Näen myös eri tavoin relativismin ja realismin suhteet. Ilmeisten erojen lisäksi näiden kantojen välillä on tiettyjä yhteyksiä, jotka kyseenalaistetaan modernin filosofian transsendentaalisessa perinteessä, jo Kantin työssä mutta edelleen oman aikamme transsendentalistien, esimerkiksi Donald Davidsonin ja Jacques Derridan, teoksissa.

Kolmanneksi "postmodernismi" on nähdäkseni useammin harhaanjohtava kuin valaiseva käsite. Yhdysvaltalaiset sosiologit ja kriitikot ottivat termin alunperin käyttöön luonnehtiessaan amerikkalaisten ja mannermaisten tiedekäsitysten välisiä eroja. Heidän osoittamansa erot olivat merkittäviä, mutta niiden yksipuolinen korostaminen peittää näkyvistä mannermaisen ajattelun sisäiset erot.

Amerikkalaisen pragmatismin ja naturalismin perinteistä käsin katsottuna niinkin erilaiset ajattelijat kuin Jacques Derrida ja Michel Foucault edustavat samantapaista vaihtoehtoa. Tarkemmin tutkittuina näiden "postmodernistien" väliltä löytyy kuitenkin huomattavia eroavuuksia. Vaihtoehtojen ymmärtäminen on ratkaisevaa etenkin silloin, kun keskustelu koskee tieteellisen toiminnan luonnetta.
 

I

Näkemyseroistani huolimatta löydän Kupiaisen esityksestä ajatuksen, johon voin hyvin yhtyä: me elämme kaksijakoisessa kulttuurissa, näemme tieteelliset hankkeet inhimillisten hankkeiden vastavoimina ja päinvastoin. Tämä kahtiajako rajoittaa kykyämme ymmärtää nykyisyyttä ja tulevia mahdollisuuksiamme, yhtä hyvin kulttuurin kokonaisuutta kuin tieteitä sen osana.

Ongelman muotoilemisessa tulee kuitenkin olla tarkkana, jotta oma ajattelumme ei jäisi kiinni niihin vastakkaisuuksiin, jotka juuri aiheuttavat hankaluuksia. Tässä on nähdäkseni Kupiaisen esityksen pääpuute: sen sijaan että hän ennakkoluulottomasti tarkastelisi tieteiden asemaa kulttuurissa, hän lähtee liikkeelle olettamalla, että luonnontieteellinen asenne selittää itsensä ja että hankaluuksia aiheuttavat ne humanistit, jotka eivät halua ymmärtää tai kykene ymmärtämään luonnontieteellisiä selityksiä.

Kupiainen käyttää termiä "humanisti" kahdessa eri merkityksessä. Yhtäältä hän viittaa niihin ajattelijoihin ja kirjailijoihin, jotka kannattavat ja kehittävät ihmislähtöisiä arvoja. Malliesimerkkeinä ovat Dante ja Goethe. Toisaalta kyse on "humanisteista" sanan laajassa merkityksessä eli kaikista ihmistieteilijöistä riippumatta siitä, mitä arvoja he edistävät. Tähän laajaan ryhmään kuuluvat kaikki inhimillisen todellisuuden tutkijat, yhtä hyvin hermeneutikot kuin kovan lajin behavioristit. Epäselväksi jää kumman humanistijoukon puutteista on kysymys, joka tapauksessa vika on ihmistieteistä.

Diagnoosi on lohdullinen. Jos se nimittäin pätee, käsillä on pelkästään psykologinen tai koulutuspoliittinen tehtävä: humanistit täytyy koulia uudelleen, heidän kykynsä ja halunsa on muokattava perusteellisesti. Tämä on varmasti hidasta ja hankalaa. Ongelma on silti marginaalinen. Kulttuurin ja tieteen kokonaisuutta ei tarvitse arvioida uudelleen.

Lukuisat tiedemiehet ja filosofit ovat kuitenkin jo 1900-luvun alusta alkaen argumentoineet, että me elämme paljon syvempää kriisiä. Ongelmia eivät aiheuta vain humanistien asenteet vaan yleinen kyvyttömyys – meidän kaikkien – ymmärtää tieteellisen toiminnan tehtävänasettelua. Kriisi ilmenee kiistoina ihmistieteiden ja luonnontieteiden suhteista ja erityispiirteistä. Ongelman syynä on siis kyllä laiminlyönti, mutta se kuuluu yhtä hyvin biokemisteille ja fyysikkoille kuin kirjallisuustieteilijöille ja muille humanisteille.

Jos vaihtoehtoinen analyysi on oikea ja kriisin pohjana on tieteen perustaa koskeva kattava epäselvyys, ratkaisu ei muodostu minkään yksittäisen tieteenalan saavutuksista. Vastakkaisuudet purkautuvat ainoastaan, jos rohkenemme luopua saavutetuista tuloksista ja maltamme tutkia kriittisesti tulosten alustana olevia ennakkokäsityksiä.
 

II

Yksi kiinnostavimmista tieteen kriisiä koskevista analyyseista löytyy saksalaisen filosofin Edmund Husserlin teoksista. Erityisesti vuosina 1934-1937 kirjoitettu teos Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie on tältä kannalta hedelmällinen.

