Johann Wolfgang von Goethe (28.8.1749–22.3.1832) on universaali klassikko
kirjallisuuden kaikilla aloilla: aatteellinen dramaatikko (Ifigeneia
Tauriissa, Faust I - II), romaanin uudistaja (Nuoren Wertherin kärsimykset,
Wilhelm Meister), mutta ennen kaikkea - ja Jumalan armosta - lyyrikko
ja siten myös säveltäjien erityinen suosikki. Grau, teurer
Freund, ist alle Theorie/ und grün des Lebens goldner Baum - "Harmaata,
ystävä, on teoriia/ ja vehryt elon kultapuu." Koska kaikki tuntemani
lyriikan teoriat ovat väkinäisiä, tahtoisin esitellä
Goetheä lyyrikkona suoraan runojen kautta kutsumalla avuksi suomentajat
ja säveltäjät, osin myös laulajat ja pianistit omine
haastavine tulkintoineen.
Säveltäjien suosikki - kääntäjien päänvaiva
Goethen runoihin on eri puolilla maailmaa, eri kulttuurien piirissä sävelletty niin monia lauluja, että kukaan ei ole kyennyt pitämään niistä lukua. Suosituimmat runot (esim. "Vaeltajan yölaulut") on sävelitetty kymmeniä kertoja. Lähimmäksi Goethen runojen ydintä ovat jälkimaailman mielestä päässeet aikalaiset Ludwig van Beethoven (1770-1827) ja Franz Schubert (1797-1828), jotka myös kohtasivat Goethen – huonolla menestyksellä. Goethe itse ei heitä arvostanut, piti Schubertia jopa "likinäköisenä ääliönä", ja oli itse nerottomien ikätoveriensa kuten Johann Friedrich Reichardtin (1752-1814) ja Karl Friedrich Zelterin (1758-1832) lumoissa. Muista maanmiehistä mainittakoon tässä yhteydessä Karl Loewe (1796-1869), Felix Mendelssohn (1809-1847), Robert Schumann (1810-1856), Johannes Brahms (1833-1897) ja varsinkin Hugo Wolf (1860-1903), joka tarjoaa mielenkiintoisen modernin vastapainon Schubertin tulkinnoille. Myös Pohjolassa, varsinkin Tanskassa Goethe on ollut säveltäjien suosiossa. Suomalaisista kannattaa mainita Carl Collan (1828-1871), Karl Theodor Flodin (1858-1925) ja Jean Sibelius (Wer nie sein Brot mit Tränen ass, 1927).
Slaavilaisen maailman säveltäjistä ovat tässä katsannossa tunnetuimpia Stanislaw Moniuzsko (1819-1872), Modest Musorgski (1839-1881) "Kirppulauluineen" ja Pjotr Tshaikovski (1840-1893), jonka "Ken kaihon tuntee" soi jatkuvasti. Kaikkien aikojen hittejä on virolaisen koloratuurisopraanon Miliza Korjuksen tunnetuksi tekemä Theo Mackebenin sävelittämä viihdekappale Warum.
Myös suomentajat ovat kilvoitelleet Goethen kuolemattomien runojen tulkitsemiseksi saavuttamatta itse kuolemattomia tuloksia (sehän kuuluu tehtävän luonteeseen). Anneli Koposen laatima bibliografia Goethen lyriikan suomennokset 1832- 1991 (1993) on tämän alueen korvaamaton apuneuvo. Uutterimpia Goethe-suomentajia ovat olleet V.A. Koskenniemi, Eino Leino, Otto Manninen, Knud Ferdinand Ridderström ja nimimerkki V. Arti (mietelmien osalta).
Heistä menestyksekkäin on mielestäni ollut Eino Leino
tulkitessaan suurien hymnien vapaapoljentoista rytmivirtaa.
Sesenheimin helkähdykset
Goethe kirjoitti mestarillista lyriikkaa kaksikymmenvuotiaasta yli kahdeksankymmenvuotiaaksi.
Hän viljeli kaikkia lajeja. Jos aihetta ei ollut, hän kehräsi
runon tyhjästä, esim. "Häälaulun" (Hochzeitslied),
jonka Loewe on säveltänyt, ja Ferruccio Busonin tulkitseman "Mustalaislaulun"
(Zigeunerlied). Beethovenin sävelittämä "Toukojuhla"
(Maifest), jonka nuori lakitieteen opiskelija sepitti 1771 Sesenheimin
pappilassa Friederike Brionille, avasi uuden suonen saksalaisessa lyriikassa
samaan tapaan kuin Eino Leinon Maaliskuun laulut (1896) meillä.
Lainaan "Toukojuhlasta" sen alkupuoliskon, jossa eroottinen tunne ilmenee
luonnon kasvuvoimana kuten antiikin runoudessa (esim. Lucretius, Vergilius)
täsmentyäkseen jälkiosassa rakastetun kuvaksi:
Wie herrlich leuchtet
mir die Natur!
Wie glänzt die Sonne!
Wie lacht die Flur!
...
Nyt hohtavaksi
jo luonto saa!
Nyt päivä loistaa,
nyt nauraa maa!
Jo versoo oksat,
ja lehtii puut,
tuhansin äänin
soi pensaat muut,
ja rinnan riemut
nyt raikuvat.
oi maat ja taivaat
te kaikuvat,
oi lempi, lempi
niin kultainen
kuin pilvet yllä
on vuorien,
nyt siunaat kasvuun
maan tantereet
ja täytät tuoksuin
sen pientareet.
