Arkinen päätöksenteko, jossa valitsemme vaikkapa erilaisten pesuaineiden välillä kodin siivousta silmälläpitäen, sujuu usein lähes automaattisesti, ja teemme nopeita vertailuja hinnan, riittävyyden, puhdistustehon, ympäristöystävällisyyden, käteensopivuuden ja tottumusten synnyttämien piintyneiden tapojemme välillä. Jos ulkoavaruuden olennot tulisivat - vihdoinkin, uuden vuosituhannen alkaessa, meitä katsomaan, heidän ihmettelyn ja ihastuksen aiheena olisi varmaankin se, miten mainiosti päätöksenteko toimii arkisissa tilanteissa. Olettaen tietysti, että nämä ulkoavaruuden olennot olisivat älykkäitä ja älykkyydestä kiinnostuneita. 

Pesuaineen valinnan taustalla olevat mekanismit tulevat päivänvaloon vasta siinä tilanteessa, kun joudumme perustelemaan valintaamme. Puoliso saattaa tiedustella, miksi on ostettu ympäristöystävällistä mutta auttamattoman tehotonta pesuainetta, ja miksi on ostettu yksi pullo pesuainetta ja kaksi pulloa virvoitusjuomaa, kun kauppalapussa luki päinvastoin. Tällaisissa tilanteissa tuo automaattinen ja nopea arkinen päätöksenteko tulee eksplisiittisen tarkastelun kohteeksi, kun vastaaja pyrkii uudelleenrakentamaan eli rekonstruoimaan menneitä tapahtumia. Päätöksenteon ja valintojen perustelussa syntyvät kertomukset ja käsitteiden väliset suhteet ovat usein parannettu versio siitä mitä todella tapahtui. Ympäristöystävällistä pesuainetta tuli valittua koska ekomerkki näytti kivalta, ja männynkäpyjen kuvat jotenkin sopivat yhteen maailmankuvallisten perusviristysten kanssa, metsien miehiä tai naisia kun ollaan. Rekonstruoitu perustelu kutoisi tarinaa ympäristön säästämisestä ja kotimaisen tuotannon tukemisesta. Pesuaine- ja virvoitusjuomapullojen lukumäärän onneton sekaantuminen vaatii vastaajalta jo enemmän luovuutta, esimerkiksi perusteen että aikoi pestä vain osan huushollista ja virvoitella osan viikonlopusta. Joka tapauksessa, olemme arkisten tilanteiden päätöksentekijöinä vallan mainioita tekemään päätöksiä suhteellisen nopeasti ja vaivattomasti, ja vielä mainiompia perustelemaan niitä. Perusteet vetoavat pääsääntöisesti kustannusten, hyötyjen ja todennäköisyyksien keskinäiseen verkostoon, eli valinnat oikeutetaan sen perusteella, millaisessa mahdollisten maailmojen verkostossa uskomme etenevämme. Arkielämän erimielisyydet juontuvat puolestaan sitä, että ihmiset elävät erilaisissa mahdollisten maailmojen verkostoissa. Viikonloppu näyttäytyy jollekin perheenjäsenelle haasteellisena siivous- ja kuurausprojektina, jonka päässä kimaltelee uusiutunut henkinen resurssi, puhdas koti. Toisille perheenjäsenille projektin tavoite, henkinen ja fyysinen uusiutuminen, voidaan saavuttaa tehokkaammin muilla keinoilla.

Julkinen päätöksenteko on osapuilleen samanlaista kuin arkinen päätöksenteko, sillä miten ihminen perusominaisuuksistaan pääsisi. Julkisen päätöksenteon kohdalla perustelut korostuvat, koska valinnat koskevat vielä suuremmassa määrin useita ihmisiä ja yhteistä hyvää kuin mistä on kyse arkielämän tilanteissa. 

Monien julkisten laitosten eli instituutioiden yksinomaisena tehtävänä on tehdä järkeviä päätöksiä ja tämän vuoksi on ymmärrettävää, että niiden toimenkuvaan kuuluu myös päätösten perustelu. On toki olemassa instituutioita, joilla päätöksenteon järkevyys ei näytä olevan tavoitteena, tai joiden ei tarvitse perustella valintojaan. Avoimemmaksi ja dynaamisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa tällaiset instituutiot alkavat tosin olla uhanalainen laji. Kukaan ei ole kuitenkaan vaatinut niiden suojelua, koska uskomme järjenkäytön olevan sellaisenaan hyvä asia. 
 

Tiede ja järjenkäyttö

Tiede on jo usean vuosisadan ajan ollut esimerkillinen sellainen instituutio, jossa järjenkäyttö ja rationaaliset perustelut ovat konstitutiivisia, eli joita ilman tiedettä ei olisi. Tiede ja tiedeyhteisö ovat normatiivisia olioita, eli ötököitä jotka identifioidaan osittain sanomalla mitä niiden pitäisi olla. Tämän ideaalisen tiedeyhteisön lisäksi on toki olemassa varsinainen tieteentekijöiden joukko, jonka arkipäivää ei niinkään motivoi totuuden tai tieteellisten löydösten tavoittelu, vaan paljon maallisemmat ja suorastaan lihalliset  asiat.

Empiirinen tieteenpsykologia  on saanut selville, että tieteentekijöiden varsinaisia motivaation aiheita, siis niitä, jotka pitävät meidät liikkeessä päivästä toiseen, ovat muun muassa se, että saa artikkelinsa julkaistuksi, että tulee siteeratuksi, että saa kutsun tulla luennoimaan, että saa apurahan tai tunnustuspalkinnon, tai vielä parempaa, että saa nimikkoluentosalin tai nimikkoluentosarjan. Tieteilijät ovat niin ikään varsin kateellista ja raadollista väkeä, eikä keskimääräistä tieteentekijää ilahduta mikään muu niin syvästi kuin uutinen, että hänen kilpailijakolleegallaan menee huonosti: ohjattavat väitöskirjan tekijät vaihtavat aihetta tai saavat hermoromahduksen, koeasetelmat joutuvat syysmyrskyn runtelemiksi, tai tutkimusparadigma vanhenee ja menee pois muodista. Tieteessä välimatka ensimmäisen ja toisen sijan välillä on 
lähes ääretön, eikä ykköseksi mahdu kuin yksi kerrallaan. 

