Historiskt stod konflikten mellan realismen, som anser att verkligheten består av vanliga, materiella objekt - Raatikainen nämner stenar, träd, bord, stolar, kattor och hundar - och idealismen, som anser att verkligheten på något sätt är andlig, relaterad till människans upplevelser av den. Enligt Descartes, Locke, Berkeley m.fl. kan verkligheten ifrågasättas eftersom våra upplevelser kunde vara illusioner, hallucinationer eller drömmar.

Som fysiker ifrågasätter jag inte Raatikainens konklusion, men jag står häpen inför det resonemang som den bygger på. Det framgår nämligen alldeles klart, att filosoferna inte alls diskuterar verkligheten, de diskuterar människans sinnesintryck av den. Dessutom är hela diskussionen baserad på kunskaper om verkligheten från den tid då fysiken hette naturalfilosofi och var lika spekulativ som t.ex. filosofernas föreställningar om Gud. Men medan fysiken sedan dess har utvecklat sig enormt, är filosoferna i sin uppfattning om verkligheten i bästa fall kvar i 1800-talets hopplöst föråldrade fysik, och gör sig därmed inkompetenta att uttala sig om verkligheten. Vad beträffar kompetensen att tolka människans sinnesintryck, torde den finnas hos psykologerna och fysiologerna snarare än hos filosoferna.

*

Kunskaper om verkligheten skaffar man sig med reproduktiva observationsmetoder. Kunskapernas tillförlitlighet beror på metodernas inbyggda noggrannhet. Människans sinnesorgan är inte säskilt noggranna instrument, och hennes observationer kan inte exakt reproduceras eller verifieras, de är individuella. Om ett sällskap filosofer vill veta om det just då är fullmåne, skall de inte sända ut en ur sällskapet för att göra observationer - de andra i sällskapet kommer ändå inte över sin skepticism och kommer inte att tro på hans berättelse. I stället kunde de skaffa sig tillförlitliga uppgifter om månens faser genom att konsultera de tidvattenstabeller som finns i varje hamnstad där tidvatten förekommer.

Raatikainen nämner det ofta citerade exemplet på en illusion, att en cirkelrund tallrik ser elliptisk ut när man betraktar den från sidan. Men exemplet är felaktigt. Människan är begåvad med två ögon för att kunna se tredimensionellt, och därför ser hon utmärkt väl också från sidan, att tallriken är cirkelrund. Endast om hon sluter ena ögat eller tar ett tvådimensionellt fotografi med en enögd kamera, ser tallriken elliptisk ut. Exemplet visar, att filosoferna inte ens diskuterar normala sinnesintryck av verkligheten, de diskuterar tolkningen av enögda personers sinnesintryck.

Utöver vad våra sinnesintryck förmedlar, innehåller verkligheten också infrarött och ultraviolett ljus, samt ultraljud, som många djurarter kan observera. Men filosofernas diskussion är solipsistiskt människocentrerad, trots att vi under 1900-talet förstått, att människan är bara en djurart bland andra. Vi ser inte heller röntgenstrålning, vi hör inte radiovågor, vi känner inte de miljarder neutriner från världsrymden som genomborrar oss varje sekund. För den osynligt mikroskopiska verkligheten behöver vi instrument, för det fjärran världsalltet behöver vi teleskop i satellitbana utanför jordens skymmande atmosfär. Verkligheten hos den sten som filosofen betraktar är inte begränsad till hans synintryck: dess vikt och volym, dess mineralogiska sammansättning, dess tillblivelsehistoria genom långsam eller hastig avsvalning av magma, dess radioaktivitet, dess fluorescens i ultraviolett ljus, allt detta bildar stenens verklighet. Men nästan ingenting av detta kan observeras direkt och precist utan mätinstrument.

*

Det som en filosof på Berkeleys och Newtons tid kunde tillåta sig att anse om verkligheten, har ingen relevans för dagens fysikaliska vetande. Det är klart, att våra kunskaper inte är fullständiga, de blir det heller aldrig, men graden av skepticism man kan ha angående t.ex. Newtons tyngdlag, begränsar sig till värdet av fjärde decimalen i Newtons gravitationskonstant (känd med en noggrannhet på 0.0014%). Människans sinnesorgan har för länge sedan upphört att vara en informationskälla av betydelse i fråga om verkligheten.