Husserlin tutkimuksen motiivina on ihmistieteiden ongelmallinen asema tieteiden kentässä. Yli 60 vuoden takainen teksti kuvaa tutun tilanteen. Elämme maailmassa, jossa pitkälle kehittynyt teknologia rinnastuu mystisiin, uskonnollisiin ja kvasiuskonnollisiin maailmankäsityksiin. Kulttuurillamme yhä vähemmän perusteltua sanottavaa henkisestä elämästä ja teoreettisesta ajattelusta sen osana.

Husserlin tarkoittama tieteen kriisi ei koske vain ihmistieteitä – ei edes ensisijassa. Näiden tieteiden ongelmat ovat pelkkä oire syvemmästä vaikeudesta, joka kattaa kaikki tieteet, menestyksekkäimmistä biotieteistä kaikkein "kovimpiin" fysikaalisiin ja matemaattisiin tieteisiin. Ongelma on yhteinen: käsityksemme tieteellisen hankkeen tavoitteesta ja merkityksestä ei ole järkiperäinen vaan mystinen tai pelkästään elämänkäytäntöjen määräämä.

Me asennoidumme tieteisiin epätieteellisesti. Me ihailemme tieteitä tai kauhistelemme niitä. Me edellytämme niiltä ratkaisuja elämämme ongelmiin, ja toisaalta me pelkäämme näiden ratkaisujen seurauksia. Kaksijakoinen asenne ei ole tyypillinen vain maallikoiden joukossa vaan myös tiedeinstituutiossa, tiedehallinnossa ja tieteentekijöiden piireissä. Yhtäältä keskustelua hallitsee tiedeusko ja toisaalta tieteenvastaisuus, dogmatismi ja skeptisismi. Molemmat asenteet ovat Husserlin mukaan ilmaisuja samasta puutteesta: kyvyttömyydestämme sanoa mitään perusteltua tieteellisen hankkeesta, sen tavoitteesta ja merkityksestä – kyvyttömyydestämme edes ymmärtää että jotakin tulisi ja voisi sanoa.

Husserlin filosofia asettaa siis tarkastelun keskiöön kysymyksen tieteellisen toiminnan merkityksestä. Mitä tiede tarkoittaa, ja mitä se voi merkitä meille juuri nyt?

Merkitseekö tieteellinen tutkimus ennen muuta kykyä ennustaa yhä kaukaisemmat tapahtumat yhä tarkemmin ja varmemmin – muun muassa teknologisten hankkeiden seuraamukset ja luonnonmullistusten ajankohdat? Jos näin on, niin miten meidän tulee ymmärtää niiden tapahtumien todellisuus, joista emme lainkaan ole kiinnostuneet ja joita emme välitä ennakoida? Päädymmekö sanomaan, että ne ovat vailla todellisuutta pelkästään siksi, että ne eivät kytkeydy odotushorisontteihimme eivätkä elämäntavoitteisiimme.

Entä miten täsmällisen ja epätäsmällisen käsitepari jakaa tieteen kenttää? Miksi olettaa, että ne ilmiöalueet, jotka kykenemme kuvaamaan aksiomien ja niistä johdettujen teoreemojen avulla, ovat perustavampia tai todellisempia kuin ne, joiden kuvaaminen edellyttää uusien käsitteiden jatkuvaa kehittämistä?

Miksi lainkaan ajatella tieteitä kovan ja pehmeän mielikuvien kautta? Tosiasiassahan tieteellinen hanke kattaa elämän kokonaisuuden. Tutkimus ulottuu kovimmista metalleista pehmeimpiin kudoksiin, teknisistä välineistä aineettomiin sävelteoksiin. Tieteentekijät etsivät yhtäältä elottoman materian lopullisia osatekijöitä ja elollisen aineen yleistä koodia. Mutta toisaalla he tutkivat myös kulttuurin monimutkaisia ja jatkuvasti muuttuvia tuotteita: taideteoksia, uskontoja, kieliä, kirjoituksia ja viime kädessä myös tieteellistä teorianmuodostusta.

Kupiainen uskoo, että emergenssin ja käännöksen käsitteet tulevat joskus sitomaan yhteen todellisuuden eri alueita koskevat tieteelliset kuvaukset, DNA:sta sammakoihin, vapaaseen tahtoon ja moraaliin. Ainoa varsinainen peruste, jonka hän esittää tälle uskomukselle, on se tosiasia, että me kykenemme jäljittelemään tietokoneella yksinkertaisten elävien systeemien käyttäytymispiirteitä.

Olen seurannut joitakin tällaisia simulaatioita. Olen myös kuullut lukuisia esitelmiä niiden rakentumisesta. En silti ymmärrä, miten DNA:n käsitteen avulla voisi sanoa mitään merkittävää kasvonilmeistä, raamatuntekstien tulkinnoista tai tieteellisten teorioiden kehityksestä. Kyvyttömyyteni saattaa tietenkin johtua siitä, että luonnontieteellinen koulutukseni on vajavaista. Tällöin uudelleenkoulutus on kieltämättä tarpeen. Jonkun tarvitsee vain osoittaa ne tutkimukselliset lähteet, joihin perehtymällä voi käsittää selvästi, miten DNA-koodi generoi sukupuolten väliset erot, uskonnolliset käsitykset tai DNA:ta koskevat teoriat.
 