Tieteentekijöistä on saatu selville myös se, että he eivät ole keskimääräistä älykkäämpiä eivätkä pärjää loogista päättelykykyä mittaavissa testeissä yhtä hyvin kuin ns. maallikot. Vastapainoksi, tieteentekijät ovat kekseliäitä, sitkeitä, jääräpäisiä ja itsenäisiä ajattelijoita. Tieteentekijät kärsivät tutkimusten mukaan hypotofiliasta eli ovat poikkeuksellisen innokkaita esittämään arvauksia siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat. Toinen krooninen vaiva tieteentekijöillä on ns. konfirmatorinen vääristymä, jonka seurauksena positiiviset löydökset ovat paljon halutumpia kuin negatiiviset löydökset. Kukaan ei ole saanut Nobel-palkintoa löydöksellä, että asiat eivät ole jollain tavalla.  Konfirmatorinen vääristymä saa aikaan sen, että aineistosta puristetaan positiivinen tulos hinnalla millä hyvänsä. Kun tällainen moraalisilta ja intellektuaalisilta ominaisuuksiltaan kyseenalainen joukko toimii yhdessä, on ensi näkemältä ihme, että tiede kykenee approksimoimaan totuutta, eli saamaan selville sen miten maailma toimii. Toisaalta se ei ole ihme, sillä tiedeinstituutiolla on useita mekanismeja, joilla nämä ominaisuudet on valjastettu ideaalisen tieteen palvelukseen. Keskinäinen kilpailu ja krooninen ammattikateus pitävät huolen siitä, että huonosti perustelluilla argumenteilla on lyhyt elämänkaari. Nollatulokset, epämääräiset löydökset, kehnot yleistykset tai huijaukset eivät elä pitkään, sillä avoimessa järjestelmässä löytyy aina joku, jonka kannalta on hyödyllistä ampua niitä alas. 

Vaikka houkutus huijata tieteessä on suuri, sillä esimerkiksi aineiston tarkoitushakuista tulkintaa tai aineiston väärentämistä on ulkopuolisen todella hankala saada selville, harvempi ryhtyy huijariksi, koska huijauksen paljastumisella on katastrofaalisia seurauksia. Tieteellinen huijaus ei vanhene samalla tavalla kuin taloudellinen rikos. Tiedeyhteisö muistuttaa anteeksiantamattomuudessaan John Hustonin elokuvassa "Prizzin kunnia" karrikoitua mafiaperheen isoisää Don Corraldo Prizziä, joka tiivisti perheen toiminta-ajatuksen lauseeseen: "We forget nothing!"

Aktuaalinen tiedeyhteisö on näin ollen eräänlainen hybridi olio, jossa sekoittuvat inhimilliset hyveet ja paheet. Tiedeinstituutio kultivoi eli systemaattisesti jalostaa hyveitä kuten järjenkäyttöä, ja valjastaa paheet yhteisen hyvän saavuttamiseksi. 
 

Tieteentekijät ja päättäjät

Tieteentekijöillä olisi luultavasti aivan riittävästi järkevää tekemistä ilman yhteiskunnallista päätöksentekoakin. Mutta ne ajat ovat menneet, jolloin muusta maailmasta eristetty perustutkimus sai toimia rauhassa. Modernissa yhteiskunnassa tieteentekijöiltä odotetaan paitsi sovelluskelpoisia tuloksia, myös kiinteää yhteistyötä tiedon soveltajien, esimerkiksi valtiollisten ja kunnallisten päättäjien kanssa. On syntynyt uusia yhteiskunnallisia toimijoita, tutkimuslaitoksia ja tutkimusohjelmia, joissa tieteentekijät ja päättäjät toimivat yhdessä maailmaa muuttaen ja toisinaan parantaen.

Järjenkäyttö ja päätöksenteko joutuvat koville nykyajan yhteiskunnassa, monestakin syystä. Ensinnäkin, tieteellisen maailmankuvan tarkentuessa epävarmuuden maailma laajenee. Yhä useampi mahdollinen maailma tulee valinnan ulottuville, ja valintojen seurausvaikutukset avautuvat eteemme  kuin jättiläismäinen viuhka. Mikään löydös tai projekti ei ole enää neutraali, koska seuraukset ulottuvat ties minne.  Vaikka tulevaisuutta ei olekaan olemassa, sen representaatio nykyhetkessä on meille tulevaisuusorientoituneille olennoille mitä tärkein suunnistusväline. Toiseksi, verkostoituva tietoyhteiskunta tuottaa entistä enemmän merkityksiä, joista osa on tieteellisen maailmankuvan kannalta relevantteja ja osa ei. Runsastuvien merkitysten maailmassa on tieteilijänkin vaikeaa pitää päänsä kylmänä. Onneksi tiedeyhteisön läpinäkyvyys ja jatkuva toinen toistemme arvostelu varmistavat sen, ettei hömppäpömppä elä pitkään. 

Millaisten haasteiden eteen tieteentekijät ja päättäjät joutuvat toimiessaan yhdessä, osana yhteiskunnallisen päätöksenteon suurta koneistoa?
Yhteiskunnallinen päätöksentekohan on tyypillisesti seuraavan dilemman edessä: yhtäältä pitäisi saada selville kaikki päätöksenteon kannalta relevantit eli asiaankuuluvat seikat, mutta toisaalta nämä seikat pitäisi saada vertailukelpoisiksi. Dilemma muodostuu siitä, että nämä kaksi tavoitetta nakertavat toisiaan. Mitä useampia seurauksia otetaan huomioon, sitä vaikeammaksi tulee niiden vertailu ja vastaavasti järkevä päätöksenteko. Perinteisen näkemyksen mukaan tieteentekijöiden vastuulla on valintojen seurausten kartoitus, kun taas päättäjien harmiksi on jäänyt seurausten vertailu ja optimaalisen vaihtoehdon valinta. Tieteentekijän ensisijainen velvollisuus on kultivoida sitä osaa järjestään, jolla saavutetaan tietoa eli tosia uskomuksia maailmasta, ja päättäjän hyveenä on praktinen eli käytännöllinen järjenkäyttö, jolla valitaan parhaat keinot asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. 
 

