Julkaisin pari vuotta sitten tässä lehdessä kirjoituksen "Tiedeakatemiat suomalaisessa tiedepolitiikassa" (Tieteessä tapahtuu 3/1999), jossa kirjoitin mm. että "Akatemioilla on kunniakas menneisyys mutta miten on tulevaisuuden laita?" Kun viime keväänä päättyi kaksivuotinen esimieskauteni Suomalaisessa Tiedeakatemiassa ja nyt vuoden vaihteessa myös puheenjohtajuus Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnassa, kysymys on edelleen ajankohtainen.

Valtuuskunnan keskeiseksi tehtäväksi on muodostunut tiedeakatemioiden ulkomaisten suhteiden hoito. Toiminnan laajuus oli itsellenikin suuri yllätys. Uskon, että suomalaisilla tieteenharjoittajilla ja jopa tiedeakatemioiden hallitusten jäsenillä on varsin vähän tietoa kansainvälisten yleistieteellisten järjestöjen lukuisuudesta, verkostoista ja tehtävistä. Syytä olisi tuntea tämä kenttä paremminkin. 
 

Kansainvälisten järjestöjen viidakko
 

Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan perustehtävänä on ollut edustaa tiedeyhteisöämme ICSUssa (International Council for Science) mikä on tapahtunut siten, että Valtuuskunta on välittänyt jäsenmaksuja ja matkakustannuksia varten valtiolta saatua avustusta tieteellisille unioneille sekä komiteoille (tällä hetkellä osaltamme 45 yhteisöä). ICSUn toiminnan painopiste onkin toimia juuri tieteenala- tai ongelmakohtaisten järjestöjen maailmanlaajuisena yhteistyöelimenä.

Mutta myös itse keskusjärjestö ja erityisesti sen erikoiskomiteat pyrkivät käsittelemään laajoja, yleistieteellisiä kysymyksiä mm. yleiskokouksissa, joihin Valtuuskunta on yleensä lähettänyt edustajansa. Tällaisia erikoiskysymyksiä ovat olleet EUn tekijänoikeusdirektiivin uudistaminen, josta ICSU sekä monet muut järjestöt ovat esittäneet huolestumisensa. Toinen tärkeä keskustelunaihe on ollut "capacity building in science".

Osittain siitä syystä, että ICSUn päähuomio keskittyy tieteenalakohtaisten yhdistysten toimintaan on sen rinnalle kasvanut toinen globaalinen, yleistieteellinen järjestö, IAP (InterAcademy Panel for International Issues), joka nyt on saanut viralliset säännöt. Yleiskokouksessa Tokiossa viime vuonna pääteemana oli "transition to sustainability in the 21^st century". Jatkossa IAP tulee kehittämään jäsenakatemioidensa kanssa seuraavia teemoja: "health of mother and child, science education of children (with special emphasis on girls), capacity building of young academies of sciences ja science and the media". 

IAPn rinnalle ja osittain sen toimesta perustettiin viime vuonna toinen järjestö, IAC (InterAcademy Council), jonka tarkoituksena on vaikuttaa nimenomaan kansallisiin hallituksiin ja kansainvälisiin järjestöihin kuten YK) tieteen edistämiseksi. IAPn yhteyteen perustettiin myös IAMP (Interacademy Medical Panel) huolehtimaan erillisten lääketieteellisten akatemioiden ja tiedeakatemioiden lääketieteellisten ryhmien yhteistyöstä. Humanistien yhteistyöstä huolehtii perustaltaan ranskankielinen UAI (Union Académique Internationale). Globaalisiin järjestöihin voidaan lukea myös TWAS ( Third World Academy of Sciences), jonka tehtävänä on tukea kehitysmaiden tutkimustyötä, mutta jolla on lisäksi monia tukijäseniä teollisuusmaista, kuten meidänkin Valtuuskuntamme. Järjestön varsin aktiivinen toimisto, joka huolehtii myös IAPn asioista, sijaitsee Triestessä.

Maailmanlaajuiseksi voimme katsoa myös tiedeakatemioiden ihmisoikeusverkoston, jota ylläpitävät Ruotsin tiedeakatemiat .

Euroopassa toimii myös joukko muita järjestöjä, joista ylivoimaisesti toimintakykyisin ja tärkein on ESF (European Science Foundation). Tämän järjestön eräs vahvuus on siinä, että sen jäsenenä kustakin maasta on sekä valtiollinen tiedeorganisatio kuten Suomen Akatemia että tiedeyhteisöä edustava tiedeakatemia kuten Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta. Suomen osalta juuri Suomen Akatemialla onkin koordinatiovastuu yhteistyöstä ESFn kanssa.

ALLEA (All European Academies) sensijaan on eurooppalaisten tiedeakatemioiden yhteiselin ja on toistaiseksi joutunut haeskelemaan rooliaan vahvan ESFn rinnalla. ALLEAn toimisto on uuden presidentin myötä siirtynyt Hollannin varsin aktiivisesti toimivan tiedeakatemian vastuulle, joten tulevaisuus voi tuoda muutoksia. Näiden lisäksi Euroopan alueella toimii henkilöjäsenyyteen perustuvia tiedeakatemiatyyppisiä yhdistyksiä kuten Academia Europaea sekä Euroscience.

Eurooppalaiset organisaatiot ovat viime aikoina kiinnittäneet paljon huomiota Euroopan komission ohjelmaan yhteisen eurooppalaisen tiedealueen (ERA= European Research Area) muodostamiseksi. Näissä suunnitelmissä on tuotu esiin mm. ajatus, että jotkut EUn virastojen tehtävät voisivat siirtyä järjestöjen tehtäväksi ja että yleensäkin tiedeyhteisön osuutta suunnittelussa ja päätöksenteossa tulisi lisättä. Organisaatioitahan tätä varten on riittämiin!
 

Suomi sinnittelee mukana
 

Yksittäisten maiden tiedeakatemiat tekevät aina silloin tällöin Valtuuskunnalle ehdotuksia yhteistyöstä, esim. tutkijanvaihdosta. Tällaiseen toimintaan ei Valtuuskunnalla yksinään ole ollut resursseja. Sensijaan Pohjoismaiden tiedeakatemioiden edustajia on tavattu perinteisesti vuosittain. Nyttemmin on näihin kokouksiin liitetty myös Baltianmaiden tiedeakatemioiden tapaaminen joka toinen vuosi. Nämä kokoukset ovat olleet käytännöllisesti katsoen puhtaasti informatiivisia keskustelutilaisuuksia. 

Tämä edellä kuvattu järjestöjen runsaus on tietysti melkoinen ongelma pienelle maalle kuten Suomelle. Kokousedustajamme ovatkin yleensä vastustaneet uusien rinnakkaisjärjestöjen perustamista mutta tuloksetta.

Tietysti voi jättäytyä pois jonkun järjestön toiminnasta mutta minkä? On hyvin vaikeata ennustaa missä syntyy vaikuttavaa ja aktiivista toimintaa. Valtuuskunta suhtautui esimerkiksi hyvin passiivisesti IAPn toimintaan mutta juuri siellä näyttää syntyvän monia uusia aloitteita. Eräs ratkaisu olisi, että voisimme valita yhteisen kokousedustajan muiden pohjoismaisten tai pohjoismaisten ja baltialaisten tiedeakatemioiden kanssa. Tämä teoriassa hyvä ratkaisu tuskin toimisi käytännössä. 

Valtuuskunta on kuitenkin pystynyt saamansa valtionavun tuella huolehtimaan siitä, että Suomi on ollut edustettuna kaikkien edellämainittujen järjestöjen tärkeimmissä kokouksissa. Lisäksi Valtuuskunnan pääsihteeri Heikki Solin on ALLEAn ja UAIn hallituksen jäsen.

Suomi osallistuu siis tähän kansainväliseen toimintaan, mutta tarvittavia jatkotoimia varten ei ole ollut voimavaroja. Jatkotoimilla tarkoitan sitä, että meidän tulisi voida levittää järjestöjen kautta saatua tietoa tiedeyhteisöömme sekä tukea tieteenharjoittajien osallistumista järjestöjen projekteihin. Myös tieteenharjoittajien osallistumista julkiseen keskusteluun tieteen suurista kysymyksistä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin pitäisi voida stimuloida.

Tämän kansainvälisen toiminnan hyödyntämiseksi olisikin saatava aikaan aktiivista vuorovaikutusta sekä Suomen Akatemian että opetusministeriön kanssa.
 

Tiedeakatemiajärjestelmäämme vahvistettava
 

Käsitykseni on, että tarvitsisimme todella toimivan organisaation huolehtimaan näistä kansainvälisistä ja muista yleistieteellisistä suhteista. Eräät tiedeakatemioittemme jäsenet ovat kyllä suhtautuneet tällaisiin ajatuksiin varoen ja jopa kielteisesti vedoten resurssien niukkuuteen ja Suomen Akatemian tehokkaaseen ja arvostettuun toimintaan. Vaikka myönnänkin näiden perusteiden paikkaansapitävyyden katson kuitenkin olevan aihetta tiedeakatemiaorganisaation vahvistamiseen.

Suomen Akatemia ei nykymaailmassa voi operoida valtiovallasta riippumattomien järjestöjen kentässä. Tämän organisaatiovahvistuksen tulisi perustua lisätyn valtionavun ohella myös Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan ja itse tiedeakatemioiden suhteiden uudelleentarkastelun. Nythän olemassa olevasta personaaliunionista huolimatta kaikki kansainväliset asiat jäävät vain Valtuuskunnan hoitoon vaikka tiedeakatemioillakin olisi omaa mielenkiintoa niitä kohtaan. Samalla tulisi tarkastella myös Tieteellisten seurain valtuuskunnan asemaa tässä suhteessa.

Viime aikoina on esitetty myös ajatus "vanhan" Suomen Akatemian henkiinherättämisestä. Tähän en kyllä näe mitään aihetta edes kansainvälisestäkään näkökulmasta tarkasteltuna. Sensijaan jo 1600-luvun alussa Euroopassa syntynyt ja globaalisesti levinnyt tiedeakatemiajärjestelmä näyttää voivan maailmalla hyvin ja sen vahvistamiseen Suomessakin olisi nyt korkea aika.
 

Kirjoittaja on Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan entinen esimies ja puheenjohtaja sekä Tampereen yliopiston entinen rehtori.
 
 

Merkillistä sananselitystä (Jorma Koivulehto)
 

Sanojen alkuperän tutkiminen ei ole mitään mutu-hommaa. Sen ainakin pitäisi olla ankaran kurinalaista tutkimusta. Tämä kirjoitus on syntynyt huolesta etymologisen tutkimuksen nykytilasta Suomessa. Löyhää ja mielivaltaista sanojen yhdistelyä, ainakin vaihtoehtoisina selityksinä mainittuna, tapaa jo liian usein.
 

Viime vuosina on ilmaantunut kaksi toisistaan hyvin jyrkästi poikkeavaa suuntausta suomen sanojen alkuperän tutkimuksessa eli etymologioinnissa. Niiden kriittinen tarkastelu on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin kun kirjat ovat ilmestyneet arvostetussa sarjassa Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia (SUST).
 

Eino Koposen etymologinen avaus: mahdollisimman monta omaperäistä sanaa lainasanojen tilalle
 

Eino Koponen puolustaa väitöskirjassaan (1998: Eteläviron murteen sanaston alkuperä. Itämerensuomalaista etymologiaa, SUST 230) näkemystä, jonka mukaan valtava määrä suomen ja sen lähisukukielten sanoista on ns. deskriptiivis-onomatopoeettista lähtöä, siis äännesymboliikkaa. Tämä ei vielä ole kovin uutta. Vanhastaankin on esiintynyt suuntaus, joka pyrkii selittämään sanoja juuri tähän tapaan, varsinkin niitä sanoja, joille ei ole löytynyt parempaakaan selitystä. Tällaisiin selityksiin on usein turvauduttu myös lainaetymologian torjunnassa: jos jotenkin vain on mahdollista, sana selitetään mieluummin deskriptiiviseksi kuin lainaperäiseksi. Tällä linjalla on vankasti myös Koponen.

Uutta -- ja samalla kyllä vanhaakin, 1800-luvulta -- on Koposella kuitenkin "juuren" käsite; se on hänen hypoteesinsa kantava voima. Suuri osa sanastosta voidaan hänen mukaansa palauttaa ns. deskriptiivisiin (onomatopoeettisiin, ekspressiivisiin) "juuriin" (S. 51-58), ts. ne ovat syntyneet äännesymbolista tietä. Näillä juurilla on seuraava rakenne: konsonantti + vokaali + konsonantti; usein jälkimmäinen konsonantti on nasaali likvida (l, r) tai nasaali m, usein myös h, mutta muutkin konsonantit käyvät (ei kuitenkaan s, koska sellaisia "juuria" ei nyt satu löytymään: on kyllä kihistä, kihise-, mutta ei *kisise-). Vokaali saa varioida vapaasti. Koponen esittää itse seuraavan esimerkin: onomatopoeettinen juuri *tVr- (V = mikä tahansa vokaali) + (tunnettu) suffiksi -ise: tar-ise-, infinitiivi tarista, tir-ise, infinitiivi tiristä; torista, turista, tyristä, täristä, töristä. 

Tähän asti on kaikki hyvin. Tällaiset onomatopoeettis-deskriptiiviset ("ekspressiiviset") verbiketjuthan ovat kaikkien tuntemia; niiden ekspressiivinen, äännemaalaileva luonne näkyy siinäkin, että neutraalein vokaali, e, esiintyy niissä sangen harvoin: kal-ise-, kol-ise- ~ kili-se–,kum-ise- ~ kim-ise-, puh-ise- ~ pih-ise-, rät-ise- ~ rit-ise- ~ rut-ise- jne. 

Koposen esimerkkijuureen *tVr- kuuluu hänen mukaansa myös "korrelaatteja": kuten taru 'kertomus', taroa 'kiroilla; töhertää', tireä 'kiivas, äkäinen', tora 'riita', torua 'moittia', turu 'torvi' (s. 53). Tällainenkin on ennestään jossain määrin tunnettua, tosin Koposen kaikki selitykset eivät vakuuta: esim. tora 'riita' on lähteiden mukaan paljon vanhempi sana (ja vielä a-vartalo!), eikä se voi mitenkään primaaristi juontua tuosta aivan nuoresta deskriptiiviverbistä torista 'korista, turista, solista' (eikä myöskään esim. verbistä torottaa 'soittaa suuta; lorottaa', joka myös mainitaan "korrelaattina"). 

Juuresta voidaan muodostaa ns. "laajennettu juuri" liittämällä siihen vielä toinen konsonantti. Tällaisilla juurilaajenteilla on siis rakenne *tVrC- (C = joku konsonantti). Ensimmäisenä ryhmänä on "Perus- t. motivaatiomerkitykseltään onomatopoeettisia, ääntä, liikettä t. mentaalista tilaa kuvaavia - - sanoja", kuten: terhentää 'ärhentää', terhakka 'vikkelä, tarmokas', terho 'tarmo, into', tirskua 'nauraa; herua', turskua 'pursua', tärskyä 'iskeytyä', tärsky 'isku' jne., jne. (s. 53). Tällaisetkin sanat ovat toki usein äännesymbolisia, kuten on jo vanhastaan nähty. Siihen ei tarvita kuitenkaan mitään erityistä "juuriteoriaa". 
 

"Neutraalit" sanat juurihypoteesin kourissa
 

Lopulta tulevat sitten merkitykseltään aivan "neutraalit" sanat (s. 54-55): esimerkkeinä Koposella on mm. tarja 'säleikkö, ritilä, irtopohja', tarjeta, tarjota, tarkka, tarmo, tarpoa, terni(maito), terho, terttu, terä, torjua, turha, turkki, turmella, turpa, turva, turvota, törmä jne. Näiden johtelu tVr-juuresta menee jo täysin käsittämättömäksi. Miten esim. sellainen kantasana kuin terä -- jonka edustaja tavataan permiläiskielissä saakka! -- voisi edes teoreettisesti kuulua tähän, kun ei ole edes "juurivarianttia" *terise : teristä (e on näissä verbeissä harvinainen!)? Ja miten niin erimerkityksiset sanat kuin turha, turkki, turmella, turpa, turva, turvota voisivat juontua samasta kannasta (vrt. turise-, turista)?

Koponen väittää kuitenkin esimerkiksi, että tarjota liittyy 'tyrkyttää, ojentaa' -"merkitysryhmään". Tätä merkitysryhmää taas edustaa esim. tyrkätä 'sysätä' (s. 53). "Ainakin tarmo ja tarpoa, mahdollisesti myös törmä (vrt. törmätä) liittyvät merkitysryhmiin 'voimakas, raju' ja 'sysätä' työntää'." Näitä merkitysryhmiä taas edustaisivat mm. tirhakka 'vikkelä, reipas' ja sitten tyrkätä ja tyrkyttää. -- Tällainen on puhdasta subjektivismia ja mielivaltaa. 

