Mistä on kyse psykokulttuurissa? Mitkä tekijät ovat johtaneet terapeuttis-normatiivisen psykokielen leviämiseen kaikkialle läntiseen maailmaan, Suomi mukaan lukien? Tähän kysymykseen Kivivuori hakee vastauksia psykotrilogiassaan. Tarkastelen ensiksi trilogian kunkin osan pääteemaa ja siirryn sen jälkeen puhumaan psykokulttuurin perusolettamuksista.
 

Psykokulttuuri
 

Aluksi lyhyt huomautus Kivivuoren tyylistä: hän kirjoittaa ihailtavan selkeästi ja analyyttisesti, mitä suomalaisessa akateemisessa yhteisössä voi pitää arvona sinänsä. Hän seuraa Royal Societyn jäsenilleen aikoinaan antamaa ohjetta kirjoittaa tieteestä "primitiivisen puhtaasti ja luonnollisesti".

Trilogian ensimmäisen osan alussa Kivivuori viittaa amerikkalaisten tv-poliisisarjojen sankareihin, noihin paradoksaalisiin kovanaamoihin jotka erittelevät omaa tunnemaailmaansa: "Näemme luunkovan Sonny Crockettin päihittävän yhdessä otoksessa rikolliset - freeze! - ja heti seuraavassa hän jo keskustelee syvällisesti ihmissuhdeongelmistaan muiden Miami Vice -poliisien kanssa" (s. 7). Samanlaisia itsereflektoivia poliisihahmoja ei löydy saksalaisista tv-sarjoista. Miksei komisario Derrick erittele tunteitaan? Siksi, vastaa Kivivuori, että Yhdysvalloissa sisäisyyttä korostava psykokulttuuri on edennyt pidemmälle kuin Euroopassa. Seuraavaksi hän määrittelee termin: 
 

Psykokulttuurilla tai arjen psykologisoitumisella viitataan siihen, että ihmiset - siis tavalliset maallikot - alkavat puhua elämästään ja tulkita tapahtumia ympärillään omaksumalla ja hyödyntämällä käsitteitä, joita psykologinen ajatteluperinne on kehittänyt … psykokulttuurissa on kyse edifioivan psykologian sanastojen valumisesta arjen havaintoa ehdollistavaksi käsitelinssiksi (ss. 8, 111). 
 

Kivivuoren mukaan alunperin (syvyys)psykologien (ja filosofien) kehittämä ja käyttämä sanasto valuu arkikieleen ja vaikuttaa ihmisten tapaan kuvata sisäistä maailmaansa, ihmissuhteitaan ja niitä oletettuja psykologisia ongelmia joihin voi edifioivan eli mieltäylentävän psykosanaston avulla löytää ratkaisun.

Empiirisenä aineistona Kivivuori käyttää 1980-luvun lopun kahta radion ohjelmasarjaa, Purtsi Purhosen kriisipalvelua ja Seija Walliuksen toimittamaa "Intiimiä". Tämän aineiston ja oivaltavasti valikoidun tutkimuskirjallisuden avulla Kivivuori analysoi psykokultturisen puheen ominaispiirteitä soveltaen Lévi-Straussin myytin rakenneanalyysia. Hän käyttääkin termiä "psykomyytti" viittaamaan psykokulttuurisessa puheessa toistuviin osiin, joita ovat luonto, kulttuuri, ahdistus, sovitus ja jälleen-luonto. Vastakkain ovat siis hyvä (sisäinen) luonto ja paha (ulkokohtainen) kulttuuri, joka korruptoi luontoa ja aiheuttaa pahoinvointia (neurooseja, epäautenttisuutta, vieraantuneisuutta). Pelastus löytyy kulttuurin patogeenisten rakenteiden ylittämisestä eli oman hyvän luonnon jälleenlöytämisestä. 

Niin kuin Kivivuori esittää, ensin on Paradise Lost, sitten on Paradise Regained. Mutta miten voimme löytää yhteyden omaan sisäiseen luontoomme? Psykokulttuurinen vastaus on: olemalla avoimia ja välittömiä, antamalla tunteillemme tilaa, herkistymällä omien mielentilojemme alkuvoimaisiin taustatekijöihin. Avoimuus, herkkyys ja välittömyys ovat kuitenkin hankalasti ilmaistavia, koska ne viittaavat sellaiseen todellisuuden sfääriin jota ahdistava kulttuurimme tukahduttaa. Tarvitsemme siis symboleja ilmaisemaan kätkettyä luontoa, tuota Korkeampaa Todellisuutta. Mistä nuo symbolit sitten löytyvät? Psykosanastosta, vastaa Kivivuori, ja erityisesti dynaamisesta psykologiasta, joka tarjoaa symboliset avaimet oman ja muiden sielunelämän syväluotaamiseen ja terapioimiseen. 

Käytännön apua ahdistavan kulttuurin aiheuttamalle persoonallisuuden hajanaisuudelle tarjoaa erinäisistä terapiapalveluista koostuva psykosektori. Vuonna 1988 asetetun psykoterapiakoulutustoimikunnan mukaan kahdeksalla prosentilla suomalaisista oli "välttämätön psykiatrisen hoidon tarve". Toisen tutkimuksen mukaan peräti 1,5 miljoonaa suomalaista olisi ollut hoidon tarpeessa (ss. 96-97). Jälkimmäinen huomio vetää jo vertoja psykiatri Wilhelm Reichin aikoinaan esittämälle väitteelle, jonka mukaan noin 90 % Saksan ja Itävallan naisista ja 70-80 % miehistä oli neurootikkoja! Psykosektorin ammatit pyrkivät siis luomaan tarpeen tarjoamilleen palveluille. Psykokulttuurin kuluttajat puolestaan löytyvät kaupunkilaisesta keskiluokasta, varsinkin nais- ja hoitovaltaisesta ryhmästä, jolla on koulutusta muttei valtaa tai asemaa. He ovat ehkä muita alttiimpia etsimään elämäänsä mieltä ja tarkoitusta edifioivasta psykologiasta. 