Berkeley citeras för åsikten, att objektens existens var relaterad till att de blev observerade. Det är lätt att finna exempel, som ifrågasätter åsiktens riktighet. Eftersom de fysikaliska observationsmetoderna ständigt utvecklas, utvidgar vi den verklighet om vilken vi kan ha kunskaper, i materien, i de levande cellerna, i det förgångna, och som bevisligen existerade före våra observationer. Den horisont, som astronomerna kan betrakta utvidgas (helt oberoende av instrumenten) varje år med ett ljusår, eftersom Universums ålder är ändlig och ljusets hastighet enligt relativitetsteorin är ändlig. Astronomerna registrerar sina rön elektroniskt, så upptäckten av en ny galax eller supernova är inte beroende av astronomers individuella synintryck (som på den tiden då astronomer tyckte sig se kanaler på Mars). Kunskap är dokumentation. 

*

Filosoferna invänder nu kanske, att den filosofi som jag beskriver är fenomenalismen, som hävdar att verkligheten består av allt som potentiellt kunde bli observerat. Men den tolkningen accepterar jag inte heller, för vetenskapen kan lätt ge exempel på sådant som omöjligtvis kan bli observerat, vars existens kan påvisas endast indirekt, men som trots det har sin plats i verkligheten. Förhållandena i det förgångna kan inte mera observeras, t.ex. jordens smälta yta för 4 miljarder år sedan, men observerbara följder i den nutida jordskorpan tillåter oss att formulera naturlagar och därigenom förstå denna förflutna verklighet. Kan någon ha nytta av att definiera verkligheten så, att den upphör att existera i det förgångna? Enligt Heisenbergs osäkerhetsrelation i kvantmekaniken, kan en elektrons position och hastighet inte samtidigt bestämmas exakt, det är principiellt omöjligt och kan alltså inte omfattas av fenomenalismen. Bortom den astronomiska horisonten kan verkligheten inte upphöra - konsekvenserna av en sådan kosmologi har studerats och uteslutits - men vi kan ändå aldrig se det som ligger bortom 13 miljarder ljusårs avstånd, för ljuset därifrån har inte hunnit fram under Universums 13 miljarder års existens. Svarta hål existerar, vi ser deras verkningar på sin omgivning och vi förstår relativitetsteorins förklaring till att vi aldrig kan få en inblick i deras inre, för det ligger utanför vår horisont och därmed utanför fenomenalismen.

Men jag måste erkänna, att fysiken känner fenomen som kan kallas overkliga, icke-reella eller virtuella. En virtuell partikel som uppstår och förintas i samma ögonblick kan representera kraften mellan två reella partiklar. Eller, den kan rentav förintas före den uppstår - tidens riktning förlorar här sin mening. Alternativt kan den virtuella partikeln beskrivas som en våg som överför energi från den ena reella partikeln till den andra, men som själv aldrig materialiseras som en fri, reell partikel. Att energi överförs är en del av verkligheten, men den virtuella partikeln är en sorts matematisk abstraktion, som kanske inte borde uppfattas som ett element av verkligheten. Här har vi ett problem om verklighetens gränser som filosoferna kunde fundera på. 

*

Jag måste sålunda ge Raatikainen rätt i, att realismen kan beskriva största delen av verkligheten korrekt, men att bygga argumenteringen på människans sinnesupplevelser är helt ohållbart. Filosoferna skulle vinna i aktning om de gjorde sig av med sin barlast av ålderdomliga resonemang, och om de höll sig till frågor där de har kompetens. Frågor om verklighetens existens hör inte dit, de hör fysiken till.
 

Emeritus professor i partikelfysik, Helsingfors universitet.
 

