisen balttilaislainojen maksimiparadigman, jota muut voivat omista lähtökohdistaan käsin ruotia ja karsia, aivan kuten Koivulehto tekee. On kuitenkin ilmeistä, että Koivulehto menee kritiikissään toiseen äärimmäisyyteen ja karsii aiheetta myös aivan oikeita etymologioita. Liukkonen on onnistunut työssään erinomaisesti, jos puoletkin hänen uusista sananselityksistään on oikeita. 

Liukkosen etymologioita tarkastellessa on mahdotonta olla pitämättä silmällä Koivulehdon omaa tuotantoa. Koivulehtohan on mullistanut uralilaisen etymologisen tutkimuksen "löytämällä" aivan uusia "esigermaanisia" (tai vielä vanhempia) indoeurooppalaislainoja sekä uralilaisesta kantakielestä että erityisesti uralilaisten kielten läntisistä haaroista. Koivulehto on kuitenkin joutunut toteamaan, että hänenkään etymologiansa eivät ole saaneet yleistä kannatusta. Niilläkin on oma uskottavuusongelmansa. 

Itse asiassa Liukkonen ja Koivulehto ovat etymologeina hyvin samanlaiset. Kummankin tutkimus täyttää muodollisesti korkeat metodiset kriteerit. Tosin Liukkonen, kuten Koivulehto toteaa, olettaa usein varsin rohkeita merkityskehityksiä. Koivulehto taas operoi monimutkaisilla äännekehityksillä. Keskeinen ero on kuitenkin vain se, että Liukkonen baltologina etsii balttilaisia, Koivulehto germanistina taas germaanilaisia etymologioita. Monien sanojen historiasta Liukkosella ja Koivulehdolla on kilpailevat näkemykset. 

Ainakin niiltä osin kuin Liukkosen ja Koivulehdon tulokset ovat keskenään ristiriidassa, voi sanoa, että uskottavuus on pikemminkin Liukkosen kuin Koivulehdon puolella. Balttilainen kerrostuma on suomalais-ugrilaisten kielten läntisten haarojen sanastossa (osittain myös Koivulehdon tutkimusten ansiosta) kiistämätön tosiasia, Koivulehdon esittämät "esigermaaniset" lainat taas ovat vielä hypoteesin asteella, sillä niihin liittyviä kronologisia, areaalisia ja typologisia ongelmia ei toistaiseksi ole uskottavasti ratkaistu. 

Suuri osa Koivulehdon Liukkoseen kohdistamasta kritiikistä soveltuu siis myös Koivulehtoon itseensä. Eino Koposen assosiaativiset juurietymologiat perustuvat sen sijaan toisenlaiseen ajatteluun, ja niihin on epäilemättä syytä suhtautua varauksellisesti. Kohtuuden nimessä on silti todettava, että juurietymologioiden osuus ei vaikuta lainkaan keskeiseltä Koposen väitöskirjassa, joka käsittelee eteläviron sanastoa enimmäkseen hyvin perinteisessä hengessä. 

Koposen assosiatiivisen etymologioinnin menetelmällä - jota hän siis soveltaa vain pieneen osaan aineistostaan - on sitä paitsi silläkin tunnettuja esikuvia. Esimerkiksi Lauri Hakulinen (1899-1985) herätti aikoinaan pöyristystä rohkealla väitöskirjallaan itämerensuomen "meteorologis-affektiivisista sanaperheistä". Myöhempi tutkimus on rehabilitoinut Hakulisen, ja jotkut ovat pitäneet häntä jopa uudenlaisen etymologisen ajattelun uranuurtajana.

Ehkä mielenkiintoisinta on, että juurietymologiat ovat aina olleet erityisen ominaisia Koivulehdon omalle erikoisalalle, vertailevalle indoeurooppalaiselle kielentutkimukselle. Myös Koivulehto soveltaa juuriteoriaa "esigermaaniseen" korpukseensa. Äärimmäistä muotoa juurietymologioista edustavat eräät Raimo Anttilan esittämät indouralilaiset sanarinnastukset. Indoeurooppalaiseen juuriteoriaan liittyy kuitenkin suuri ongelma, johon Koivulehto itse viittaa: se vesittää etymologin työn tekemällä sen liian "helpoksi". 

Nyt on tietenkin niin, että juuriteoria syntyi indoeurooppalaisella (ja seemiläisellä) taholla kuvaamaan tiettyjä kielitypologisia ominaisuuksia, jotka enimmäkseen puuttuvat esimerkiksi uralilaisista kielistä. Tästä huolimatta assosiatiivisilla sanastorakenteilla on relevanssia kaikissa kielissä. Ylipäänsä etymologisessa tutkimuksessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat - sekä kielensisäiset tendenssit että ulkoiset vaikutustahot. 

Etymologisen tutkimuksen suurimpana ongelmana lienee sen luontainen optimistisuus. Etymologi lähtee yleensä siitä, että kaikki sanat voidaan selittää. Esimerkiksi suomen kielen sanojen oletetaan yleisesti olevan joko uralilaista tai indoeurooppalaista alkuperää. Oletus on kuitenkin väärä, sillä suomen kielen esihistorialliseen ympäristöön on kuulunut myös monia muita, sittemmin kadonneita kieliä, joista myös on täytynyt tulla lainasanoja. Tätä tosiasiaa on sekä Koivulehdon että Liukkosen vaikea tunnustaa.