Kirjansa lopussa Kivivuori huomauttaa, että tiedeyhteisön tuottamien sanastojen ja niiden maallikkovastaanoton väliseen suhteeseen tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Tämä on tärkeää erityisesti siksi, että arjen psykologisoituminen voi johtaa epäpolitisoitumiseen, demokratiaa uhkaavaan kehitykseen. Äänestämisen, yhteisöllisen vaikuttamisen tai vaikkapa Amnesty Internationalin toimintaan osallistumisen sijasta moderni itsensätoteuttaja saattaakin keskittyä omaan henkiseen kasvuunsa. Tämä voi johtaa julkisen ihmisen häviämiseen, arvioi Kivivuori, joka ei selvästikään pidä tällaisesta kehityksestä. 
 

Psykopolitiikka

Trilogian toisen osan alaotsikkona on "Paljastava psykologia suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä". Teos jatkaa lähes saumattomasti siitä mihin Psykokulttuuri oli päättynyt: psykokultturin yhteiskunnalliseen merkitykseen ja erityisesti julkisen ja yksityisen elämänpiirin suhteeseen sekä arvojen tieteellistämiseen. Kivivuori määrittelee psykopolitiikan seuraavasti: "Psykopolitiikalla tarkoitan psykologisten käsitteiden tai ajattelumallien soveltamista julkisessa poliittisessa keskustelussa, kritiikissä ja mainonnassa… [se] tarkoittaa arvojen tai poliittisen julkisuuden palauttamista psyykkisen tason ilmiöihin" (ss. 8, 10). Psykopolitiikan keskeisenä tehtävänä on perustella tieteellisesti hyviksi ja oikeiksi todetut arvot "liittämällä kyseisten arvojen tukeminen eheän tai 'aidon' minuuden kriteereihin" (9-10). Esimerkeinä hän mainitsee amerikkalaisperäisen ns. humanistisen psykologian (Maslow, Rogers) ja freudo-marxilaisen ideologian (Marcuse, Reich, Fromm) vaikutuksen 1960-luvun poliittiseen opiskelijaliikkeeseen. 

"Paljastava psykologian" avulla pyritään osoittamaan "erilaiset tavat ja sosiaaliset normit 'peitteiksi', 'naamioiksi', 'rationalisaatioiksi' tai 'defensseiksi', jotka peittävät ja kätkevät alleen yksilöiden todellisen motivaation. Kyse ei ole siitä, että ihmisiä paljastettaisiin valehtelijoiksi tai viekastelijoiksi, vaan siitä, että heidän sanotaan olevan tietämättömiä 'todellisista motivaatioistaan'" (s.10). Nämä todelliset motivaatiot aiheutuvat usein "vieraantuneisuudesta", "neuroottisuudesta" tai "väärästä tietoisuudesta". Paljastavan psykologian menetelmää eivät käytä niinkään poliitikot kuin "itsenäiset" intellektuellit, jotka haluavat antaa tieteellisen selityksen sille, miksi jotkut ovat eri mieltä tai tukevat erilaisia ihanteita kuin he itse. Paljastavan psykologian edustaja ei paljasta omia vaan (lähinnä) vastustajien motivaatioita, jotka useimmiten nähdään patologisina oireina.

Toisten ihmisten tosia motivaatioita kaiveleva paljastava psykologia (eli Nietzschen lanseeraama entlarvende Psychologie) perustuu pitkälti ns. kognitiiviseen arvoteoriaan. Tämän teorian mukaan hyvät ja todet arvot ovat objektiivisesti tiedettävissä tai löydettävissä. Arvot eivät siis palaudu kontingentteihin valintoihin vaan ne ovat "läsnä" todellisuudessa. Kognitiivinen arvoteoria on itse vahvasti läsnä erityisesti dynaamisen psykologian arvomaailmassa, jossa vastustajien argumentit tyhjennetään selitysvoimastaan viittaamalla näiden argumenttien taustalla vaikuttavaan psykopatologiaan. Yksinkertaistettuna: jos esität väitteen vaikkapa psykoanalyysia vastaan, voi psykoanalyytikko "nihiloida" eli mitätöidä väitteesi selittämällä sen taustalla vaikuttavat (psykoanalyysin tarjoamalle syvälle itsetuntemukselle kielteiset) motiivit. Kuten Kivivuori huomautti jo Psykokulttuurissa, nihilaatio on suljettu uskomusjärjestelmä, joka "panssaroidaan analysoimalla kriitikon motivaatiota järjestelmän omien käsitteiden avulla" (s.110). Uskonnot yhtäällä ja marxilaisuuden ja psykoanalyysin kaltaiset ideologiat toisaalla käyttävät nihilaatiota torjumaan kritiikin jo kättelyssä. 

Psykokulttuurissa Kivivuoren historiallinen analyysi oli vielä luonnoksenomainen, mutta Psykopolitiikassa hän kuvaa seikkaperäisemmin suomalaista paljastavan psykologian perinnettä. Hän lähtee liikkeelle vuoden 1918 kansalaissodasta ja ennen kaikkea "siitä kansallisesta tulkinnasta, jolla voittanut osapuoli otti tilanteen käsitteellisesti haltuunsa sodan päätyttyä" (s. 13). Hän löytää suomalaiskansallisen psykopolitiikan juuret jo 1800-luvun hegeliläisestä aateperinnöstä. Hegeliläisyys korosti valtion asemaa sekä historian kulkua ohjaavaa "järjen viekkautta", joka toimii yksilöiden kautta näiden sitä itse tiedostamatta.