Päätöksenteon esivalinnat

Ideaalitilanteessa tavoitteet olisivat kansalaisten yhdessä neuvottelemia ja jatkuvien tarkistusten alaisia, mutta ei näin ole. Tavoitteet ja lopulliset päämäärät ovat usein päätöksentekoon sisäänrakennettuja, eli ne toimivat päätöksenteon esivalintoina, antaen rakenteen päätöksentekotilanteelle. Tällaisia esivalintoja ovat muun muassa se, mitä asioita ylisummaan otetaan huomioon, millaiset todennäköisyydet ovat merkittäviä, ja miten kustannukset ja hyödyt lasketaan. Näissä päätöksenteon esivalinnoissa näkyy se yhteiskunnallinen ja kulttuurinen eetos, jonka armoilla ja ehdoilla niin tieteentekijät kuin päättäjätkin useimmiten toimivat. Esivalintoihin sisältyy tiivistetysti se totuus, jonka pitäisi vallita, jotta päätöksenteko olisi mielekästä. Esimerkiksi liikenteen päästöjen terveysvaikutusten tutkimuksessa ja päästörajoituksissa on ainakin suurelta osin edelleen voimassa oletus, jonka mukaan polttomoottoriautot ovat kanssamme vielä pitkään. Niin ikään arkinen ystävämme, joka osti pesuainetta, uskoi vakaasti joskin implisiittisesti, että pesuainetta ja muita hyödykkeitä saa kaupasta ja että siivoaminen kannattaa ainakin jossain määrin.

Tieteentekijöiden ja päättäjien vastuut voidaan tulkita usealla tavalla. Perinteisen mallin mukaan tieteentekijä ottaa selville, miten todellisuus on rakentunut, eli millainen on maailman kalustus. Päättäjän tehtävänä on valita sellaiset toimenpiteet, jotka tässä parhaan ymmärryksen mukaisessa maailmassa johtavat optimaalisiin lopputuloksiin. Toisen mallin mukaan molemmat hoitavat hommansa, mutta myös puuttuvat toistensa tekemisiin: päättäjät suuntaavat rahoitusta niille alueille, joita koskevaa tietoa he haluavat käyttöönsä, ja tieteentekijät puuttuvat päätöksentekoprosessiin jalostaen sitä paremmaksi kognitiotieteellisten ja antropologisten löydösten valossa. Kolmannessa mallissa tieteentekijöiden ja päättäjien yhteisöön juurrutetaan reflektiivistä itseymmärrystä koskien päätöksenteon ja sen perustana olevan tieteellisen tutkimuksen esivalintoja. 

Ensimmäinen malli velvoittaa vähiten, ja kolmas malli on kaikkein vastuullisin, vieden meitä kohti humanistien unelmaa, ihmiskunnan täydellistymistä. 

Kolmanteen malliin päästään lisäämällä tieteen volyymia, sillä aina joukkoon siilautuu muutama reflektiivinen kriitikko. Tiede muistuttaa takavuosien elokuvassa tallustanutta Godzilla-hirviötä: size does matter. Toisin kuin monen muun olion kohdalla universumissa, tieteellä ei näytä olevan optimaalista kokoa, vaan mitä enemmän sitä on, sitä parempi.

Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa ja kognitiotieteen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa.
matti.kamppinen@tukkk.fi
 

Biologia, kulttuuri ja uskonnon tutkimus (Ilkka Pyysiäinen)
 

Tieteessä tapahtuu -lehden numero 2/2000 oli kiinnostava paketti luonnontieteiden ja kulttuurin- tai ihmistutkimuksen suhteesta. Omassa kommenttipuheenvuorossaan Sara Heinämaa sanoi, ettei hän ymmärrä, miten DNA:n käsitteen avulla voisi sanoa mitään merkittävää kasvonilmeistä, raamatuntekstien tulkinnoista jne. Hän kaipasi tutkimuksellisia lähteitä, jotka osoittaisivat, miten DNA generoi esimerkiksi uskonnollisia käsityksiä. Pyrin seuraavassa osoittamaan, missä mielessä biologialla näyttäisi olevan merkitystä kulttuurintutkimukselle käyttämällä esimerkkinä uskonnollisten ideoiden tutkimusta. Samalla pyrin myös sanomaan jotakin biotieteiden ja ihmistutkimuksen suhteesta ylipäänsä.
 

On totta, että esimerkiksi Raamattua voi tutkia tieteellisesti tietämättä biologiasta enempää kuin, mitä lukion biologia edellyttää (ja vähemmälläkin varmaan pärjäisi). Tällöin selvitetään esimerkiksi tekstien ikää, tekijäkysymystä, kompositiota, sanoman erityispiirteitä jne. Missään vaiheessa ei aseteta kysymyksiä uskonnollisen ajattelun mahdollisesta erityisluonteesta, uskonnon alkuperästä tai eri Raamatun tekstien sisältämien ideoiden suhteesta muiden uskontojen vastaaviin.
 

Psykologia ja kulttuuri

Mikäli kuin haluamme selittää, miksi ihmisillä ylipäänsä on uskonnollisia ajatuksia ja miksi juuri tietynlaisia, sekä miksi tietyt ideat näyttävät toistuvan uskonnosta ja kulttuurista toiseen, tilanne muuttuu. Kysymyksiin ei voi vastata ilman tietoa ihmismielen ja ajattelun yleisestä luonteesta. Niitä taas ei voi selittää ilman tietoa siitä, miten ihmisorganismi aivoineen, samoin kuin ihmismieli, ovat kehittyneet evoluutiossa. Lyhyesti sanottuna: tietyntyyppiset uskonnolliset ideat toistuvat kulttuurista toiseen, koska ihmismieli on tietyiltä osin universaalisti samanlainen. Näin on siksi, että ympäristö jossa se on kehittynyt on tietyiltä osin samanlainen.

Tämä on tietenkin jotakin, minkä monet antropologit ovat halunneet kiistää. Argumentteja on kolmentyyppisiä. Voidaan esimerkiksi väittää, että se, mikä näyttää samuudelta onkin tosiasiassa erilaisuutta. Toiseksi voidaan kyllä myöntää, että jonkinlainen yleinen ihmisluonto on olemassa, mutta sen ei ajatella millään tavalla vaikuttavan "kulttuuriseen oppimiseen". Kolmanneksi voidaan väittää, että evoluutiossa kehittyneet valmiudet vaikuttavat ainoastaan kulttuurintutkimuksen kannalta triviaaleissa asioissa.