Jokaiselle järkevälle etymologille luulisi olevan selvää, että Koposen lanseeraama metodi vie totaaliseen, täydelliseen mielivaltaan. Metodin selitysvoima on rajaton, ja siksi selitykset ovat arvottomia -- varsinkin noiden "neutraalien", "värittömien" sanojen selitykset. Teoreettisestihan tämän hypoteesin mukaan mitkä tahansa sanat, joissa on kahden tai useamman konsonantin yhtymä, voisivat olla deskriptiivistä lähtöä, erityisesti sellaiset, joissa yhtymän ensimmäisenä konsonanttina on likvida (l,r) tai nasaali (etenkin m) tai h (siis esim. kulta, parta, kumpu, kimppu, kihti, tuhka, tahko, vihko, vihta). Tämän metodin puitteissa onkin sitten vain johdonmukaista, että Koponen lausuu vähän myöhemmin -- kappaleessa "Omaperäisistä ja lainasanoista" (s. 61-65): "Sanojen virva tai virta etymologia ei kuitenkaan aukea pohtimalla, mikä "johdin" siinä oleva va, ta aines on, eikä niille (mahdollisesti) esitettävää vierasperäistä etymologiaa voisi perustella sillä, että "sana ei voi olla hämärtynyt johdos, koska sen johtimelta näyttävä elementti ei ole muotonsa, funktionsa, morfotaksinsa yms. puolesta minkään tunnetun johtimen kaltainen"." (s. 63-64). Sillä lailla!

Normaalit etymologiset menetelmät, sananmuodostussäännöt ja sanojen rakenteiden äänteelliset ja morfologiset analyysit julistetaan siis noin vain tarpeettomiksi, pois viralta!

Tällaisen väitteen mielivaltaisuuden voi osoittaa helposti myös menetelmällä reductio ad absurdum. Jos virta perustuisi deskriptiivis-onomatopoeettisen juuren *vir- "laajennettuun juureen" *virt- (samaan juureen myös vireä, virkeä, vire, s. 62), silloin voitaisiin samoin perustein väittää, että kulta perustuu "laajennettuun juureen *kult- juuresta kVl- joka näkyy u-värisenä verbissä kulista 'kilistä, varsinkin kullan, kulkusten äänestä' (Nykysuomen sanakirja): kulisevassakullassa; samoin tietenkin kilta kuuluisi "laajennettuna juurena" verbin i-vokaaliseen varianttiin kilistä : kilise- : kilta-istunnossahan lasit kilisevät!; sitä paitsi kalja -- kalista -- on tietenkin juoma, jota siellä nautitaan, ja ainakin hampaat voivat kylmästä kaljasta kalista! Kangaspuiden kaide eli pirta kuuluisi tietenkin taas onomatopoeettiseen juureen *pVr-, sen i-vokaaliseen varianttiin piristä (kuten pirteä): kangaspuilla kudottaessahan syntyy kaikenlaisia siriseviä ja piriseviä ääniä; ja Koponen todella palauttaa eteläviron sanan pird 'päre' tämän juuren laajenteeseen! Nythän kuitenkin satumme tietämään, että kulta, kilta ja pirta ovat lainoja (samoin muuten myös kalja!). -- Ja niin on tietenkin myös virta ( <— balto-slaavin *virta- > puolan wart 'virta', *virt5a > joennimi Warta, Petri Kallio; vrt. myös liettuan virtis 'vesipyörre, erityisesti virrassa'). Voidaan lisäksi osoittaa, että (lähes?) kaikki muutkin -rt-yhtymän sisältävät sanat, joiden -t- ei kuulu johtimeen, ovat lainoja.

Koposen väitöskirjassaan esittelemissä etymologioissa "deskriptiivisillä juurilla" on jo huomattava osa (vrt. esim. nrot 9, 27, 55, 78, 165, 185, 187, 330). Niihin ja niiden merkillisyyksiin en voi syventyä tässä, samoin kuin en myöskään ota kantaa hänen väitöskirjansa pääsisältöön, eteläviron sanaston alkuperään (yleisemmin).

Vielä on kuitenkin pakko mainita seuraava pelottava tapaus. Koponen ehdottaa, että kehrä, suomen itämurteiden keträ, estn. keder (gen. kedra) '(värttinän) pyörä', (alun perin, kuten vieläkin liivissä ja mordvassa, 'värttinä') olisi rä-johdos, jonka kantasana olisi *keVcä > kehä, joka puolestaan sisältäisi "onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren *keVc- ja vartalonvokaalin" -ä. *keVcä > kehä-sanan "semanttinen motivaatio" olisi "pyörivän, kiekkomaisen esineen ääni" (s. 64-65). kehrä, keträ, vepsän kezr (< *kesträ) on kuitenkin mitä ilmeisin laina indo-iranilaiselta taholta, sitähän tukee jo sanan struktuurikin: suomessa kun on vain neljä alkuperäisen -str- -yhtymän sisältävää sanaa, jotka kaikki ovat (odotetusti) lainoja. *kesträ on peräisin esi-iranilaisesta asusta *kestro- > kantairanin *Vcastra-, jonka vastine iranilaisessa paVston (afgaanin) kielessä merkitsee 'värttinä' (= idg. *ketstro- > muinaisintian cattra-, c5attra- 'värttinä'). -- Miksi sitä paitsi olisi valittu fonotaktisesti outo tai mahdoton sekvenssi *-Vcr-, tiedämmehän, että suffiksi -rA vanhastaan liittyy vokaalivartaloihin: pisa-ra, ava-ra jne., ja myös indo-iranilainen lainasana vasara < *wa/sara on saanut välivokaalin -a- ääntämisen helpottamiseksi (originaali oli kaksitavuinen*vajra-). Sitä paitsi oletetulle äännekehitykselle **-Vcr- > ims. *-str- ei tunneta rinnakkaistapauksia. Eikä suomalais-ugrilaisessa perusvartalossa *keVcä löydy mitään onomatopoeettis-deskriptiivistä sointia eikä merkitystä, mikä viittaisi pyörivän esineen ääneen: suomessa kehä 'piiri, rengas, ympärys; huoneen hirsisalvos; (ikkunan, oven, taulun) raami'; mordvassa, marissa 'aurinko, päivä', mansissa '(astian) vanne', hanti 'rysän tai merran vanne' (Suomen sanojen alkuperä I 337). "Onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren" *keVc- olettaminen on siis täysin ad hoc, hihasta tempaistu. Voisi sanoa myös: todella kehäpäätelmä. 

Normaali etymologinen todistelu -- esim. rakenneanalyysi, fonotaksin (äännerakenteen) ja johto-opin sääntöjen huomioonotto, semanttisiin ja äänteellisiin paralleelitapauksiin tukeutuminen -- on siis Koposen metodin mukaan poissuljettu ja arvoton -- jos sana vain jotenkin näyttää tai saadaan näyttämään (tai mahdollisesti on kerran näyttänyt) "deskriptiiviseltä" tai "ekspressiiviseltä". Ja taas siitä, onko jokin sana (ollut) ekspressiivinen, päättää Koponen ilmeisesti itse. Tämä merkitsisi kaiken objektiivisen tutkimuksen loppua. Tämä on pelottavaa erikoisesti siksi, että Koponen on kuulunut suomen kielen uuden etymologisen sanakirjan (SSA = Suomen sanojen alkuperä 1-3 1992-2000) toimituskuntaan. 
 

Kari Liukkosen etymologinen avaus: mahdollisimman monta balttilaista lainaa
 

Hiljattain ilmestyneessä tutkimuksessaan (1999: Baltisches im Finnischen, SUST 235) Kari Liukkonen edustaa täysin päinvastaista linjaa kuin Koponen. Hän yrittää löytää mahdollisimman monta lainasanaa. Tosin ei mitä tahansa lainaa, vaan nimenomaan balttilaista lainaa. Lainaselityksiä on kirjassa 100 kappaletta, aakkosjärjestyksessä. Kun tekijä on itse baltologi, odottaisi kypsää tulosta ja järkeviä etymologioita. Kuitenkin jo pikainen silmäys kirjaan hätkähdyttää, ja mitä enemmän siihen syventyy, sitä merkillisemmältä se näyttää. Kun tutkimus kuitenkin on -- kuten sanottu -- julkaistu arvostetussa sarjassa, sitä ei voi noin vain sivuuttaa. Liukkonen on kyllä kiitettävästi löytänyt sanoja, joille ei vielä ole selitystä. Mutta metodi "lainaa baltista mihin hintaan hyvänsä" ei vie vakavaa tutkimusta eteenpäin. Baltologian hallinta ei yksin riitä, jos lainatodistelut ovat sellaisia kuin tässä kirjassa.

Tässä kirjoituksessa voin käsitellä vain muutamaa tapausta. Yritän tyypitellä niitä ryhmiksi niiden heikkouksien mukaan.

Semanttinen mielivaltaisuus näkyy useimmissa etymologioissa. Postuloidaan hypoteettisia "alkumerkityksiä", joiden on määrä oikeuttaa kulloinenkin selitys. Postuloidut merkityskehityksetkään eivät yleensä ole mitenkään luontevia, eikä niille löydy semanttisia paralleeleja, rinnakkaistapauksia. 

Sanan häät (yksikkömuoto hää on käytössä vain yhdyssanoissa) Liukkonen palauttaa varhaiskantasuomen asuun *Vsänä ja selittää, että se on lainaa baltin sanasta *Vzang5a 'askel' (vrt. liettuan Vzengti 'astella, kulkea, mennä'): avioonhan astutaan. Baltin sana olisi siis Liukkosen mukaan lainautuessaan merkinnyt jotain sellaista kuin *'(juhlallinen) askel' tai *'askeleen otto'.

Tässä näkyy argumentointitapa, joka toistuu kerta kerran jälkeen: itämerensuomen sanoja, joilla ei näyttäisi olevan semanttisesti mitään tekemistä oletetun baltin originaalin kanssa, selitetään silti lainoiksi ottamalla avuksi eräänlainen vapaa assosiaatio. Vapaasti assosioiden, mielteitä toisiinsa yhdistellen, voidaan todella melkein aina löytää jotain yhteistä kahden käsitteen välille. Etymologioinnissa on kuitenkin kyse uskottavuudesta. Varsinkin lainasanatutkimuksessa tällainen metodi vie täydelliseen mielivaltaan. Tässä juuri on ero etymologiointiin, jota harjoitetaan saman kielikunnan sisäisillä kentillä. Siellä on kyse äänteiden identtisyydestä. Jos voisimme esim. osoittaa, että tietyn indoeurooppalaisen kielen sanalle 'häät' löytyy tietystä toisesta indoeurooppalaisesta kielestä (siis sukukielestä) äänteellisesti identtinen sana, joka merkitsisi esim. 'askelta', voisimme todella esittää arvion, että sanat kuuluvat yhteen, eli ovat muodollisesti "sama sana", mutta tietenkin asia kaipaisi vielä täydentävää tutkimusta, jossa otettaisiin huomioon koko indoeuroopan sanakenttä, 'häitä' merkitsevien muiden sanojen semanttinen motivaatio jne. Mutta tuskin missään tapauksessa voisi lähteä merkityksestä *"juhlallinen askel", vaan yhteys perustuisi pikemminkin häätansseihin tai hääkulkueisiin tms. 

Lainasanojen ollessa kyseessä ei kuitenkaan ole geneettistä äänneyhteyttä, ei ole siis "samaa sanaa", ja siksi tämäntapaiset täysin vapaan assosiaation menetelmät jäävät arvottomiksi: teoreettinen selitysvoima on nimittäin jälleen liian suuri, (lähes) rajaton. Metodi, joka "selittää" mitä tahansa, ei selitä enää mitään. Jotta selitys olisi uskottava, lainasanan merkityksen pitäisi jossain määrin -- mieluummin aika tarkasti -- vastata originaalinsa merkitystä; tai ainakin merkityseron pitäisi olla sellainen, että se on luonteva selittää. Semanttisten rinnakkaistapausten löytyminen vahvistaa aina selitystä, jos kyseessä on erikoinen semanttinen kehittymä. -- Liukkosen selitys on äänteellisestikin epäonnistunut: baltin -ng- [-ng-]:ää pitäisi tietenkin vastata varhaiskantasuomen -nk- (*Vsänkä), eli pitäisi olla suomen **hänkä.

Baltin 'tietää, tuntea'- pesyeestä juontavat Liukkosen mukaan juurensa seuraavat neljä sanaa: himo, hinta, ihme ja ihminen; sanat himo ja ihme jopa samasta baltin sanasta *Vzinm5e. Siitä olisi lainautunut varhaiskantasuomeen *VsimV, jonka merkitys olisi ollut suunnilleen 'merkki' kuten sen balttilaisen originaalinkin. himo selittyisi nyt semanttisesti siitä, että voi sanoa esim. osoittaa, tuntea himoa (!). Mutta tietenkin voi osoittaa / näyttää ja tuntea mitä tahansa: opas osoitti rakennusta jne. Ajatus on siis täysin käsittämätön. (ihme: ks. tuonnempana.)

Hinta taas olisi oikeastaan 'tunnettu' (vrt. liettuan partisiippi [neutri] Vzinta 'tunnettu'): koska hintahan on muka tunnettu! Miksi ihmeessä juuri tunnettu? Voihan hinnasta yhtä hyvin sanoa, etä se on korkea / kallis tai halpa, sopiva -- tai pikemminkin tuntematon. Hinnastahan on ollut tapana tinkiä, siitä on sovittu vasta kauppaa tehtäessä! (Tietenkään tällaisetkaan merkitykset eivät silti sovellu oletetun lainaoriginaalin merkitykseksi -- eikä mikään muukaan laatua kuvaileva sana!) Muka semanttisina paralleeleina esitetään saksan preisbewußt 'price-conscious'(!), mikä tietenkin on jotain aivan muuta, ja englannin tarif 'tavara-, hintalista', sen arabiankielinen originaali kun merkitsee 'tiedoksianto'(!). 

Ihminen < vanhempi muoto inhiminen = inhimi-nen on kirjoittajan mukaan "ein eindeutiges baltisches Lehnwort" ('yksiselitteinen balttilainen laina') ja on lainautunut baltin adjektiivista, sen feminiinimuodosta, *inVzinm‰, jota vastaa nykyliettuan feminiini-asu iVzymi, Liukkosen mukaan adjektiivi on merkitykseltään mm. 'kuuluisa, tunnettu' ("berühmt, bekannt"). Varhaiskantasuomen "lähtömerkitys" olisi ollut 'naispuolinen tuttu' ("weibliche Bekannte"), josta sitten helposti olisi kehittynyt merkitys 'naispuolinen elämänkumppani, (avio)vaimo' ja vasta myöhemmin 'naispuolinen henkilö' ja lopulta 'ihminen'. 

Nyt kuitenkaan kyseinen adjektiivi ei merkitse neutraalisti 'tunnettu'. Sehän on prefiksillä in muodostettu asu, joka merkitsee suunnilleen samaa kuin prefiksitönkin adjektiivi Vzymus, Vzymi, substantiivikantana on jo mainittu liettuan VzymIe 'merkki'. Merkitys on täten (sanakirjojen mukaan): 'komea, huomattava, nimekäs, merkittävä, erinomainen, kuuluisa, ylhäinen'. Olisi aivan epätodennäköistä, että itämerensuomen ihminen olisi semanttisesti motivoitunut adjektiivista, jonka merkitys on tällainen: 'merkittävä, kuuluisa (nainen)'. Mutta sitten lisäksi: on aivan mahdotonta, että tällainen prefiksillinen adjektiivinen johdos olisi ollut kielessä olemassa jo varhaisimpien balttilais-kosketusten aikaan, siis myöhäisintään n. 3000 vuotta sitten. Enkä muutenkaan tunne yhtään esimerkkiä siitä, että 'ihmistä' merkitsevä sana olisi motivoitunut edes neutraalimmasta 'tunnettu'-merkityksestä. Liukkosen kaavailema semanttinen kehitys on tietenkin muutenkin epäuskottava. Nyt onkin sitten Eino Koponen (2000) Tarton fennougristikonferenssissa esittänyt uuden tulkinnan, jonka mukaan ihminen olisikin johdos sanasta ihme (ks. Facing Finnic, Castrenianumin toimitteita 59, s. 100-112). En voi paneutua tähän, totean vain, että tässä Koponen ei ole soveltanut juurihypoteesiaan, vaan perustelee etymologiaansa hyvinkin monimutkaisesti perinnäiseen tapaan. Se metodi kun nyt sattuu taas sopimaan tällä kertaa.

Sanalle veli (*velji < *velje) Liukkonen on löytänyt mielestään sopivan 5e-vartaloisen balttilaisen originaalin: baltin *velj5e > liettuan velIe. Merkitys on kuitenkin vähemmän sopiva. Sana merkitsee nimittäin 'kuolleen sielu, aave' ('Seele des Verstorbenen, Geist'), monikossa 'kuolleiden aavemaiset haamut' ('geisterhafte Gestalten der Verstorbenen'); tästä johdettu sana liettuan velnias merkitsee 'paholainen, piru'. Liukkonen olettaa kuitenkin rohkeasti seuraavaa semanttista kehitystä: 'kuolleen aavemainen haamu' > 'kuollut kummittelijana' > 'kummittelija (kaksoisolento: Doppelgänger)' > 'veli'. Tällainen semanttinen kehitys on hänen mukaansa ymmärrettävä ("einsehbar"). Minusta, ja nähdäkseni kenestä hyvänsä, tämä kehitys on kyllä täysin käsittämätön ("uneinsehbar"). 