Kivivuoren kiinnostavan tulkinnan mukaan suomalainen hegeliläinen etujoukko ylitulkitsi Hegelin metafysiikkaa käsityksellään, että ihminen voisi sittenkin tulla tietoiseksi omasta tehtävästään kansallisen historian toteuttajana ja maailmanhengen ilmentäjänä. Kansallinen hegeliläinen etujoukko katsoi edustavansa "kansan tahtoa", jota ei kuitenkaan artikuloinut kansa itse, vaan kansan mielenliikkeitä ymmärtävä humanistinen intelligentsia. Kivivuori huomauttaa, kuinka "[m]odernin politiikan tulo Suomeen tapahtui tämän aatteellisen strategian (kognitiivisen arvoteorian) kautta, ja se jätti pysyvän merkin poliittiseen kulttuuriin. Politiikka on siitä lähtien ollut Suomessa lähempänä 'totuuden' ja 'edistyksen' sfäärejä kuin esimerkiksi anglosaksisen perinteen maissa" (s. 17).

Vuosisadan alkuvuosina levinneet syvyys- ja massapsykologia antoivat käsitteellisiä apuvälineitä kansalaissodassa voittajien puolella olleelle humanistiselle oppisäädylle. Humanistieliitti selitti psykotieteellisesti työväestön käyttäytymistä, joka ennustettavasti nähtiin irrationaalisten ja vietinomaisten voimien purkauksena, "determinoituneena pakkotoimintana". Tällaisen tulkinnan antoivat mm. Volter Kilpi ja V.A. Koskenniemi. Kivivuori kuvaa paitsi sodanjälkeistä kansallis-konservatiivista terapiaohjelmaa myös Tulenkantajiksi kutsuttua ryhmittymää. Tulenkantajat juhlivat niitä samoja vietillisiä alkuvoimia (Urkräfte) joita konservatiivit kammoksuivat. Osa heistä (esim. Olavi Paavolainen) tutustui psykoanalyysiin ja löysi sieltä käyttökelpoista sanastoa, jolla kuvata omia sisäisiä kokemuksia ja kiehtovaa viettimaailmaa. 

Kivivuoren kuvauksessa käy hieman yllättäen ilmi, että myös Eino Kaila oli kiinnostunut psykoanalyysista ja paljastavasta psykologiasta. Konservatiivista aatetaustaansa ilmentävä Kaila näki vuoden 1934 klassikkoteoksessaan Persoonallisuus demokratian epäaitona ihanteena, alempaa viettielämää hyväkseen käyttävänä massoittumisilmiönä. Hän edusti sitä humanistisen eliitin käsitystä, joka tiesi syvähenkisyyden vaatimukset (ss. 53-57). Vuonna 1937 julkaistu keskustelukirja Pidot Tornissa osoittaa humanistisen eliitin sympatiat ja antipatiat tilanteessa, jossa teollistumisen ja markkinatalouden vahvistumisen myötä valta ja status olivat vähitellen siirtymässä henkiseltä pääomalta "vulgäärille" taloudelliselle pääomalle. Humanistit saattoivat kuitenkin lohduttautua sillä, että "kylmän tekniikan ja materiaalisten arvojen tuolla puolen oli hengen ja elämän 'syvä' sfääri, johon nimenomaan humanistisella sivistyneistöllä ja hengentieteiden asiantuntijoilla oli etuoikeutettu pääsy" (s. 47). Siinä missä kansaa ajoivat puhtaan irrationaaliset viettiyllykeet, determinoi uuden taloudellisen eliitin toimintaa puolestaan viettienergian kypsymättomyys ja karkeus. Näin Kivivuori: "Tornin pitojen todellinen päätös ja loistelias credo on 'Pessimistin' [Jussi Teljo] psykopoliittinen julistus, jonka mukaan humanistisen eliitin tuleva valta perustuu sen kykyyn paljastaa poliittisten kantojen psyykkiset juuret" (s. 50). Kyseessä oli "utopia humanistisen eliitin herruudesta" (s. 52). 

Sodan jälkeen paljastavan psykologian suomalainen perinne heikkeni, palatakseen uudestaan 1980-luvulla yhteiskunnalliseen keskusteluun ja julkisuuteen. 1970-luvun taistolaisuuden pyrkimys korvata arvopluralismi Korkeammalla Totuudella oli jo edustanut sitä paljastavaa psykologiaa, jota sittemmin sovelsivat mm. Dan Steinbock, Martti Siirala ja Veltto Virtanen. Viimemainittuun Kivivuori viittaa analyysissaan vuosien 1994 ja 1995 vaaleista. Psykopolitiikan edustajat ovat vapaina leijuvia henkiä ja oraakkeleita, "joiden hallussa [on] hyvää elämää suurempi aarre: tosi elämä, jonka arvovalinnat ovat tiedetyn terveyden oireita" (s. 100). 

Tehdessään jaon tosiin ja epätosiin arvoihin psykopoliitikot luovat samalla uusia sosiaalisia normeja aikaisempien tilalle. Niin kuin Kivivuori huomauttaa, "Edistyksen ja sitä edustavan etujoukon idea ei ole kuollut, vaan muuntunut psyykkisen kielen kautta sisäisen todellisuuden edistykseksi ja sisäisen todellisuuden etujoukoksi" (s. 102). Koska jokaisella on psyyke, voi jokainen myös tulla osalliseksi sisäisen todellisuuden edistyksestä, kunhan löytää (psykopolitiikan ohjaamana) oikeat arvot. Sosiaalinen utopia Paremmasta Maailmasta on näin muuttunut psykologiseksi utopiaksi, sisäisen muodonmuutoksen myötä tapahtuvan yhteiskunnallisen ja/tai kulttuurisen uudistumisen opiksi. 