Mikä on totta? (Pentti Alanen)
 

Panu Raatikainen, Sami Pihlström ja Albert Kivinen ovat - tavalla tai toisella - käsitelleet filosofian klassista ongelmaa, realismin ja idealismin suhdetta Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2000. Raatikainen kirjoittaa: "Mutta mehän tiedämme varsin hyvin, että tähdet ja trilobiitit olivat olemassa jo kauan ennen meitä ja myös että tähdet, trilobiitit jne. olisivat olleet olemassa vaikkei ihmislajia tai mitään sellaista olisi sittemmin kehittynytkään."
 

Lähtekäämme siitä, että edellä lainattu lause on totta. Verrataan tätä Sven Krohnin - toista tarkoitusta varten - käyttämään merkkijonoon: "Pirootit karulovat elaattisesti." Onko tämä "lause" totta? Vaikka tämä merkkijono näyttää suomen kielen lauseelta, sanomme todennäköisesti: Eihän tuo merkitse mitään. Siksi sen totuudesta ei voi sanoa mitään. Siis: Raatikaisen toden lauseen täytyy merkitä jotakin. "Mutta mehän tiedämme varsin hyvin, että tähtien ja trilobiittien olemassaolosta" ei voida puhua ennen ihmisen ja hänen merkityksiä sisältävän kielensä ilmaantumista maailmaan. Näin ollen Raatilaisen lauseen totuus on jo postuloinut ihmiset olemassaoleviksi. K-O Apelin sanoin, "ihmiset ovat (… ) aina jo etukäteen, siinä määrin kuin kieleen on sisältyneenä olevan olemisrakenteen etukäteistä ymmärtämistä".

Tämä ei ole idealismia, vaan - Pihlströmin kannan kaltainen (?), kantilainen tietomahdollisuuksiamme koskeva rajoitus. Kun Raatikainen toteaa, että (Putnamin mukaan) "kieli olettaa jo realismin ja että yritelmät vaihtoehtoisiksi teorioiksi joudutaan näin muotoilemaan kielessä", niin yhtä hyvin voidaan todeta: kielen olemassaolo olettaa jo ihmisen olemassaolon. Raatikainenkin joutuu aloittamaan ihmisestä riippumattoman todellisuuden olemassaolon olettamisen siten, että ihminen on jo mukana: "Mehän tiedämme varsin hyvin…" 

Tältä kannalta - Pihlströmin ja Kivisen keskustelua sivuava - yritys ratkaista idealismin ja realismin kiistaa tyyliin: voin esittää pitäviä argumentteja realismin/idealismin puolesta, siksi idealismi/realismi on väärässä, perustuu olettamukselle, että kyseessä on looginen ristiriita, jonka ratkaisu logiikan keinoin on ainakin periaatteessa mahdollinen. Tällöin kuitenkin postuloidaan maailman taakse maailmasta riippumaton kielen, logiikan tai matematiikan apriorinen koordinaatisto, eräänlainen tietoteoreettinen eetteri.

Jos kuitenkin otamme vakavasti Wittgensteinin teesin kielen ja maailman yhteenkietoutumisesta, emme kykene Münchhausenin temppuun filosofiassakaan, nostamaan itseämme tukasta. Raimo Lehden artikkeli paikasta samassa numerossa liittyy tähän sikäli, että ainakin kvanttifysiikan populaaritulkinnoissa toistuvasti näytetään ikään kuin ajattelevan, että tarkkoja paikkoja on kyllä olemassa, mutta kvantin ominaisuuksista annetaan väärä kuva, jos katsotaan sillä olevan tarkka paikka. Entäpä jos ensiksi rakennamme realismin mukaisen tarkkojen paikkojen koordinaatiston näillä kvanteilla? Eikö puhe kvanttien paikkojen perustavasta todennäköisyysluonteesta myös postuloi empiirisen maailman taakse matemaattisen, absoluuttiseksi oletetun paikkaverkon, todennäköisyyden kantajan, johon nähden todennäköisyys määritetään? Eikö ole niin, että jos jo vertailukoordinaatisto itsekin on perustavasti empiirinen ja tilastollinen, sen avulla ei saa selville, että kvantin sijainti on perustavasti tilastollinen?