Väitteet ovat virheellisiä. Ensimmäistä on vuosi vuodelta vaikeampi puolustaa, kun eri kulttuureissa tehdyt empiiriset tutkimukset osoittavat ihmisten käyttäytymisessä ja ajattelussa olevan tiettyjä universaaleja piirteitä. Toinen väite, tai paremminkin strategia, taas on niin mielivaltainen, perusteeton ja epälooginen, että sitä on
mahdoton puolustaa järkevästi. Kolmannen osalta esitän pian vasta-argumentin, mutta sitä ennen käsittelen tarkemmin toista väitettä ja sen jälkeen ensimmäistä.

Kulttuurisen oppimisen mallissa ihminen nähdään jonkinlaisena passiivisena astiana, johon "kulttuurinen tieto" kaadetaan. Tai, toisen metaforan mukaan, kulttuurinen tieto on kuin tietokoneohjelma, joka implementoidaan ihmisyksilön päähän asteittain "enkulturaatiossa". Näin kulttuuri luo ihmisen, ei ihminen kulttuuria, kuten Clifford Geertz on esittänyt. Ihminen on passiivinen, kulttuuri aktiivista. Mistä "enkulturaatio" käytännössä koostuu ja miten se toimii, jätetään tyystin selittämättä. Kyseessä on suorastaan "maaginen" uskomus, jonka mukaan kulttuurinen tieto tarttuu pelkästään siksi, että joku sattuu olemaan sen lähellä. Kulttuuri luo kulttuuria, kuten Robert Lowie (1966: 25-26) sanoi, ihmisyksilöiden ollessa vain passiivisia vastaanottajia ilman, että mielen rakenne mitenkään kulttuurisiin sisältöihin.

Kuitenkin tiedämme, että esimerkiksi kissat ja koirat eivät omaksu samaa kulttuurista tietoa samalla lailla kuin ihmiset, vaikka altistuisivatkin sille. Ihmisellä täytyy siis olla joitakin erityisiä kognitiivisia kykyjä. Tätä tuskin kukaan haluaakaan kiistää periaatteessa. Sen sijaan kiistetään se, että näillä kognitiivisilla kyvyillä voisi olla jotakin tekemistä kulttuurin omaksumisen kanssa. Tietty kategoriaalinen järjestys on kulttuurissa ja "valuu" sieltä ihmismieleen kuin tyhjään tynnyriin, eikä suinkaan ihmismieli ole se järjestävä prinsiippi, joka luo kulttuurisen järjestyksen.

Koska tämä ei ole mikään selitys, vaan jättää koko kysymyksen kulttuurisen tiedon luonteesta ja sen omaksumisesta hämärän peittoon, on viime vuosikymmeninä etsitty vaihtoehtoisia selityksiä, jotka lähtevät siitä, että evoluutiossa muovautunut ihmismieli (jonka perusta on tavalla tai toisella ruumiissa, erityisesti aivoissa, joiden perusta taas on ympäristössä) on "luonnostaan" taipuvainen tietynlaiseen ajatteluun. Mieli jäsentää tietoa, ei jokin määrittelemätön "kulttuuri" (Bloch 1989; Tooby & Cosmides 1995; Boyer 1994; Sperber 1996).

Näin mentaalisia representaatioita ei "imuroida" (download) kulttuurisesta ympäristöstä, vaan ne rakennetaan kulttuurisen syötteen pohjalta päättelyprosessissa. Kulttuurin välittymisellä ei myöskään ole mitään yhtä ainoaa dynamiikkaa, vaan eri tyyppisillä kulttuurisilla representaatioilla on omat "perimyslinjansa", joilla on oma dynamiikkansa (Boyer 1998) Ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä, biologiaan perustuvia taipumuksia, jotka ohjaavat oppimista tiettyyn suuntaan. (Elman et al. 1998). Kyse on siis vuorovaikutuksesta ihmisorganismin ja ympäristön välillä (Clark 1997). Kulttuuri on tässä katsannossa "kognition ja kommunikaation tihentymä tietyssä populaatiossa". Julkiset representaatiot ovat mentaalisten ilmauksia ja mentaaliset taas perustuvat julkisiin. (Sperber 1996.) Näin 'kulttuuri' ei enää ole sellainen myyttinen käsite kuin joillekin Geertzin kaltaisille antropologeille: se selittää kaiken, mutta sitä itseään ei voi selittää millään muulla. Päinvastoin, kulttuuri kaipaa selitystä (vrt. myös Abu-Lughod 1991).

Voimme periaatteessa erottaa kolmentyyppistä kulttuurin välittymistä: hankittu kulttuuri opitaan muilta, "laukaistu" tai "herätetty" kulttuuri syntyy biologisesti koodatun valmiuden pohjalta sopivan ympäristössä olevan ärsykkeen herättämänä, ja evolutiivisesti kehittynyt (evolved) kulttuuri on eräänlaista kulttuurin muotoa, joka perustuu biologiseen lajinkehitykseen. (Boyer 1998.) Tämän kolmannen vaihtoehdon pohjalta esitän vasta-argumenttini väitteeseen, ettei biologiasta ole hyötyä tärkeiden kulttuurin-ilmiöiden ymmärtämiselle.

Oleellinen osa argumenttia on, että mieli ei ole yksi ja yhtenäinen yleiskone, vaan kokoelma moduuleja tai ehkä ennemminkin aluespesifejä kansanomaisia teorioita, jotka ovat kehkeytyneet evoluutiossa. Prosessoimme tietoa eri tavoin tietoa sellaisilla universaaleilla alueilla kuin esimerkiksi naiivi fysiikka, kansanbiologia ja kansanpsykologia (Perner 1993; Karmiloff-Smith 1992; Hirschfeld, and Gelman 1994; Sperber, Premack, and Premack 1996; Mithen 1998; Medin, and Atran 1999)

Ottakaamme esimerkki. Koehenkilöinä toimineille lapsille kerrottiin tarina, jossa mainittiin, että hyraxit olivat väsyneitä ja throstlet kaipasivat korjausta. Jälkeenpäin kyseltäessä lapset olivat yksimielisiä siitä, että hyraxit voivat myös itkeä ja olla nälkäisiä mutta eivät esimerkiksi olla metallisia. Sen sijaan throstlet voivat mm. olla metallisia. Lapset olivat siis intuitiivisesti sijoittaneet nämä keksityt "olennot" tiettyihin kategorioihin ja päätelleet niistä monia asioita tämän perusteella. Tai oikeastaan kyseessä ei edes ole tietoinen päättely, vaan intuitiivinen tieto (Keil 1986) Juuri näin toimii ajattelun aluespesifisyys, joka on evolutiivista perua (ja voi siis myös muuttua tulevaisuudessa). Kyseessä ei ole kulttuurispesifi tieto, vaan ihmiselle lajityypillinen ajattelutapa, joka toistuu kulttuurista toiseen. Tätä on esimerkiksi kansanbiologian osalta testannut Scott Atran (1998; Medin, and Atran 1999).