Hyvä esimerkki etymologien optimismista on suomi-sanan osakseen saama huomio. Sanalle on viime vuosina esitetty sekä yksinkertainen (Liukkonen) että monimutkainen (Koivulehto-Wiik-Grünthal) balttilainen etymologia, mutta myös useita varteenotettavia omaperäisiä vaihtoehtoja on tarjolla. Mitä ilmeisimmin kaikki esitetyt etymologiat ovat vääriä. Tietomme sanan syntykontekstista on niin puutteellinen, että viisas etymologi tunnustaa voimattomuutensa ylivoimaisen tehtävän edessä. 

Kirjoittaja on Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopistossa.
 

Kommentti "Miesten tiede" -kirjoitukseen (Timo Toivonen)
 

Marjo Kaartisen ja Anu Korhosen Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/2001 ilmestyneessä artikkelissa "Miesten tiede" allekirjoittanutta tölvittiin lyhyessä kappaleessa tavalla, joka tuntuu aivan käsittämättömältä.
 

Kaartinen ja Korhonen (jatkossa K&K) tarkastelevat Jorma Kalelan juhlakirjan (Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista) artikkelien sukupuolirakenteita. He toteavat allekirjoittaneesta yhtenä kirjan kirjoittajista näin:

"Kalelan juhlakirjasta päätellen tutkimusalalla ei juurikaan ole vaikutusta siihen, paljonko naisten tekstejä käytetään. Heitä vain ei lueta. Äärimmäisestä esimerkistä käy vaikkapa Timo Toivonen, joka kirjoittaessaan mikrohistoriasta ja aikasarjoista ei viittaa niihin moniin suomalaisiin naispuolisiin historiantutkijoihin, jotka ovat kirjoittaneet mikrohistoriasta, vaikka pari naista viitteistä muuten löytyykin." 

Ensinnäkin viitattuja naisia on artikkelissani kolme. Tämä on tietysti lillukanvarsi, mutta osoittaa, miten "rennosti" K&K asiaansa suhtautuvat.

Toiseksi, K&K eivät katso asiakseen ilmoittaa ainoatakaan nimeä, mihin minun olisi pitänyt viitata. Jo proseminaarivaiheessa on yleensä opetettu, että tällä tavoin ei toisen tekstiä pidä kommentoida.

Kolmanneksi, artikkelini tarkoitus oli korostaa, että mikrohistorian ei tarvitse olla vain kvalitatiivista tutkimusta, vaan se voi olla myös kvantitatiivista tutkimusta, mihin on myös aineistollisia mahdollisuuksia. Siksi en usko, että tähän teemaan sopivia artikkeleja tai kirjoja olisi kovinkaan paljon ainakaan Suomessa. Mainitsen artikkelissani esimerkiksi sen, että sain kyselyn, jossa Suomea haluttiin mukaan kansainväliseen vertailevaan historialliseen sosiaaliseen liikkuvuuden tutkimukseen.

Tiedustelin asiaa historian tutkijoiden ja harrastajien vilkkaasti toimivassa h-netissä. Sellainen aikasarja löytyikin, mutta siitä on kirjoitettu vain muutamia artikkeleja, eikä kukaan ollut kiinnostunut hankkeesta.

Neljänneksi, juhlakirjojen artikkelien viitteissä pidetään usein erityistä huolta siitä, että päivänsankariin viitataan - kuten minunkin tapauksessani - joka tässä on mies.

Viidenneksi, K&K voivat kysyä niiltä, jotka minut tuntevat, miten minä olen suhtautunut naispuolisiin oppilaisiini ja kollegoihini. Olen ainakin pyrkinyt olemaan kannustava ja kunnioittava kaikkia eteviä ihmisiä kohtaan.

Kuudenneksi, artikkelini päättyy seuraavaan kursiivilla kirjoitettuun tekstiin: "Kiitän Liisa Tennilää ja Irmeli Penttilää Tilastokeskuksesta heidän ystävällisesti allekirjoittaneelle luovuttamastaan materiaalista ja käymistäni keskusteluista" (s. 459).

Siksi en voi käsittää, mikä saa K&K:n pitämään juuri minua "äärimmäisenä esimerkkinä" naisten syrjinnästä. 
 

Kirjoittaja on taloussosiologian professori Turun kauppakorkeakoulussa. 
 

Psykokulttuurista (Petteri Pietikäinen)

Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 1/2001 Marja Jalava ja Jukka Relander arvostelevat kovin sanoin artikkeliani "Psykokulttuurin kritiikki" (Tieteessä tapahtuu 8/2000). En ole kuitenkaan lainkaan vakuuttunut heidän kyvystään (tai halustaan) ymmärtää artikkeliani.
 

Artikkelini oli suurelta osin Janne Kivivuoren ns. Psykokulttuuri-trilogian esittelyä ja kuvausta. Artikkelin jälkipuolella toin esille omia käsityksiäni psykokulttuurisista tulkintaraameista. Kritiikissään Jalava ja Relander jättävät huomioimatta tämän artikkelini perusjaon ja puhuvat melkein kuin Kivivuoren trilogian olisinkin kirjoittanut minä eikä Janne Kivivuori! Tämä on omituista, samoin kuin sekin, että Jalava ja Relander näkevät minun suhtautuvan pelkästään kielteisesti psykokulttuuriin. Näin he antavat vääristyneen kuvan artikkelistani, mikä tekee heidän kritiikkinsäkin vääristyneeksi. Olen toki Kivivuoren kanssa suunnilleen samaa mieltä psykokulttuurista ja sen arveluttavista piirteistä, mutta kriitikkojeni olisi mielestäni pitänyt tehdä kommenteissaan selväksi artikkelini lähtökohta. Heidän käsissään/näppäimistössään minusta on tullut autenttisuuden ja sisäisyyden vastustaja, jonkinlainen yhteiskunnan "repressiivisyyden" hyväksyvä "goody goody" -tyyppi joka ei etsi syyllistä sieltä mistä pitäisi (globaali markkinatalous ja byrokratia) vaan herjaa sen sijaan "tavallisia ihmisiä", joiden kykyä itsereflektioon vähättelen ja/tai väärintulkitsen.
 