(suom. Teivas Oksala)
Näin ei kuulemma saksankieli ole soinut milloinkaan aikaisemmin
(V.A. Koskenniemi). Huomio kiintyy luontokokemuksen subjektiivisuuteen
(mir ensimmäisessä säkeistössä) sekä
soljuvaan lauseitukseen, joka ei pysy tiukan stroofimuodon rajoissa.
Beethovenin elinvoimaa uhkuva musiikki antaa näille säkeille
sanan parhaassa mielessä naiivin eli luontoon samastuvan tulkinnan.
Kauhuromantiikka ja syväpsykologia
Helkkyvien ja seesteisten laulurunojen äärimmäisenä
vastakohtana on balladien kauhuromantiikka, joka Goethen tapauksessa merkitsee
sisäistä draamaa ja yltää psykologisiin syvyyksiin.
Tämän lajin täydellinen mestariteos on Erlkönig,
joka on suomennettu kymmenen
kertaa. Isän, sairaan pojan ja pojalle keijujen kuninkaana näyttäytyvän
Kuoleman kolmiodraama sijoittuu kertovan subjektin asettamiin kehyksiin:
Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
er hat den Knaben wohl in dem Arm,
er fasst ihn sicher, er hält ihn warm.
Ken käy läpi yön sekä myrskyjen?
Isä ratsastaa kera lapsosen.
Isän kainalossa on poika tuo,
hän turvaa lasta, hän lämpöä
suo.
Isän ja pojan, keijujen kuninkaan ja pojan välillä käydään kolmivaiheinen keskustelu, jonka edetessä isä huolestuu, poika hätääntyy, kun kuningas käy yhä viettelevämmäksi, kunnes draama ratkeaa kuumeisen pojan kuolemaan:
"Ich liebe dich, mich reitzt
deine schöne Gestalt;
und bist du nicht willig,
so brauch' ich Gewalt."
-
Mein Vater, mein Vater,
jetzt fasst er mich
an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan! -
Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
er hält in Armen das ächzende Kind,
erreicht den Hof mit Mühe und Not;
in seinen Armen das Kind war tot.
"Rakas, kauneudellasi hurmasit mun,
jos et tule nyt, vien väkisin sun." -
Isä, oi isä, nyt hän käsiksi käy!
Hän satutti mua: ei apua näy!"
Pelon vallassa ratsua kannustaa
isä, hoivaa lastansa voihkivaa.
Kun saavuttaa isä kartanon,
jo lapsi sylissä kuollut on.
(suom. Teivas Oksala)
Erlkönig on suomennettu kymmenen kertaa ja sävelletty ainakin 12 kertaa. Säveltulkinnoista nerokkain on nuoren Schubertin tulkinta, mutta myös Karl Loewen versio on huomionarvoinen.
Saksalainen baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianisti Gerald Moore mullistivat 50-luvun alussa Schubertin laulun esitysperinteen: tavanomaisen lastenpelotustarinan tilalle tuli syväpsykologinen tapahtumasarja, isä jäi ulkopuoliseksi, pojan ja kuninkaan välinen dialogi kasvoi äärimmäiseen tehoon. Kuningas näyttäytyi rakastettavana voimana, ei kieltään lipovana susihukkasena, jolloin hänen pedofiliansa iski hirvittävänä shokkina. Fischer-Dieskaun myöhemmissä tulkinnoissa isän rooli on kasvanut statistista tragedian yhdeksi päähenkilöksi niin, että psykologisen jännityksen kolmiportainen kasvu käy entistä ilmeisemmäksi. Karl Loewe on omassa versiossaan saanut runosta aikaan tiheätempoisen paniikinomaisen draaman, sinänsä tehokkaan, mutta vailla Schubertin psykologista syvyyttä. Seitsemännen stroofin esittämä ratkaisu poikkeaa kiintoisalla tavalla säveltäjiemme tulkinnoissa: Schubert ilmaisee sanat so brauch' ich Gewalt laskevalla, Loewe nousevalla sävelkululla.
Erlkönig-runon edustama kauhuromanttisen balladiperinne
huipentui sittemmin sellaisissa runoissa kuin Herderin Edwardissa, jonka
Loewe on nerokkaasti säveltänyt: lopussa paljastuva isänmurha
selittyy äidin ja pojan suhteesta Oidipus-kompleksin edellyttämällä
tavalla.
Koko elämä yhdessä runossa
Goethe keskittää usein yhteen sielulliseen tapahtumaan tai hetkeen kuvan koko elämästä. Valaisen tätä kahdella vastakohtaisella esimerkillä, joista toinen on melodinen säkeistölaulu, toinen vapaapoljentoinen "myrskylaulu". Runossa An den Mond - "Kuulle" (toinen versio 1789) kuu valaa lempeän hohteensa maisemaan, jossa puro kuvaa aikaa ja heijastelee ihmiselämän vaihteluita:
Füllest wieder Busch und Tal
still mit Nebelglanz,
lösest endlich auch einmal
meine Seele ganz;
breitest über mein Gefild
lindernd deinen Blick,
wie des Freundes Auge mild
über mein Geschick.
Jälleen pensaat, laaksomaan
usvaan hopeoit,
vapauttaa kokonaan
sielun vihdoin voit.
Valat ylle niittyjen
katseen lempeän,
niin kuin yli tuskien
silmät ystävän.
Ilon kaiun, murheenkin
saanhan tuntea,
riemun, tuskan vaihtuvin
vuoroin kokea.
Juoskaa vedet vaihtuvat!
Onni saavu ei,
naljat, suukot haihtuvat,
petos uskon vei.
Kerran omanani sain
pitää aartehen:
tuskaksensa sitä vain
muistaa ihminen.
Pauhaa, virta, laaksossas
lepäämättä niin,
pauhaa, kuiski solinas
laulun säveliin,
milloin yllyt talviöin
kuohuin tulvimaan
taikka kevään kukkavöin
puut saat versomaan!