Suomen noki muka olisi saatu baltin sanasta, jota edustaa liettuan nagIe 'sormenkynsi'. 'Noen' ja 'kynnen' välistä ammottavaa semanttista aukkoa Liukkonen yrittää täyttää olettamalla, että baltin sanan "alkuperäinen merkitys" onkin "todennäköisesti" ollut 'kynnen reuna, kynnen alla oleva lika'. Ja tästä sitten päästäänkin 'nokeen', nimittäin siten, että kaskea poltettaessa kynnen alle meni nokea (!). 

Sanat suo ja suoja esitellään 'seisomista' merkitsevän verbin balttilaisesta johdoksesta saatuina sanoina. Saman perusverbin siitä johdoksesta, jota edustaa liettuan stuomuo 'vartalo', juontuisi hänen mukaansa myös Suomi. Kummallista selitystä perustellaan semanttisesti mm. sillä, että kyseiseen indoeurooppalaiseen 'seisoa' -verbiin kuuluvalla saksan sanalla Stamm '(puun) runko' (< länsigermaanin *stamma-) on tunnetusti myös merkitys 'heimo'. Stamm -sanan 'heimo'-merkitys ei tietenkään ole alkuperäinen vaan myöhempi metaforinen kehittymä 'puunrungosta': vrt. keskiyläsaksan stam 'Stamm; Geschlechtsstamm, Abstammung'. Siitä ei voi mitenkään päätellä, että baltin 'vartaloa' merkitsevällä sanalla olisi ollut muinoin sama merkitys (joka myöhemmin olisi täysin hävinnyt!), kyseessähän ei ole edes sama sana -- eikä sama merkitys. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että esim. latinan samaan indoeurooppalaiseen verbikantaan kuuluvalla sanalla statura 'vartalo' on ollut kerran merkitys 'heimo'! Sitä paitsi motivaatio 'heimo' ei näytä yleensä esiintyvän heimojen nimisssä (sana heimo itse on muuten jo balttilainen laina). Sen sijaan 'ihmiset' on tavallisin kansojen ja heimojen nimien motivaatio. Myös Liukkonen toteaa tämän, ja esittää siksi, että Suomi on balttilaisena lainana voinut alun perin merkitäkin yksinkertaisesti vain 'ihmiset' tai 'kansa'. Tämä on jo toinen semanttinen hyppy tässä "selityksessä". Merkitykseen 'ihmiset' päädytään aivan muulla tavalla (ks. Petri Kallio, Suomi(ttavia etymologioita), Virittäjä 1998, s. 613-620). 

Vielä lyhyesti muita esimerkkejä semanttisesta mielivallasta: hiki (baltin verbistä 'paskantaa', substantiivinen vastine liettuan VsìkIe 'perse'), kalja (vrt. liettuan galia 'voima'), kehdata (vrt. liettuan kekVsti 'ryhtyä huoraksi'), ilmansuunta luode (liettuan klotis 'kohtalo, osa'), länsi (liettuan lemtis 'kohtalo'), sisäelin perna (liettuan sparnas 'siipi': pernaa kuulemma voi pitää 'siivenmuotoisena'), suomen murt. päntä 'joukko, parvi' (liettuan pentis 'kirveen selkä; kantapää'), velka (liettuan velkIe 'köysi, jolla ies kiinnitetään auraan', vilkti 'raahata, vetää'). Luetteloa voisi helposti jatkaa. 
 

Äänteellisiä ad hoc -selityksiä 
 

aurinko-sanan pitäisi Liukkosen mukaan juontua (toteamattomasta) balttilaisesta asusta *auVsringa *'mikä liittyy aamuruskoon'. Odotuksen mukainen *auhrinka olisi typistynyt asuun *aurinka / aurinko fonotaktisista syistä (siis koska tuollainen äänneketju olisi ollut mahdoton). Tämmöisissä tapauksissa kuitenkin juuri diftongi häviää: odottaisi siis asua *ahrinko: vrt. nouse-, mutta kausatiivijohdos nos-ta-. Aurinko esiintyy murteissa vain (länsi)suomessa ja on kieltämättä arvoituksellinen sana; siinä on ilmeisesti sama suffiksi kuin esim. lainassa vahinko (lainattu kantaskandinaavista: vrt. muinaisislannin vá 'vahinko, onnettomuus, vaara' < *w5aha- < kantagermaanin *wanh5o). 

Itämerensuomen *imeVs > suomen (murt.) ime(h), kirjakielen ihme on Liukkosen mukaan syntynyt dissimilatorisesti vanhemmasta, täysin hypoteettisesta asusta *VsimeVs, joka taas juontuisi baltin sanasta *Vz‰nm5e 'merkki', samasta siis kuin suomen himo! Tämmöiset dissimilaatiot ovat kuitenkin aivan tuntemattomia. Meillähän on esim. home(h) ja hame(h), nämäkin lainoja. Päinvastoin, tunnemme ainakin yhden esimerkin siitä, että sanan alkuun on syntynyt epäetymologinen lisä- *Vs- > h-: hiha < *VsiVsa (> saamen sassi 'hiha') palautuu vanhempaan asuun *iVsa (= mordvan oVza).
 

Balttilaisia originaaleja ei löydy, ne vain oletetaan
 

Esimerkiksi hauki-sanalle rekonstruoidaan lähtömuodoksi baltin *Vsauk5e. Sanan pitäisi olla k-johdos baltin verbivartalosta *Vsau- (> liettuan Vsauti mm. 'ampua, juosta nopeasti'). Tämmöinen selitys operoi peräti kahdella tuntemattomalla suureella: oletetaan tuntematon sana/johdos ja tuntematon motivaatiomerkitys, josta sitten johdetaan denotaatiomerkitys (varsinainen merkitys) 'hauki': **"(nopeasti) ampaiseva" = 'hauki'.

Ehkä kaikkein merkillisin väite on se, että suomen koipi juontuisi baltissa muka esiintyneestä kahden sanan kontaminaatiosta, sanojen, joita vastaavat liettuan koja 'jalka' ja staibis 'sääri'. Tämmöisestä kontaminaatioasusta ei tietenkään ole mitään näyttöä. 
 

Balttilaisten verbien leksikaalistumattomien partisiippien olettaminen lainojen lähteiksi
 

Jo olettamus, että tällaiset verbiparadigmojen "elävät" osat, joilla ei ole mitään leksikaalistunutta käyttöä, olisivat lainojen lähtömuotoina, on sinänsä oudoksuttava. Miksi olisi lainattu vain verbin joku partisiippi, miksi ei mieluummin koko verbiä? Mutta myönnettäköön, etukäteen tällaistakaan ei voi kokonaan jättää vaille huomiota. Mutta ainakin semantiikan pitäisi silloin olla vedenpitävästi kunnossa. Liukkosen esimerkeissä ei yleensä näin ole. 

Suomen ensi selittyy Liukkosen mukaan lainatuksi baltin eiti 'mennä; tulla' -verbin vanhasta aktiivin partisiipin preesensin feminiiniasusta(!) *ent‰; feminiini siksi, että baltin 'kerta' -sanakin (josta suomen kerta on lainattu) oli feminiini: 'ensi kerta' = 'tuleva kerta'. Suomen ensi kerta merkitsee kuitenkin myös 'ensimmäinen kerta' ("eka kerta"), vrt. myös ennen 'früher, einst', entinen 'vorig, früher, ehemalig' jne. Suomen ensi-sanalle on sitä paitsi jo osoitettu vastine saamesta (Lehtiranta, Sammallahti): saamen ovda 'esi-, ovdal 'ennen', mikä tietenkin jo yksinään sulkee balttilaisetymologian pois (saamen sana ei nimittäin palaudu -nt- -yhtymälliseen asuun). 

Hinta -sanasta oli jo puhe, ja häntä -sanankaan selityksestä ei voi keskustella vakavasti. Viimeksi mainitun pitäisi juontua baltin asusta *Vzengta-, joka on preteritin (passiivinen) partisiippi verbistä (liettuan) Vzengti 'mennä, astella', siis olla samaa(!) kantaa kuin häät: häntä olisi muka ollut jotain sellaista kuin "ulos ojennettu, esiin työnnetty"(!). Sitä paitsi odottaisi asua **hähtä < varhaiskantasuomen **Vsäktä : vrt. juhta < *jukta- ¨ baltin *jungta- [junkta] (mikäli jälkimmäinen suomen sana ei ole iranilainen laina).

Väriadjektiivin musta Liukkonen selittää lainatuksi partisiipista *muVsta- 'lyöty' (vrt. liettuan mùVsti 'lyödä'): koska lyödäänhän silmä mustaksi! Yhdistelmä on äänteellisestikin mahdoton, koska odottaisi tietenkin asua suomen **muhta < **muVsta. Koska baltin verbin indoeurooppalainen etymologia on epäselvä, Liukkonen laskee sen varaan, että verbissä olisi ollut alkuperäinen -s- ja että ns. ruki-sääntö ei olisi toiminut. Tämä on tietenkin ad hoc: -s-:llisiä muotoja ei liettuasta ole tavattu. 
 

Onnistuneitakin etymologioita on, mutta ...
 

Liukkosella on muutamia onnistuneitakin etymologioita, kuten esim. haastaa (vrt. liettuan Vzosti, Vzostu 'puhua,parantaa loitsulla, sanoa', iVs-Vzasti, -Vzandu 'sanoa sana'); kuohu (vrt. liettuan goVza 'kuohu'); lasta (vrt. latvian lapsta 'lapio'); suomen murt. lojo 'pitkä matkareki' (vrt. liettuan mon. Vslajos 'parivaljakon vetämä kuorma-, matkareki'); tuttu vesikasvin nimi lumme, gen. lumpe(h)en (joskus myös 'Nuphar, ulpukka') (vrt. liettuan harvinainen muoto mon. lugmiai 'ulpukka', yks. lugmis; tavallisesti -gn-); adjektiivi tuore (vrt. liettuan doras 'hyvä, kelvollinen, käyttökelpoinen, kunnollinen' jne.; merkityserosta huolimatta pidän etymologiaa oikeana, sillä tuore vaikuttaa jo struktuuriltaankin lainalta, eikä muuta selitystä löytyne. Laina-adjektiivit sitä paitsi ovat merkitykseltään usein muutenkin originaaliinsa nähden horjuvia); kasvinnimi vaivero 'Chamaedaphne calyculata (kanervakasveihin kuuluva varpu)' (vrt. liettuan vaivoras 'juolukka, Vaccinium uliginosum', murteissa myös muista varvuista); *varas, varhainen 'aikainen' (vrt. liettuan voras 'vanha', saameen lainautunut merkityksssä 'vanha': saamen vuoras). Lisäksi Liukkonen käsittelee useita etymologioita, jotka sinänsä ovat jo vanhastaan tunnettuja. En puutu niihin. 

Vaikka tekijällä siis on joitakin onnistuneitakin etymologioita, on pakko todeta, että ylivoimaisesti useimmat selitykset ovat edellä kuvatun tapaisia. Tuollaisilla "metodeilla" ei saavuteta pysyviä tuloksia. Päinvastoin: etymologista tutkimusta ryvetetään lokaan, tehdään suorastaan naurunalaiseksi. Baltologinkaan ei pidä yrittää johtaa kaikkea baltista. 
 

Lopuksi
 

Tämä kirjoitukseni, samoin kuin jo viime vuoden syyskuussa Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa pitämäni esitelmä, on syntynyt huolesta etymologisen tutkimuksen nykytilasta Suomessa. Jos olisi kyse vain näistä kahdesta sananselittäjästä, tilanne ei olisi ehkä kovin vakava. Mutta näin onnellisesti asiat eivät ole. Koposen "metodin" tapaista löyhää ja mielivaltaista sanojen yhdistelyä, ainakin vaihtoehtoisina selityksinä mainittuina, tapaa uudessa, vasta valmistuneessa suomen etymologisessa sanakirjassa (Suomen sanojen alkuperä = SSA) yllättävän paljon: ks. esim. hakusanoja räme, sammua, vihko, vihta, viiksi, jopa virta!; räme voisi muka kuulua ääntä matkivaan verbiin rämistä, vihko ja vihta voisivat taas kuulua verbiin vihistä! Muutenkin on merkkejä siitä, että jotkut nuoret tutkijat ovat -- omien pohjatietojensa hataruuden takia -- taipuvaisia soveltamaan tuollaista löyhää yhdistelyä saadakseen uutta ja näyttävää aikaan. Toisaalta samainen SSA on ottanut vakavissaan myös esimerkiksi Liukkosen edellä kommentoimani aivan mielikuvituksellisen Suomi-selityksen. Siksi on pakko toimia vanhan viisaan ohjeen mukaan, jota on ollut kautta vuosisatojen tapana siteerata Ovidiuksen kiteyttämässä muodossa (hän ei tosin tarkoittanut tieteellistä tutkimusta!): Principiis obsta; sero medicina paratur, cum mala per longas convaluere moras (eli vapaasti suomentaen: Vastusta tautia heti sen alkuvaiheessa!; lääkitseminen on myöhäistä silloin, kun vaivat jo ovat pitkän viivyttelyn takia päässeet pahoiksi). 

Jos vakavissaan ruvetaan esittämään, että sanat tarjota, tarmo, turha, turmella, turva jne. ovat jonkinlaisen "deskriptiivisen juuren" *tVr- "laajenteita" (*tVrC-), tai että noki juontuu baltin 'kynnestä' ja Suomi on syntynyt baltin 'vartaloa' tarkoittavasta sanasta, niin onhan jonkun sanottava jotain. Hyssyttelyä ei voi rajattomiin jatkaa, jonkun on puhkaistava kupla. Olen sen tässä yrittänyt tehdä. Jäljitettyäni kolmekymmentä vuotta suomen vanhoja germaanisia, balttilaisia, indo-iranilaisia ja kantaindoeurooppalaisia lainasanoja ja nyttemmin Suomalais-Ugrilaisen Seuran kunniajäseneneksi kutsuttuna olen pitänyt sitä suoranaisena velvollisuutenani, olkoonkin, että se varmaan aiheuttaa mielipahaa. 

Sanojen alkuperän tutkiminen, etymologiointi, ei ole suinkaan mitään mutu-hommaa. Se on -- tai sen pitäisi olla -- ankaran kurinalaista tutkimusta, jossa käytetään hyväksi kaikki mahdollinen tieto. Ennen kaikkea siihen sisältyy sanojen äänne- ja muotoasun tarkka puntarointi jo olemassa olevan tietoaineksen valossa. Tietenkin tulokset ovat silti usein suhteellisia: hyvänkin selityksen syrjäyttää selitys, joka on vielä parempi. Mutta näinhän on kaikissa tieteissä. Tutkimuksen tarkkuudesta ja kurinalaisuudesta voi saada käsityksen tutustumalla esimerkiksi Elmar Seeboldin käsikirjaan Etymologie. Eine Einführung am Beispiel der deutschen Sprache (München 1981). Saman tutkijan käsialaa on nykyinen saksan kielen etymologinen sanakirja (Kluge. Etymologisches Wörterbuch der deutschen Sprache, 23. painos, 1995). 

Sanojen etymologia kiinnostaa, hyvin ymmärrettävistä syistä, myös ns. suurta yleisöä. Erityisesti lainasanoista saadaankin sellaista tietoa esihistoriasta, mitä ei ehkä mistään muusta lähteestä voisi saada. Ne kertovat kulttuurin innovaatioista ja niiden iästä, lisäksi kielikontaktien ajasta ja paikasta, esi-isiemme asuinaloista. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston germaanisen filologian emeritusprofessori ja 
Suomalais-Ugrilaisen Seuran kunniajäsen. Kirjoitus perustuu Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa 15.9.2000 pidettyyn esitelmään "Huomioita viimeaikaisesta etymologioinnista", sen kahteen ensimmäiseen osaan. Vieraskielisten esimerkkisanojen kirjoitusta on yksinkertaistettu jättämällä pois mahdollisimman paljon diakriittisiä erikoismerkkejä.
 

Miesten tiede! Politiikka, sukupuoli ja historian tiedeyhteisö (Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen)
 

Suomi on taatun tasa-arvon maa, jossa tutkija voi huokaista kyllästyneenä, ettei halua kuulla enää sanaakaan sukupuolesta. Varsinkin, jos on mies. Mekin olimme pitkään siinä luulossa, että tieteen sisäisessä diskurssissa sukupuolella ei olisi ollut radikaalia merkitystä. Arvelimme jopa historiatieteen olevan monia muita tieteenaloja tasa-arvoisempaa. Mitä sinisilmäisyyttä! 
 