 

Psykokulttuurin käsite
 

Jalava ja Relander pitävät ongelmallisena tapaani sisällyttää psykokulttuurin määritelmän alle niin monenlaisia ilmiöitä ja ihmisiä ettei koko termistä ole juurikaan hyötyä "tieteellisen historian- ja kulttuurintutkimuksen apuvälineenä". En tiedä mitä he tarkkaan ottaen tarkoittavat "apuvälineellä", ellei sitten käsitettä jota käyttämällä voidaan tutkimuskohteesta saada lisää tietoa tai antaa siitä uusi selitys. Mutta niin Kivivuorelle kuin minullekaan kyseessä ei ole apuväline vaan kulttuurinen ilmiö jota on perusteltua tutkia sosiologisesti ja aatehistoriallisesti. Se, että "niputan" käsitteen alle "mitä heterogeenisimman joukon" ilmiöitä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Kivivuori on kirjoittanut aiheesta kolme kirjaa, joissa hän tutkii kielenkäytön psykologisoitumista yhteiskunnallisessa keskustelussa, uskonnossa, moraalissa (arvot) ja ihmisten välisissä suhteissa. Ilmiö ei yksinkertaisesti ole selkeärajainen ja "kompakti" niin kuin eivät kulttuuriset ilmiöt ylipäänsäkään, eikä privatisoitumisen ja subjektivismin syy-seuraus-suhteiden analysointi ole minulle niin helppoa kuin Jalavalle ja Relanderille. Jos Kivivuorella on trilogiansa kirjoittamisen aikana - eli lähes kymmenen vuoden aikana - tullut uusia ajatuksia tutkimastaan ilmiöstä, ei se kaiketi ole muuta kuin hyvä asia, vaikka se voi tarkoittaakin termin alkuperäisen määritelmän laajentamista.

Jalava ja Relander näkevät psykokulttuurin tulkinnassani ristiriitaisuuksia ja jopa vastakkaisuuksia. Esimerkkinä he mainitsevat sen, että viittaan saman ilmiön kohdalla sekä "yksityiseen aitouden hyveeseen" että ns. holistiseen sairauskäsitykseen, jonka mukaan yksilöllinen psyykkinen oireilu heijastaa yhteiskunnan patologisuutta. Toisaalta siis väitän psykokulttuurin palauttavan kaiken ihmisen pään sisälle, toisaalta taas väitän psyykkisen oireilun palautuvan yhteiskuntaan. Selvennökseksi: puhun artikkelissani yksilön ja yhteiskunnan välisestä kaksoissidoksesta. Sillä viittaan psykokulttuurille tyypilliseen holistiseen sairauskäsitykseen, jonka mukaan yhteiskunnan rakenteet toisaalta muovaavat ihmispsyykeä, toisaalta ihmispsyyken rakenne vaikuttaa yhteiskuntaan. Esimerkiksi Erich Fromm ja Wilhelm Reich uskoivat holistisen sairauskäsityksen perusteella, että hyvään yhteiskuntaan päästään sisäisen muodonmuutoksen avulla. Saamalla yhteyden omaan sisäiseen luontoonsa ja omaksumalla samalla oikeat, etujoukon tiedossa olevat arvot ihmiset voivat muuttua sisäisesti ja muuttaa sen jälkeen myös yhteiskunnallisia oloja siten, että sisäisen luonnon ja kulttuurin välille syntyy harmonia. Tämä on psykologisten utopistien perusolettamus: poliittinen aktiivisuus ei johda sisäiseen muutokseen (niin kuin klassiset utopiakirjoittajat olettivat), koska patologisessa yhteiskunnassa ei ole erillistä tervettä "politiikan sfääriä". Sisäinen muodonmuutos, edellyttäen että tarpeeksi moni ihminen pystyy muuttumaan, voi sen sijaan johtaa Parempaan Maailmaan, jossa aito sisäinen luonto vapautuu yhteiskunnallisista (lue: patologisista) kahleistaan. Ristiriitaa ei artikkelissani ole: "yksityinen aitouden hyve" on normi ja psykoutooppinen lähtökohta, holistinen sairauskäsitys puolestaan väline jolla diagnosoida sairas yhteiskunta. Hyveitä ei siis voi sijoittaa sairaaseen yhteiskuntaan vaan ainoastaan ihmisen aitoon luontoon.

Kriitikkoni kyselevät myös, miksi "tulkinnallisuus" on mielestäni psykokulttuurille tyypillinen piirre. En vastusta Risto Heiskalan kantaa, jonka mukaan kaikki ihmisten tuntema todellisuus on tulkittua todellisuutta. Samaa näkemystä edustaa myös saksalainen filosofi Ernst Cassirer, jonka symbolisten muotojen filosofia on oman väitöskirjani keskeinen metodologinen lähtökohta (Pietikäinen 1999). En siis ole positivistinen tulkintojen väheksyjä mutta sen sijaan olen kyllä rationalisti: kun väitämme jotakin tulkintaa muita tulkintoja paremmaksi, meidän on annettava tulkintamme paremmuudelle julkisesti verifioitavat perustelut, joiden uskottavuus on useimmiten sidoksissa empiiriseen todistusaineistoon ja/tai loogiseen päättelyyn. Jo pintapuolinen psykoanalyysin ja kognitiotieteen vertailu osoittaa, ettei pelkkä "tulkinnallisuus" riitä nostamaan psykoanalyysin tapaista tulkintamallia esim. kognitiivisen psykologian kanssa samaan tieteelliseen asemaan. Jälkimmäinen psykologia ei pelkästään perustelee teorioitaan sillä, että tiedeyhteisö voi julkisesti arvioida tarjolla olevan ns. "datan" pohjalta tehdyt päätelmät ja yleistykset, se tarjoaa mahdollisuuden myös empiiristen kokeiden toistettavuuteen ja niiden tulosten ennustettavuuteen. 