Entäpä, jos matematiikkaa ei saakaan irti empiirisestä maailmasta, sen ulkopuoliseksi tuomariksi? Analogisesti, puhe ihmisen tai trilobiittien "olemisesta" jättää sivuun ne ongelmat, joita olemisen käsitteeseen on filosofiassa liitetty, aina Platonin Sofista -dialogista Kantin ja Heideggerin kautta Wittgensteiniin. K-O Apelin hyvä asiaa koskeva suomennettu kirjoitus Wittgenstein ja Heidegger ilmestyi jo vuonna 1970 kirjassa Filosofian tila ja tulevaisuus..

Kirjoittaja on sosiaalihammaslääketieteen professori Turun yliopistossa.
 

Idealismista ja realismista (Olli Väisälä)

Filosofian tohtori Panu Raatikaisen kirjoitus "Onko ihmisestä riippumatonta todellisuutta olemassa?" (Tieteessä tapahtuu 2000/5) sisältää ajatuskulkuja, jotka eivät kaltaiselleni filosofian harrastelijalle oikein auenneet.

Raatikainen kirjoitti idealismin "sisäisistä ongelmista" seuraavasti: "Voidaan ensinnäkin kysyä Armstrongia seuraten, miten kävisi jos maailmassa ei olisi lainkaan tietoisia mieliä. Tämä ajatus ei ole ristiriitainen eikä puhtaasti järkeilemällä (a priori) tiedettävissä epätodeksi, vaan ainoastaan empiirisesti ja "satunnaisesti" epätosi. Maailmankaikkeus olisi varmastikin voinut kehittyä niin ettei mitään "korkeampaa tietoisuutta" olisi kehittynyt. Idealismista seuraa, ettei myöskään trilobiitteja eikä tähtiä olisi ollut olemassa - ja ettei niitä ollut olemassa ennen kuin joku tietoinen mieli tuli niistä tietoiseksi. Mutta mehän tiedämme varsin hyvin, että tähdet ja trilobiitit jne. olisivat olleet olemassa vaikkei ihmislajia tai mitään sellaista olisi sittemmin kehittynytkään."

Vaikuttaa kuitenkin, että tässä vain oletetaan idealismi muitta mutkitta vääräksi aika "arkisen" realismin näkökulmasta: "Mehän tiedämme varsin hyvin" Idealismin mukaanhan olemassaolo nimenomaan a priori edellyttää tietoisuutta: maailma vailla tietoisuutta ei ole maailma. Mikä sisäinen ongelma tässä on?

Minusta idealismi tarjoaa merkittävän näkökulman nimenomaan aineellisen maailman kokonaisuuden ontologiaan; argumentit, joiden mukaan ei ole mielekästä ajatella perusluonteista ontologista eroa "välittömästi" havaittujen ja muiden aineellisten objektien välillä, ovat hyvinkin järkeenkäyviä. Mutta jos kysytään, millä perusteella kaikista potentiaalisista aineellisista maailmoista pidämme juuri tätä meidän maailmaamme olemassaolevana, en tiedä muuta perustetta kuin sen, että me olemme sitä havainnoimassa.

Jää hiukan epäselväksi, tarkoittaako Raatikainen toteamuksellaan, että maailman kehityskulku olisi "varmastikin" voinut olla johtamatta tietoisuuden kehittymiseen sitä, että maailmamme on sisäisesti indeterministinen, vai sitä, että luonnonlait, -vakiot ja suureiden lähtöarvot voisivat olla toisenlaisia? Niin tai näin, olettakaamme, että meillä on täydellinen kuvaus aineellisesta maailmankaikkeudestamme ja sitten toinen kuvaus, joka muuten muistuttaa edellistä, mutta jossa tietoisuutta ei kehity (jos uskomme determinismiin, tämä voisi tapahtua vaikka jotakin luonnonvakiota justeeraamalla). Millä perusteella voidaan ensimmäisen kuvauksen mukaista maailmaa pitää olemassaolevampana kuin toista. Onko muuta perustetta kuin se, että tietoisuudet liittyvät ensimmäiseen mutteivät toiseen? Vai riittääkö vastaukseksi, että ensimmäinen nyt vain kertakaikkiaan sattuu olemaan olemassa ja sillä siisti?