Ajattelun aluespesifisyyttä ja intuitiivista ontologiaa on testattu myös kulttuurienvälisesti, vaikkakaan ei vielä riittävästi. Tutkimuksia on tehty mm. Itza-maya intiaanien kanssa (Atran 1998), Japanissa (Hatano and Inagaki 1994), joruboiden parissa (Jeyifous 1986), Kamerunissa (Boyer 1994; 1999) ja Nepalissa (Boyer 1999). Samuus ei siis ole vain näköharhaa vaan empiirisesti todennettavissa. Ihmiset esimerkiksi erottavat kaikkialla toisistaan persoonat, eläimet, kasvit ja fyysiset kappaleet siten, että kyseessä ei ole vain olioiden luettelo, vaan myös kansanteoreettinen ymmärrys kyseisten olioiden piilevistä ominaisuuksista sekä intuitiiviset odotukset niiden käyttäytymistaipumuksista. Jo puolentoista vuoden ikäiset lapset erottavat toisistaan esimerkiksi kasvit ja esineet sekä liikkeiden väliset kausaaliset ja ei-kausaaliset suhteet. Vastasyntyneet kiinnittävät eniten huomiota ihmiskasvoihin, erottavat suorat ja kaarevat geometriset muodot ja tunnistavat äidinkielensä. Kolmen kuukauden ikäiset hämmästyvät, mikäli kaksi kiinteää kappaletta näyttää olevan yhtä aikaa täsmälleen samassa lokaatiossa ja neljän kuukauden ikäiset hämmästyvät nähdessään kiinteän kappaleen menevän kiinteän pinnan läpi, jne.(Boyer 1998; Elman et al. 1998).

Nämä kyvyt ovat universaaleja, koska ympäristömme on näiltä osin universaalisti samanlainen. Esimerkiksi painovoima ei lakkaa vaikuttamasta, kun menemme ruotsalaiseen kulttuuriin. Sama mekanismi (samanlaiset aivot) voivat tuottaa sekä samanlaisuutta että variaatiota. Variaatiolla on kuitenkin rajansa; sen enempää kielet kuin uskonnotkaan eivät varioi äärettömästi.
 

Uskonto ja evoluutio

Uskontotieteelle tämä merkitsee sitä, että uskonnolliset uskomukset ja käyttäytymispiirteet voidaan nähdä näiden evoluutiossa kehittyneiden kognitiivisten mekanismien tuotteiksi. Joko niillä nähdään adaptiivista arvoa (Guthrie 1993) tai sitten ne tulkitaan eräänlaisiksi adaptiivisten kykyjen oheistuotteiksi (Boyer 1994; 1998). Mikäli joku taas haluaa selittää uskonnon jumalan olemassaololla tms., voidaan huomauttaa, että vaikka jokin jumala olisi niin sanotusti ilmoittanut itsensä ihmisille, niin tämä tieto joka tapauksessa representoituu ja leviää vain inhimillisen käyttäytymisen puitteissa. Sen sanominen, että uskonto on lähtöisin jumalasta, ei vielä kerro mitään niistä psyykkisistä prosesseista, jotka mahdollistavat uskonnollisen ajattelun.

Uskonnollisten ideoiden tuntomerkki on intuitionvastaisuus: niissä loukataan niitä intuitiivisia odotuksia, joita meillä on mm. persoonien, elävien olentojen ja fyysisten kappaleiden suhteen. Joko jollekin oliolle siirretään intuitionvastaisia ominaisuuksia tai sitten siltä kielletään ominaisuuksia, jotka sille intuition mukaan kuuluisivat. Esimerkiksi patsaalle voidaan siirtää persoonan ominaisuuksia tai persoonalta kieltää biologia ja fysiikka (= "jumala", "henki"). Näin kaikista mahdollisista uskonnollisista ideoista voidaan luoda eräänlainen luettelo, joka perustuu pieneen joukkoon kategorioiden ja päättelysääntöjen yhdistelmiä. (En voi tässä puuttua uskonnollisiin kokemuksiin, uskonnon sosiaaliseen käyttöön, enkä siihen, että kaikki intuitionvastaisuus ei ole uskonnollista, ks. Pyysiäinen painossa). Ihmiset erottavat nämä intuitionvastaiset ideat muista, mutta uskovat silti niiden kuvaavan todellisuutta, so. olevan tosia. Teemamme kannalta on olennaista, että tätä uskonnollisten ideoiden rakennetta ja toimintaa ei voi selittää irrallaan sen biologisesta perustasta.
 

Biologia ja kulttuurintutkimus

Uskonnon tutkija tarvitsee siis tietoa ja ymmärrystä ihmisen biologisesta kehityksestä. Ilman sitä, emme voi selittää uskonnon luonnetta, vaan uskonnollinen käyttäytyminen näyttäytyy meille outona mysteerinä, jonka edessä on vain nostettava kädet ylös ja luovuttava rationaalisesta keskustelusta. Mikä tahansa käy, kunhan se vain esitetään uskonnon nimissä. Silti kognitiivisen tutkimuksen päämääränä ei ole arvioida uskonnollisten ideoiden totuutta, vaan ainoastaan niiden mentaalista representaatiota ja suhdetta käyttäytymiseen.

Tietenkään tässä vaiheessa emme voi yhdistää suoraan DNA:ta (geenejä) ja tiettyjä uskonnollisuuden muotoja. Se ei ole olennaista. Lähestymistapani ei esimerkiksi rakennu ihmisten välisten erojen selittämiseen geeneillä, vaan päinvastoin yhteisen pohjan selittämiseen yhteisellä biologialla. Tuo pohja antaa tietyt reunaehdot sille, mitä kulttuurissa voi toteutua. Ne ovat kuitenkin tärkeitä ja vaikuttavat kulttuurin muotoihin.