Autuas, ken hyörinän
vihaamatta voi
jättää, kera ystävän,
jonka luoja soi,
nauttii, minkä ihminen
vain voi aavistaa,
labyrinttiin sydämen
yössä vaeltaa.
(suom. Teivas Oksala)
Avainsana Nebelglanz määrää Schubertin sävelkielen
ja laulajien äänenvärin, jota sävyttää mezza
voce. Säveltäjä varioi hienovaraisesti elämän
vaihtelut säkeistörakenteen puitteissa.
"Ajuri Kronokselle" (An Schwager Kronos) esittää elämän
hurjana ajona vuoritietä ylös ja alas:
Vauhtia, Kronos!
Pois räväkkää ravia!
Vie vuorta alas tie.
Ilkeä huimaus otsani eessä
sallii sinun pidätellä ajoa.
Rajusti, tärisee heti,
täyttä ravia yli keppien, kivien,
rohkeasti keskelle elämää!
Nyt taas
läähättävin askelin
vaivoin vuorta ylös!
Ylöspäin, velttous pois!
Pyrkien, toivoen sinne.
Laaja, korkea, ihana katse
yli koko elämän piirin!
Vuorelta vuorelle
leijuu ikuinen henki,
täynnä ikielämän aavistusta.
Poikkeamaan katoksen katve
houkuttelee sinua
ja tytön katse kynnyksellä
luvaten virkistystä.
Rentoudu! - Minullekin, tyttö,
anna tätä kuohuvaa juomaa
ja raikas parantava katse!
Alas taas, rajummin alaspäin!
Päivä painuu mailleen!
Ennen kuin se sammuu ja tarttuu
vanhukseen nummella usva
ja hampaattomat leuat louskuttavat
ja hytisevät luut,
päihtyä sen viime säteistä suo
ja vie minut - tulimeri
silmien kuohuissa
häikäistyne hoippuva -
Manalan öistä porttia päin!
Toitota torvea, mies,
ravata ratsujen suo,
että Orkus kuulee: me tullaan,
että jo heti ovella isäntä
ottaa meitä ystävällisesti vastaan.
(suom. Teivas Oksala)
Töne, Schwager, ins Horn,
rassle den schallenden Trab,
dass der Orkus vernehme: wir kommen,
dass gleich an der Tür
der Wirt uns freundlich empfange.
Nuori Goethe oli saattanut vanhan Klopstockin Karlsruheen ja palasi
postivaunuilla 10.10.1774 kotiin. Tästä kokemuksesta syntyi tämä
Sturm
und Drang -runo, jonka elämäntunteessa yhtyvät nuoruus
ja vanhuus ajoksi kohti Manalan porttia.
Schubertin dynaaminen, nopeatempoinen sävelkieli vastaa resitatiivinomaisuudessaan
runon vapaata poljentoa. Piano-osuus leiskahtaa vaikuttavasti kuudennen
säkeistön sanojen Trunknen vom letzten Strahl kohdalla
kuvatessaan ilta-auringon viime leimahdusta. Vuosien varrelta on mieleeni
syöpynyt varsinkin Dietrich Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren rytminen
ilmaisuvoima.
Vaeltajan myrsky, kiihko ja levähdys
Goethe oli innokas vaeltaja, joka suoritti päiväkausien jalkapatikkamatkoja. Niinpä Wanderer-idea kiteytyi hänelle myös keskeiseksi kuvaksi runoilijasta. Pindarokselle omistettua "Vaeltajan myrskylaulua" (Wandrers Sturmlied) voi pitää jopa Sturm und Drang -periodin ohjelmarunona. Samaa ideaa kehittelee "Muusien lemmikki" (Der Musensohn). Runoilijaminä vaeltaa luonnon keskellä vuodenaikojen vaihtuessa:
Durch Feld und Wald zu schweifen,
mein Liedchen wegzupfeifen,
so geht's von Ort zu Ort!
Und nach dem Takte reget,
und nach dem Mass beweget
sich alles an mir fort.
(. . .)
Denn wie ich bei der Linde
das junge Völkchen finde,
sogleich erreg' ich sie,
der stumpfe Bursche bläht sich,
das steife Mädchen dräht sich
nach meiner Melodie.
Maan, metsän halki liidän
ja soittoon laulun liitän,
niin kauas kulku vie!
Maailma tahtiin liikkuu,
rytmissä kaikki kiikkuu,
vaan eessä aukee tie.
(. . .)
Lehmuksen luona milloin
väen nuoren kohtaan, silloin
heti heidät kiihdytän:
nyt juro poika pyörii,
ja ujo tyttö hyörii,
nuo lauluin viihdytän.
(suom. Teivas Oksala)
Myyttisen idean pohjana on antiikin käsitys runoilijasta "runotarten rakastajana" (kreikan philo-musos, muso-philes, Horatiuksen Musis amicus). Neljännen säkeistön olen joutunut kääntämään kesymmin kuin Manninen, joka päästää tässä savolaisuutensa valloilleen:
Käy nuoret kisapaikkaan
mun säveleeni raikkaan
jo nopsaan nouteluun:
jo poika-pökkö leiskuu,
ja tyttö-tökkö heiskuu
siell' alla lehmuspuun.
Schubertin riemukkaan lennokas sävelkieli tekee erinomaisesti oikeutta
runon idealle.
"Vaeltajan yölauluista" jälkimmäinen on lyriikan
suuria paradokseja, tiukkaan kuvioon kiteytynyt henkäys, jonka Goethe
kirjoitti illalla 6.9.1780 Ilmenaussa metsämajan seinään:
samanaikaisesti henkäys ja hiottu timantti:
Über allen Gipfeln
ist Ruh;
in allen Wipfeln
spürest du
kaum einen Hauch.