Raatikaisen näkökulma olemassaoloon (muuallakin kuin siteeratussa kohdassa) tuntuu edustavan asennetta, että jotakin, ikään kuin annettua, "tosiolevaista", kertakaikkiaan on olemassa, ja tästä jostakin realismi, idealismi ja solipsismi sitten esittävät enemmän tai vähemmän todenmukaisia propositioita. Kysyisin kuitenkin, onko tällainen kertakaikkisen "tosiolevaisen" käsite lainkaan mielekäs tai tarpeellinen ja voitaisiinko ontologia mielekkäämmin käsittää erilaisten olemassaolon tapojen ja niiden välisten suhteiden valaisemiseksi ja jäsentämiseksi kuin "tosiolevaista" koskeviksi väittämiksi. Esineet ovat olemassa aineellisen maailman muodostamassa järjestelmässä ja esimerkiksi tietyntyyppiset luvut tietyssä lukujärjestelmässä, mutta jos kysytään onko jollain esineellä tai luvulla systeemin sisäisen olemassaolon lisäksi myös "tosiolevaisuutta", käytetään käsitettä, josta ainakin minun on mahdotonta muodostaa mitään selvää mielikuvaa ja jota epäilenkin sisällöltään tyhjäksi.

Aineellisen maailman (johon kuuluu tietysti myös ihminen fyysisenä olentona) sisäiset kausaalisuhteet olisi minusta erotettava aineellisen maailman kokonaisuuden ontologiasta, josta havaittavuuden kriteeriä on vaikea eliminoida. Raatikaisen esittämissä argumenteissa tällainen erotus näyttäisi monessa kohdin jäävän toteutumatta.
 

Kirjoittaja on musiikin tutkija ja teoreettisten aineiden opettaja Sibelius-Akatemiassa.
 
 

Realismi ei horju - Raatikainen vastaa (Panu Raatikainen)

Kun pyrkii popularisoimaan omaa tieteenalaansa ammattipiirien ulkopuolella ja antamaan monimutkaisesta asiasta ymmärrettävän yleiskuvan, on pakotettu moniin yksinkertaistuksiin ja epätäsmällisyyksiin. Samalla altistaa itsensä väkisinkin väärinymmärryksen mahdollisuudelle. Lisäksi filosofia tuntuu jostain syystä olevan ala, joka herättää poikkeuksellisen vahvoja intohimoja. Myös yleisöesitelmään perustuva idealismi-kirjoitukseni on herättänyt monia kiivassävyisiä joskin huonosti maaliinsa osuvia vastaväitteitä. Luonnollisesti otan osavastuun väärinymmärryksistä: ehkä en sittenkään selittänyt asioita riittävän seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi. 

Professori Pertti Alasen vastaväitteet näyttäisivät perustuvan väärinkäsitykseen tavoitteistani: Minä en (eikä realismi) suinkaan pyri väittämään, että ihmismieltä tai tietoisuutta ei ole olemassa. Uskon vakaasti niiden todellisuuteen. Tästä ei ole lainkaan kysymys. Kiista realismin ja idealismin välillä koskee vain sitä, onko olemassalisäksi jotain muuta, esineitä tai olioita joiden olemassaolo ei riipu käsitteellisesti tietoisuudesta ja tiedostetuksi tulemisesta. Ei siis ole mikään vastaväite realismille, että se olettaa (jossain mielessä) ihmismielen olemassaolon. Samansuuntainen sekaannus näyttäisi esiintyvän myös Olli Väisälän kirjoituksessa. 

Kuten kirjoituksestani pitäisi hyvin näkyä, en myöskään väitä, että kumoaisin idealismin jotenkin loogisesti ja kertakaikkisesti. Johtopäätökseni on vaatimattomampi: Keskeiset idealismin puolesta esitetyt argumentit ovat epäpäteviä, joten meillä ei ole mitään vahvoja positiivisia perusteita uskoa sen totuuteen. Realismi, joka on terveen arkijärjen ja tieteen luonnollinen kanta, saa sen sijaan päivittäin tukea havainnosta, eikä sitä vastaan (siis idealismin puolesta) ole esitetty vakuuttavia argumentteja. Meillä on siis erittäin hyviä perusteita uskoa realismin totuuteen. 