Kirjansa loppuluvussa Kivivuori viittaa Max Weberiin, Anthony Giddensiin ja Charles Tayloriin. Hän myötäilee Taylorin atomistisen yhteiskuntakäsityksen arvostelua ja näkee julkisen elämänpiiriin psykopolitisoitumisen huolestuttavana piirteenä erityisesti siksi, että se palauttaa politiikan yksityiseen elämänpiiriin. Tällaisen kehityksen seurauksena moraalisesti vastuullinen kansalainen on vaarassa muuttua asiantuntijoiden määrittelyjen varassa toimivaksi epäautonomiseksi alamaiseksi. Omaa sisäistä edistystään ajava Homo Psychologicus tuntee kansalaisaktiivisuuden sijasta tarvetta itsensä toteuttamiseen niiden arvojen pohjalta, joita asiantuntijat pitävät oikeina ja tosina. Psykokulttuuri siis "kouluttaa ihmisiä pois kansalaisuudesta korostamalla julkisen piirin merkityksettömyyttä" (s. 145). Tähän kritiikkiin Kivivuori oli lopettanut trilogiansa ensimmäisenkin osan. Niin kuin selvästi käy ilmi, hänen omat arvonsa eivät perustu ainakaan psykokulttuuriseen julkisen piirin heikentämiseen. Hän lopettaakin kirjansa viittaamalla Perikleen ateenalaisille pitämään puheeseen: "Olemme julkisessa elämässä vapaamielisiä, emmekä urki kansalaisten yksityisiä toimia" (s. 145).
 

Psykokirkko

Kivivuoren teossarja päättyy analyysiin psykodynaamisen uskontulkinnan leviämisestä. Uskonnon psykologisoituminen tarkoittaa sekä "kirkon työmuotojen, erityisesti sielunhoidon ja diakonian, hakeutumista psykoterapeuttisiin uomiin" että uskonnollisen kielenkäytön muuttumista psykologisoivaksi (s. 9). Kivivuori tarkastelee sitä kirkollisen normisuhteen kehitystä, jossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko muuttui tarkkailevasta, rangaistuksia jakelevasta kurikirkosta ns. puhtaan normatiivisen kirkon (vuoden 1869 kirkkolaista toiseen maailmansotaan) kautta nykyiseen ymmärtävään psykokirkkoon. Tämän kehityksen hän sitoo laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, erityisesti yksilöllisyyttä korostavan (koulutetun) keskiluokan voimistumiseen. Niin kuin psykokulttuuri yleisemminkin, psykouskonnollisuus etsi ja sai suurimman kannatuksensa yhteiskunnan väli-ja keskiryhmistä, jotka ovat koulutettuja, mutta vailla taloudellista tai yhteiskunnallista valtaa. Kyseessä on (mitä ilmeisimmin) kaupunkilaisen keskiluokan ja erityisesti (naispuolisten) toimihenkilöiden tukema ilmiö. 

Kivivuoren keskeinen teesi on se, että vanhan kurikirkon ulkoista käyttäytymistä säätelevän normatiivisuuden tilalle on tullut uudenlainen normatiivisuus, jossa käyttäytymistä säädellään terveys- ja aitouspuheen välityksellä. Terapeuttinen jumala ei syyllistä eikä tuomitse, vaan ymmärtää ja tukee. Tämä uusi uskon normatiivisuus perustuu psykodynaamisiin (erityisesti freudilais- ja jungilaisperäisiin) käsityksiin ihmisen mahdollisuudesta saavuttaa autenttinen olemisen tapa. Sisäisyyttä, avoimuutta ja kokonaisuutta korostavan autenttisuuden ihanteen vastakohtana on "epäautenttisuus" eli psyykkinen epäaitous, fragmentaarisuus, valheellisuus ja kylmä rationalismi. Psykokirkollisuus ei tuomitse eikä syyllistä, mutta se etsii uudet säännöt ja normit pseudotieteellisten syvyyspsykologisten "terveys"- ja "aitous"käsitysten retoriikasta. Aito usko nousee persoonallisuuden syvistä tiedostamattomista kerroksista, noista autenttisuuden luonnonmukaisista alkulähteistä. Terapeuttinen "sielunhoito" (Seelsorge) merkitsee psykokirkolle aidon uskon löytämistä pinnallisen kulttuurisen tietoisuuden alta. 

Kivivuori huomioi kirkon työntekijöiden kiinnostuksen siihen, miten kirkko vaikuttaa jäsentensä henkiseen terveyteen. Niinpä kirkko seuraa omien toimintojensa seurauksia ja pohtii toimintatapojaan. Keskeinen kysymys on: miten pukea kristinuskon ajattomat totuudet moderniin asuun? Uskonnollisen kielenkäytön muuttaminen on yksi tapa ajankohtaistaa uskonto. Kivivuori vertaa vuosien 1938 ja 1992 raamatunkäännöksiä ja antaa yhtenä esimerkkinä kielen muutoksesta seuraavan lauseen: "Isät, älkää kiihoittako lapsianne, jotteivät he olisi arkoja" sai vuoden 1992 raamatussa muodon "Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi" (s. 145).