Die Vöglein schweigen im Walde.
Warte nur, balde
ruhest du auch.
Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.
(suom. Otto Manninen)
"Lepää yllä vuorten/ rauha./ Latvoissa puiden/ vain lauha/ henkäys käy./ Vaikenevat linnut metsien./ Odota - kohta/ lepäät sinäkin."
Runoa on yritetty suomentaa historian kuluessa seitsemän kertaa – koskaan onnistumatta: jos henkäys toteutuu, timantti jää hiomatta, jos särmät hiotaan loppusoinnuin, henkäys tukahtuu. Otto Mannisen suomennoksen olen valinnut siksi, että hän on onnistuneesti panostanut runon merkityksin ladattuun loppuhuipennukseen. Lisäksi olen itse kokeillut loppusoinnuttomasti, mitä käännöksessä pitäisi saada sanotuksi.
Illan rauhaa kuvataan vuorien huipuista laululintuihin ja päädytään ihmiseen, joka kohta saa kokea yön levon ja lopulta myös ikuisen yön. Huomio kiintyy juuri tähän metafyysiseen tietoisuuteen ihmisen osasta kuten Eino Leinon Nocturnessa.
Goethen runon pohjana on ilmeisesti ollut kreikkalaisen Alkmanin yölaulukatkelma "Nukkuu vuorien huiput"; siinä liike kulkee myös vuorista lintuihin, mutta metafyysinen käänne puuttuu lopusta. Vertailukohtana voisi mainita Seppo Nummen säveltämän kiinalaisen Tu-Fun yölaulun, jossa liike kulkee päinvastaisesti "lentoon lehahtavista linnuista ikilumisiin vuoriin". Kansojen kirjallisuudesta, myös Suomen on helppo löytää nokturnoja, joissa Goethen yölaulu on tavalla tai toisella mukana (esim. Einari Vuorelan "Vaeltajan yölaulu", Tie ja vaeltaja, 1945).
Wandrers Nachtlied II on sävelletty kolmisenkymmentä
kertaa. Säveltulkinnoista lauletuin on Schubertin versio, jossa kaksi
viimeistä säettä toistetaan. Laulajien esityksissä
on havaittavissa mielenkiintoinen hajonta nimenomaan sanojen balde/
ruhest tulkinnassa (fermaatti bal-de sanan jälkimmäisen
tavun päällä). Dietrich Fischer-Dieskau sitoo ne samaan
hengenvetoon, jolloin syntyy molemmilla kerroilla vaikutelma minän
sulautumisesta kaikkiyhteyteen. Gerard Souzayn tulkinnassa taas jää
katkos sanojen välille, ja näin syntyy häivähtävä
katkeamisen
momentti. Molemmat hyviä merkityksen kannattajia. Hans Hotter
puolestaan sitoo sanat ensimmäisellä kerralla, mutta toistossa
ottaa mukaan tuon katkomomentin. Näin lopun kahtalainen merkitys (yön
lepo/ ikiyö) saa musiikillisen ilmaisun.
"Vaeltajan yölauluista" ensimmäinen Der du von dem Himmel bist on yön rauhalle osoitettu rukous laskeutua taivaasta elämän uuvuttamaan ihmissydämeen:
Der du von dem Himmel bist,
alles Leid und Schmerzen stillest,
den, der doppelt elend ist,
doppelt mit Erquickung füllest,
- ach ich bin des Treibens müde,
was soll all der Schmerz und Lust? -
süsser Friede,
komm, ach kom in meine brust.
(12.2.1776)
Astu alas, taivainen,
vaimentamaan tuskat, vaivat!
Kaksin verroin vaivainen
ja muut sulta lohdun saivat.
Uuvuin elon pauhinasta:
mitä tuska, riemu on?
Tuothan vasta,
rauha, unen tuokion.
(suom. Teivas Oksala)
Runo on sävelletty kolmattakymmentä kertaa. Merkittävimmät tulkinnat ovat Schubertin ja Wolfin kynästä.
Schubertin sävellys ilmaisee normaalin ihmisen ilon sen johdosta,
että hän kohta tietää pääsevänsä
lepoon. Hugo Wolf on musiikinhistorian suuria unettomia, ja siksi hänen
versionsa on aivan toisenlainen: minä rukoilee palavasti unta kuitenkin
samalla peläten, että ei tule sitä saamaan.
Suuret hymnit ja kohtalonlaulut
Kaksi runoa "Ihmisyyden rajat" (Grenzen der Menscheit) ja "Prometheus" kannattaa mielestäni lukea Eino Leinon suomennoksina, koska hän on suomentanut ne paremmin kuin Manninen, Koskenniemi tai Kailas parikolmekymmentä vuotta myöhemmin. Leino sai 1895 luokkatovereiltaan ylioppilaslahjaksi Goethe Kootut, sisäisti Goethen ihmisyysaatteen, kirjoitti Goethen tyyliin kirjallisuutemme merkittävimmät kohtalonlaulut (esim. "Jumalien keinu") ja dithyrambit ("Väinämöisen laulu") ja oli tämän jälkeen muita kypsempi suomentamaan Goethen vastaavat runot. Näiden laulujen tulkkina Leino on aiheetta jäänyt muiden suomentajien varjoon.
Aiheemme kannalta on merkittävää, että Schubert ja Wolf ovat säveltäneet ne molemmat ja vieläpä niin, että vertailu on enemmän kuin paikallaan.