Professori Matts Roos lähestyy aihepiiriä fysiikan näkökulmasta. Myös hän näyttää valitettavasti ymmärtäneen väärin koko perusasetelman, enkä ole oikein varma mitä hän todella tahtoo sanoa. Hän näyttää olevan perin juurin vakuuttunut siitä, että filosofit allekirjoittanut mukaan luettuna eivät lainkaan tunne tieteen nykytilaa eivätkä siksi ole kykeneviä sanomaan mitään todellisuudesta. En yritä tässä todistella itseni enkä kollegojeni tieteellisen yleissivistyksen tasoa - ihmettelen kylläkin omasta puolestani, kuinka miltei jokainen uskoo olevansa täysin pätevä kyseenalaistamaan vaivalla saavutettua filosofista tietoa. 

Professori Roos tuntuu uskovan, että käsitykseni aistinhavainnosta olisi jotenkin vanhentunut. En kuitenkaan kerta kaikkiaan ymmärrä, miten yleisluontoinen huomio aistihavainnon erehtyvyydestä ja suhteellisuudesta (riippuvuus näkökulmasta) olisi tullut tieteellisesti kumotuksi. Edelleen, tarkastelemani käsitykset havainnosta kuuluvat joka tapauksessa idealismin puolesta esitettyyn argumentaatioon, jota itse pyrin vain arvostelemaan. Realistina minun ei tarvitse lainkaan sitoutua niihin. Vaikuttaakin siltä kuin professori Roos ei olisi lainkaan ymmärtänyt argumentaationi kulkua.

Olen yhtä mieltä siitä, että on ensisijaisesti empiirisen tieteen, siis mm. fysiikan, tehtävä vastata kysymykseen siitä, mitä kaikkea todella on olemassa ja millainen todellisuus on- tieteellisen tutkimuksen ja teorianmuodostuksen edistymisen ansiosta tiedämme nyt, että esim. flogistonia, eetteriä tai Vulkanusta ei vastoin aiemman tieteen olettamuksia olekaan olemassa. Mutta professori Roosin varsinaisesta johtopäätöksestä minun on oltava eri mieltä. Kysymys siitä, onko mitään ihmismielestä riippumatonta todellisuutta ylipäänsä (oli se sitten millainen hyvänsä) olemassa, on filosofinen ongelma puhtaimmillaan, eikä fysiikalla sinänsä ole siihen mitään sanottavaa. Argumentit puolesta ja vastaan eivät riipu oikeastaan lainkaan siitä, uskotaanko esim. klassiseen tai moderniin fysiikkaan, supersäieteoriaan tai neutrinon massaan. Kuvaavaa on, että johtavat fyysikot ovat eri aikoina, myös nykyisin, kannattaneet täysin vastakkaisia kantoja realismi--idealismi-kiistassa vaikka ovatkin nojanneet samaan fysiikan teoriaan. Kysymys onkin varsinaisesti siitä, kuinka aineellisten olioiden olemassaolo ymmärretään - idealistisesti vai realistisesti - ei siitä mitä aineellisia olioita on olemassa ja millaisia ne ovat. 

Myös Olli Väisälällä on ollut vaikeuksia ymmärtää argumentaatiotani. En suinkaan oleta argumentissani idealismia jo etukäteen virheelliseksi - mikä olisi kehäpäätelmä. Väisälältä jää huomaamatta, että keskitän tässä huomioni sellaisiin idealismin muotoihin, jotka pyrkivät vastustamaan jyrkkää skeptisismiä ja välttämään "hetken solipsismin". Tällaiset "vakavastiotettavat", mielenkiintoiset idealismin muodot eivät hyväksy, että olisimme voineet erehtyä laajamittaisesti uskomuksissamme, vaan pyrkivät ainoastaan antamaan idealistisen tulkinnan tiedetystä todellisuudesta. On kuitenkin osa nykyistä maailmankuvaamme, että tähdet, trilobiitit jne. olivat olemassa kauan ennen kuin ilmaantui inhimillistä tietoisuutta ja että olisi ollut periaatteessa mahdollista, ettei tietoisuutta olisi koskaan kehittynyt - jos esim. valtava asteroidi olisi sitä ennen tuhonnut kaiken elämän maapallolta (en oleta indeterminismiä; totean vain että tämä ei olisi ollut loogisesti tai käsitteellisesti mahdotonta). Ei-skeptinen idealismi on siis pakotettu hyväksymään tällaiset yleisesti hyväksytyt uskomukset - muuten olisimme erehtyneet todella laajamittaisesti - ja tästä alkavat ne sisäiset ongelmat joita käsittelin. 