Luomme tässä artikkelissa silmäyksen historian viimeaikaiseen sukupuolirakenteeseen. Emme tällä kertaa ole niinkään kiinnostuneita laitosten henkilöstörakenteesta, opiskelijajakaumasta, tutkimuksen rahoituksesta tai muista rakenteellisista seikoista, vaan keskitymme tutkimuksen sisäisiin asioihin, tieteellisiin teksteihin. Kaikki voivat omin silmin nähdä, että historian oppiaineissa virkarakenteessa on sukupuolivinouma, mutta se, että vinouma on valtava myös teosten ja vieläpä itse tekstien sisällä, yllättää ja järkyttää.

Naiset historiassa -teema on ollut monien huulilla myös viimeaikaisessa sanomalehtijulkisuudessa ja sitä seuranneissa kahvipöytäkeskusteluissa. Helsingin Sanomissa Leena Virtanen (20.12.2000), Outi Ahola-Popp (28.12.2000) ja Saska Snellman (7.1.2001) kirjoittivat siitä, että naiset eivät toimijoina ja tekijöinä kelpaa historian lähteiksi tai edes kohteiksi. Tuore jupakka Lepakon historiasta on osoitus siitä, miten nuorikin mies unohtaa kysyä naiselta, mitä tapahtui ja mitä he tekivät. Naisia ei huomioida myöskään yliopistoyhteisössä tutkijakollegoina, mistä seuraavassa puhumme.

Väitämme, että naiset eivät näyttäydy historian alalla tutkimuksellisesti yhtä ammattimaisina, kiinnostavina ja huomiota ansaitsevina tutkijoina kuin miehet. Väitämme, että naisten teoksia ei lueta yhtä paljon ja samoin kuin miesten teoksia, eikä niiden tutkimuksellista antia noteerata varsinkaan miesten tutkimuksissa. Naiset muodostavat suomalaisen historiantutkimuksen kentällä oman keskustelualueensa, sillä naiset itse ovat toisten naisten teksteistä miehiä kiinnostuneempia ja keskustelevat niiden kanssa miehiä enemmän. Miehet marginalisoivat naistutkijoita paitsi ignoroimalla heidän tutkimuksensa omasta tieteellisestä keskustelustaan myös jättämällä heidät kutsumatta tieteellisten teosten ja aikakauskirjojen kirjoittajakuntaan.

Onko kyseessä miesten arroganssi? Ohitetaanko naiset tarkoituksella, koska he eivät voi olla kiinnostavia, hyviä, oikeita tutkijoita tai ylipäätään missään muualla kuin marginaalissa niin ideoiltaan, tutkimuskohteiltaan kuin asemaltaan tiedeyhteisössä? Naiset ovat historian harrastelijoita, puuhastelijoita, ja tutkivat marginaalisia asioita. Miehet ovat raskaan sarjan käsityöläisiä, kunnioitettavia historian ammattilaisia. Suhtautumisessa naistutkijoihin tiedeyhteisössä ei ole juuri muuta logiikkaa kuin pyrkimys marginalisoida heidät. Epäilemme, että tämä on ennemmin tiedostamatonta kuin tietoista politiikkaa, ja siksi pidämme asiasta keskustelemista tarpeellisena.

Tarkastelemme aihettamme neljästä näkökulmasta. Olemme käyneet läpi suomalaisten historiallisten aikakauskirjojen kirjoittajajakaumaa. Olemme lukeneet kritiikkejä Historiallisesta Aikakauskirjasta ja ehdotamme niiden pohjalta sukupuolistuneita suuntauksia historiantutkimukseen suhtautumisessa. Kiinnitämme myös huomiota yhteen viimeaikaisista näkyvistä historia-alan kokoomateoksista, nimittäin Jorma Kalelalle tehtyyn juhlakirjaan Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista. Emme malttaneet lopuksi olla laskematta muutamien uusien historian monografioiden tutkimuskirjallisuudessa näkyvää sukupuolijakaumaa. Sukupuoli vaikuttaa. Myönnämme auliisti, että otoksemme eivät ole tilastollisesti valideja, emmekä ole tilastotieteellistä artikkelia kirjoittamassakaan. Emme ole esimerkiksi lukeneet kaikkia niistä väitöskirjoista, joiden lähdeluetteloita olemme ahmineet. Otoksemme ovat kohtuullisen pieniä, mutta toimivat hyvin esimerkkeinä. Lievän impressionistisista lähtökohdistamme huolimatta katsomme tulkintamme olevan pitävällä pohjalla. 
 

Historiallinen Aikakauskirja
 

Suomessa on historian alalla vain kaksi tieteellistä aikakauskirjaa, yksi suomen- ja yksi ruotsinkielinen. Aloitimme laskentaoperaatiomme, kun Historiallisen Aikakauskirjan numero 3/2000 ilmestyi. Kyseinen numero on näyttävää luettavaa: kaikkien sen kirjoittajien, siis myös kirja-arvostelujen ja kommenttien kirjoittajien, joukosta löytyy vain yksi nainen. Sirkka Ahonenkin näkyy kommentin kirjoittajana vain yhdessä miehen, Jan Löfströmin, kanssa, mutta Löfström esiintyy ensin aakkostuksesta huolimatta. Pelästyneinä kävimme läpi Historiallisen aikakauskirjan varsinaiset tieteelliset artikkelit vuodelta 2000 ja koko 90-luvulta. Pelästys vaihtui kauhistukseen ja raivoon. Miten on mahdollista, että vielä 90-luvulla onnistutaan tekemään kokonainen vuosikerta (1992), jossa ei ole yhtäkään naisen kirjoittamaa artikkelia! Kirjoittaessamme ilmestyi vuosikerran 2000 viimeinen lehti, jossa samainen Sirkka Ahonen oli ainoana naisena saanut tilaa artikkelin kirjoittajana - tällä kertaa yksinään. 

Kaiken kaikkiaan kirjoittajista on naisia vain kourallinen: 44 numerossa yhteensä 37 naista ja 183 miestä - naisprosentti koko vuosikymmenellä on siis 16.8. Tuntuvasti alle viidennes HAikissa äänensä kuuluviin saaneista on naisia, vaikka yliopistot ja yliopistojen liepeet ovat pullollaan tutkivia historioitsijanaisia. 

Sukupuolijakauma on niin epäsuhtainen, että se vaatii selityksiä. Silloin, kun naiset ovat päässeet mukaan HAikiin, siihen on löydettävissä muitakin syitä kuin heidän artikkeliensa tieteellinen kiinnostavuus. Tarkoittamatta kirjoitusten laatua, johon emme tässä artikkelissamme puutu muutenkaan, usein selitykseksi riittävät suhteet ja toimituskunnan koostumus. Kun esimerkiksi Merja-Liisa Hinkkanen on mukana toimituskunnassa, on naiskirjoittajiakin huomattavasti enemmän, kuten matkailun erikoisnumerossa (4/1997), jossa Turun yleinen historia esiintyy useamman naisenkin voimalla. Kun allekirjoittaneet pääsivät mukaan miesten tieteen viimeiseen linnakkeeseen (2/1996, 4/1998), se tapahtui Heikki Mikkelin kutsusta.

Useimmat miehet taitavat kuitenkin kutsua miehiä kirjoittajiksi. Silloin kun käsitellään kansakunnan menneisyyttä, Suomea maailmassa tai historian tilaa, kirjoittajat ovat lähes poikkeuksetta miehiä. Teemanumerossa Suomi ja suomalaiset (3/1992) kirjoittajien etunimet ovat Osmo, Heikki, Markku, Matti, Ohto ja Timo; käsiteltäessä Kansakunnan muistia ja menneisyyttä (4/1992) Unto, Heikki, Pekka ja Jukka; pohdittaessa viimeisimmässä numerossa Kansallista identiteettiä maailman muutoksissa (4/2000) mukana on Juhan, Jukan, Markun ja Karin lisäksi yksi nainen, Sirkka. Kun HAik markkinoi suomalaista historiatiedettä maailmalle englanninkielisessä numerossa (2/1998), kirjoittajia ovat Mikko, Jarkko, Tapio, Seppo, Markku, Pertti ja Ohto, ja kun aiheena on Historiaa Suomessa (3/2000), siihen perehdyttävät Pertti, Matti, Kari, Juha, Tapio, Marko ja Erkki.⁽¹⁾Historian rajoista ja sävyistä (4/1993) jotain tietävätHannu, Yrjö, Panu, Robert, Pentti ja Voitto. Leivän jakajia (1/1999)tutkivat Antti, Arvo, Reijo, Ilari ja Juhani. 

Mainitsemissamme on siis useita kokonaisia numeroita, joissa naisia ei näy lainkaan artikkelien kirjoittajina. Tulkitsemme myös niin, että mainitut alat on historiantutkimuksessa koettu erityisen tärkeiksi: niissähän rakennetaan yhtäältä kansallista menneisyyttä ja identiteettiä ja toisaalta historian tieteellistä itseymmärrystä. Kirjoittajien valinta on kuitenkin poliittinen valinta, sillä naistutkijat ovat toki olleet kiinnostuneita näistäkin teemoista.

Myöskään sellaisia aloja kuin ympäristöhistoriaa tai keskiajan historiaa eivät nähtävästi naiset tutki. Keskiaikanumero (1/1995) sisältää artikkelit Mikalta, Untolta, Jaakolta, Maunolta, Villeltä, Paulilta ja Jukalta; ympäristöhistorianumero (4/1991) Timolta, Ilmolta, Joukolta, Mikolta, Simolta ja Timolta. Tämä on mitä hämmästyttävintä, jos on yhtään seurannut kummankaan alan tutkijoiden sukupuolta laajemmalti.

Vinouman tärkeä selittäjä on se, että HAik on ollut sisäpiirin oma lehti, johon kirjoittajat on kutsuttu. Valtakunnassa on vuosia elänyt jonkinlainen ajatus siitä, että HAik olisi ollut refereejulkaisu, ja uutinen siitä, että siitä nyt tehdään sellainen on ehkä hämmästyttänyt: eikö se ollutkaan? Jokainen, joka lehteen on joskus artikkelin lähettänyt ilman, että sitä on sinne pyydetty, on kyllä havainnut, että refereejulkaisusta ei ole kyse. Tästä seuraa poliittinen lopputulos; se, että kirjoittajina ei ole naisia kuin kourallinen, on poliittinen valinta olla kutsumatta naisia kirjoittajiksi. 

Usein HAikin teemanumeroiden kirjoittajat ovat peräisin esimerkiksi jostakin tietystä tutkimusprojektista, jonka jäsenet "sattuvat" olemaan miehiä. Tämä ei ole mikään selitys miesten hallitsevalle kirjoittaja-asemalle lehdessä, pikemminkin päinvastoin. Tämä kertoo siitä, että naiset eivät ole olemassa paitsi HAikin kirjoittajina, myöskään rahoituksen arvoisina tutkijoina.

Naiset ovat näkymättömiä myös siksi, että heidän olemassaoloaan ei yksinkertaisesti muisteta. Tämähän näkyy myös arkielämässämme. Kun johonkin yliopistolliseen tehtävään valitaan sijaista, ja on kiire, mieleen muistuva nimilista on kovin miehinen. Tällaiseen vääristelyyn syyllistyvät varmasti myös naiset. Kokeilkaapa itse! Ketkä opiskelijat ovat jääneet hyvin mieleen? 

Seuraava selittäjä on se, että naiset eivät tutki HAikiin sopivia aiheita. Kuinka syvästä ongelmasta on kysymys? Historiatieteessä aihevalinnat ovat huomattavan sukupuolistuneita. Erityisen räikeästi tämä näkyy siinä, että lähes kaikki naiset näkevät sukupuolen teemaansa jäsentävänä näkökulmana, kun taas miehillä tämä on erittäin harvinaista. Kun miehet tutkivat miehiä, kyseessä ei heidän mielestään ole sukupuolihistoria. Teknologian historia on puolestaan huomattavan miehistä, kuten on - hieman yllättävästi - populaarikulttuurin historiakin. Näistä tämän hetken teemoista eivät tosin sen enempää mies- kuin naisvoittoisetkaan alat pääse HAikiin. Siellä keskeisenä kiinnostuksen kohteena näyttää olevan kansallinen historia ja kansainväliset suhteet, nekin varsin kapealta kannalta. Nämä alat ovat painottuneen miehisiä sekä kirjoittajien että tutkimuskohteen sukupuolen suhteen. Miehet rakentavat paradigmaa, naiset marginalisoidaan. Miehet näyttäytyvät historiatieteen universaalina.⁽²⁾

Aiheiden sopivuus on kuitenkin sangen suhteellinen asia. Moni voisi sanoa, että suurin osa HAikin teemoista on ollut kuolettavan tylsiä, ja miksi sitä ikävää tutkisi. Ehkä HAikin teemoja olisi syytä tarkastaa ja katsoa, mitä ihmiset oikeastaan tekevät nykypäivän suomalaisessa historian kentässä. Kun HAikin päätoimittaja ja toimituskunta vaihtuivat vuoden 2001 alussa, on varmasti lupa odottaa muutoksia käytänteissä ja avointa keskustelua siitä, mihin suuntaan alalla haluttaisiin lehteä kehittää. Edellä esitetyn perusteella sukupuolinäkökulma on otettava huomioon julkaisua uudistettaessa.

Toivoimme, että tilanne olisi ollut hieman toisenlainen Historisk Tidskrift för Finlandissa, joka on vastaava ruotsinkielinen tieteellinen julkaisu. Pikainen tarkastus aiheutti kuitenkin pettymyksen. Vuosina 1995-2000 (vuodelta 2000 mukana 2 numeroa) naisten prosentuaalinen osuus aikakauskirjan kaikista kirjoittajista oli 23.8%. Samana aikana se oli HAikissa 23.0%. Ero ei ole suurensuuri. HAikin naisprosentti koko 1990-luvulla oli merkittävästi alempi, 16.8%. Ehkä tämä kertoo naisten vähittäisestä tulemisesta historian julkisuusmarkkinoille, vaikka aivan uusimmat HAikin numerot eivät tällaista osoitakaan. Toisaalta sattumanvaraisuuksia näihin lukuihin mahtuu runsaasti ja molemmilla lehdillä on vielä tekemistä siinä, etteivät määrittelisi kansallista historiaa niin miehisesti kuin tekevät. HTF 4/1999 on yhtä lailla kuvaava esimerkki siitä, miten miehet dominoivat, kun kyseeseen tulee vaikkapa laki.⁽³⁾ Kirjoittajia ovat Aki, Robert, Vesa, Jaakko, Dag, Guy-Erik ja Jan-Magnus.
 

Kritiikit
 

Historiallisen Aikakauskirjan Arvosteluja-osastosta tarkastelimme, miten kritiikeissä suhtaudutaan eri sukupuolta olevien kirjoittajien teksteihin ja mitä ne antavat ymmärtää sukupuolen sanelemista tutkijanlaaduista. Kritiikit kertovat tulkintamme mukaan paljonkin sukupuoleen liittyvistä kulttuurisista olettamuksista, joita tiedeyhteisössäkään ei näytetä kyseenalaistetun. Mainittakoon, että emme ole lukeneet kaikkia arvosteltuja väitöskirjoja emmekä siis puutu mitenkään arvostelujen oikeellisuuteen.

Tarkastellaan alkuun suhtautumista arvosteltavien tutkimusten teoreettiseen lähestymistapaan. Naisten ja teorian suhde on komplisoitu. Lienee selvää, että naiskirjoittajat itse vähättelevät teoreettisia kykyjään. Esimerkiksi tästä käyköön oma esiolettamuksemme. Luulimme, että arvosteluista kävisi ilmi naisten empiriapainotteisuus ja teorian vieroksuminen, mutta asia on pikemminkin päinvastoin. Teoria sinänsä esiintyy arvosteluissa varsin abstraktina ja selkiytymättömänä käsitteenä. Tämä kertoo ambivalentista suhtautumisesta "teoriaan" historiantutkimuksessa yleensä. Suhteessa naisiin teoria sekä korostuu että sitä vähätellään. Naisia kritisoidaan teorian käytöstä ankarammin kuin miehiä. Toisaalta heiltä näytetään vaadittavan erityisen voimakasta teoreettista latausta.

Otetaanpa muutamia esimerkkejä. Naiset saavat korvapuusteja teorian puutteesta tai sen epäonnisesta käytöstä sekä mies- että naispuolisilta arvostelijoilta. Aura kirjoittaa Marjasta, että suurin ongelma tämän työssä on ulkomaisen tutkimuskirjallisuuden puuttuminen: "Ulkomaiset tutkimustulokset ja -näkökulmat ja metodit suodattuvat lähinnä vain suomalaisten auktoriteettien välityksellä. Kun nekin on valittu tietyn näkökulman edustajista, analyysit jäävät paikoin puolitiehen." (HAik 1/99) Matti taas kirjoittaa Marjaliisan tutkimuksesta (HAik 3/2000): "Työn teoreettinen ote tulee esille vain hyvin fragmentaarisesti ja usein rivien välissä. Myös tekijän lähdekriittiset näkökohdat ovat jääneet pääsääntöisesti tutkimusraportin ulkopuolelle." Kari puolestaan toteaa Outin väitöskirjasta (HAik 3/2000): "Johdannon metodologinen osa sinällään ei ole erityisen onnistunut" ja myöhemmin: "arvioni [Outin] väitöskirjasta on siis vahvasti dualistinen. Tutkimus on empiirisen analyysin osalta onnistunut ja osittain erittäin onnistunut, mutta sen teoreettiseen lataukseen sisältyy merkittäviä ongelmia. Tarkemmalla teoreettisella työskentelyllä näiden ongelmien merkitystä olisi voitu vähentää."