Kognitiivinen psykologia esimerkiksi Steven Pinkerin edustamassa muodossa, jossa yhdistetään ns. mielen komputaatiomallia ja evolutionistista luonnonvalintateoriaa, kykenee selittämään inhimillistä käyttäytymistä tavalla, johon psykoanalyyttisillä tulkinnoilla ei kyetä (Pinker 1999). Pinkerin edustaman psykologian ylivertaisuus psykoanalyysiin nähden ei perustu vakuuttavampiin tulkintoihin esim. emootioista ja niiden funktioista vaan siihen, että monet mielen toimintaan liittyvät mysteerit ovat muuttuneet tutkimusongelmiksi joihin voidaan etsiä tieteellisin kriteerein arvioitavia vastauksia. Vastaukset voivat olla vääriä, mutta sekin on edistystä verrattuna psykodynaamisiin spekulaatioihin (esim. pojan tiedostamattomasta halusta maata äitinsä kanssa) tai behaviorismin simplistiseen ärsyke-reaktio -psykologiaan.

Huomautukseni psykokulttuurisen symboliikan taipumuksesta hävittää jokamiehelle avoin pintatodellisuus ja luoda Toinen Todellisuus ei tarkoita sitä, että jos maallikko ei voi havaita geenien ja atomien todellisuutta, se merkitsee geneetikkojen ja fyysikkojen teorioiden edustavan Toista Todellisuutta. Tämä olisi todellakin hassun konkretistinen väite. Esitän sen sijaan, että on arveluttavaa väittää kykenevänsä tulkitsemaan toisen ihmisen mielenliikkeitä sellaisella symbolisella tulkintavälineistöllä, jota vastaan on vaikeaa tai jopa mahdotonta esittää vastaväitteitä. Jos tulkinnan tehtävänä on vahvistaa tiedetty totuus ja jos vaihtoehtoiset tulkinnat nihiloidaan palauttamalla ne kilpailevan tulkinnan taustalla vaikuttaviin psyykkisiin taustatekijöihin, ei kyseisellä tulkinnalla ole mielestäni paljon arvoa. Toisaalta kilpailevat todellisuusselitykset suljetaan pois, toisaalta oma todellisuusselitys oikeutetaan hämmästyttävällä kyvyllä nähdä se korkeampi Totuuden sfääri, joka avautuu oikean symbolismin avulla. Tätä tarkoitan jokamiehellekin avoimena pintatodellisuutena: lähden siitä, että ihmiset ovat itse omien halujensa ja tarpeidensa auktoriteetteja ja että he voivat jopa itse "pinnallisesti" tulkita omia ja toisten ihmisten mielentiloja olematta pakotettuja hyväksymään psykoauktoriteettien tulkintoja, jotka psykoanalyysin kohdalla tuntuvat perustuvan maksiimiin "selitä aina sillä mitä et näe". Niin kuin Jung-kirjassani totean, tällä maksiimilla voivat asiantuntijat selittää esim. nuoren ihmisen militantin tyytymättömyyden vallitsevia normeja kohtaan sillä, että ko. henkilö "oikeasti' tarvitseekin rakkautta ja hellyyttä ja että hänen uhmansa onkin psyykkinen oire. Sillä, että ko. henkilö itse ei huomaa kärsivänsä hellyysvajeesta ei ole väliä, koska hänen "todellinen itseytensä" on häneltä salattu (Pietikäinen 1999, s. 340). Pintatodellisuus on harhaa, "oikea" totuus on jossain syvemmällä, ja jokamiehellä ei ole pääsyä tähän Toiseen Todellisuuteen. 
 
 

Auktoriteettivyörytys
 

Jalavan ja Relanderin mielestä filosofi Charles Taylor antaa oikeamman kuvan autenttisuuden kulttuurista kuin oma "pejoratiivinen" suhtautumiseni. Väite "pejoratiivisuudesta" on outo, sillä omassa väitöskirjassani tarkastelen laajasti ja myönteisesti juuri Taylorin Sources of the Self -teoksen teesejä, erityisesti teoksen laajaa loppulukua, jossa Taylor puhuu hyvän elämän moraalisista lähteistä. Toisin kuin kriitikkoni väittävät, en suinkaan väheksy tai arvostele ihmisen pyrkimystä etsiä tilaa omille tuntemuksilleen ja ekspressiiviselle itsetoteutukselle. Olen Taylorin (ja ilmeisesti myös Jalavan ja Relanderin) kanssa samaa mieltä "autenttisuuden" ihanteen merkityksestä modernille ihmiselle, vaikka en jaakaan Taylorin teististä maailmankuvaa. Käytin kirjassani Taylorin (ja MacIntyren) teesejä Jungin syvyyspsykologian ongelmien analysoimisessa, mutta nyt Jalava ja Relander kertovat minulle ikään kuin uutisena, että Taylorhan tämän asian ymmärtää, lue Tayloria! 