III

Husserlin kehittämä analyysi tieteen kriisistä on hyvin erilainen kuin sen naturalistisen perinteen, jota Kupiainen edustaa. Husserl ei etsi tieteiden yhteyttä mistään selittävästä käsitteestä eikä menetelmästä vaan näkee yhteyden tieteiden tehtävänasettelussa. Tiede merkitsee hänen mukaansa hanketta, jossa tiedon perustaksi ei kyseenalaistamatta hyväksytä mitään itsestäänselvyyttä, ääneenlausuttua tai ääneenlausumatonta. Tehtävänä on tutkia jokaisen itsestäänselvyyden perustaa ja kestävyyttä. Kriisi ratkeaa ainoastaan, jos kykenemme vastaamaan tähän ennakkoluulottomuuden vaatimukseen.

Vaatimus ei tarkoita, että jokaisen yksittäisen tieteentekijän tulisi pysähtyä pohtimaan alallaan vakiintuneiden tulosten, käsitteiden ja menetelmien lähtökohtia. Se merkitsee, että tieteen kentän tulee sisältää mahdollisuus kyseenalaistaa se, mikä on itsestään selvää kyseisellä tieteenalalla. Ja enemmän: on voitava problematisoida myös se, mikä on itsestään selvää muilla tieteenaloilla ja viime kädessä kaikissa luonnontieteissä, ihmistieteissä ja tieteissä ylipäätään. Epätieteellisyys merkitsee kysymisen mahdollisuuden kieltämistä tai rajoittamista.

Kyseenalaistaminen ei ole vastaan väittämistä vaan kysymyksen alaiseksi asettamista. Tehtävä ei ole helppo, ovathan itsestäänselvyydet juuri niitä kohtia ajattelussamme, jotka eivät näytä edellyttävän minkäänlaista tutkimusta. Ohitamme ne nopeasti kiirehtiessämme ratkaisemaan muita, ajankohtaisempia ja kiireellisempiä ongelmia. Miksi pohtia fyysisen luonnon käsitettä, kun luonnonmullistukset vaativat välittömiä toimenpiteitä? Miksi selvittää ihmistieteiden perustavaa järjestystä, kun talous edellyttää innovaatioita ja uusia keksintöjä? Miksi tutkia naisena olemisen merkitystä, kun elämässä on paljon polttavimpia ongelmia, palkkaeroista seksuaaliseen väkivaltaan?

Husserlin vastaus lähtee ajatuksesta, että todellisuus sisältää olennaisesti enemmän kuin osaamme uskoa, haluta tai tarvita. Tieteiden yhteinen tehtävä on kurottaa kohti tätä ylijäämää. Viime kädessä meidän on oltava valmiita pohtimaan kriittisesti myös ajatusta tieteiden ykseydestä ja tutkittava, millaisille sitoumuksille kysymistämme ohjannut idea perustuu.
 

KIRJALLISUUTTA

Davidson, Donald (1985): "On the very idea of a conceptual scheme", teoksessa Truth & Interpretation, Oxford: Claredon Press.
Derrida, Jacques (1967): L'Écriture et la différence, Paris: Seuil.
Foucault, Michel (1972): Les mots et les choses: Une archéologie des sciences humaines, Paris: Gallimard.
Heinämaa, Sara (1989): "Tieteestä ja vastuusta: fenomenologisia näkökulmia eurooppalaisuuteen", tiede&edistys, 23. vuosikerta, 2. numero.
Heinämaa, Sara (2000): Ihmetys ja rakkaus: esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta, Helsinki: Nemo.
Husserl, Edmund (1952): Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologischen Philosophie, Zweites Buch: Phänomenologische Untersuchung zur Konstitution, Husserliana, Band IV, toim. Marly Biemel, Haag: Martinus Nijhoff.
Husserl, Edmund (1954): Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie: Eine Einleitung in die phänomenologische Philosophie, Husserliana, Band VI, toim. Walter Biemel, Haag: Martinus Nijhoff.
Husserl, Edmund (1975 ja 1984): Logische Untersuchungen, Husserliana, Band XVIII, Band XIX, toim. Elmar Holsenstein, Haag: Martinus Nijhoff.
Husserl, Edmund (1965): Philosophie als strenge Wissenschaft, Frankfurt: Vittorio Klosterman, 
Mikkeli, Heikki (1994): Euroopan idea: Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia, Helsinki: SKS.
Norris, Christopher (1997): Against Relativism: Philosophy of Science, Deconstruction and Critical Theory, Oxford: Blackwell.
von Wright, Georg Henrik (1983): Humanismi elämänasenteena, Keuruu: Otava.

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa ja naistutkimuksen professori Turun yliopistossa. Hänen uusin teoksensa "Ihmetys ja rakkaus: esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta" ilmestyy maaliskuussa (Nemo 2000).