Kreikkalaisen taruston maailmassa edustavat ikuiset, ihmisenmuotoiset jumalat hallitsevaa luokkaa. Vääjäämätön kohtalo oli vielä heidänkin yläpuolellaan. Jos ihminen yritti ottaa jumalista mittaa, hän syyllistyi hybriksen eli rangaistavaan röyhkeyteen ja suistui tuhoon. Kreikkalaisen tragedian katsoja näki tässä sortumisessa kohtalon ylevän täyttymyksen ja koki – Aristoteleen käsityksen mukaan – katharsiksen eli puhdistui kauhun ja rajun myötäelämisen tunteista. Goethe määritteli ihmisyyden rajoja näin:
Denn mit Göttern
soll sich nicht messen
irgend ein Mensch.
Hebt er sich aufwärts
und berührt
mit dem Scheitel die Sterne,
nirgends haften dann
die unsichern Sohlen,
und mit ihm spielen
Wolken und Winde.
(. . .)
Was unterscheidet
Götter von Menschen?
Dass viele Wellen
vor jenen wandeln,
ein ewiger Strom:
uns hebt die Welle
verschlingt die Welle,
und wir versinken.
Näät ei kera taivaisten
itseään mitata
ihmisen tule.
Jos hän nousee
ja kiireellänsä
pilviä koskee,
niin missään maahan
ei kanta iske,
hän on leikkikalu
tuulten ja pilvein.
(. . .)
Mikä erottaa
jumalat ihmisistä?
Että heidän eellään
monet aallot käyvät,
ikuinen virta:
meidät nostaa aalto
ja ahmaa aalto
ja me uppoomme.
(suom. Eino Leino)
Schubert ilmentää hidastempoisessa laulussaan vaikuttavasti
taivaallisen isän majesteettisuuden, tätä taustaa vasten
ihmisen katoava osa näyttäytyy traagisena. Kokonaisvaikutelma
on ylevä
kuin Sofokleen tragedioissa.
Wolf puolestaan ei painota omassa laulussaan jumalan majesteettisuutta,
vaan säälittelee ihmisen surkeutta. Pyrkimyksen ottaa mittaa
jumalista hän leimaa hysteriaksi, mielettömyydeksi
ilman kohottavaa momenttia. Kuulija ei tunne puhdistuvansa kauhun ja
säälin tunteista kuten Schubertin laulua kuunnellessaan vaan
sääli jää päällimmäiseksi. Wolfin tulkinta
on kenties moniselitteisempi, modernimpi. Yleistäen voisi sanoa, että
Schubert on lähempänä Sofokleen, Wolf Euripideen tragediakäsitystä.
Pienellä ihmisellä oli kuitenkin puoltajansa ja hyväntekijänsä jumalien joukossa, titaani Prometheus, joka toisin kuin muut titaanit taisteli hengen asein ylijumala Zeun herruutta vastaan. Hän neuvoi ihmisiä pettämään jumalia ja, kun Zeus riisti rangaistukseksi ihmisiltä tulen, lahjoitti Prometheus sen heille jälleen ja loi näin edellytykset kulttuurille. Myytin päälähde antiikin kirjallisuudessa on Aiskhyloksen tragedia Kahlehdittu Prometheus. Yhtä uhmakkaana kuin kreikkalaisessa murhenäytelmässä jalo titaani esiintyy Goethen Sturm und Drang -kauden runossa Prometheus, roolirunossa, joka on jättiläisen vapaapoljentoinen monologi:
Bedecke deinen Himmel, Zeus,
mit Wolkendunst!
Und übe dem Knaben gleich,
der Disteln köpft,
an Eichen dich und Bergeshöhn!
Musst mir meine Erde
doch lassen stehn,
und meine Hütte,
die du nicht gebaut,
und meinen Herd,
um dessen Glut
du mich beneidest.
Ich kenne nichts Ärmer's
unter des Sonn'
als euch Götter.
(. . .)
Peitä taivaasi, Zeus,
pilvi-usmalla,
koe kuin poika,
joka ohdakkeita katkoo, 1
voimaasi tammiin
ja vuorten huippuihin!
minun maani seisoo sentään,
minun majani myös,
jota tehnyt et,
ja minun lieteni,
jonka lämpöä
minulta kadehdit.
En tunne kurjempaa
auringon alla
kuin te, jumalat!
(. . .)
(suom. Eino Leino 1903)
Goethe on täyttänyt Prometheuksen roolihahmon omalla humanismillaan. Titaani on pienen ihmisen puolustaja, joka eläytyy ihmisen osaan, kiistää jumalien vallan, tunnustaa vain kohtalon ja oman hehkuvan sydämensä, tuntee olevansa oman minuutensa rakentaja sekä tahtoo myös luoda uuden ihmissuvun oman mallinsa mukaan:
Hier sitz' ich, forme Menschen
nach meinem Bilde,
ein Geschlecht, das mir gleich sei,
zu leiden, weinen,
geniessen und zu freuen sich,
und dein nicht zu achten,
wie ich.
Tässä istun, teen ihmisiä
kuvani mukaan.
sukukuntaa, kaltaistani
ilohon, itkuun,
kärsimään, nauttimaan
ja sua ylenkatsomaan
kuin minä.
Jätti sinetöi julistuksensa itsetietoisesti sanoilla wie
ich - "kuin minä".
Schubertin resitatiivinomainen kirjoitustapa ilmentää joustavasti
Goethen vapaapoljentoista tekstiä, Prometheuksen ihmisyyttä ja
tulkitsee ilmeikkäästi tekstin vivahteita: uhmaa, hellyyttä,
purevinta ivaa ja totisinta paatosta. Sanalla sanoen: hänen luomassaan
hahmossa on koko ihminen mukana.