Jos kerran naisia kohdellaan näin ankarasti, vaaditaanko myös miehiltä onnistunutta teoreettista latausta? Ihmeellistä kyllä, ei vaadita. HAikin 3/2000 arvostellut naiset saavat nenilleen teorian ongelmallisuudesta, mutta samaisessa numerossa arvostelluista miesten väitöskirjoista yhtäkään ei kritisoida teorian puutteesta, vaikka sitä ei niissä selvästikään juuri ole. Onko niin, että miesten tiedetään joka tapauksessa hallitsevan teoreettisen ajattelun perusperiaatteet ja syvällisemmätkin kuviot, jolloin heidän ei välttämättä tarvitse viedä teoreettisia porinoitaan tutkimuksiinsa? Ehkä teorian paikka on irrallaan empiirisistä tutkimuksesta, omina pätevöitymismonografioinaan. 

Tyypillistä on myös, että kun miehen käyttämä teoreettinen lähestymistapa ei toimi toivotulla tavalla, miesarvostelijat kuittaavat tämän korostamalla työn onnistumista muuten. Tapio ja John kirjoittavat Jounin teoksesta (HAik 3/1999), että teorian käytössä on "päälleliimaamisen" maku, mutta lähdeluettelo työssä on perusteellinen. Juuri empiirisen aineiston vahvuus näyttää olevan teoriaa korvaava ja sille osin vastakkainenkin kehumisen aihe.

Toisaalta arvostelijat myös kumoavat itsensä arkaillessaan teorian teilaamista. Juhan väitöskirjan arvioijat (HAik 3/2000) toteavat hyvin kriittisesti, että "Teoreettisesti tutkimus noudattaa käsiteltäviä ajatuksia historiallisesti suhteellistavaa kontekstuaalista lähestymistapaa, joskaan teorian esittelystä esipuheessa ei käy täysin selville, mitä kontekstuaalisuudella tarkemmin ilmaisten halutaan ymmärtää." Silti he kehuvat teosta, ilmeisesti myös teorian osalta: "Yleisesti ottaen tutkimus muodostaa sekä teoreettisesti että temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden" ja "perustelut vakuuttavat." 

Samaa epävarmuutta voisi havaita Harrin arvioitsijassa. Ensin hän toteaa: "Pyhä ja mentaliteetti ovat työn avainkäsitteitä. Ensin mainittu, jonka muotoilussa [Harri] on käyttänyt hyväkseen uskontotieteilijä Veikko Anttosen tutkimuksia, toimii tutkimuksessa erinomaisesti. Huomattavasti ongelmallisempi siinä on mentaliteetin käsite. Tekijä määrittelee sen kyllä - Pertti Haapalan määrittelyyn tukeutuen - hyvin, mutta käytännössä käsite jää hänellä tavallaan koristeeksi, josta ei ole erityisemmin hyötyä - jos kohta ei isompaa haittaakaan. Tutkimus olisi vallan hyvin tullut toimeen ilman sitäkin." Voidaanko tällaisista kritiikeistä siis päätellä, että miesten ei tarvitse hallita teoriaa tai historiantutkimuksen peruskäsitteitä? Jos Harri käyttää vain Haapalan määritelmää mentaliteetista, itse ainakin olisimme hämmästyneinä kysyneet, miksei vaikkapa ranskalaisten annalistien? Jos naiset tekevät näin, he saavat ison mäjäytyksen korvilleen.

Ylipäänsä näyttää tosin siltä, että suhtautuminen käytettyyn teoriaan on johdonmukaisen kriittistä tekijän sukupuolesta huolimatta: teoriaan sidotun metodisen otteen käyttö näyttää väittelijöiltä onnistuvan vain harvoin. Vuosien 1999 ja 2000 HAikin kritiikeissä oikeastaan vain Jari saa kiitosta Yrjöltä numerossa 4/1999: hän on soveltanut teoriaa onnistuneesti, työ on uria-aukova. Silti on huomattavaa, että silmiimme ei ole osunut yhtään naisen työhön kohdistunutta kritiikkiä, jossa olisi kiitetty teorian puutetta. 

Voi olla, että naisille teoria on tutkimuksessa keskeisempi asia ylipäätään kuin miehille. Naiset ovat tyypillisesti saaneet tutkimuksellisia vaikutteita feministisestä ja sukupuolijärjestelmän tutkimuksesta, jotka ovat pitkälle teoretisoituja. Näin ollen naiset ovat kriitikoinakin ilmeisen hanakoita puuttumaan juuri teoriaan. Saara toteaa Mikasta, joka pyrkii käyttämään työssään Foucault'n valta-analyysiä, että tutkimusta "ei ole haluttu liittää työtä sivuavaan tieteelliseen keskusteluun ja tutkimukseen" ja kritisoi Mikan otetta voimallisesti (HAik 4/1999). Teoreettisuus näyttää olevan yllättävänkin tyypillistä naisille, jos ottaa huomioon, miten miehistä historianteoreettinen ja -filosofinen kirjoittelu on ollut.

Toiseksi huomasimme naisten ja miesten töitä tarkasteltavan erilaisin sanavalinnoin. Emme suinkaan väitä olevamme kielitieteilijöitä, mutta näin maallikonkin silmiin väitöskirjojen arvosteluissa näkyy myös kritiikin kohteen sukupuolen mukaisia kielellisiä eroja. Miesten töiden kritiikeissä puhutaan kovin ja vankoin adjektiivein. Aleksi kirjoittaa Jussin väitöskirjasta kiittävästi (HAik 3/1999): "korkeatasoinen työ tulee pitämään vankasti puolensa." Yrjö sanoo Jarista (HAik 4/1999), että "hänellä on kaikki edellytykset osallistua ajankohtaiseen kansainväliseen keskusteluun ja vieläpä varsin painavalla puheenvuorolla". Martti pohtii L.J.:n työtä (HAik 1/2000): "Tutkimus perustuu vankkaan ja varsin laajaan alkuperäisaineistoon." Simo samoin Ari-Pekan työstä (HAik 1/1999): "Kokonaisuutena työ on vankkaa ja huolellista tutkimusta", ja tekijä liittyy "vanhaan ja kunniakkaaseen tutkijoiden sarjaan". Arvelemme, että vanha ja kunniakas sarja on miehinen. Vankkuus, kovuus ja painavuus näyttää puuttuvan kokonaan naisten töistä, mutta epäilemättä puutos on vain retorista: naisesta ei yksinkertaisesti sanota, että hän on vankka, painava tai kova - vai mitä? Moni naispuolinen tutkija kyllä itse varmasti haluaisi nämä tutkijan laadun epiteetit itseensä liittää.
 

Jorma Kalelan juhlakirja
 

Kiinnostuksemme tasa-arvoon tieteen kentällä on pitkällistä perua, mutta sen, että kirjoitamme juuri nyt, laukaisi oikeastaan Jorma Kalelan massiivinen ja uunituore juhlakirja Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista.⁽⁴⁾Teos on varmasti laajimpia historia-alan juhlakirjoja mitä Suomessa on julkaistu. Voisi siis ajatella, että siihen on koottu historiantutkimuksen, ainakin poliittisen ja yhteiskuntahistorian kerma. Yhteensä kirjoittajia on 43; heistä naisia on 8. Järkyttääkö? Ei pitäisi, sillä tämä ei ole vielä mitään.

Teoksen ensimmäisessä osassa on 25 kirjoittajaa, joista kolme on naisia. Toisessa osassa kirjoittajia on 18, ja heistä naisia peräti viisi. Yksi näistä naisista kirjoittaa yhdessä miehen kanssa. Kolme on sijoitettu teoksen viimeiseen lukuun, joka on otsikoitu "Työ, yhteiskunta ja yksilö". Anu Suoranta kirjoittaa naisista, Elina Katainen naisista ja Merja Lind aikakauslehti Imagesta. Naisten juttujako? Edelliseen lukuun, joka on otsikoitu "Kansallinen ja kansainvälinen", on mahtunut vain yksi nainen, Johanna Valenius, joka kirjoittaa naisruumiista kansakunnan rakentamisessa. Kun puhutaan menneisyyden politiikasta, tiedepolitiikasta, etnisistä puhdistuksista tai vaikkapa Itä-Euroopan olemassaolosta, äänessä on mies. Jäävätkö naiset marginaaliin tarkastelemalla naisia? Varmasti jäävät, mutta tämä ei ole naisten vaan miesten ongelma. Se, että viime vuosikymmenien uudistavin historiatieteellinen suuntaus jätetään marginaaliin, on huonoa politiikkaa.

Entäpä lähdeluettelot? Lienee tunnettu tosiasia, että naisten kirjoittamiin teoksiin viitataan varsinkin miesten teksteissä varsin vähän. Emme kuitenkaan osanneet arvata tilanteen olevan niin selkeä kuin mitä hieman ylimalkainen - myönnettäköön - lähilukumme osoittaa. Sivulle 70 mennessä kirjassa on viitattu yhteen naiseen. Hän on Hannah Arendt. Sivulle 120 mennessä on viitattu kolmeen naiseen. Näistä Natalie Zemon Davis on kirjoitettu väärin. Sivulle 132 mennessä naisten kokonaismäärä onkin lisääntynyt jo viiteen: tosin kaksi viimeisintä esiintyy vain erään kirjan toimittajina. Tämä onkin tyypillinen naisten homma: käytännön toimitustyön suorittajina heihin viitataan helpommin, mutta heidän kirjoittamansa artikkelit jäävätkin sitten jo pimentoon. Artikkelien aiheista löytyy paljon naisten tekemää tutkimusta. Miksi heitä ei käytetä? Onko naisten tekemän tutkimuksen laadussa jotakin vikaa? Kieltäydymme uskomasta tätä. Samaa osoittaa myös kirjassa tämän jälkeen seuraava Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, jolla ei ole vaikeuksia löytää viittaamisen arvoisia naistutkijoita.

Ymmärtääksemme yhdenkään naisen tutkimustekstiä eivät artikkelissaan pitäneet viittaamisen arvoisena mm. Pauli Kettunen, Timo Soikkanen, Juha Sihvola, Hannu Salmi, Vesa Vares ja Matti Peltonen. Ei aivan mitätöntä ja vaikutusvallatonta joukkoa, vai mitä? Huomattavaa on, että heitä ei voi syyttää vanhuudenhöperyydestä, vaan kaikki ovat parhaassa työiässä: he ovat syntyneet välillä 1947-1961! Mainitsematta jääneet mieskirjoittajat viittaavat yleensä yhteen tai kahteen naiseen, vain harvoin useampaan. Kirjan ulkomaiset kirjoittajat - Yhdysvalloissa nykyisin vaikuttavaa ja naisiin runsaasti viittaavaa Heikki Lempaa lukuun ottamatta - eivät onnistu olennaisesti suomalaisia paremmin, joskin kaikki viittaavat ainakin yhteen naistutkijaan. 

Kalelan juhlakirjasta päätellen tutkimusalalla ei juurikaan ole vaikutusta siihen, paljonko naisten tekstejä käytetään. Heitä vain ei lueta. Äärimmäisestä esimerkistä käy vaikkapa Timo Toivonen, joka kirjoittaessaan mikrohistoriasta ja aikasarjoista ei viittaa niihin moniin suomalaisiin naispuolisiin historiantutkijoihin, jotka ovat kirjoittaneet mikrohistoriasta, vaikka pari naista viitteistä muuten löytyykin. Hän kuitenkin kirjoittaa mm. kotitalous-, kulutus- ja väestöhistoriasta, jotka perinteisesti on mielletty naisisemmiksi aloiksi kuin muu talous- ja sosiaalihistoria.

Kirjan lopusta löytyy kuitenkin yksi mutta sitäkin kirkkaampi valonsäde. Heikki Lempan ohella ainoan todellisen kunniamaininnan ansaitsee Kari Teräs, joka ei kaihda naistutkijoiden lukemista ja heidän tulostensa hyödyntämistä. Tuloksena siis on, että näistä noin kolmestakymmenestä pääasiassa suomalaisessa tiedemaailmassa vaikuttavasta mieshistorioitsijasta naisten kirjoittamasta tutkimuksesta kokee suuremmassa määrin tietoa ammentavansa vain Teräs.

Suomalaiset naiset menestyvät naistutkijoihin viittaamisessa miehiä paremmin, mutta tasa-arvotaistelua tai tietoista naisiin viittaamista ei juuri ole havaittavissa. Olisiko tämä tarpeellista? Meidän mielestämme olisi, kun tilanne on se mikä on. Poikkeuksen toki tekevät kirjaan lipsahtaneet naishistoriaksi luokiteltavat artikkelit: Johanna Valeniuksen ja Anu Suorannan aiemmista poliittisen historian suomalaisista valtavirroista virkistävästi poikkeavat artikkelit sekä Elina Kataisen oppihistoriallinen kauhutarina naisista historiantutkimuksen alalla.
 

Monografioista
 

Haluamme vielä lyödä viimeisen naulan naispuolisten historiantutkijoiden arkkuun tarkastelemalla lyhyesti monografioiden lähdeluetteloita. Aineistomme koostuu melko sattumanvaraisesti valituista omilta ja kirjaston hyllyiltä löytyneistä neljän viime vuoden aikana ilmestyneistä teoksista, pääosin väitöskirjoista. Näistä 13 on naisen ja 16 miehen kirjoittamia. Laskimme mekaanisesti montako prosenttia monografioiden lähdeluetteloissa mainituista tutkijoista oli naisia. 

Alhaisin naisprosentti oli 4,8 ja löytyi miehen kirjoittamasta teoksesta. Kun useilta tutkijoilta käytetään useampia nimekkeitä, naisten vähäisyys kertautuu. Kuvittele mielessäsi, miltä näyttää lähdeluettelo, jonka sadasta nimekkeestä pari-kolme on naisia! Yleisimmin mieskirjoittajien monografioissa naisprosentti liikkuu kymmenen tietämillä - keskiarvoksi muodostuu 12,6. Poikkeuksiakin on. Keskiarvoa nosti tuntuvasti Visa Heinosen väitöskirjassa esiintyvä naistutkijoiden paljous, 31%, joka olisi huomattava määrä naistutkijankin käyttämäksi. 

On nimittäin aivan selvää, että naispuoliset historiantutkijat viittaavat toisiin naistutkijoihin huomattavasti enemmän: naisprosenttien keskiarvo naisten monografioissa on 27,3%. Huomionarvoista on, että alhaisinkin naisprosentti naisen teoksessa on korkeampi kuin miesten keskiarvo, 13,6%. Korkein prosentti naisilla oli Kirsi Vainio-Korhosen kunnioitettava 45,5%. Kuten tässä teoksessa, myös muissa sukupuolta tutkimuksellisena työkaluna aktiivisesti käyttävissä tutkimuksissa naisten osuus myös tutkijalistassa nousee varsin korkeaksi. Jälleen on sanottava, että miespuolisten tutkijoiden kirjoittamissa miehiä ja jopa miehisyyttä koskevissa tutkimuksissa sukupuoli ei nouse tällaiseksi käsitteeksi, joten sukupuolta tutkineet ja teoretisoineet naiset eivät edelleenkään saa sijaa lähdeluettelossa.

Emme keksi tähän vinoutumaan mitään järjellistä selitystä. Vetoaminen tutkimusalan miehisyyteen ei riitä selitykseksi, sillä tarkastelemamme miesten ja naisten monografiat eivät eroa toisistaan olennaisesti teemojen perusteella. Kansainvälisiin tai suomalaisiin teemoihin suuntautuvat teokset eivät myöskään juuri eroa tässä suhteessa eivätkä niin tee historian eri periodeihin perehtyvät tutkimukset. Väitämme, että naisten pois jättäminen liittyy turhan suppeaan rajaamiseen, jos selitykseksi tarjotaan konkreettisen teeman sanelemaa suppeaa tutkijajoukkoa. Eikö sellainen tutkimus ole huonoa, joka ei ota huomioon koko relevanttia tutkimuskenttää?

Jotta voisimme sanoa, että joltakin tutkimusalalta tai tietystä teemasta ei löydy naisten tekemää tutkimusta, ala ja teema on määriteltävä äärettömän kapeasti. Historiassa eri alojen väliset raja-aidat eivät ole korkeita. Päinvastoin perinteisesti on ajateltu, ettei kulttuurihistoriaa tutkiva saa olla tietämätön sosiaalihistoriasta eikä taloushistoriaa tutkiva poliittisesta historiasta. Jokaisen historioitsijan on mahdollista käyttää naisten tekemää tutkimusta hyväkseen. Jos sitä ei tehdä, kyseessä on valinta.
 