Kriitikkojeni tapa vyöryttää ei pelkästään Taylor vaan myös Heidegger, Habermas, Giddens ja Freud minua (ja Kivivuorta) vastaan on vaikuttavaa. Kun noin suuriin auktoriteetteihin tukeudutaan, voiko tällainen akateeminen nobody enää tehdä muuta kuin luikkia häntä koipien välissä koloonsa häpeämään? Sitä en tee, koska en ole lainkaan vakuuttunut Jalavan ja Relanderin kyvystä (tai halusta) ymmärtää artikkeliani. He esimerkiksi väittävät minun väittävän, että kaupunkien nais- ja hoitovaltaiselle keskiluokalle psykokulttuurinen aitousretoriikka on "valtastrategia". Väite on kummallinen, sillä artikkelissani viittaan Kivivuoren esittämään oletukseen (jonka Kivivuori myöntää oletukseksi), että kyseinen naisvaltainen ryhmä on ehkä muita ryhmiä alttiimpi "etsimään elämäänsä mieltä ja tarkoitusta edifioivasta psykologiasta" (Pietikäinen 2000, s.7). Miten tämän ajatuksen voi tulkita "valtastrategiaksi"? Oikeassa he ovat sen sijaan siinä, että osa humanistisesta eliitistä on ns. paljastavan psykologian avulla legitimoinut omat todellisuuskäsityksensä ja asiantuntijapositionsa. Tämän kiinnostavan väitteenhän Kivivuori esittää Psykopolitiikka-teoksessaan. Omasta mielestäni juuri Psykopolitiikka on Kivivuoren kirjoista tärkein, koska siinä hän tarkastelee kahta olennaista teemaa, "paljastavaa psykologiaa" ja kognitiivista arvoteoriaa. Puhun Psykopolitiikasta laajasti artikkelissani, mutta jostain syystä Jalava ja Relander eivät ota lainkaan kantaa Kivivuoren esittämiin aivan keskeisiin psykokulttuuria kritisoivin väitteisiin. Myöntävätkö he itse sen, että ns. Humen giljotiinin torjuva kognitiivinen arvoteoria on arveluttava tapa tieteellistää oma arvomaailma? Jos he myöntävät sen, silloin he myöntävät myös Kivivuoren ja minun keskeisen kritiikin psykokulttuuria kohtaan oikeaksi.

Siinä missä he ovat tyystin hiljaa paljastavan psykologian ja kognitiivisen arvoteorian kohdalla, he nostavat suuren metelin käyttämästäni termistä "akateeminen psykokulttuuri". Myönnän ettei termi (jota käytän vain kerran) ole täysin onnistunut, sillä sitä ei voi suoraan johtaa "psykokulttuurin" määritelmästä. Väitän silti, että psykokulttuuri on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä akateemiseen tutkimukseen. Psykoanalyysi elää vahvasti mm. monissa kirjallisuuden laitoksissa, ja joidenkin maiden (esim. Ranska) koko intellektuaalinen kulttuuri on 1960-luvulta saanut paljonkin vaikutteita psykoanalyysista Lacanin ja hänen oppilaidensa välityksellä. Ranskassa on psykoanalyysin historioitsijan Paul Roazenin mukaan tällä hetkellä toiminnassa arviolta 16 freudilaista organisaatiota (Roazen 2001, s. 1). Roazenin viimeisin teos (2001) osoittaa muutenkin psykoanalyysin olevan angloamerikkalaisen kulttuuripiirin ulkopuolella paljon vahvemmassa asemassa kuin mitä artikkelissani väitin. Mielestäni psykokulttuurin käsitettä voi soveltaa myös yliopistoon sikäli kun akateeminenkin maailma on hierarkisoitunut ja ylimmän tason "filosofi-kuningaiden ja -kuningattarien" (Derrida, Lacan, Kristeva, jne.) lanseeraama sanasto leviää (ja levitetään) "alemman tason" puheeseen eli ensin eliittiyliopistojen laitoksille ja sieltä eteenpäin yhä perifeerisemmille alueille. Derridan suosio Yhdysvalloissa on perua juuri tämänkaltaisesta leviämisilmiöstä (Lamont 1987). 
 
 