Myös Wolf soveltaa omaan versioonsa resitatiivista ilmaisua; hänhän on merkittävästi kehittänyt tätä tyyliä Lied-musiikissa.
Nuoremman säveltäjän Prometheus-hahmo ei kuitenkaan ole
yhtä palavasydäminen ihmisen puolustaja kuin vanhemman. Wolf
ei mielestäni ole täysin sisäistänyt Goethen humaniteetti-ideaa.
Hänen titaaninsa synnyttää jättimäisemmän
vaikutelman.
Prometheus oli Goethen miespuolinen ihmisyyshahmo, mutta naisen vaistonvaraista
humaniteettia hän piti ihmisyyden korkeimpana ilmentymänä.
Tästä tarjoaa esimerkin näytelmä Iphigenie auf Tauris
ja varsinkin sen loppuratkaisu. Ifigeneia ratkaisee kriisin vaistonvaraisella
ihmisyydellään (Ich untersuche nicht, ich fühle nur
- "En tutki, tunnen vain") ja vapauttaa Tantaloksen suvun kirouksesta.
Wilhelm Meisterin ja Faustin laulut
Goethen elämänikäisistä projekteista tunnetuimmat ovat Wilhelm Meister -romaanit (n. 1777-1827) ja Faust-draama kaksine osineen (1773-1832). Wilhelm Meisterin mieltä kiinnittävimmät henkilöhahmot, Harpunsoittaja ja Mignon, elävät ratkaisevasti runojensa varassa ja ovat vaikuttavimmillaan siinä vaiheessa, kun emme vielä tiedä heidän kammottavaa menneisyyttään ja voimme vain aavistella heidän kokemiaan kauheuksia. Niinpä kohtalon rusentama Harpunsoittaja laulaa:
Wer nie sein Brot mit Tränen ass,
wer nie die kummervollen Nächte
auf seinem Bette weinend sass,
der kennt euch nicht,
ihr himmlischen Mächte!
Ihr führt ins Leben uns hinein,
ihr lasst den Armen schuldig werden,
dann überlasst ihr ihn der Pein:
denn alle Schuld rächt sich auf Erden.
Ken kyynelin ei milloinkaan
leipäänsä syönyt, synkkään
vaivaan
yöt tuijottanut vuoteeltaan,
hän teit' ei tunne, vallat taivaan!
Te viette meidät elämään,
sallitte syypääks tulla täällä,
jätätte tuskaan jäytävään:
syy kaikki kostetaan maan päällä.
(suom. Eino Leino)
Kolmesta "Harpunsoittajan laulusta" meillä on sekä Schubertin että Wolfin suurenmoiset tulkinnat. Mignonin, romaanin unohtumattoman lapsinaisen, lauluihin ovat säveltäjistä heidän lisäkseen tarttuneet mm. Beethoven, Moniuzsko ja Tshaikovski. Mignonin lauluista on kuuluisin Kennst du das Land, Alppien pohjoispuolisen ihmisen Italiankaipuun ikiaikainen kiteytymä. Runon ensimmäinen säkeistö on omistettu Italian hymyilevälle luonnolle, toinen arkkitehtuurille ja veistotaiteelle, kolmas jylhälle vuorimaisemalle. Suomentajan on kyettävä ilmaisemaan toisessa säkeistössä klassinen arkkitehtuuri-ihanne (Winckelmann, Palladio), jotta mielikuvat eivät samastuisi gotiikkaan:
Kennst du das Haus?
Auf Säulen ruht
sein Dach,
es glänzt der Saal,
es schimmert das Gemach,
und Marmorbilder stehn
und sehn mich an:
was hat man dir,
du armes Kind, getan?
Kennst du es wohl?
Dahin! Dahin
möcht' ich mit dir,
o mein Beschützer,
ziehn!
Tunnetko talon, lepää palkistot
pylväillä, hohtaa salit, kammiot,
mua marmorinen veistos katselee:
"Mitä sulle tehty on?", se haastelee.
Tunnetko sen?
Oi kunpa pois
sun kanssas, vaalijani, päästä vois!
(suom. Teivas Oksala)
Mignonin laulu on tähän mennessä suomennettu yhdeksän
kertaa ja sävelletty yli kaksikymmentä kertaa (mm. Beethoven,
Schubert, Moniuzsko, Wolf). Schubertin ja Wolfin versiot poikkeavat kiintoisalla
tavalla toisistaan: Schubert on tehnyt runosta lapsinaisen kaukokaipuun
ilmauksen, Wolf taas Alppien pohjoispuolisen ihmisen kohtalonlaulun.
Faustin Margaretan lauluista König in Thule ja Gretchen
am Spinnrade ovat olleet säveltäjien ja laulajien suosiossa.
Niistä jälkimmäinen liittyy kiinteästi draaman kehittelyyn
rakastuneen Margareetan kehruulauluna, johon säestyskuvio ja kertosäkeistö
tuo rukin kiertoliikettä. Kuolettavasti rakastunut tyttö on joutunut
täysin Faustin hahmon ja olemuksen lumoihin:
Meine Ruh ist hin
mein Herz ist schwer;
ich finde sie nimmer
und nimmermehr.
(. . .)
Meni rauha pois,
sydän raskas on:
en rauhaa koskaan
saa onneton.
(. . .)
Jalan käynti tuon,
jalo muotokin,
hymy huulten, silmäin
tuli polttavin,
ja puheen parren
taikavuo,
käden anto hellä,
ah, suukko tuo.
(suom. Teivas Oksala)
Schubert loi tästä runosta yhden suurimmista yksinlauluistaan. Mefiston Auerbachin kellarissa laulama Flohlied - Kirppulaulu on yleispätevä satiiri hovisuosikista ja poliittisesta kiipijästä:
Es war einmal ein König,
der hatt einen grossen Floh,
den liebt er gar nich wenig:
als wie seinen eignen Sohn.