Lopuksi
 

Miehisyys tuskin on ollut aikakauskirjojen ja artikkelikokoelmien toimituskuntien tietoinen valinta, ääneen artikuloitu lausuma: "tähän lehteen/kirjaan kirjoittavat vain miehet". Tuskinpa mieshistorioitsijat lukevat mielin määrin naisten kirjoittamia teoksia ja päättävät sitten, etteivät ne ole viittaamisen arvoisia. Pikemminkin kysymys on siitä, ettei ylipäänsä ajatella. 

Historioitsijalle luonteenomainen tapa ajatella on, että me kaikki kannamme mukanamme kulttuurimme arvoja ja asenteita - joskus tahtomattamme. Sukupuolten epätasa-arvo on länsimaisessa kulttuurissa niin syvällä oleva rakenne, ettemme pysty sitä kyseenalaistamaan ilman tietoista tahtoa. Juuri siksi tarvitsemme tutkimuksen etiikkaan perustuvan tutkimuskentän määrittämisen tueksi sukupuolipoliittista asennetta.

Miehisyys on kulttuurinen lausuma ja sitä kautta valinta. Miehisyys tarkoittaa sitä, että naisia ei ole tai että he ovat toissijaisia; naisilla ei ole riittävästi painavaa sanottavaa painavista asioista. Historiantutkimuksessa kokonaisuudessaan näkyy painotus, jossa naiset kirjoittavat naisista, perheestä, kotitaloudesta. Miehet kirjoittavat politiikasta, vallasta, valtiosta ja määrittävät kansalaisuutta, kansaa, valtiota. Miehisyys on näkökulma, vaikka miehet eivät sitä sellaisena näe. 

Miehet mielellään jättävät huomiotta naisten omaksuman feministisen itsestäänselvyyden: yksityinen on poliittista. Edellä mainitut naisten alat kertovat yhteiskunnasta yhtä tärkeitä asioita kuin miesten alat. Valtiollinen valta ja sukupuolistava valta eivät ole erillisiä asioita, kuten naisten tutkimuksesta voimme huomata.

Mielestämme miehisyyden ei tule olla normi, standardi eikä lähtökohta. Historiantutkimuksen kentällä tekijöiden tiedetään olevan sekä miehiä että naisia. Naiseus ei saa olla tässä mielessä mitään erityistä. Naisten on kirjoitettava ja heidät on kutsuttava kirjoittamaan historian alan julkaisuihin. Naisten tekstejä tulee arvostella samoin perustein kuin miesten tekstejä, kriittisesti ja haastavasti, eikä miehille saa antaa anteeksi sen enempiä virheitä kuin naisillekaan. Tutkimusta tehtäessä sukupuoli ei saa määrittää sitä, millaista tutkimusta luetaan. Naisten on sallittava olla toimijoita ja tekijöitä historiatieteen kentällä ja tieteen kentillä muutenkin.
 

Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita ja erikoistutkijoita Suomen Akatemian Senses and Sensibilities -hankkeessa Turun yliopiston historian laitoksella.

1. ¹ Tämä numero kartoittaa suomalaista historian tutkimusta ja opetusta eri oppiaineissa. On kuvaavaa, että tällä otsikolla varustettu numero sisältää naisia vain yhdessä keskusteluartikkelissa toisena yhdessä miehen kanssa (mies mainitaan ensin, vaikka nainen on aakkosissa ennen - Jan Löfström - Sirkka Ahonen, mistä voi päätellä miehen muotoilleen pääosan jutusta). Arvosteluissa kaikki kirjoittajat ovat miehiä, kohteena kahden naisen tutkimukset ja viiden miehen.

2. ² Ks. myös Bonnie G. Smith: The Gender of History. Men, Women, and Historical Practice. Harvard UP, Cambridge, Mass. 1998, 141. 

3. ³ "Tema: Lag, olag, grundlag."

4. ⁴ Kirja sisältää myös Elina Kataisen mielenkiintoisen artikkelin juuri käsittelemästämme aiheesta otsikolla Naiset ja suomalainen historiankirjoitus ennen toista maailmansotaa. Vaikka Katainen viittaa nykypäivään vain lyhyesti, on hänen artikkelinsa välttämätön konteksti tälle kertomuksellemme.
 
 

Grimmin laki ei ole suomalais-ugrilaista substraattia - vastaus Wiikille (Santeri Palviainen)

Kalevi Wiik jatkaa tämän lehden numerossa 8/2000 keskustelua germaanisten kielten oletetusta suomalais-ugrilaisesta substraatista. Tällä kertaa hän on valinnut käsiteltäväkseen Grimmin lain, joka on yksi hänen olettamistaan substraattipiirteistä.
 

Wiik on aiemmin käsitellyt Grimmin lakia Tieteessä tapahtuu -lehden numeroissa 4/1997 ja 1/1998. Hänelle ovat vastanneet Petri Kallio, Jorma Koivulehto ja Asko Parpola (8/1997, 3/1998), jotka ovat todenneet Wiikin evidenssin riittämättömäksi. Wiik on käsitellyt Grimmin lakia myös artikkelissaan, joka on julkaistu kirjassa Itämerensuomi - eurooppalainen maa. Olen tässä vastineessa pyrkinyt käsittelemään myös aiemmissa artikkeleissa esitettyjä argumentteja numerossa 8/2000 ilmestyneiden lisäksi. En kuitenkaan ole pitänyt tarkoituksenmukaisena referoida muiden substraattipiirteiden tiimoilta käytyä keskustelua, jonka yksityiskohtia voi lukea em. artikkeleista.

Koska Wiik ei käsitellyt numeron 8/2000 artikkelissaan Grimmin lakia kokonaisuudessaan, sisällytän tähän nykyisen yleisesti hyväksytyn käsityksen ko. äänteenmuutoksista. Lukijan tulee huomata, ettei sarja 3 ole vastoin Wiikin käsitystä soinnillinen frikatiivisarja vaan soinnillinen klusiilisarja (Itämerensuomi: 88).
 

äänteenmuutos 1: *p, *t, *k^(j), *k^w > f, è, x, x^w

äänteenmuutos 2: *b, *d, *g^(j), *g^w > p, t, k, k^w

äänteenmuutos 3: *b^h, *d^h, *g^(j)h, g^wh> b, d, g, g^w
 

Wiikin lähtökohtana on, että sarjan 1 klusiilit olisivat olleet aspiroituneita kantaindoeuroopassa. Kuitenkaan vertaileva kielentutkimus ei tue tällaista väitettä. Wiikin esittämä todiste, että nykyisissäkin germaanisissa kielissä soinnittomat klusiilit ovat aspiroituneita, on pätemätön, koska - kuten Kallio, Koivulehto ja Parpola oikein huomauttavatkin (Tieteessä tapahtuu 3/1998) - tämä sarja oli soinnillinen kantaindoeuroopassa. Itämerensuomi-artikkelissaan Wiik olettaa lisäksi, että sarjan 1 klusiileissa olisi ollut myös siinä määrin vahva frikaatio, että ao. äänne olisi voitu kuulla vastaavana frikatiivina (s. 89-90). Tälle oletukselle ei Wiik esitä hypoteettisten suomalais-ugrilaisten oppimisvirheiden lisäksi muita todisteita. Minkään muun indoeurooppalaisen kieliryhmän soinnittomat klusiilit eivät ole aspiroituneita, eivätkä tiettävästi sisällä niin vahvaa frikaatiota, joten Wiikin malli joutuu jo lähtökohtaisesti väärille raiteille.

Wiik kiistää artikkelissaan mahdollisuuden asettaa jokin Grimmin lain muutos ajallisesti muiden edelle. Hänen mielestään on 'looginen virhe' olettaa Grimmin lain vaikutusten olevan eriaikaisia, koska ne johtaisivat hänen mukaansa lakien moninkertaiseen vaikutukseen. Näin voikin olla, mutta se ei mielestäni todista, että Grimmin lain täytyisi johtua vieraan kielen vaikutuksesta. Wiik kiistääkin Itämerensuomi-artikkelissaan kaikenlaiset 'työntö- ja imuselitykset' (s. 91), koska niitä ei hänen mukaansa tarvita, jos Grimmin laki oletetaan suomalais-ugrilaiseksi substraatiksi. Kuitenkin historiallisen kielitieteen keskeisissä oppikirjoissa esitetään Grimmin laki nimenomaan chain shiftinä. Kääntäen voisikin kysyä: miksi pitäisi olettaa mitään substraattia, jos kielensisäiset muutokset selittävät huomattavasti luontevammin ko. ilmiön? Chain shift on todennäköisempi selitys kuin mikään substraattiin pohjautuva, koska on vaikeaa kuvitella sellaista kieltä, joka substituoisi indoeurooppalaiset foneemit sillä tavalla kuin Grimmin lain muutoksissa on tapahtunut. Voidaan kysyä, minkälainen kieli substituoisi *b^h:n b:llä, mutta samaan aikaan *b:n p:llä ja *p:n f:llä?

Wiik kuitenkin esittää numeron 8/2000 artikkelissaan lisäevidenssiä hypoteesiinsä Grimmin lain suomalais-ugrilaisesta alkuperästä. Hän kertoo suorittaneensa perseptiokokeita turkulaisilla (ilmeisesti) suomenkielisillä puhujilla. Kokeeseen sisältyi kahden eri äänteen, aspiroidun [p^h]:n ja soinnillisen [b]:n, tunnistamista. Turkulaiset kieli-informantit olivat Wiikin mukaan kuulleet [p^h]:n /f/:nä ja [b]:n /p/:nä. Tämä oikeuttaa Wiikin mielestä rinnastamaan Grimmin lain yhteydessä tapahtuneeksi oletetun transferenssivirheen ja turkulaisten suorittaman suhteellisen triviaalin kuuntelukokeen tuloksen. Wiikin kokeeseen sisältyy kuitenkin kaksi perustavaa laatua olevaa virhettä: nykysuomen foneemijärjestelmään sisältyy kyllä foneemi /f/, vrt. minimipari faasi:paasi, mutta suomalais-ugrilaiseen kantakieleen ei kuulunut. Näin ollen suomalais-ugrilaiset eivät ole voineet kuulla [p^h]:ta /f/:nä, vaan pikemminkin p:nä. Tästä on lukuisia todisteita lainasanatutkimuksessa. Toinen virhe liittyy kantaindoeuroopan klusiilien aspiraatioon, jota jo käsiteltiin edellä. Wiikin tulos ei ole pätevä suomalais-ugrilaisen substraatin kannalta, koska hypoteettinen lähtömuoto ei voinut olla aspiroitunut. Näin ollen Wiikin kuuntelukokeen tuloksella ei ole muuta kuin kuriositeettiarvoa Grimmin lain alkuperää tutkittaessa.

Vaikka onkin totta, että kielikontaktin tuloksena saattaa olla äänteitä, jotka eivät ole lähtöisin substraattikielestä, voidaan pääsääntönä pitää varsinkin muinaisia kielikontakteja todistettaessa sitä, että materiaalin tulee heijastaa substraattikielen ominaisuuksia. Näin ollen jos germaanin äännerakenteessa ei ole suomalais-ugrilaisia piirteitä, ei substraattikaan voi olla suomalais-ugrilainen, etenkään, kun leksikaalinen evidenssi puuttuu lähes täysin. Jos leikitään ajatuksella, minkälainen germaanisen äännerakenteen tulisi olla, jos siinä olisi suomalais-ugrilaista substraattia, havaitaan jo ensi silmäyksellä, ettei Wiikin ajatus voi pitää paikkaansa. Ensinnäkin olisi kaikkien klusiilisarjojen pitänyt langeta yhteen, koska suomalais-ugrilaisessa kantakielessä oli vain yksi klusiilisarja. Ihmeellistä onkin nimenomaan labiovelaarien säilyminen germaanissa, koska ko. sarjan olettaisi olleen vieras suomalais-ugrilaisille. Yhteenlankeamisen puolesta puhuvat myös lainasanat, joissa kaikki klusiilit aspiraatiosta ja ääntämispaikasta riippumatta korvattiin vastaavalla soinnittomalla klusiililla (näin myös huomattavan nuorissa lainasanoissa).

Olen tässä kirjoituksessa käsitellyt vain Wiikin väitteitä Grimmin lain hypoteettisestä suomalais-ugrilaisesta alkuperästä ja havainnut ne kestämättömiksi. En ole pitänyt tarpeellisena käsitellä muita hänen olettamiaan substrattipiirteitä, koska Petri Kallio, Jorma Koivulehto ja Asko Parpola ovat kumonneet Wiikin väitteet useaan kertaan. Myöskään en ole pitänyt lingvistinä aiheellisena pohtia Wiikin mallin arkeologista tai geneettistä plausibiliteettiä, mutta kielitieteellisesti Wiikin malli näyttää olevan parhaimmassakin tapauksessa kyseenalainen.
 

Kirjoittaja on HuK ja tutkimusavustaja Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksella.
 
 

Huomioita Petteri Pietikäisen artikkelista "Psykokulttuurin kritiikki" (Marja Jalava & Jukka Relander)

Privatisoituminen ja minäkeskeinen subjektivismi ei ole syy vaan seuraus. Näin ollen sitä ei myöskään voida estää lakaisemalla intiimin elämämme ongelmat maton alle "mentaalihygieenisen katseen näkymättömiin", kuten Pietikäinen toivoo Tieteessä tapahtuu -lehdessä 8/2000, vaan nostamalla avoimesti esiin ne historialliset, yhteiskunnalliset ja psykologiset ehdot, joiden vallitessa yksilöillä on mahdollisuus emansipoitua itsenäisiin päätöksiin kykeneviksi, aktiivisiksi poliittisiksi kansalaisiksi.
 

"Mikä on saanut jurot suomalaiset puhumaan tunteistaan, kasvamaan sisäisesti ja etsimään aitoa persoonallisuuttaan?", kysyy aatehistorioitsija Petteri Pietikäinen kirjoituksessaan Psykokulttuurin kritiikki (Tieteessä tapahtuu 8/2000, s. 6). Vastaukseksi hän tarjoaa sosiologi Janne Kivivuoreen viitaten "psykokulttuuria". Termillä Kivivuori Pietikäisen mukaan tarkoittaa arjen psykologisoitumista siten, että "ihmiset - siis tavalliset maallikot - alkavat puhua elämästään ja tulkita tapahtumia ympärillään omaksumalla ja hyödyntämällä käsitteitä, joita psykologinen ajatteluperinne on kehittänyt" (s. 6). Ilmiö on Pietikäisen mielestä huolestuttava, sillä "psykokulttuurille" ominainen keskittyminen yksilön sisäiseen kasvuun, "Minun psyykkinen hyvinvointini" ja "Minun oikeuteni olla Yksilö", uhkaavat johtaa julkisen elämänpiirin merkityksen katoamiseen (s. 7, 13).
 

"Psykokulttuuri" kaatoluokkana
 

Mutta mitä tämä "psykokulttuuri" sitten on? Keskeinen ongelma Pietikäisen kirjoituksessa on se, ettei hän ole malttanut pitäytyä esittämässään "psykokulttuurin" määritelmässä, vaan niputtaa käsitteen alle mitä heterogeenisimman joukon erilaisia kulttuurisia ja historiallisia

ilmiöitä. "Psykokulttuuri" laajenee näin käsittämään mm. Sigmund Freudin psykoanalyysin, psykoanalyyttiseen traditioon tavalla tai toisella liittyvät erilaiset ajattelusuunnat, psykoanalyyttisia käsityksiä tutkimustyössään hyödyntävät humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, luterilaisen kirkon psykoterapeuttisen sielunhoitotyön, "erinäisistä terapiapalveluista koostuvan psykosektorin", Tulenkantajat, taistolaisliikkeen ja New Age -uskonnot, Jussi Teljon ja Eino Kailan, Veltto Virtasen ja Purtsi Purhosen - vain muutamia esimerkkejä mainitaksemme. Samalla "psykokulttuuri" muuttuu kaatoluokaksi, jonka arvo tieteellisen historian- ja kulttuurintutkimuksen apuvälineenä on kyseenalainen.

"Psykokulttuuri"-käsitteen epämääräisyydestä johtuen Pietikäinen esittää tarkastelemastaan ilmiöstä tulkintoja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia, jopa täysin vastakkaisia. Yhtäältä Pietikäinen toteaa, että "psykokulttuurinen poliittisuus" siirtää huomion yhteiskunnallisista hyveistä "päänsisäiseen eli yksityiseen aitouden hyveeseen". Näin se palauttaa arvot ja poliittisen julkisuuden psyykkisen tason ilmiöihin (s. 7, 13.) Toisaalta hän kuitenkin esittää myös, että yksilöllinen psykopatologia "psykokulttuurisen aitousretoriikan" mukaan heijastaa koko yhteiskunnan patologisuutta (s. 11). Nyt "psykopuhe" siis olettaakin, että yksilöllinen psyykkinen oireilu on ulkoisten yhteiskunnallisten tekijöiden aiheuttamaa eikä yksilön pään sisään palautuva ongelma. Pietikäisen lopullinen käsitys yksilön ja yhteiskunnan suhteesta "psykokulttuurissa" jää arvoitukseksi, mutta hänen tulkintansa ristiriitaisuus ei. Mitä muuta kuin ristiriitainen se nimittäin voisikaan olla ottaen huomioon hänen analyysinsa kohteena olevien ilmiöiden täydellisen yhteismitattomuuden? 