Väisälä tulkitsee minun sitoutuvan jonkinlaiseen annettuun "tosiolevaan". On vaikea ymmärtää, mikä kirjoituksessani on antanut aihetta tällaiseen. "Tosioleva" viittaa filosofiassa johonkin havaittavan, "näennäisen" ja jotenkin epätodellisen aineellisen maailman tuolla puolen olevaan ikuiseen, muuttumattomaan korkeampaan "henkiseen" todellisuuteen (vrt. esim. Platon). Arkinjärjen realismini ei taatusti oleta eikä edes hyväksy mitään tuollaista: me havaitsemme aineellisia esineitä, tietomme niistä on erehtyväistä, mutta ne ovat todellisia jos mikä. Edelleen, realismin ei suinkaan tarvitse esittää mitään suureellisia teesejä "aineellisen maailman kokonaisuudessaan ontologiasta"; riittää kun tarkastellaan edes yhtä erityistä aineellista esinettä: esim. olutpullo jääkaapissa on olemassa silloinkin kun kukaan ei sitä havaitse. Idealismi joko kiistää tämän tai ajautuu fenomenalismiin - pullo on mahdollisesti havaittavissa - jolla taas on omat ylipääsemättömät ongelmansa. En näe että puhe "olemisen tavoista" ja "olemassaolosta järjestelmässä" mitenkään ratkaisisi idealismin ja realismin perusongelman - sen sijaan se kyllä turhaan mutkistaa asioita ja tuo mukanaan monia vaikeita ongelmia. 
 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen akatemian tutkija.
 

G. W. Leibnizin teokset julkaistaan - ennen pitkää… (Markku Roinila)

Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716) on niitä filosofian ja yleensä tieteen klassikoita, joiden koko tuotantoa ei ole vieläkään saatettu tutkijoiden ulottuville. Tämä ei sinänsä ole mikään varsinainen ihme - Leibnizin Nachlass koostuu paitsi lukemattomista julkaisemattomista käsikirjoituksista, myös 15 000 kirjeestä 1050 kirjeenvaihtokumppanin kanssa. 

Helsingin Sanomat uutisoi kesällä kansainvälisestä yhteistyöprojektista, jonka tarkoituksena on julkaista Leibnizin luonnontieteellisiä, teknisiä ja lääketieteellisiä töitä. Kahdeksanosaisen sarjan julkaisevat Berliini-Brandenburgin tiedeakatemia (joka oli Leibnizin perustama v. 1700 eli täyttää tänä vuonna 300 vuotta), Venäjän tiedeakatemia (jonka perustamisessa myös Leibnizilla oli sormensa pelissä) sekä Ranskan tiedeakatemia (jonka täysjäseneksi Leibniz yritti koko elämänsä turhaan päästä). Tiedeakatemioiden yhteinen hanke on hyvin tervetullut, sillä Leibnizin teknis-luonnontieteellisiä tekstejä (joihin kuuluu mm. kirjoituksia Harzin alueen malmintuotannon tehostamisesta) ei ole julkaistu vielä paljonkaan. 