Da rief er seinen Schneider,
der Schneider kam heran:
"Da, miss dem Junker Kleider
und miss ihm Hosen an!"
Oli kuninkaalla kerran
iso kirppu hovissaan,
hän piti tämän herran
kuin omana poikanaan.
Hän huusi räätälille,
tämä oitis saapuikin:
"Tee vaatteet junkkerille
ja mittaa housutkin!"
(suom. Teivas Oksala)
"Junkkerin" ura oli taattu aina ministeriksi asti. Sukulaisineen hän
muodostui hoviväen piinaksi, jota kuitenkaan ei saanut tappaa niin
kuin menetellään normaalikirpujen kanssa. Beethovenin nopeatempoinen
sävelkieli osuu satiirin hermoon. Tunnetumpi on Musorgskin rehevä
venäjänkielinen versio, jonka kohteeksi käsitettiin - paljon
säveltäjän kuoleman - jälkeen itse Gregori Rasputin.
Kim Borg on osoittanut, että myös Goethen alkuteksti soveltuu
mainiosti Musorgskin säveleen.
Epigrammit ja elegiat
Goethestä tuli myös saksankielisen distikhon-mitan eli heksa- ja pentametrin muodostaman "parivaljakon" mestari satiirisissa ja lyyrisissä epigrammeissa sekä elegioissa. Vuosina 1795 ja 1796 hän innostui yhdessä Friedrich Schillerin (1759-1805) kanssa sepittämään kilvan roomalaisen Martialiksen tyylin mukaisia kärjekkäitä epigrammeja (Xenien – "Vieraslahjoja"). Lainaan yksinkertaisen esimerkin:
Nicolai reiset noch immer,
noch lang' wird er
reisen,
aber ins Land der Vernunft
findet er nimmer den
Weg.
Matkustaa Nicolai,
tekemään sitä
aina hän änkee:
järjen maahan ei,
konsana päätyä
voi.
(suom. Teivas Oksala)
Lukijan ei tarvitse säkeistä nauttiakseen tietää,
että satiirin kohteena oli matkustushullu runoilija-kriitikko, Goethen
vastustaja: onhan oma aikamme tulvillaan päättömiä
turisteja.
Moni epigrammi avartuu lyyriseksi runoksi. Tästä esimerkkinä
ehdoton mestariteos Anakreons Grab – "Anakareonin hauta" (1785):
Wo die Rose hier blüht,
wo Reben um Loorbeer
sich schlingen,
wo das Turtelchen lockt,
wo sich das Grillchen
ergötzt,
welch ein Grab ist hier,
das alle Götter
mit Leben
schön bepflanzt und geziert?
Es ist Anakreons Ruh.
Frühling, Sommer und Herbst
genoss der glückliche
Dichter:
vor dem Winter hat ihn
endlich der Hügel
geschützt.
Kukkii ruusuja siellä
ja kietoo laakerin viini,
kyyhkyjen käy kujerrus,
sirkkojen soi siritys.
Siis kenen hauta on tuo,
jota niin jumalat elämällä
suojaten verhoavat?
Rauha Anakreonin.
Onnea sai: kevätsään,
kesän, syksyn riemuja
nautti,
ennen talvea on
laulajan peittänyt
maa.
(suom. Teivas Oksala)
Runo, jonka Hugo Wolf on säveltänyt rauhaa henkiväksi pianissimo-lauluksi (ytimenään sanat Es ist Anakreons Ruh), pohjaa kolmeen Kreikkalaisen antologian hautaepigrammiin (Anakreonin, Ibykoksen, Sofokleen), jotka Goethe on "pannut paremmiksi" ja luonut niistä uuden synteesin.
Römische Elegien - Roomalaisia elegioita, joka syntyi tuloksena
Rooman matkasta (1786-1788) ja tuli ensi kertaa julkisuuteen vasta 1795,
oli Goethen ensimmäinen varsinainen runokokoelma. Klassisuuden mallin
Goethe löysi Roomasta ja sitä vastaavan elämäntunteen
Propertiuksen, Tibulluksen ja Ovidiuksen edustamasta roomalaisesta elegiasta.
Saksalainen runoilija etsii läheisyyttä ja ottaa etäisyyttä
kaikkiin kolmeen roomalaisen elegian mestariin nähden ja kertoo subjektiivisen
elegiamuodon puitteissa ikuiseen kaupunkiin sijoittuvan rakkaustarinan,
päähenkilöinä runoilijaminä ja Faustina-niminen
roomatar. Tarina kerrotaan roomalaisten esikuvien tapaan runoilijasubjektin
lyyrisinä puheenvuoroina, ja se päättyy –
ikään kuin pysähtyy – traagisen eron asemasta häiriintymättömään
onneen.
Runosikermän teemat – Rooma ja rakkaus – kytketään yhteen avausrunossa (I 13-14):
Eine Welt zwar bist
du, o Rom; doch ohne
die Liebe
wäre die Welt nicht die Welt,
wäre denn Rom
auch nicht Rom.
Vastaat maailmaa,
oi Rooma: jos rakkaus
puuttuu,
autio on koko maa,
autio Roomakin on.
(suom. Teivas Oksala)
Matkailijan ja rakastajan roolit edellyttävät sitä, että päivä omistetaan Rooman nähtävyyksille, yö taas muille yhtä opettaville harrastuksille, jolloin näkö- ja tuntoaisti ovat kiinteässä yhteistyössä (V 7-10):
Und belehr' ich mich nicht,
indem ich des lieblichen
Busen
Formen spähe, die Hand
leite die Hüften
hinab?