Tässä mielessä uskonnontutkijalle (ihmis-, yhteiskunta- tai käyttäytymistieteilijälle, humanistille) on hyötyä luonnontieteellisestä yleissivistyksestä ja myös erityistutkimusten tuloksista. Kyse on sekä tietynlaisen ajattelutavan ja metodiikan tuntemisesta ja hyödyntämisestä että tutkimustulosten hyödyntämisestä. Tässä hahmoteltu uskonnollisten ideoiden representoitumisen ja leviämisen malli ei olisi ollut mahdollinen ilman evoluutioteoriaa. Toisaalta emme voi myöskään a priori sanoa, ettemmekö voisi myös joskus löytää tarkempia yhteyksiä ajattelun ja sen neuraalisen perustan välillä. Erityisesti uskonnollisen kokemuksen selittäminen tarvitsee aivotutkimuksen tuomaa tietoa. Se ei tietenkään kerro meille, mitä kokemukset merkitsevät ihmisille, mutta se auttaa selittämään, miten ne rakentuvat. Tällaista tutkimusta voidaan tietysti väittää turhaksi ja jopa vaaralliseksi, mutta sama kritiikki voidaan kohdistaa mihin tahansa tutkimukseen. Vain metsästys ja kalastus on välttämätöntä, ja pahuutta on tehty yhtä hyvin humanististen ideologioiden kuin "kovan" tieteen nimissä. Siksi kriittinen moraalikeskustelu on aina tarpeen kaiken tutkimuksen osalta.

Osin juuri siksi keskusteluyhteyden sanominen irti humanistien ja luonnontieteilijöiden väliltä ja linnoittautuminen omiin leireihin olisi mielestäni erittäin vahingollista. Toinen toistensa ivaamisen ja pelkän periaatekeskustelun sijasta voitaisiin keskittyä keskustelemaan konkreettisista tutkimusongelmista. Mitä eri osapuolet voisivat antaa toisilleen? Miten löytää yhteinen kieli? Kokemus sanoo, että periaatteellista resuneerausta voidaan harjoittaa loputtomiin, mutta vasta käytäntö voi osoittaa, mikä toimii ja on hyödyllistä. Valitettavasti nykyinen yliopistorakenne kankeine tiedekuntarajoineen ja tulospisteineen ei suosi tällaista innovatiivisuutta. En myöskään ymmärrä, miksi uuden oppimisen ja vanhojen ajatustapojen tarkistamisen pitäisi herättää vastenmielisyyttä. Eikö meidän tehtävämme yliopistossa ole juuri uteliaisuuden ja kriittisen ajattelun opettaminen?
 

KIRJALLISUUTTA

Abu-Lughod, L. (1991): "Writing against Culture". Teoksessa Recapturing Anthropology: Working in the Present (ed. by R. Fox). Santa Fe: School of American Research Press.

Atran, S. (1998): "Folk biology and the anthropology of science: Cognitive universals and cultural particulars". Behavioral and Brain Sciences 21: 547-609.

Bloch, M. (1989 /1985): "From cognition to ideology". Teoksessa Bloch: Ritual, History and Power. London & Atlantic Highlands, N.J.: The Athlone Press.

Boyer, P. (1994): The Naturalness of Religious Ideas. A Cognitive Theory of Religion. Berkeley & Los Angeles & London: University of California Press.

Boyer P. (1998): "Cognitive tracks of cultural inheritance: How evolved intuitive ontology governs cultural transmission". American Anthropologist 100: 876-889.

Boyer, P. (1999): "Experimental studies of religious concepts. Does memory explain the contents of religion?" Paper delivered at the workshop on Religion, Cognition and Cultural Context held in Seili, Finland on June 21-23. 1999. Forthcoming.

Elman, J. L., et al. (1998 /1996): Rethinking Innateness. A Connectionist Perspective on Development. Cambridge, MA & London: MIT Press.

Geertz, C. (1973): The Interpretation of Cultures. New York: Basic Books.

Guthrie, S. (1993): Faces in the Clouds. New York: Oxford University Press.

Hatano, G., and K. Inagaki. (1994): "Young children's naive theory of biology". Cognition 50: 171-188.

Hirschfeld, L. A., and S. A. Gelman (ed.). (1994): Mapping the Mind. Cambridge: Cambridge University Press.

Jeyifous, S. (1986): Atimodemo: Semantic conceptual development among the Yoruba. Unpublished Diss. Cornell University.

Karmiloff-Smith, A. (1992): Beyond Modularity. A Developmental Perspective on Cognitive Science. Cambridge, MA & London: MIT Press.

Keil, F. (1986): "The acquisition of natural kind and artefact terms". Teoksessa Conceptual Change, edited by A. Marrar, and W. Demopoulos. Norwood, N.J.: Ablex.

Lowie, R. H. (1966 /1917): Culture and Ethnology. New York: Basic Books.

Medin, D., and S. Atran (ed.). (1999): Folkbiology. Cambridge: MIT Press.

Mithen, S. (1998 /1996): The Prehistory of the Mind. London: Phoenix.

Perner, J. (1993 /1991): Understanding the Representational Mind. Cambridge, MA & London.

Pyysiäinen, I. Painossa. Religion Explained. Towards a New Science of Religion. (Toronto Studies in Religion.) Toronto: Peter Lang.

Sperber, D. (1996): Explaining Culture. A Naturalistic Approach. Oxford: Blackwell.

Sperber, D., D. Premack, and A. J. Premack (ed.). (1996 /1995): Causal Cognition. Oxford: Clarendon Press.

Tooby, J., and L. Cosmides. (1995 /1992): "The psychological foundations of culture". Teoksessa The Adapted Mind. Evolutionary Psychology and the Generation of Culture, edited by J.H. Barkow, L. Cosmides, and J. Tooby. Oxford: Oxford University Press.
 

Kirjoittaja on Suomen Akatemian vanhempi tutkija ja Turun ja Helsingin yliopistojen uskontotieteen dosentti.
 
 

Tieteen korpisotaa (Ilkka Herlin)
 

Motto: Kaiken viisauden alku on selvä ja tarkka puhe. (Eino Kaila)

Tiedesota on jatkunut jo vuosikausia. Niinkuin sotien syyt yleensä, myös tiedesodan syyt ovat paljolti väärinkäsityksiä. Osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. Samoin tieteilijöiden itseymmärryksessä on toivomisen varaa.