Leibnizin koko tuotannon ilmestymistä saadaan silti odottaa vielä kauan, sillä ns. Akatemia-laitos, joka aloitettiin 1900-luvun alussa Paris Académie des Sciencesin ja Akademie der Wissenschaftin (Berliini) yhteistyönä, ja jonka ensimmäinen maailmansota keskeytti, on vielä kaukana valmistumisestaan. Vuodesta 1923 projektin taustalla on ollut Saksan tiedeakatemia ja se on julkaissut kolmekymmentä volyymia lähinnä poliittista ja diplomaattista kirjeenvaihtoa. Julkaisuprojekti jakaantuu seitsemään sarjaan, jotka ovat 1) Yleinen poliittinen ja diplomaattinen kirjeenvaihto (julkaistu 15 osaa kattaen ajan syyskuuhun 1698 asti) 2) Filosofinen kirjeenvaihto (julkaistu 1 osa kattaen ajan vuoteen 1685 asti - sarjan julkaiseminen on pysähdyksissä) 3) Matemaattinen, luonnontieteellinen ja tekninen kirjeenvaihto (julkaistu 4 osaa, vuoteen 1690 asti) 4) Poliittiset kirjoitukset (julkaistu 3 osaa; vuoteen 1689 asti), 5) Historialliset kirjoitukset (ei julkaistuja osia), 6) Filosofiset kirjoitukset (julkaistu 4 osaa; 1690 asti sekä kuudes osa, joka sisältää Leibnizin Nouveaux Essaisin) sekä 7) Matemaattiset, tieteelliset ja tekniset kirjoitukset (julkaistu 2 osaa; 1676 asti). Filosofisista kirjoituksista on lisäksi tutkijoiden kesken levinnyt etukäteispainoksia (ns. Vorausedition) tulevista julkaisuista.

Kaiken kaikkiaan on julkaistu vasta noin kymmenen prosenttia kaikesta Hannoverissa sijaitsevan Leibniz-Archiv:n materiaalista. Helsingin Sanomien arvio Leibnizin kirjallisen jäämistön valmistumisesta vuoteen 2055 mennessä vaikuttaakin aika utopistiselta - pikemminkin voisi sanoa tunnetun Leibniz-tutkijan Roger Ariewin lailla sen kestävän nykyisellä tahdilla vielä muutaman vuosisadan. 

Käsikirjoitusten julkaiseminen täydentää kuvaa Leibnzista universaalinerona, joka saattoi yhtäaikaisesti suunnitella sukellusveneitä, laskukoneita, toimia diplomaattina, hovihistorioitsijana, kielentutkijana, filosofina, poliittisena pamfletistina, neuvotella eri uskontunnusten yhdistämisesta ja tiedeakatemioiden perustamisesta ja haaveilla pansofistisesti yhdistyneestä Euroopasta, jossa on rationalistinen uskonto ja jossa kaikki hallitsijat ovat ensisijaisesti kiinnostuneita tieteen edistämisestä. 

Myös näkemys Leibnizin filosofiasta on hiljalleen kirkastumassa uusien käsikirjoitusten tullessa julkisuuteen. Yleinen virhenäkemys Leibnizista opportunistina ja hovinaisten liehittelijänä, jonka vakiinnutti Bertrand Russell, on vähitellen väistymässä, kun tutkijat ovat voineet jäljittää Leibnizin ajattelun kehitystä erilaisista luonnoksista ja muistiinpanoista, joita usein tuolissa yönsä viettänyt filosofi tehtaili milloin mistäkin aiheesta. Leibnizin filosofian tutkimus elää parhaillaan vahvaa nousukautta ainakin anglosaksisissa maissa, vaikka tutkimuksessa on pääosin tyytyminen jo viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen C. I. Gerhardtin toimittamaan seitsenosaiseen standardilaitokseen, joka kattaa vain pienen osan tämän universaalifilosofian tuotantoa. Samalla esille tullee myös yhä voimakkaammin Leibnizin filosofian yleismaailmallinen kokonaisote, jossa muutamien rationalististen perusperiaatteiden pohjalta Leibniz saattoi kehitellä malleja niin yleiskieleksi, ajattelukalkyyliksi, dynamiikaksi, metafysiikaksi kuin oikeusfilosofiaksi ja etiikaksikin. 
 

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston Filosofian laitoksella. Leibnizin ajatteluun voi tutustua myös Roinilan kokoamalla internet-sivulla osoitteessa http://www.helsinki.fi/~mroinila/leibniz.htm