Kivivuori esittelee herännäisyyden, liberalismin, 1900-luvun alkupuolella nousseiden uskonnollisten liikkeiden ja heti toisen maailmansodan jälkeen Suomessa perustetun uskonnollisen perheneuvonnan vaikutusta nykyiseen psykouskonnollisuuteen. Erityisesti perheneuvonnan myötä alettiin etsiä keinoja ihmisen eheyttämiseen käsittelemällä tiedostamattomia psyykkisiä prosesseja. Toisaalta myös terapeutit, teologit ja autenttisuusgurut omaksuivat psykouskonnollisia käsityksiä. Analyysissaan terapeutti Tommy Hellstenin bestselleristä Virtahepo olohuoneessa (1991) Kivivuori tuo esille keskeiset aitouskriteereihin perustuvat hengellisen psykokulttuurin piirteet. Hän viittaa myös vuonna 1996 julkaistuun "terapeuttista kosketusta" käsittelevään kirjaan, jossa kuvataan "itseään toteuttavaa ihmistä". Tällainen henkilö on "psyykkisesti terve ihminen, jolle on tyypillistä hyväksyminen - itsensä, toisten ihmisten ja luonnon. Hän on spontaani, häneltä puuttuvat suojaavat asenteet ja hän pystyy nauttimaan aidosti yksinkertaisistakin asioista (…) hänellä on syvällisempiä ihmissuhteita kuin muilla (…) hän vastustaa sosiaalistumista kulttuuriin (…) hän on hyvin luova ihminen". Kivivuori kommentoi: "Tässä lainauksessa on onnistuttu kokoamaan lähes kaikki psykokulttuurin tunnisteilmaisut muutamalle riville: kuvatun kaltainen henkilö on ollut täysin kyvytön vastustamaan sosiaalistumista psykokulttuuriin" (s. 102). 

Kivivuori esittää kiinnostavan väitteen psykodynaamisen uskontulkinnan noususta: se "johtui osin myös siitä, ettei kirkko enää pystynyt tuottamaan sitä ahdistusta, jota se tarjoutui lievittämään" (s. 143). Vaikka Kivivuori on kiihkoton havainnoija, ei lukijalle jää epäselväksi hänen oma kantansa kirkon toimintaan! Kirjan lopussa hän kuvaa "papiston säätykohtaloa" eli kirkon uskontomonopolin murtumista sekä papiston yhteiskunnallisen aseman ja ammatillisen arvostuksen suhteellista heikentymistä sodan jälkeen. Samalla kun maallisten psykoammattien arvostus on kasvanut, on papisto jäänyt altavastaajaksi ammattien välisessä kilpailussa. 

Kuten trilogian muidenkin osien loppuluvuissa, siirtyy Kivivuori Psykokirkossakin lopuksi tarkastelemaan tutkimansa ilmiön yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sisäisyys- ja aitousretoriikkaan perustuvassa psykouskonnollisuudessa on hänen mielestään se vaara, että yksilöllinen itsetoteutus nostetaan pelastuksen ehdoksi. Hän kiinnittää nytkin huomiota julkisen elämänpiirin katoamiseen psykokulttuurisen uskonnollisuuden horisontista. Hän lopettaa kirjansa sanoihin, jotka luonnehtivat hänen koko trilogiansa punaista lankaa: "Psykokultuurinen aikamme ei ole sosiaalisten normien jälkeistä aikaa, vaan aikaa, joka mielellään puhuu normeistaan ikään kuin ne olisivat psyykkisen terveyden vaatimuksia" (s. 151).
 
 

Psykokulttuuriset tulkintaraamit 
 

Kivivuoren trilogiasta käy ilmi, että ihmistä ja maailmaa kuvataan psykokulttuurissa sanoilla, jotka perustuvat tiettyihin ennakko-oletuksiin. Näistä oletuksista tärkeimpiä ovat oman käsitykseni mukaan seuraavat:
 

1. Syvyyspsykologinen ihmiskuva

Psykoanalyysi oli 1900-luvun keskeinen maallinen uskomusjärjestelmä marxilaisuuden ohella. Niiden molempien vetovoima perustui toisaalta niiden "tieteellisyteen", toisaalta niiden ideologiseen luonteeseen. Siinä missä marxilainen ideologia väitti näkevänsä ja ymmärtävänsä historian lakeja, uskotteli freudilainen psykoideologia puolestaan näkevänsä ihmisen elämänhistorian psykodynaamiset lait. Psykoanalyytikot olivat niin itsevarmoja siksi, että he vakaasti uskoivat jokaisen ihmisen ympäristöstään ja perimästään riippumatta käyvän läpi juuri ne psyykkiset kehitysvaiheet, jotka freudilainen psykoanalyysi on "löytänyt". Psykoanalyyttinen terapia tarjosi ihmisille mahdollisuuden etsiä itsestään nuo freudilaiset kehitysvaiheet ja laajasti levinneiden psykopatologioiden alkujuuret. Kunnon ideologian tavoin freudilaisuus tarjosi myös toiminnan mallin, joka vapauttaisi yksilön neurooseistaan: puheterapian. Vaikka Freud itse oli rationalisti ja anti-utopisti, hänen teoriansa tarjosivat rakennuspuita niille, jotka halusivat löytää alitajunnastaan hyvän luonnon ja kulttuurin patologisten kerrosten alle hautautuneen autenttisuuden. 