Psykoanalyysin kritiikki
 

Erityisen kovasti Jalavaa ja Relanderia näyttää harmittavan psykoanalyysin kritiikkini. Vastavetona he asettavat kyseenalaiseksi tietämykseni ja ymmärrykseni psykoanalyysista ja sen historiasta mm. siksi, että pidän psykoanalyysia yhtenä oppijärjestelmänä. En myöskään perustele väitettäni psykoanalyysista pseudotieteenä millään tavoin. Jälkimmäinen puute johtui yksinkertaisesti tilan puutteesta (pitkähköstä artikkelista olisi tullut vielä pitempi) mutta en pitänyt sitä ongelmana siksi, että jokainen Tieteessä tapahtuu -lehden lukija voi helposti tutustua kriittisiin tutkimuksiin psykoanalyysista - siksi viittasinkin paitsi Kivivuoren artikkeliin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (3/1999) myös Frederick Crewsin toimittamaan artikkelikokoelmaan, joka antaa hyvän kuvan psykoanalyysin ongelmista. Psykoanalyysin monimuotoisuudesta he mainitsevat esimerkkinä Kohutin "self-psykologian" ja Melanie Kleinin lapsitutkimukset ja toteavat, ettei niiden käsittely yhtenä uskomusjärjestelmänä ole perusteltua. Tämä on kuitenkin virheellinen väite. Pinnallinenkin tutustuminen psykoanalyysin historiaan ja erityisesti Kleinin ja Kohutin teorioihin riittää osoittamaan niiden vahvan freudilaisen perustan. Kumpikin heistä hyväksyi useimmat Freudin lanseeraamat käsitykset, kuten Oidipus-kompleksin, psyyken strukturaalisen mallin (minä-yliminä-viettipohja), narsismiteorian ja lapsuusdeterminismin. Toki he olivat revisionisteja sikäli että he keskittyivät määrättyihin freudilaisiin ajatuksiin ja kehittivät niitä tiettyyn suuntaan. Kohutin lähtökohta oli Freudin ensimmäisen maailmansodan aikaisissa kirjoituksissa ja erityisesti narsismi-teoriassa, Kleinin puolestaan ns. esioidipaalisessa kehitysvaiheessa ja ylipäänsä varhaislapsuuden psyykkisissä mekanismeissa. Paul Roazenin mukaan Klein sovitti aina omat ideansa freudilaisiin raameihin (Roazen 1976, s. 479). On myös muistettava, että psykoanalyysi on instituutio, ja erityisesti Yhdysvalloissa "revisionistit" olivat tarkkoja sen suhteen, etteivät he liiaksi poikenneet medikalisoituneen psykoanalyysin dogmeista - kyseessä oli viime kädessä elannon hankkiminen ja dissidentiksi leimautumisen pelko. 

Ainakin Paul Roazenin teoksista voi päätellä, että moni psykoanalyytikko (esim. Sandor Ferenczi, Paul Federn ja Erik H. Erikson ) olisi halunnut ajatella itsenäisemmin, mutta pelko leimautua toisinajattelijaksi ja tulla karkotetuksi oli liian suuri. Freudin ehkä uskollisin ja läheisin oppilas Ferenczi sanoi lopulta mitä ajatteli, mikä johti paitsi välirikkoon Freudin kanssa myös kuolemaa edeltäneeseen "henkiseen romahtamiseen". Näin Ernest Jones ja muut puhtaan freudilaisen opin puolustajat psykopatologisoivat Ferenczin kyvyn itsenäiseen ajatteluun. Jalavan ja Relanderin väite, että psykoanalyysi olisi avoin perusteidensa uudelleenarvioinnille, on siten vailla perusteita, ja osoittaa joko tietämättömyyttä psykoanalyysin historiasta tai haluttomuutta huomata ja hyväksyä tosiasioita. Ei ole vaikea päätellä, että he - toisin kuin minä ja Kivivuori - suhtautuvat myönteisesti psykoanalyysiin ja haluavat edistää psykoanalyyttisesti orientoitunutta historiantutkimusta.

Vielä yksi huomautus psykoanalyysista: psykoanalyysin tukijat näyttävän ajattelevan, että ilman psykoanalyysia länsimainen ihmiskuva olisi aivan liian mekanistinen, pinnallinen ja epähumaani. Erityisesti käsitys psykoanalyysista erityisen humaanina, fantasiamaailman hyväksyvänä ja autentisoivana terapiana ja teoriana (tai teoriarykelmänä) on mielestäni outo. Esimerkiksi Melanie Klein, jonka käsitykset ovat vaikuttaneet suuresti psykoanalyysiin Englannissa, patologisoi lapsuuden ja esitti fantastisia väitteitä ilman mitään todisteita. Hän mm. väitti vauvan osoittavan merkkejä Oidipus-kompleksista jo puolivuotiaasta alkaen. Hän myös suhtautui Freudin spekulaatioon "kuolemanvietistä" kirjaimellisesti ja väitti pystyvänsä näkemään tämän vietin kehityksen varhaislapsuudesta alkaen. Lisäksi hän esitti toivomuksen, että jokainen lapsi psykoanalysoitaisiin. Hän näkikin yhtenä lapsianalyytikon tärkeimmistä tehtävistä kaikissa lapsissa vaikuttavan "psykoosin" löytämisen ja parantamisen (Roazen 1976, s. 478-488). Tällainen lapsuuden psykopatologisointi ei ole mielestäni kovin humaania, mutta sen sijaan se on huonoa psykologiaa, fantastisten johtopäätösten tekemistä täysin perusteettomien oletusten pohjalta. Epähumaania oli myöskin psykoanalyyttisten psykiatrien tapa syytellä vanhempia ja erityisesti "emotionaalisesti kylmiä" äitejä ("jääkaappiäitejä") heidän lastensa skitsofreniasta ja autismista. Tämänkaltaisiin psykoanalyysin harharetkiin Jalava ja Relander suhtautuvat ihmeteltävän kevyesti. 

Lopetin oman artikkelini toivomukseen, ettei mentaalihygieninen katse paljastaisi kaikkea meidän intiimistä elämästämme. Tarkoitin mentaalihygienialla juuri tämänkaltaista Kleinille tyypillistä halua (psyko)analysoida ihminen, niin lapsi kuin aikuinenkin, läpikotaisin. En yksinkertaisesti pidä tämänkaltaista kunnianhimoa intiimin elämänpiirin läpivalaisuun yksilön edun kannalta perusteltuna. Jalava ja Relander päättelevät täysin perusteettomasti, että haluan lakaista maton alle "intiimin elämämme ongelmat". En suinkaan väitä, etteikö esim. masennukseen tai krooniseen alkoholismiin pitäisi etsiä asiantuntija-apua. Väitän sen sijaan, että samalla kun yhteiskunta ylläpitää tärkeitä mielenterveyspalveluja, on myös tärkeää, ettei kukaan asiantuntija määrittele puolestamme mikä on hyvää psyykkistä elämää ja minkälaisia arvoja minun tulee omaksua jotta tulisin aidoksi ja/tai terveeksi persoonallisuudeksi. Uskon siihen liberalismin perusajatukseen, että kansalaiset itse ovat päteviä päättämään omista arvoistaan ja tarpeistaan. 
 