Yhtä epämääräisiä ovat myös ne "psykokulttuuriset tulkintaraamit", joiden mukaan "psykokulttuurisessa puheessa" Pietikäisen mukaan kuvataan ihmistä ja maailmaa. "Psykokulttuurin puhe" on esimerkiksi "täynnä tulkintoja", sillä se ei katso voivansa kuvata kohdettaan kuin "symbolisesti eli epäsuoran, vertauskuvallisen ja tulkintaa vaativan kielen avulla" (s. 12). Olisi kiinnostavaa kuulla, mistä syystä tulkinnallisuus on Pietikäisen mielestä juuri "psykokulttuurille" ominainen piirre? Kuten sosiologi Risto Heiskala (2000, 198-203) esittää maltillisessa konstruktionismissaan, kaikki ihmisten tuntema todellisuus on tulkittua todellisuutta, jolle ihmislajin biologinen olemus, luonnonympäristö ja yhteiskunnan rakenne asettavat reunaehtonsa. Kaikki tulkinnat eivät ole samanarvoisia tai jotkut kritiikin yläpuolella siksi, että niiden kannattajat näin väittävät, mutta tiemme todellisuuteen käy aina jonkin käsitejärjestelmän läpi. Emme koskaan voi koskemattomana ja viattomana tästä tulkkiutuneisuudesta asettua 'maailman' vapaan kannaksen eteen vain katselemaan sitä mitä kohtaamme, kuten Martin Heidegger (2000, § 35) asian osuvasti kiteyttää.

Jo pintapuolinen tutustuminen uusimpaan neurologiseen aivotutkimukseen riittää myös vakuuttumaan siitä, ettei meidän todellakaan tarvitse kuulua "psykokulttuurin etujoukkoon" hyväksyäksemme sen tosiasian, ettei ihmisen tietoisuutta voida tutkia yksinomaan ulkoisesta kolmannen persoonan perspektiivistä. Esimerkiksi neurologi Antonio Damasio toteaa uusimmassa teoksessaan, että tietoisuuden tutkimus on aina väistämättä epäsuoraa: "[A]ivojen sähkökäyrät ja funktionaalinen magneettiresonanssikuvaus havaitsevat mielen vastineita, mutta vastineet eivät ole mieli." Jos haluamme tietää, mitä toisella ihmisellä "on mielessään", tarvitsemme siihen väistämättä tietoisuuden sisällön käännöksiä sanoiksi ja lauseiksi, ei sen pelkkää empiiristä havainnointia. Ihmiselle kielellisenä olentona tämä kääntäminen on Damasion mukaan niin automaattista, ettei sitä edes ole mahdollista estää. Luova, "kielellistynyt" mieli myös symboloi mielen tapahtumia niin monella eri tavalla, ettei tulkinnanvaraisuutta voida välttää (Damasio 2000, 82-83, 170-173, 277-278).

Pietikäinen esittää edelleen, että "psykokulttuurisen puheen tuottajilla" on "taipumus symbolisesti hävittää ilmeinen, jokamiehellekin avoin "pintatodellisuus" ja luoda Toinen Todellisuus". Huomautus on kuitenkin triviaali sikäli kuin kaiken tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi ymmärretään tietyssä kulttuurissa vallitsevien arkielämän käsitysten paikkansapitävyyden testaaminen ja uuden tiedon etsiminen. Jos esimerkiksi fysiikan tai geenitutkimuksen rajoiksi todella määriteltäisiin "jokamiehelle avoin 'pintatodellisuus'" eikä mitään naiivin havaintovarmuuden tuolle puolen menevää olisi luvallista esittää, kaikki maailman yliopistot voitaisiin saman tien lakkauttaa. Viisauden alku ei ole vallitsevien "tosiasioiden" tunnustaminen, vaan niiden jatkuva kyseenalaistaminen - eikä liene mitään syytä olettaa, että ihmisen tietoisuus tai piilotajunta muodostaisivat tässä suhteessa poikkeuksen.

Luonnonlait muodostavat jo itsessään havaintojemme ulkopuolisen "toisen todellisuuden", joista käsin havaittava maailma ylipäätään antautuu havaittavaksi. Atomeista, mineraaleista, molekyyleistä, energiasta tai soluista voidaan puhua vain toisen todellisuuden kautta. "Kovan tieteen" maailmankuvan mukaisesti teoriat, lait ja kaavat ovat samassa suhteessa arkiseen havaintopiiriin kuin Platonin ideoiden maailma näkyvään todellisuuteen. Ideoiden taso, "toinen todellisuus", käsittää Platonilla sen todellisimman todellisuuden, jota arjen havaintopiiri vain heijastelee. Länsimaisen tieteen historia on perustunut tälle ajatukselle pitkälti kolmatta vuosituhatta, eikä näille ajatuksille ole ilmaantunut vakavaa haastajaa niiden korkeasta iästä huolimatta. Vihonviimeisenä todellisuutena saatamme vielä erottaa Platonin ideoiden maailman taustalta matematiikan, Jumalan kieliopin, jonka mukaan sekä teoriat, kaavat ja lait että luonto ovat järjestäytyneet. Vaikea vain kuvitella, että Leibnizin ja Newtonin jälkeiset teoreemat olisivat arjen havainnon ulottuvilla, "tavallisen ihmisen" tavoitettavissa.

Pietikäinen lienee pyrkinyt torjumaan "toisen todellisuuden" ajatuksen lähinnä humanistisista tieteistä ja arkisesta itsereflektiosta.

Psykokriitikoita innoittaneen oivalluksen mukaan psykoanalyysin kehittyminen akateemisen keskiluokan uskomusjärjestelmäksi on psykologisoinut arjen, hävittänyt yksityisen ja julkisen välisen eron ja läpiempatisoinut jopa amerikkalaisten poliisisarjojen etsivät keksimällään autenttisuus- ja sisäisyysretoriikalla. Ensinnäkin: kyseiset retoriikat olivat Rousseausta alkaen länsimaisen filosofisen tradition keskeisimpiä kysymyksiä läpi koko 1800-luvun, ja erilaisten liikkeiden ja ismien välityksellä niiden vaikutus 1900-luvun poliittiseen historiaan on ollut suunnaton. Rousseau kritisoi oman aikansa poliittista kansalaisuutta vieraantuneisuuden käsitteellä. Ihminen oli jakautunut julkiseksi toimijaksi (citoyen) ja yksityiseksi ihmiseksi (homme). Vieraantuneisuus voitaisiin kumota yhdistämällä nämä roolit; luomalla torista, agorasta, tasavertaisten kansalaisten foorumi, jossa turmeltumaton ja luonnostaan hyvä ihminen astuisi kansalaisuutensa sisältä yhteisönsä jäseneksi. Vierauden kumoaminen palauttaisi autenttisuuden, toisi sisäisyyden esiin.

Ajatus sai jatkoa. Muodossa tai toisessa tämä jännite esiintyy Hegelillä, Marxilla, Nietzschellä, Kierkegaardilla ja Heideggerillä. Ja monella muulla. Kommunistinen utopia rakentuu äärimmilleen yksinkertaistettuna juuri tälle ajatukselle: omistajuuden lakkauttaminen kumoaa tuotantoprosessin, jonka ylläpitämät herruussuhteet vieraannuttavat työläisen sekä maailmasta että itsestään. Autenttisuus ja turmeltumattoman sisäisyyden integroituminen osaksi muuta persoonallisuutta toteutuisivat tämän myötä. Tietynlaista autenttisuuspyrkimystä ilmentävät myös Kivivuori ja Pietikäinen psykokritiikeissään. "Psykokulttuurilla" he tarkoittavat sitä, että alun perin psykologien kehittämä terapeuttinen sanasto valuu arkikieleen ja alkaa rakenteistaa ihmisten tapaa puhua itsestään. "Psykokulttuurissa on kyse edifioivan psykologian sanastojen valumisesta arjen havaintoa ehdollistavaksi käsitelinssiksi" (Kivivuori, Pietikäisen sitaatin mukaan, s. 6). Ongelma lienee polttava: tällöinhän psykopuheen piiriin joutuneen ihmisen autenttinen sisäisyys ei ole enää omin sanoin kommunikoitavissa, vaan tuhoutuu…

Toisekseen: psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud suhtautui kriittisesti romantiikan hellimään sisäisyys- ja autenttisuuskulttiin. Teoksessaan Ahdistava kulttuurimme Freud tarkastelee ihmisen psyykettä viettien ja kulttuurin ristiriitaisena kilpakenttänä - ja asettuu kulttuurin puolelle. Freud tunsi suurta ihailua mystiikkaan taipuvaista ystäväänsä Romain Rollandia kohtaan, mutta vastentahtoisestikin joutui sanoutumaan irti tämän intuitiivisuutta, autenttisuutta ja sisäistä elämystä painottavista näkemyksistä. Itseään Freud piti kuivakkaana rationalistina, jonka tulkinnat nousivat autenttisen kokemuksen sijaan aineistosta.

Syytettäköön Freudia hänen omista virheistään, mutta ei siitä, mihin hippiliike, Veltto Virtanen tai herätyskristillisyys ovat ryhtyneet ennen häntä tai hänen jälkeensä. Tämän osalta Pietikäisen (kuten myös Kivivuoren) kritiikin lähtökohdat ovat hieman omituisia. "Psykoanalyysin kritiikki on itse asiassa eräs Kivivuoren keskeisistä teemoista", Pietikäinen kirjoittaa (s. 6), "olkoonkin että kritiikki on useimmiten epäsuoraa". Niin on. Freudin syyttäminen siitä, mitä Purtsi Purhonen sanoo radiossa, ei tunnu kohtuulliselta, saati hänen tuomitsemisensa sen pohjalta. Jälkimmäinen ei täytä alkeellisimpiakaan tieteellisen päättelyn kriteereitä, joista Freud tuntuisi olleen kriitikkojaan huomattavasti tietoisempi.
 

"Akateeminen psykokulttuuri" ja psykoanalyysi
 

Varsinainen käsitekummajainen on "akateeminen psykokulttuuri", jolla Pietikäinen viittaa Suomen yliopistoissa, erityisesti yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, tapahtuvaan psykoanalyysin hyödyntämiseen tieteellisessä tutkimuksessa (s. 11). Jos "psykokulttuurilla" tarkoitetaan sitä, mitä Pietikäinen sen Kivivuorta lainaten määrittelee tarkoittavan - tiedeyhteisön tuottamien sanastojen maallikkovastaanottoa (s. 6-7) - on mahdotonta ymmärtää, miten akateeminen tutkimus edes lähtökohtaisesti voisi kuulua kyseisen ilmiön piiriin. On sanomattakin selvää, että tieteellisen tutkimuksen epistemologisista, teoreettisista ja metodologisista perusteista on käytävä jatkuvaa kriittistä keskustelua, mutta ollakseen hedelmällistä se edellyttää edes alustavaa käsitystä siitä, mistä on tarkoitus keskustella.

Epämääräistä on myös puhua "psykoanalyysista" ikään kuin kyseessä olisi yksi, sisäisesti suhteellisen yhtenäinen oppijärjestelmä (s. 10-11). C.G. Jungista väitöskirjansa tehneenä ja siten otaksuttavasti psykoanalyyttisen liikkeen historiaa tuntevana tutkijana Pietikäisen olettaisi olevan selvillä siitä, ettei olemassa ole yhtä 'psykoanalyysia', vaan että se muodostuu erilaisten tulkintojen kamppailuna. Esimerkiksi Melanie Kleinin käsitys lapsen psyykkiseen maailmaan vaikuttavien biologisten vietti-impulssien perustavasta merkityksestä on niin vastakkainen Heinz Kohutin sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden ensisijaisuutta korostavalle self-psykologialle, ettei niiden käsittely yhtenä "uskomusjärjestelmänä" ole perusteltua (ks. esim. Greenberg and Mitchell 1983; Silvonen 1997).

Erityisen problemaattinen Pietikäisen homologisoiva menettelytapa on sen vuoksi, että hän esittää psykoanalyysin olevan sen "uusimmat versiot mukaan lukien" kuoliniskua odottava pseudotiede, jonka oikea paikka on museossa eikä akatemiassa. Tätä käsitystään Pietikäinen ei vaivaudu perustelemaan millään muulla tavalla kuin viittaamalla "useisiin viimeaikaisiin puolueettomiin tutkimuksiin", joista lukija halutessaan voi etsiä listaa eräästä Frederick Crewsin teoksesta (s. 11). Kun tiedetään, että psykoanalyyttista ajattelua on Suomessa vuosikymmenten saatossa vastustettu mm. oikeistolaisena "sairaan porvariston houreena", vasemmistolaisena "kulttuuribolshevismina" ja juutalaisena "koko maailman neurotisoimisena" (Ihanus 1994, 115-116, 211-217, 249), olisi ollut enemmän kuin suotavaa, että Pietikäinen olisi esittänyt eksplisiittisesti edes yhden oman perusteensa psykoanalyyttiselle ajattelulle sen kaikissa mahdollisissa eri muodoissa langettamalleen kuolemantuomiolle. Nyt lukijalle ei valitettavasti anneta mitään mahdollisuuksia arvioida Pietikäisen väitteen tieteellistä uskottavuutta ja se jää lähinnä subjektiiviseksi mielipiteen ilmaukseksi.

Sikäli kuin raskauttavana todisteena pidetään joidenkin psykoanalyytikkojen esittämiä virheellisiä käsityksiä skitsofrenian tai autismin syistä (s. 11), on yhä varsin uhkarohkeaa puhua koko psykoanalyysin kuolemasta. Psykoanalyyttinen ajattelu on kaiken muun inhimillisen toiminnan tavoin yhteisöllistä toimintaa, jonka tuloksena syntyvät terapeuttiset tulkinnat ja tieteelliset tutkimukset ovat historiallisesti ja kulttuurisesti määräytyneitä. Ne ovat kontekstisidonnaisia ja siten alttiita erehdyksille ja väärinkäytöksille sekä avoimia perusteidensa uudelleenarvioinnille ja tuottamansa tiedon täydentämiselle. Kun edes Freud itse ei väittänyt luoneensa erehtymätöntä järjestelmää, sitä tuskin jälkipolvetkaan voivat häneltä tai hänen työnsä jatkajilta kohtuudella vaatia (ks. myös Ihanus 1994, 254-255; Silvonen 1997, 122-123).
 

"Jurot suomalaiset" "psykopuheen" kannattelijoina
 

Pietikäisen näkemys "psykokulttuurin" leviämisestä noudattaa perinteistä aatehistoriallista lähestymistapaa, jossa tiettyjen kulttuurimuotojen yleistyminen ymmärretään yhdensuuntaiseksi prosessiksi: elitistinen tiedeyhteisö tuottaa "psykosanastoja", jotka maallikot ottavat vastaan kyvyttöminä vastustamaan sosiaalistumistaan "psykokulttuuriin". Välittävänä linkkinä toimivat erityisesti kaupunkien nais- ja hoitovaltainen keskiluokka sekä humanistinen eliitti, jotka koulutuksestaan huolimatta ovat "vailla taloudellista tai yhteiskunnallista valtaa". Näille ryhmille "psykokulttuurinen aitousretoriikka" on valtastrategia, jolla ne pyrkivät legitimoimaan oman todellisuuskäsityksensä ja asiantuntijapositionsa (s. 6-9).

Mutta eivätkö psykokulttuurin kriitikot näin esittäessään syyllisty itse samaan kuin mistä kohdettaan moittivat? Esimerkissähän asetetaan valtapyrkimykset tai taloudellinen etu tiedostamattoman paikalle toimintamotivaation lähteeksi ilman että toimijat itse olisivat

motiiveistaan välttämättä tietoisia? Taloudellinen etu ja valtapyrkimykset ovat motiiveja aivan siinä missä psykoanalyysin alleviivaama pyrkimys onnellisuuteen ja täysipainoiseen rikkaaseen elämäänkin. Ehkä kiista ei koskekaan tutkimusmetodeita, vaan niihin implisiittisesti sisältyviä ihmiskuvia?

Jo pelkkä ajatus "psykosanaston" valumisesta arkikieleen (s. 6) sisältää käsityksen siitä, että "psykopuhe" siirtyisi yhdensuuntaisessa liikkeessä ylhäältä alaspäin. On suorastaan paradoksaalista, että kirjoittaja, jonka ihmisihanteena julkilausutusti on aktiivinen poliittinen kansalainen (s. 13), samanaikaisesti pitää "tavallisiksi maallikoiksi" kutsumiaan ihmisiä lähtökohtaisesti pelkkinä diskurssien passiivisina vastaanottajina ja kannattelijoina. Vastausta vaille jää kysymys, joka on koko Pietikäisen kuvaamassa "psykokulttuurissa" kiinnostavinta: miksi "jurot suomalaiset" määrätyssä historiallisessa tilanteessa kokevat sankoin joukoin, että "psykosanasto" tarjoaa mielekkäitä käännöksiä heidän sisäisille kokemuksilleen?