Dann versteh' ich den Marmor erst recht:
ich denk' und vergleiche,
sehe mit fühlendem Aug',
fühle mit sehender
Hand.
Enköhän myös opi, kun
poven armaan muotoja katson
tai käsin muovata saan
lantion kaariakin.
Vasta nyt marmorin ymmärrän,
kun pohtien vertaan:
silmät tuntevat nyt,
nyt kädetkin näkevät.
Välimerellinen maailma muodostaa voimakkaan vastakohdan Pohjolan "synkkänä riippuvalle taivaalle", ankealle säälle sekä "värittömälle ja muodottomalle" maisemalla (VII 7-11):
Nun umleuchtet der Glanz
des helleren Äthers
die Stirne;
Phöbus rufet, der Gott,
Formen und Farben
hervor.
Sternhell glänzet die Nacht,
sie klingt von weichen
Gesängen,
und mir leuchtet der Mond
heller als nordischer
Tag.
Welche Seligkeit
ward mir Sterblichem!
(. . .)
Loistava eetteri nyt
heleämpänä
otsani kietoo;
Foibos muodot saa,
myös värit
leimuamaan.
Tähtinen loistaa yö,
myös kaikuvat hempeät
laulut,
kuu valon kirkkaamman
Pohjolan päiviä
luo.
Autuuden polo kuoleva sain! (. . .)
Päätäntörunossa rakastaja uskoo lemmensalaisuutensa
heksametrien ja pentametrien huostaan (XX 21): Dir, Hexameter, dir,
Pentameter, sei es vertrauet . . . – "Kuusmitat, viismitat, teille
sen viimein uskoa saatan . . ."
"Luojan ovat Itämaat, Luojan ovat Länsimaat"
Goethen lyriikan synteesi ja kruunu on kokoelma West-östlicher Divan – "Länsi-itämainen divaani" (1819), jossa maailmankirjallisuuden idea loistaa kirkkaana (Talismane):
Gottes ist der Orient,
Gottes ist der Okzident!
Nord- und südliches Gelände
ruht im Frieden seiner Hände.
Luojan ovat Itämaat,
Luojan ovat Länsimaat!
Pohjan, Etelänkin aavat
rauhan käsissänsä saavat.
(suom. Teivas Oksala)
Länsi-itämaisen synteesin aatteen Goethe löysi persialaisen runoilijan Hafisin (1320-1390) runojen saksannosvalikoimasta vuonna 1814. Runoja alkoi syntyä "Idän Horatiuksen" tarjoamalta pohjalta seurustelussa frankfurtilaisen pankkiirinrouvan Marianne von Willemerin kanssa aviomiehen hyväksyessä tämän kirjallisen rakastelun. Kaksitoista kirjaa käsittävä kokoelma jäsentyy Hatemin ja Suleikan dialoginomaiseksi rakkaustarinaksi. Joukossa on myös Mariannen säkeitä, tunnetuimpana Suleikan "Laulu länsituulelle".
Kokoelman elämäniloa ovat sävelin tulkinneet varsinkin Schubert, Schumann, Brahms ja Wolf. Tyydyn poimimaan tästä kokoelmasta yhden helmen kirjoitelmani loppuvinjetiksi. Gingko-puun ihmeellinen kaksoislehti symboloi minän kaksijakoisuutta (Gingo Biloba):
Dieses Baums Blatt, der von Osten
meinem Garten anvertraut,
gibt geheimen Sinn zu kosten,
wie's den Wissenden erbaut.
Ist es e i n lebendig Wesen,
das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
dass man sie als e i n e s kennt?
Solche Frage zu erwidern,
fand ich wohl den rechten Sinn;
fühlst du nicht an meinen Liedern,
dass ich eins und doppelt bin?
Uskottu on Idän maasta
puutarhaani lehti puun,
joka salamieltä haastaa
ravinnoksi viisaan suun.
Onko y k s i olevista
hajautunut kahdeksi?
Vaiko kaksi molemmista
yhdentynyt y h d e k s i ?
Vastausta järjen suomaa
tahdon kuulla kumminkin.
Etkö lauluistani huomaa:
olen yksi, kaksikin.
(suom. Teivas Oksala)
VIITE:
1. Tällä kohdin olen muuttanut Leinon
tulkinnan "lapsi, hosuva nokkosia" paremmin alkutekstiä vastaavaksi.
KIRJALLISUUTTA
Goethe: Gedichte. Herausgegeben und kommentiert von
Erich Trunz. München-Nördlingen 1982.
Goethe: Italian matka päiväkirjoineen. Valikoiden
suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio. Helsinki-Jyväskylä
1992.
Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Suomentanut
Markku Mannila. Helsinki-Keuruu 1992.
Goethe: Römische Elegien - Roomalaisia elegioita.
Saksaksi ja suomeksi, suomentanut ja toimittanut Teivas Oksala. Jyväskylä
1997.
Goethe: Valitut teokset I - III. Lyriikan suomennokset
Otto Manninen. Helsinki 1965.
Koponen, Anneli: Goethen lyriikan suomennokset - Goethes
Lyrik in finnischer Uebersetzung 1832 - 1991. Joensuu 1993.
Koskenniemi, V. A.: Nuori Goethe. Elämä
ja runous. Porvoo-Helsinki 1932.
Koskenniemi, V. A.: Goethe. Keskipäivä ja
elämänilta. Porvoo-Helsinki 1944.
Leino, Eino: Maailman kannel. 2.p. Helsinki 1913 (1908).
Kirjoittaja on klassisten kielten ja antiikin kirjallisuuden dosentti.