Psykoanalyysi on tänään niin teoriana kuin terapianakin kriisissä. Savijaloilla seisova jättiläinen huojuu ja heiluu ja ikään kuin odottaa lopullista iskua. Psykiatriassa psykoanalyysi on jo lähinnä kappale lääketieteen historiaa, eikä akateemisessa psykologiassakaan ole juuri kiinnostusta psykoanalyyttisiin spekulaatioihin. Useat viimeaikaiset puolueettomat tutkimukset ovat kiistattomasti osoittaneet, että psykoanalyysi (uusimmat versiot mukaanlukien) on pseudotiede ja uskomusjärjestelmä, jonka paikka on museossa eikä akatemiassa (Crews 1998 sisältää listan psykoanalyysikriittisestä kirjallisuudesta). Kivivuori ei trilogiassaan viittaa suoraan psykoanalyysin epätieteellisyyteen kuin muutamassa kohdin, mutta äskettäisessä artikkelissaan hän kohdistaa kritiikkinsä eksplisiittisesti psykoanalyysiin (Kivivuori 1999b). Kyseisessä artikkelissaan hän kuvaa myös psykoanalyysin ja psykokulttuurin kielteistä vaikutusta sosiologiaan sekä sosiologien kritiikitöntä suhtautumista psykoanalyysiin. Hän on ihmetellyt sitä, että sosiologit ovat valppaan kriittisiä, jos joku haluaa selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä esimerkiksi taloustieteen tai biologian näkökulmasta, mutta 1800-luvun ajattelua edustavaan psykoanalyysiin suhtaudutaan joko avoimesti ihaillen tai ainakin silkkihansikkain. 

Vaikka Kivivuori on siis puuttunut oman tieteenalansa piirissä esiintyvään perusteettomaan psykoanalyysin ihailuun, hän ei ole kuitenkaan puhunut psykokulttuurin vaikutuksesta psykiatriaan. Tiedetoimittaja Edward Dolnickin teos Madness on the Couch (1998) on tästä(kin) syystä suositeltavaa luettavaa niille, joita kiinnostavat psykoanalyyttiset harharetket mielisairauksien alueelle. Siinä missä Urvater Freud myönsi, ettei psykoanalyysista ole apua skitsofreniaan, olivat hänen amerikkalaiset seuraajansa (ja Yhdysvaltoihin muuttaneet eurooppalaiset psykoanalyytikot) paljon optimistisempia ja uhkarohkeampia. Koska he uskoivat skitsofrenian ja autismin johtuvan ympäristötekijöistä, he löysivät sairauden syyt vanhempien ja erityisesti äitien tavassa kasvattaa lapsiaan. Psykiatrien slogan "jääkaappiäiti" kertoo, mihin lääkäreiden syyttävä sormi osoitti: ei orgaaniseen, geneettiseen tekijään (eli biologiaan) vaan potilaan läheisiin. Autistinen lapsi tai skitsofreeninen nuori aikuinen olivat emotionaalisesti kylmien ja siten "huonojen" vanhempien kasvatuksen tulos. Vielä 1970- ja jopa 1980-luvuilla, jolloin skitsofrenia, autismi ja obsessiivis-kompulsiiviset häiriöt oli vakuuttavasti osoitettu perinnöllisiksi sairauksiksi, jatkoivat jotkut psykoanalyyttisesti orientoituneet psykiatrit vanhempien syyttelyä ja "puheterapiaa", josta - niin kuin jo eräs paljon huomiota saanut 1960-luvun tutkimus oli osoittanut - ei ollut yksinään yhtään mitään hyötyä (Dolnick 1998, s. 161). Vasta oireita radikaalisti helpottaneet psyykenlääkkeet antoivat potilaalle yleensä mahdollisuuden puhua itsestään. (Koska myös Suomessa sovellettiin psykoanalyysia psykiatriassa, olisi Dolnickin kirjan suomennos perusteltua). 

Psykokulttuuri vaikutti siis myös akateemiseen tutkimukseen - ja vaikuttaa yhä. Esimerkiksi Ranskassa, jossa ei ilmeisesti seurata angloamerikkalaista psykoanalyysin kritiikkiä, on psykoanalyysi edelleen vahvassa asemassa intellektuellien keskuudessa. Suomessakin psykoanalyyttisin ideoihin törmää tuon tuosta, erityisesti yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, joiden edustajat eivät ilmeisesti aina vaivaudu ottamaan selvää siitä, mikä on heidän tukemiensa psykoanalyyttisten väitteiden totuusarvo (ks. esim. Ala 2000). Akateemista psykokulttuuria kannattaisi ehkä tutkia tarkemmin, vaikka Kivivuoren Psykopolitiikasta saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, miten psykoanalyysia hyödynnetään Suomen yliopistoissa. 
 

2. Holismi ja rationalismin kritiikki

Psykokultturinen aitousretoriikka nojaa pitkälti antropologiseen eli holistiseen sairauskäsitykseen, johon Kivivuori trilogiassaan viittaa (ks. esim. Psykokirkko s. 90, 98). Tämän käsityksen mukaan henkisten häiriöiden taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät. Yksilöllinen psykopatologia heijastaa siis koko yhteiskunnan patologisuutta. Niinpä terapeutin sohvalla on neuroottisen yksilön lisäksi myös sairas yhteiskunta. Holistisesti orientoituneet psykoammattien harjoittajat korostavat psykosomaattista truismia psyykkisen ja somaattisen, hengen ja ruumiin, yksilön ja yhteiskunnan välisestä "kaksoissidoksesta". Etsiessään syitä ihmisen "kokonaisvaltaisuuden" fragmentoitumiseen he usein löytävät teknologian kehityksen, "välineellisen järjen" ja rationalismin. Järkevyys voi siis olla sairautta, sillä rationaalisuutta arvostava ja järkeään käyttävä yksilö on holistisen käsityksen mukaan "yksipuolinen" ja vajavainen ellei suorastaan sairas. Toimiessaan järkensä nojalla ihminen tiedostamattaan tukahduttaa muita persoonallisuuden puolia itsestään, ikään kuin järkevyys kuolettaisi inhimilliset tunteet ja moraalin. 