Yksisuuntaista "eliitiltä rahvaalle" -mallia hedelmällisemmän näkökulman "psykosanastojen" syntyyn ja yleistymiseen avaa sosiologi Anthony Giddensin teoria rakenteiden kaksitahoisuudesta. Siinä Giddens tarkastelee yksilöiden henkilökohtaisen elämän, sitä jäsentävien yhteiskunnallisten käytäntöjen sekä niistä esitettyjen asiantuntijatulkintojen monensuuntaista vuorovaikutusta. Giddensin kaksoishermeneutiikan lähtökohtana ovat toimijoiden omat käsitykset sosiaalisista käytännöistään, joiden merkityksen tieteellinen tutkimus pyrkii selvittämään. Tulkintaprosessissa tutkija luo näiden "ensimmäisen tason" käsitteiden lisäksi "toisen tason" käsitteitä, jotka eivät ole yhteisön arkitietoa, vaan sitä jäsentäviä asiantuntijatulkintoja. "Toisen tason" tieteelliset käsitteet voivat kuitenkin muuttua osaksi arkitietoa, jos toimijat alkavat arkielämässään jäsentää käytäntöjään niiden mukaisesti.

Esimerkeiksi Giddens ottaa "roolin", "normin", "neuroosin" ja "stressin" käsitteet. Teoriassaan hän korostaa intiimin elämänpiirin ja yhteiskunnallisten olojen reflektiivistä suhdetta: samalla kun yksilöt kamppailevat erilaisten ihmissuhdeongelmiensa kanssa, he osallistuvat myös heitä ympäröivän sosiaalisen toiminnan universumin konstruointiin ja rekonstruointiin. Erilaiset terapeuttiset kirjat ja itsehoito-oppaat ovat siten ilmauksia reflektiivisistä projekteista, joita ne samanaikaisesti sekä kartoittavat että muotoilevat edelleen (Giddens 1991, 12, 32; Giddens 1992, 64; Heiskala 2000, 212-213).
 

"Psykokulttuurin kritiikistä" kohti kokemuksiaan jäsentävän kansalaisen puolustusta
 

Freudin (1929/1994, 11) mukaan kärsimys kumpuaa kolmesta lähteestä: ihmisruumiista, joka on vaillinainen, rappeutuvainen ja jonka tarpeita on vaikea tyydyttää; ulkomaailmasta, joka saattaa suunnata tuhoisuutensa yksittäiseen ihmiseen tai vaatia mahdottomia, sekä suhteistamme toisiin ihmisiin. Elämän traagisuus on kuitenkin siinä (mt, 16-17), ettei ole olemassa minkäänlaista kokonaisratkaisua, jonka avulla onnellisuus olisi yleisenä elämänpäämääränä toteutettavissa. Lähemmäksi saatamme toki pyrkiä, ja Freudin mukaan näin pitikin tehdä: "emme saa - emmekä voi - lopettaa pyrkimyksiämme tullaksemme lähemmäs sen (onnellisuuden) toteutumista". Erilaisia elämän vääjäämätöntä ristiriitaisuutta kumoavia ratkaisuja Freud kutsui harhoiksi. Suurten ideologioiden lisäksi tähän joukkoon voidaan hyvin lukea kaikenlaiset utooppiset pyrkimykset kaivaa "todellinen minä" kulttuurillisen kuonan alta.

Autenttisuusliikkeet ja -ideologiat kuuluvat siis monessa mielessä vastakkaiseen leiriin psykoanalyysin perustajan kanssa. Psykoanalyysin terveysihannetta - "normaali onnenpuute neuroottisen kurjuuden sijaan" - voidaan toki luonnehtia jonkinlaiseksi autenttisuuskäsitykseksi, mutta tällöin käsitteellä viitataan aivan muualle kuin populaaripsykologisiin aitousihanteisiin. Psykoanalyysin näkökulmasta ihmisen "autenttisuus" ilmenee vain suhteessa kulttuuriin, sekä ulkoisena todellisuutena että sisäistyneenä symbolisena arsenaalina ja merkitysjärjestelmänä. Freudilla psyyken toiminta jakaantui mielihyvä- ja realiteettiperiaatteisiin.

Ensimmäinen pyrkii välittömään tarpeentyydytykseen, jälkimmäinen mielihyvän rationaaliseen ja harkinnanvaraiseen lykkäämiseen. Pelkän mielihyväperiaatteen kaivaminen ration alta "autenttisuuden" nimissä ei ratko Freudin kuvaamia psyyken konflikteja - vaan ilmentää niitä.

Länsimainen poliittinen subjekti, julkinen toimija, syntyi rinta rinnan itsereflektiivisesti sisäisyyttään tarkkailevan porvarillisen persoonallisuuden myötä. Akateeminen psykologia, yksityiskirjeissä rehottanut omien motiivien puntarointi ja omaelämänkerrallinen kirjallisuus itsereflektion huipentumana ovat syntyajankohdaltaan poliittisen kansalaisuuden aikalaisia. Omien motiivien puntarointi ja tunteiden reflektiivinen tarkkailu eivät olleet poikkeamia julkisen toimijan kansalaisihanteesta - vaan sen ehto. Kyky ylipäätään jakaantua yksityisyydessään emotionaaliseksi ja läheisiään rakastavaksi sekä julkisuudessa rationaaliseksi ja konflikteja politiikan keinoin sovittelevaksi kansalaiseksi edellytti toteutuakseen sitä, että ihmiset kykenivät pukemaan tuntemuksiaan sanoiksi ja jakamaan niitä toisten kanssa - tapahtui tämä sitten suoraan puheen kautta tai epäsuorasti taiteen välityksellä. Tätä 1800-luvun mittaan hahmottunutta poliittista kansalaisihannetta ei uhkaa liiallinen tunteiden erittely vaan se, ettei talouden hallinnoimassa todellisuudessa ole sille enää sijaa. Julkisen sfäärin kukoistuskautta tutkineen Jürgen Habermasin (1991/1962) mukaan yhteisömme julkinen tila on hiljalleen romahtanut taloudellisten intressien tunkeutuessa sinne, missä ratio ennen vallitsi. Samalla on syntynyt uusi ihminen, homo economicus, jolle elämä on hyötykalkyylia ja etupyrkimyksiä - kuten se tuntuisi myös psykokulttuurin kritiikin taustaoletuksien mukaisesti olevan.

Länsimaissa kahden viime vuosisadan aikana kehittynyt individualistinen, tunteiden ja itsereflektion merkitystä korostava kulttuuri on kiehtova tutkimuskohde, josta Pietikäisen pejoratiivinen ja tendenssihakuinen kirjoitus antaa valitettavan yksipuolisen käsityksen. Moniarvoisempaa, selkeää ja vankkaan tutkimukseen perustuvaa yleisesitystä etsiville voimme suositella esimerkiksi filosofi Charles Taylorin teosta Autenttisuuden etiikka (1998) ja sen taustalla olevaa laajempaa tutkimusta Sources of the Self (1989), joissa Taylor tutkii modernin ihmiskuvan ja modernin identiteetin kehittymistä koko modernin kulttuurin synnyn kontekstissa.

Taylorille "autenttisuus" ei merkitse mitään mystistä yhteyttä kulttuurin ulkopuoliseen "aitoon" tai "luonnolliseen" Todelliseen Itseen, vaan historiallisesti muotoutunutta ihmisihannetta, jossa jokaisen yksilön tunteille, käsityksille itsestään sekä omien mielipiteiden ja persoonallisuuden kehittämiselle annetaan perustava arvo ja merkitys. Tämän ihanteen konkreettisia ilmentymiä ovat olleet esimerkiksi naittajan vallasta ja pakkoavioliitoista luopuminen, ammattikuntalaitoksen ja palveluspakon poistaminen, koulutuksen vähittäinen laajentaminen myös naisia ja alempia yhteiskuntaluokkia koskevaksi perusoikeudeksi sekä lasten arvostaminen ainutkertaisina yksilöinä, joiden pahoinpitely myös yksityisessä elämänpiirissä on kriminalisoitu. Taylor toteaakin, että länsimaisen kulttuurin valtavirtauksen vaikutuspiiristä on vaikeaa löytää ketään ihmistä, joka ei oman elämänsä tärkeitä valintoja tehdessään antaisi painoa omille tunteilleen, itsensä toteuttamiselle, itsensä kehittämiselle ja persoonallisten taipumustensa hyödyntämiselle (Taylor 1989, 368-418; Taylor 1998, 55-59, 71-80, 93-96, 99-103).

Itsereflektiivisen kulttuurin ja kokemuksiaan jäsentävän yksilösubjektin puolustaminen ei tee sen paremmin Taylorista kuin allekirjoittaneistakaan sokeita Pietikäisen kuvaamalle subjektivismille, jossa muista ihmisistä, yhteiskunnasta ja luonnonympäristöstä tulee pelkkiä välineitä itseriittoisten oman elämänsä sankarien "sisäiselle kasvulle" ja itsensä toteutukselle. Toisin kuin Pietikäinen, emme kuitenkaan selitä ilmiötä "psykokulttuurilla", akateemisella psyko-tutkimuksella tai "terapiapalveluista koostuvalla psykosektorilla", vaan käännämme katseemme kohti länsimaisen yhteiskunnan poliittisia ja taloudellisia voimatekijöitä. Kuten Taylor toteaa, globaalin markkinatalouden ja byrokraattisten valtioiden luoma atomistis-välineellistävä paine on omiaan johtamaan sirpaloitumiseen, jossa ihmisten on entistä vaikeampaa samastua poliittiseen järjestelmäänsä. Sirpaloitumista ruokkii myös ihmisten toistuva kokemus kyvyttömyydestä vaikuttaa oman elämänsä ja yhteiskuntansa ulkoisiin rakenteisiin, mikä saa heidät yhä suuremmassa määrin keskittymään vain omiin asioihinsa ja henkilökohtaiseen hyvinvointiinsa (Taylor 1998, 136-146).

Privatisoituminen ja minäkeskeinen subjektivismi ei siten ole syy, vaan seuraus. Näin ollen sitä ei myöskään voida estää lakaisemalla intiimin elämämme ongelmat maton alle "mentaalihygieenisen katseen näkymättömiin", kuten Pietikäinen toivoo (s. 13), vaan nostamalla avoimesti esiin ne historialliset, yhteiskunnalliset ja psykologiset ehdot, joiden vallitessa yksilöillä on mahdollisuus emansipoitua itsenäisiin päätöksiin kykeneviksi, aktiivisiksi poliittisiksi kansalaisiksi.
 
 
 

KIRJALLISUUTTA:
 

Damasio, Antonio (2000): Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Helsinki, Terra Cognita.

Freud, Sigmund (1994/1929): Civilization and Its Discontents. NY, Dover Publications Ins.

Giddens, Anthony (1991): Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Cornwall, Polity Press.

Giddens, Anthony (1992): The Transformation of Intimacy. Sexuality, Love & Eroticism in Modern Societies. Cornwall, Polity Press.

Greenberg, Jay R. and Stephen A. Mitchell (1983): Object Relations in Psychoanalytic Theory. Cambridge and London, Harvard University Press.

Heidegger, Martin (2000/1927): Oleminen ja aika. Suomentanut Reijo Kupiainen. Tampere, Vastapaino.

Habermas, Jürgen (1991/1962): The Structural Transformation of the Public Sphere. An Inquiry into a Category of Bourgeois Society. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts.

Heiskala, Risto (2000): Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Helsinki, Gaudeamus.

Ihanus, Juhani (1994): Vietit vai henki. Psykoanalyysin varhaisvaiheet Suomessa. Helsinki, Yliopistopaino.

Pietikäinen, Petteri (2000): Psykokulttuurin kritiikki. Tieteessä tapahtuu 8/2000; s. 6-14.

Silvonen, Jussi (1997): Psyykkinen 'näyttämö' ja syvähermeneutiikka: teesejä psykoanalyysin kohteesta. - Teoksessa: Juhani Ihanus (toim.), Psykoterapiat eilen ja tänään; s. 109-127. Helsinki, Yliopistopaino.

Taylor, Charles (1989): Sources of the Self. The Making of the Modern Identity. Cambridge, Massachusetts, Harvard University Press.

Taylor, Charles (1998): Autenttisuuden etiikka. Helsinki, Gaudeamus.
 

Kirjoittajat työskentelevät tutkijoina Helsingin yliopiston historian laitoksella.
 
 

Susikurssista (Leena Vilkka)

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2000 on räpöstelty susikurssiani kielteiseen sävyyn. Yhtä hyvin kait siitä olisi voinut kirjoittaa myönteisestikin, kehua miten erinomaista on, että yliopistolla järjestetään susikurssi ja miten tärkeä aihepiiri - ympäristöfilosofia ja eläinten oikeudet - ylipäänsä on kyseessä. Ja miten upeaa, että joku Yliopiston kolkossa harmaudessa uskaltaa pitää kurssia sydänverellään, rakkaudesta susiin.
 

Eiköhän siinä sivussa tullut opittua asiatietoakin suden ekologiasta ja filosofiasta sen yhden opintoviikon verran. Ja jos opiskelijoilta kysyttäisiin, he voisivat kertoa oman sanansa kurssin tunnelmista ja sisällöstä. Tällä kurssilla opiskelijat olivat tärkeässä roolissa - ei yksin opettaja. Kurssin luentopäiväkirjat kertovat toisenlaisesta totuudesta kuin Tieteessä tapahtuu -lehden lanseeraama käsitys kurssistani. 

Jan Rydman on valinnut sävykseen asenteellisen kielteisyyden. Mitään tosiasiallista tietoa susikurssistani Rydmanilla ei ole. Tietonsa hän on ammentanut Hesarista ja laitosjuoruista. Filosofian laitoksen anonyymi lähde "tietää", että ympäristöfilosofian kursseillani olisi käynyt suojelupoliisikin tarkkailemassa oppieni laillisuutta. Hölynpölyä ja ilmeisesti pelkkää pahansuopaa juoruilua. Miksei voida puhua ja kirjoittaa kauniisti ja hyvää tarkoittavasti työtovereista, mistä ilkeily ja epäinhimillisyys yliopistomaailmassa? 

Omassa tiedossani ei ole tämä suojelupoliisijuttu, milloin ja muka millä kurssillani. Ei ole ainakaan minulle esittäytynyt. Sen sijaan palomies kyllä osallistui susikurssilleni, ei sammutustehtävissä vaan aidosta kiinnostuksesta susiin. Kursseilleni ovat toki tervetulleita kaikki kiinnostuneet ja esittäytyminen on aina korrekti tapa. Yliopiston salithan ovat julkisia paikkoja ja tietääkseni edelleen on voimassa pykälä, että näihin saleihin saa astua kuka vain kadunkulkija luentoja kuuntelemaan riippumatta onko Yliopiston kirjoilla vai ei. 

Onneksi sentään Pentti Linkola (8/2000) nousi puolustamaan susikurssiani, nostaen esiin myös omiaan ja Eero Paloheimon ansioita ympäristöfilosofian saralla. Kuitenkin Linkolankin mielestä Ritva Liikkasen kirjoitus Hesarissa susikurssistani oli hullunkurista luettavaa susiasiamiehineen ja suden oikeuksineen. 

Varmaan ensimmäiset puheet naisten ja lastenkin oikeuksista ovat kuulostaneet naurettavilta. Ilmeisesti pätee vielä edelleenkin se, että yleisellä tasolla kyllä saa puhua näiden oikeuksista. Mutta jos joku ottaa yksilötasolla näihin kantaa, tasa-arvon vaade muuttuukin yllättäen ei-vakavasti otettavaksi asiaksi. Ei minusta retiisin oikeudettomassa asemassa ole mitään hauskaa. 

Eläinten oikeuksista ja luonnon itseisarvoista puhutaan jo yleisellä tasolla. Tähän kehitykseen tunnustan toki ylpeästi olevani itsekin syypää tutkimus- ja opetustyöni sekä yhteiskunnallisen toimintani myötä (olen muun muassa pitänyt ympäristöetiikka- ja eläinoikeuskursseja Helsingin yliopistolla vuodesta 1989 alkaen!)

Mielestäni on jo aika soveltaa näitä uusia eläin- ja luonto-oppeja myös susia koskevaksi. Susikurssini ydin oli hahmottaa sutta erilaisista eläin- ja luontokäsityksistä käsin painottaen eläinoikeudellista susinäkemystä ympäristöetiikan ja syväekologian oppien mukaisesti. Mistään sen mystisemmästä ei susikurssillani ollut kyse. 

Jatkoa saamme keväällä opiskelijoiden omasta aloitteesta. Kokoonnumme maanantai-aamuisessa opintopiirissä pohtimaan länsimaista eläinkuvaa ja ihmisen suhdetta eläimiin filosofisista ja yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. 
 

Kirjoittaja on ympäristöfilosofian dosentti.