Hyvä esimerkki on keskustelu sosiaalisesta konstruktionismista (ks. Tieteessä tapahtuu 2/2000). Tieteentutkimus ei suinkaan keskity sosiaaliseen konstruktionismiin, niinkuin monesti näkyy uskottavan. Ainakin sen historiantutkimukseen keskittyvä haara tutkii tieteellisten tosiasioiden rakentumista, tieteellisen argumentaation muovautumista ja käyttöä, tutkimuslaitteistojen ja instituutioiden syntyä ja merkitystä sekä tieteilijöiden roolia tutkimusalojensa muokkaajina. Se tutkii myös tieteen autonomian rakentumista esimerkiksi tarkastelemalla miten tutkijat politisoivat toimintansa ja mitä se vaikuttaa tutkimukseen ja sitä mitä tutkimus vaikuttaa politisoimiseen.

Yritykset käyttää sosiaalisen konstruktion käsitettä todellisuuden kuvaajana eivät ole olleet kovin hedelmällisiä. Alunperin sillä ei otettu kantaa todellisuuteen, vaan siihen miten tieto todellisuudesta rakentuu. Käsitteen kehittäjät Peter L. Berger ja Thomas Luckmann eivät yrittäneetkään selvittää muuta kuin arkitiedon sosiaalista rakentumista. Sittemmin on myös tutkittu miten tieteellinen ja sen ohessa teknologinen tieto rakentuu sosiaalisesti. Miten on rakentunut meistä riippumaton todellisuus on asia erikseen ja sen tutkiminen jätettäköön alan erikoistuntijoille keitä he sitten ovatkin.

Sen sijaan on aivan selvää, että esimerkiksi Kari Enqvist ja Antti Kupiainen ovat kyllä kaikesta päättäen omien alojensa huippututkijoita, mutta maallikoita filosofiassa ja tieteentutkimuksessa. Enqvist on esimerkki tieteilijästä, joka voi ratkoa hyvin sofistikoituja teoreettisen fysiikan ongelmia, mutta jonka ajatuksia joissain toisissa yhteyksissä pidettäisiin primitiivisinä. 

Vai mitä sanotaan väitteestä "sähkömagneettiset voimat ovat vastuussa atomien ja molekyylien olemassaolosta ja siten kaikesta ja siten kaikesta havaitsemastamme rakenteesta, mukaanlukien elämä." [1]. Sähkömagneettisten voimien todellisuudesta ei liene erimielisyyksiä, mutta on sanottava että ne eivät ole vastuussa mistään eivätkä millekään. Vastuu on meidän ihmisten keksintö. Jos "primitiivisen" heimon jäsen sanoisi tuollaista, sitä pidettäisiin antropomorfismina.

Antropomorfistiset ajatuskulut eivät liene sen parempia tai huonompia kuin teoreettisen fysiikan pohjalta syntyneet filosofiset pohdinnotkaan, mutta esimerkki osoittaa miten hutera ajatus tieteeseen perustuvasta kehityksestä voi olla.

Kupiaista puolestaan voisi luonnehtia niin intohimoiseksi kehitysoptimistiksi, että hän omaa kantaansa tukiessaan tulee vääristelleeksi kuviteltujen vastustajien lausuntoja. Hän lainaa Bruno Latourin ja Steve Woolgarin teosta Laboratory Life The Construction of Scientific Facts esimerkkinä sosiaalisesta konstruktionismista. Kyseisessä painoksessa Latour ja Woolgar kuitenkin sanovat: So what does it mean to talk about "social" construction. There is no shame in admitting that the term no longer has any meaning" [2]. Toisaalla kirjassa he sanovat: ´reality´ cannot be used to explain why a statement becomes a fact, since it is only after it has become a fact that the effect of reality is obtained." [3] Mitä he tällä tarkoittivat?

Kirjan tekijät eivät siis väitä, että todellisuus on sosiaalisesti konstruoitu. Päinvastoin. Kirja tekijöineen pyrkii kumoamaan sosiaalisen konstruktionismin. Heidän väitteensä on, että tosiasiat ovat rakentuneita, mutta eivät sosiaalisesti,vaan ikäänkuin laitteiston ja sosiaalisen yhteistyönä. Se on vähän sama asia kuin että musiikki ei synny pelkästään nuoteista, soittimista tai ihmisistä, vaan niiden yhteisvaikutuksesta. Vasta sitten kun orkesteri pelaa, kuullaan millaista musiikki on ja miten se todistaa säveltäjän tai kapellimestarin neroudesta. Samaan tapaan todellisuuskin tulee tiettäväksi ja tukemaan tieteilijöiden toimintaa vasta kun koejärjestely on saatu aikaan ja toimimaan ja siitä saatu asianmukaiset raportit julkaistuiksi ja niille tarpeellinen arvovalta hankituksi.

Sosiologien keskeinen syyte mainitussa kirjassa luonnehdittua "uutta" tieteentutkimuksen ohjelmaa kohtaan oli, että se ei ole muuta kuin traditionaalista historiantutkimusta. Sen minimitavoitteena ei näet olekaan mikään muu kuin havaittavien seikkojen avulla tehdä tieteen olemusta ymmärrettävämmäksi. Ja sen se pyrkii tekemään juuri siten kuin Sara Heinämaa esitti jo Husserlin aikanaan edellyttäneen: nimenomaan itsestäänselvyydet tulee ottaa tutkittaviksi. Ne ovat niitä vahvimmiksi rakennettuja tosiasioita [4].

Jos kysymyksessä olisi vain huolimattomuusvirhe, asialla ei olisi suurtakaan merkitystä. Mutta kun "realistit" Sokalista lähtien ovat korostaneet lainaamisen etiikkaa ja huolellisuutta käsitteiden käytössä, olisi itse toimittava siltä pohjalta. Kyseinen teos on näet käännekohta tieteentutkimuksessa, koska siinä nimenomaan väitetään, että sosiaalinen konstruktionismi on puutteellinen menetelmä tutkittaessa tosiasioiden rakentumista.

Muutenkin Sokalin pilasta tuli jonkinlainen kanava monenlaisille kaunojen purkuprosesseille. Sosiaalisesta konstruktiosta on tullut melkeinpä kirosana. Jos joku äärisuunta on käyttänyt termiä yksipuolisesti, ei siitä voi tehdä äärimmäisiä johtopäätöksiä. Samoin on käynyt kaiken "postmoderniin" liittyvän. Hyvä ja huono tutkimus näyttävät yksin tein joutavan tuomituiksi. Pahiten on varmasti kärsinyt Foucault. 