Dynaamisen psykologian holistiset näkemykset korostavat oikean teorian ja terapian kykyä muuttaa syvällisesti ihmisen asennetta siten että ihminen tulee Kokonaiseksi ja Autenttiseksi. Autenttinen ihminen ei luota vajavaiseen järkeensä vaan luontonsa (Alitajunta, sisäinen itseys, Aito Minä, jne.) viisauteen ja aitouteen. Psykologisille utopisteille (kuten Jung, Reich ja Marcuse) koko kulttuuri voi jälleenlöytää Kokonaisuuden (Ganzheit), Vapauden ja Luonnon kunhan vain tarpeeksi moni uuttaluova yksilö on toiminnallaan ja esimerkillään vakuuttanut koko kulttuurisen etujoukon psyykkisen muodonmuutoksen tarpeellisuudesta. Holistinen kulttuurikritiikki on usein medikalisoivaa ja diagnosoivaa, terveyden ja sairauden käsitteillä operoivaa retoriikkaa. Joillekin tutkijoille ja psykiatreille hulluus on merkinnyt "autenttisempaa" olemisen tapaa kuin psyykkinen terveys. Romantiikan perinnettä jatkaen saattoi vaikkapa psykiatri R.D. Laing - yksi 1960-luvun psykokulttuurin supertähdistä - nähdä ns. hulluuden läpimurtona "aidompaan totuuteen".

"Normaalius" oli sen sijaan jotain epäilyttävää tai ainakin äärimmäisen latteaa ja "keskiluokkaista". Niin kuin Kivivuori toteaa, holismiin vaikutti 1900-luvun alkupuolen antipositivistinen aateperintö, joka näkyi aikoinaan mm. saksalaisessa kansallisromanttisessa völkisch-ideologiassa ja nykyään mm. New Age -henkisyydessä ja vaihtoehtolääketieteessä. Holismin psykodynaamiset kannattajat olivat toisaalta Kivivuoren mainitseman paljastavan psykologian edustajia, toisaalta visionäärejä, joilla oli selvä käsitys paremmasta, autenttisemmasta elämästä. Heillä oli tiedossaan ja hallussaan oikeat arvot, jotka he tieteellistivät psykodynaamisen sanaston avulla.
 

3. Symbolismi

Psykokulttuurin puhe viittaa toiseen, kätkettyyn todellisuuteen, joka on empiirisen tutkimuksen ja rationaalisen analyysin ulottumattomissa. Tätä Toista Todellisuutta voi siksi kuvata vain symbolisesti eli epäsuoran, vertauskuvallisen ja tulkintaa vaativan kielen avulla. Koska symboleja ei edes ole ilman tulkintaa, on psykokulttuurinen puhe täynnä tulkintoja, aivan kuten matemaattinen kieli on täynnä yhtälöitä ja kaavoja. Miten kuvata autenttisuutta muuten kuin symbolisesti? Ei mitenkään, mutta mitkä ovat ne kriteerit, joilla jokin tulkinta osoitetaan "paremmaksi" kuin joku toinen? Sairauden diagnosointi ja hoito tarjoavat hyvin tärkeän "tieteellisen" kriteerin. Jos kerran sairauden oireet ovat symboleita, silloin parhaan tulkinnan esittää se, joka pystyy sekä tulkitsemaan sairauden symbolismin että tarjoamaan parhaan hoidon. Niinpä psykoanalyytikot ja psykoanalyyttisesti orientoituneet psykiatrit ja terapeutit kykenivät ihmeenomaisesti löytämään psykopatologioiden "todelliset" syyt "symbolisten" oireiden takaa. Löydettyään ongelman heillä oli ratkaisukin valmiina: puheterapia, jossa perehdytään potilaan elämänhistoriaan ja erityisesti lapsuuden ajan traumaattisiin kokemuksin. 

Symbolismi oli myös väline, jolla terapeuttinen ammattiryhmä oikeutti oman asemansa. Liioittelemalla psyykkisten sairauksien yleisyyttä ja psykodynaamisen tulkinnan pätevyyttä noustiin tilaan jossa "[s]attumia ei ollut; jopa tapaturmat olivat alitajunnan puhetta" (Psykokirkko s. 99). Jos kaikki sairaudet (esim. autismi) heijastavat psykodynaamisia neurooseja, ongelmien avain oli oireiden symbolisessa tulkinnassa eikä esimerkiksi oireita helpottavissa lääkkeissä. Siteeraan taas Kivivuorta : "Symbolismi mahdollistaa sen, että psykokulttuurin läpäisemä puheyhteisö pystyy synnyttämään loputtoman määrän lauseita minkään todellisuuden rajoittamatta" (Psykokulttuuri, s. 33). 

Todellisuuden yksikköjä (entiteettejä) on psykokulttuurisessa symbolismissa yhtä paljon kuin on sanoja ilmaisemaan näitä yksikköjä. Hermeneuttista onnenpyörää pyörittämällä saadaan aina jokin tulkinta aikaiseksi. Jos tulkinta ei saavutakaan vastakaikua eikä selviydy kilpailevien tulkintojen pudotuspelissä, ei tulkinnan perusteita tarvitse miettiä. Riittää kun sysää onnenpyörän uudestaan liikkeelle ja katsoo mihin tällä kertaa päädytään. "Huonoja" (= riittämättömästi perusteltuja, totuusarvoltaan kyseenalaisia) symbolisia tulkintoja ei ole, koska jos tulkinta ei selitäkään mitään, niin ainakin se "avaa" uuden symbolisten merkitysten maailman. Samalla se ehkä tarjoaa uusia suljetun järjestelmän termejä, jotka viittaavat järjestelmään itseensä eikä sellaiseen banaaliin ja kyseenalaiseen sfääriin kuin todellisuus. 