 

Jalavan ja Relanderin naiivit uskomukset
 

Lopuksi vielä huomautus Jalavan ja Relanderin väitteestä, että taloudelliset intressit ovat tunkeutuneet sinne missä ennen vallitsi "ratio" (mitä se sitten tarkoittaakin) ja että tämä olisi johtanut uuden ihmisen, homo economicuksen, syntyyn. Heidän mukaansa tällaiselle ihmiselle "elämä on hyötykalkyylia ja etupyrkimyksiä". Minusta on aika naiivia historioitsijoiden taholta uskoa, että homo economicus olisi jokin uusi ihmislaji, joka ilmentää "välineellistä järkeä" ja omia itsekkäitä etupyrkimyksiä. Olisi hauska tietää missä historian vaiheessa tai missä kulttuuripiirissä ihminen ei olisi ajanut omaa etuaan ja ollut ahne. Jalavan ja Relanderin kirjoituksesta saa sen käsityksen, että heille ihmisen luonnolliset taipumukset ovat hyviä ja näin ollen ihmisen alhaiset motiivit tulevat yhteiskunnasta. Tämä on paitsi naiivi romanttinen käsitys myös osoitus siitä, etteivät he ole kovin hyvin perehtyneet sen enempää evoluutiobiologiaan kuin psykologiaankaan. Sitä paitsi, onko aina niin ylevää ajaa epäitsekkäästi yhteisön etua, jos yhteisön edun nimissä ilmennetään etnistä vihaa tai uskonnollista fanaattisuutta? Moni ideologinen tai uskonnollinen fanaatikko hyväksyy äärimmäisen väkivallan jonkin epäitsekkään yhteisen hyvän nimissä. Arvojen objektivisointia kaihtavat skeptikot ovat sen sijaan harvoin fanaatikkoja.

Itseintressi on ihmisen tyypillinen piirre kaikissa tunnetuissa kulttuureissa, mutta sen sijaan että se yksioikoisesti nähtäisiin vain jonakin pahana, sille voisi etsiä selityksiä. Steven Pinker puhuu kirjassaan "vastavuoroisesta altruismista", jonka hän näkee (evoluutiobiologi Robert Triversia seuraten) monien inhimillisten emootioiden lähteenä (Pinker 1999, s. 403-405). Vastavuoroisen eli muiden kuin sukulaisten välillä vallitsevan altruismin säätely ihmisen evoluution kuluessa on tämän käsityksen mukaan johtanut mm. ihmisen psykologisen arviointikyvyn kehittymiseen - ts. olemme herkkiä havaitsemaan onko toinen ihminen luotettava vai ei. Se, että kykenee luottamaan kanssaihmiseen on ollut evoluution kannalta hyödyllistä, koska sympatiaa ja kiitollisuutta tuntenut ja ilmaissut yksilö on tehnyt hänet luotettavaksi naapurinsa silmissä. Tämä on puolestaan johtanut yhteistyöhön ihmisten välillä. Tämän yhteistyön yksi muoto on iät ja ajat ollut kaupankäynti, ja vastavuoroinen altruismi on mielestäni yksi järkevä selitys sille, miksi omien etujen ajaminen on sidoksissa kykyyn toimia moraalisesti. Toki ahneus ja itseintressi on tehokkaasti rationalisoitu nykyisessä markkinataloudessa, mutta tuskin talousliberalistit sentään olivat niitä jotka keksivät hyväksikäytön, alistamisen, orjuuden ja pakkovallan. En toki ole kieltämässä ns. globaalin markkinatalouden kielteisiä psyykkisiä vaikutuksia (esim. työpaikkojen epävarmuuden ja työlle uhrautumisen seurauksena) mutta ilmiö on kompleksinen eivätkä Jalavan ja Relanderin epämääräiset ajatukset "emansipaatiosta" ja "byrokratisoitumisesta" vakuuta analyyttisyydellään. 

En pidä kovin pahana asiana myöskään ihmisen kykenemättömyyttä samastua poliittiseen järjestelmäänsä. Julkinen erimielisyys oman poliittisen järjestelmän perusteista ja käytännöistä on mielestäni yksi liberaalis-demokraattisen yhteiskunnan vahvuuksista, ja ajatus että erimielisyttä ei olisi koska kaikki samastuvat järjestelmäänsä on ennemminkin pelottava kuin arvostettava. Pelottavana pidän myös platonilaista ajatusta siitä, että hallitsijat tietävät kansalaisia paremmin mikä heille on hyväksi. Vaikka näin voi joskus ollakin, on se periaatteena vaarallinen (ks. Holmes 1993, s. 190-197). Uskon myös, että nykyisetkin yksilöt ovat enimmäkseen itsenäisiin päätöksin kykeneviä jos eivät aina niin aktiivisia kansalaisia. Psykokulttuuri on juuri ongelmallinen sikäli kun se vähättelee demokratialle tärkeän aktiivisen kansalaisihanteen tärkeyttä. Tästä ehkä olen suunnilleen samaa mieltä Jalavan ja Relanderin kanssa, jos en paljon muusta olekaan.
 
 

KIRJALLISUUTTA:
 

Holmes, Stephen (1993). The anatomy of antiliberalism. Cambridge, Massachusetts and London, England, Harvard University Press.