Olen professori Lehden kanssa samaa mieltä siitä, että historiallinen konstruktivismi on laajempi ja käyttökelpoisempi käsite kuin sosiaalinen konstruktionismi, jota on venytetty liikaa, mutta en käyttäisi kumpaakaan filosofisena argumenttina todellisuuden luonteesta väiteltäessä [5]. Kuten sanottu sosiaalinen konstruktionismi tarkoitettiin tiedon tutkimukseen ja yksinkertaisesti voidaan sanoa, että siihen sen käyttö rajoittuukin. Jos sen avulla otetaan kantaa todellisuuden luonteeseen, joudutaan kilpasille Enqvistin ja Kupiaisen kaltaisten kanssa, jotka yhtä heikoin perustein väittävät että on olemassa teoria kaikesta, joka vain odottaa löytämistään.

Näin joudutaan kiistelemään perusteettoman kaksijaon sosiaalinen/luonto pohjalta. Jommasta kummasta haetaan "perimmäistä selitystä" ja siten oikeutusta yli muiden selitysmallien samoin kuin tieteen parhaan selittäjän tai todellisuuden tulkin roolia jne. Käsittäkseni tiedesodassa tällä lohkolla ollaan juututtu asemasotaan tai paremminkin pattitilanteeseen, eikä mitään konstruktiivista ole syntynyt. Itse uskon, että emergenssin ja reduktionismin avulla emme saavuta teoriaa kaikesta, vaikka se olisikin suotavaa. Silloinhan saataisiin varmaan tämän maailman ongelmat nopeasti ratkaistuiksi. Mutta luullakseni tällaiset uskomukset ovat vain omiaan aiheuttamaan lisää ongelmia.

Nämä uskomukset ovat johtaneet muun muassa siihen, että ihmiset ovat kadottamassa luottamuksensa tieteeseen ja tieteen tekijöihin. Tämä on tietenkin aivan eri asia kuin se, mitä kukin uskoo todellisuudesta ja siitä saatavan tiedon suhteesta totuuteen.

Entä sitten epistemologinen kanta? Sitä ei ole ainakaan tieteenhistorioitsijan syytä ottaa, koska silloin joutuisi osalliseksi tähän hedelmättömään kiistaan. Oulun yliopiston lahja maailmalle Cambridgen yliopiston professori Martin Kusch on viitteessä 3 mainitusssa kirjassaan esittänyt, että historiallinen ja sosiologinen tutkimus voisi paremmin edetä relativistisen hypoteesin varassa kuin nojata ennalta varmistettuun universaaliin rationaalisuuteen [6]. Näin usein käykin. Tutkimus on kallellaan relativismiin, vaikka se sen kieltäisikin tai ei haluaisi ottaa kantaa koko kysymykseen.
 

VIITTEET
 

[1] Kari Enqvist, Onko kolmas kulttuuri olemassa? Tieteessä tapahtuu 2/200, s. 8.

[2] Bruno Latour ja Steve Woolgar, Laboratory Life The Construction of Scientific Facts. Princeton University Press 1986, s. 281. Tämän kirjan lukeneet tietävät, että siinä on tekijöiden jälkikirjoitus, jossa he selventävät ensimmäisen painoksen argumentteja mm. sosiaalisesta konstruktionismista.

[3] Mts. 180. Tämä kohta on suomennettukin seuraavasti teoksessa Martin Kusch, Tiedon kentät ja kerrostumat - Michel Foucault'n tieteentutkimuksen lähtökohdat (Oulu 1993, engl. 1991) sivulla 160: "Todellisuutta ei voi käyttää selittämään miksi tietystä lausumasta tulee tosiasia, koska todellisuuden vaikutelma saavutetaan vasta kun siitä on tullut tosiasia."

[4] Sara Heinämaa, DNA:sta sammakoihin ja vapaaseen tahtoon. Tieteessä tapahtuu 2/2000, s. 62.

[5] Raimo Lehti, Karkea ja korkea todellisuus. Tieteessä tapahtuu 2/2000, s. 71.

[6] Kusch, mts. 170.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen Akatemian tutkija.
 
 

Kiitokset S. Albert Kivinen (Kalle Michelsen)
 

Suuret kiitokset herra emeritus dosentti. Kun luin uudelleen artikkelini Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2000, huomasin että se todellakin on varoittava esimerkki. Onneksi huomautuksenne niteessä 3/2000 korjasivat tilannetta, ja onneksi professori Raimo Lehti on pannut minut järjestykseen. Toivottavasti hän panee järjestykseen myös Steve Shapinin, joka on myös uskaltanut esittää totuudesta ja todellisuudesta dogman vastaisia mielipiteitä.

Ihmettelin itsekin, kuinka olin ihan itse uskaltanut tehdä tuollaisen määritelmän tuollaiseen studia generalia luentosarjaan? Miksi en ollut poiminut valmista akateemisen yhteisön ja politbyron hyväksymää määritelmää totuudelle ja todellisuudelle? Artikkelini oli oikeastaan aika huvittava, kun siinä ei uskollisesti nojauduttu Marxiin, Engelsiin, Heideggeriin, Freudiin ja S. Albert Kiviseen. Siitä puuttuivat myös kaikki todellisuutta kuvaavat matemaattiset kaavat ja uskollisuudenvakuutus Sokalille ja Bricmontille. 

Siksi artikkelini oli todellakin kuin nakkimakkara ja huijaus, jonka kuitenkin luovana henkilönä te heti paljastitte. Nyt en voi muuta kuin osoittaa katumustani ja kiitollisuuttani. Voi kunpa olisin korvannut tavallisesta kielenkäytöstä poimimani puppulauseet ja sanapötköt selkokielisillä propositioilla, hypoteeseilla, dogmeilla ja teorioilla? 

Mutta onneksi te olette sen nyt tehnyt, ja siitä suuret kiitokset teille herra emeritus dosentti.
 

Kalle Michelsen

Kirjoittaja on vain dosentti
 
 

Korjauksia
 

Edellisessä Tieteessä tapahtuu -lehdessä oli S. Albert Kivisen kirjoituksessa kirjoitusvirhe kääntänyt erään asian nurinniskoin. Lauseen "On vain syytä muistaa, että teoriasta tulee totta sillä perusteella, että tiedeyhteisö julistaa sitä vakaumuksen rintaäänellä" olisi tullut kuulua: "...ettei teoriasta tule totta sillä perusteella ..."

Viime numerossa harmillinen tietotekninen virhe oli puolestaan muuttanut monia kysymysmerkkejä lainausmerkeiksi. Tarkkaavainen lukija toivottavasti osasi tehdä tarvittavat etsi/korvaa-merkinnät.