Psykokulttuurisen puheen tuottajilla onkin taipumus symbolisesti hävittää ilmeinen, jokamiehellekin avoin "pintatodellisuus" ja luoda Toinen Todellisuus. Tämä Toinen Todellisuus on lähempänä totuutta tai jopa edustaa Totuutta itseään platonisen kahden maailman teorian mukaisesti. Toinen Todellisuus on tosin kätketty historiallisten kontingenssien ja kulttuuristen patologioiden taakse, mutta psykokulttuurinen sanasto tarjoaa mahdollisuuden päästä yhteyteen tämän korkeamman (tai syvemmän) Todellisuuden kanssa. Tähän ajatukseen viittaa Kivivuori kuvauksellaan psykopolitiikan eri versioista: ne "jakavat muodon, joka palvelee pyrkimyksiä löytää poliittisten eturistiriitojen takaa ja yläpuolelta sfääri, jonka tiedetty totuus korvaisi poliittiset ja maailmankatsomukselliset näkemyserot" (Psykokirkko, s. 136). Kyseessä on psykokulttuurinen versio antiikin gnostilaisten lahkojen "gnosiksesta", tiedosta. Gnosis eroaa latteasta tieteellisestä tiedosta siten, että gnostilainen tieto ei paljastu rationaalisella tutkimuksella vaan lähinnä intuition ja symbolitulkinnan avulla. 

Psykokulttuurin totuus korvaa tieteellisen totuuden korkeamman asteen totuudella, sellaisella jonka löytäminen osoittaa syvempää ja etuoikeutetumpaa näkemystä kuin se mihin "vulgääriempiristit" tai muut "skientistit" pystyvät. Kourallisella sanoja psykokulttuurinen aitousretoriikka kykenee selittämään (Toisen) todellisuuden rakenteen ja samalla nihiloimaan kilpailevat todellisuusselitykset oman järjestelmänsä termeillä. Toisen Todellisuuden löytäjät ovat psykokulttuurin etujoukko. Heillä on hallussaan symbolismi, jonka avulla myös meillä vihkiytymättömillä on pääsy gnosikseen. 
 
 
 

Lopuksi
 

Sen enempää Kivivuori kuin tämän esseen kirjoittajakaan eivät väitä, että psykokulttuuri on sinänsä huono asia. Omista tunteistaan, mielentiloistaan ja ihmissuhteistaan puhuminen on kannatettavaa ja varmasti myös "terapeuttista". Ei ole mitään syytä palata siihen autoritääriseen pappis- ja upseerimentaliteettiin, jossa kuri ja auktoriteettien kunnioitus olivat kaikki kaikessa ja jossa kontrolloitiin ulkoisen käyttäytymisen muotoja muttei piitattu subjektiivisesta kokemusmaailmasta. Psykokulttuuri on onneksi vaikuttanut inhimillistävästi suomalaiseen(kin) yhteiskuntaan.Vastoin Matti Wuoren muutaman vuoden takaista väitettä, voi Suomea tuskin pitää suurena Pohjan Prikaatina, ainakaan enää. 

Psykokulttuuriin liittyy kuitenkin arveluttavia piirteitä, joista ehkä kaikkein arveluttavin on julkisen elämänpiirin merkityksen katoaminen. Aristotelisesta aktiivisesta poliittisesta kansalaisihanteesta luopuminen voi johtaa omaan itsetoteutukseensa keskittyvien sooloilijoiden yhteiskuntaan, jossa väliä on vain Minun sisäisellä kasvulla, Minun psyykkisellä hyvinvoinnilla, Minun oikeudella olla Yksilö. Tällainen kehitys voi johtaa asiantuntijavaltaan, poliittiseen apatiaan ja yhteisvastuun katoamiseen. Omien ja ryhmäetujen ajaminen on toki perinteisenkin politiikan ominaisuus, mutta psykokulttuurinen poliittisuus siirtää huomion yhteiskunnallisista hyveistä ja arvoista päänsisäiseen eli yksityiseen aitouden hyveeseen. Samalla psykokulttuuri ujuttaa omaa normistoaan julkiseen puheeseen ja sekoittaa yksityiseen elämänpiiriin kuuluvan sanaston poliittiseen (ja tieteelliseen) kielenkäyttöön. Tarvitsemmeko todellakin intiimin elämämme näennäistieteellistä läpivalaisua ja läpipuhumista? Ehkä on parempi säilyttää edes osa yksityisestä elämänpiiristä ikään kuin "mentaalihygienisen" katseen näkymättömissä ja ajaa hyvän elämän politiikkaa julkisessa elämänpiirissä. 
 
 

KIRJALLISUUTTA
 

Ala, Juha (2000): Historiallisten prosessien dynamiikka ja psykohistoria. Historiallinen Aikakauskirja, 98, 2, 142-51.

Crews, Frederick C. (ed.) (1998): Unauthorized Freud. Doubters confront a legend. New York, Viking.

Dolnick, Edward (1998): Madness on the couch. Blaming the victim in the heyday of psychoanalysis. New York, Simon & Schuster.

Kivivuori, Janne (1992): Psykokulttuuri. Sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin. Helsinki, Hanki ja Jää (PK). 

Kivivuori, Janne (1996): Psykopolitiikka. Paljastava psykologia suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä. Helsinki, Hanki ja Jää (PP).

Kivivuori, Janne (1999a): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Helsinki, Gaudeamus (PO).

Kivivuori, Janne (1999b): Kaksi psykoanalyysin kriitikkoa. Yhteiskuntapolitiikka, 64, 3, 249-56.
 

Kirjoittaja on aatehistorioitsija, joka toimii tällä hetkellä vierailevana tutkijana Massachusetts Institute of Technologyssa.