Jalava, Marja & Jukka Relander (2001). Huomioita Petteri Pietikäisen artikkelista "Psykokulttuurin kritiikki". Tieteessä Tapahtuu 1/2001. 

Lamont, Michèle (1987). How to become a dominant French philosopher: The case of Jacques Derrida. American Journal of Sociology 95, 584-622.

Pietikäinen, Petteri (1999). C.G. Jung and the psychology of symbolic forms. Helsinki, The Finnish Academy of Science and Letters. 

Pietikäinen, Petteri (2000). Psykokulttuurin kritiikki. Tieteessä Tapahtuu 8/2000.

Pinker, Steven (1999). How the mind works. 1. painos 1997. New York and London, W.W. Norton & Company.

Roazen, Paul (1976). Freud and his followers. New York, New American Library.

Roazen, Paul (2001). The historiography of psychoanalysis. New Brunswick (U.S.A.) and London (U.K.), Transaction Publishers.
 

Kirjoittaja on aatehistorioitsija, joka toimii tällä hetkellä vierailevana tutkijana Massachusetts Institute of Technologyssa.
 
 

Kysymys psykoanalyysin asemasta tieteessä (Janne Kivivuori)
 
 

Psykoanalyysiin kriittisesti suhtautuva historian tutkija Petteri Pietikäinen esitteli 1990-luvulla harjoittamaani psykokulttuurin tutkimusta Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 8/2000. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa Marja Jalava ja Jukka Relander arvostelivat voimakkaasti Pietikäisen kirjoitusta. Pidän erikoisena sitä, että Jalava ja Relander hyökkäävät tutkimuksiani vastaan ikään kuin niitä esitellyt Pietikäinen olisi niistä vastuussa.
 

Jalavan ja Relanderin kirjoituksesta voi syntyä kuva, että olisin kritisoinut psykoanalyysia "epäsuorasti". Kuitenkin olen melko hiljattain julkaissut psykoanalyyttisten tietoväitteiden kritiikkiä esittelevän katsauksen (Kivivuori 1999), jonka ainakin Relander lienee lukenut, ja johon Pietikäinen viittaa. Vaikenemalla artikkelistani Relander tulee antaneeksi asioista virheellisen kuvan. 

Jalavan ja Relanderin kirjoituksen taustalla on psykoanalyysin aseman kriisiytyminen. Kansainvälisessä tiedeyhteisössä on voimistunut ja levinnyt käsitys, että kyseisen perinteen useimmat spesifit kuvaavat ja selittävät tietoväitteet ovat virheellisiä. Samaan aikaan professori Juha Siltala on luonut Helsingin yliopiston historian laitokselle psykoanalyyttisen koulukunnan ja jälkikasvun, joka tulee vaikuttamaan vuosikymmeniä ainakin TV-kommentaattoreina. Tätä tosiasiaa ei muuksi muuta edes professori Siltalan mahdollinen oma lisääntyvä kriittisyys psykoanalyysia kohtaan. Vahinko on jo aiheutettu.

Ennustan, että tulevaisuudessa suomalaisille tiederahoittajille tullaan tarjoamaan yhä enemmän historian, kulttuurin tai yhteiskunnan tutkimukseksi naamioitunutta psykoanalyyttista - tai väljemmin "psykodynaamista" - kirjoittelua. Anomuksiin joutuvat ottamaan kantaa historia- ja yhteiskuntatieteiden asiantuntijat, joilla ei ole aikaa seurata kansainvälistä luonnon- ja lääketieteellistä tutkimusta. Heidän käsityksensä psykoanalyysista lienevät lähinnä Helsingin Sanomien kulttuurisivujen varassa.

En tässä esitä yhteiskunnan, tai sen historian, psykoanalyyttisen tutkimuksen rahoittamisen lopettamista. Sen sijaan olisi toivottavaa, että eri tahot olisivat tietoisia parin viime vuosikymmenen aikana voimistuneesta psykoanalyyttisten teorioiden kritiikistä.

Ongelmallisia ovat myös opinnäytteet, joissa sovelletaan psykoanalyyttisia teorioita yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimukseen. Tilanne on niiden osalta nyt jossain määrin samankaltainen kuin marxilaisten opinnäytteiden kohdalla 1980-luvun alussa. Jo aloitetut työt saatettakoon päätökseen, mutta uusien hankkeiden käynnistämiseen on syytä suhtautua varsin varauksellisesti.

*

PS. Voi olla kohtuutonta moittia historia- ja yhteiskuntatieteitä kritiikittömiksi, jos Suomen lääketieteellinen tiedeyhteisö on yhtä hidasliikkeinen. Esimerkiksi Suomen Lääkärilehdessä julkaistaan näköjään yhä psykoanalyyttisia artikkeleita. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä psykoanalyyttisia ihmisen käyttäytymistä ja psykologiaa koskevia kuvauksia ja selityksiä pidetään suomalaisessa lääketieteen opetuksessa edelleen tosina. Jos joku lääkäri vastaisi tähän kysymykseen, hän voisi samalla kommentoida Eric R. Kandelin artikkelia "A New Intellectual Framework for Psychiatry" (1998, ks. myös www.nobel.se/medicine/laureates/2000/kandel).
 

KIRJALLISUUTTA:
 

Kandel, Eric R (1998): "A New Intellectual Framework for Psychiatry". Am J Psychiatry 155:4, 457-469.

Kivivuori, Janne (1999): "Kaksi psykoanalyysin kriitikkoa". Yhteiskuntapolitiikka 64:3, 249-256.
 
 

Kirjoittaja on sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa.